Turkki - Länsi


Tatvaniin saapuessani auki revetty ja mutainen kävelykatu oli jo tasoitettu sileäksi hiekkapinnaksi ja sen reunoille kasattu ensimmäisiä katukivetyksiä. Nemrut tulivuorenhuipun paksu ja tasainen lumivaippa oli jo sulanut ohuiksi raidoiksi. Päivälämpö oli noussut kymmenellä asteella ja pääkadun varren puihin oli ilmestynyt ensimmäiset lehdenversot. Pitkäksi venyneen odottamattoman Tatvanin taukoni aikana kehossani kävi yhtäläinen keväinen herääminen kuin kadulla ja luonnossakin. Oloni ei ollut enää tyhjä ja lähdin innokkaana alas lämpimälle alangolle. Yhdeksän päivän levon jälkeen oli aika palata tienpäälle. 

Pieniä vesiputouksia, alamäkeä, myötätuulta, tänä vuonna ennen kokematonta lämpöä, vaihtelevat vuorimaisemat, vehreyttä, tervehtiviä ihmisiä ja vahvat jalat olivat tienpäälle paluupäiväni teemat. Loppupäivänä tietä reunusti jyrkästi kumpuileva hiekkamaamaisema, jonka tasaiset kohdat olivat laidunmaan vallassa. Löysin telttapaikan alaspäin viettävästä deltamaisesti puronlaaksosta, jota ympäröiviltä hiekkapenkereiltä kaikui vuohien kellojen kilinä ja paimenten vihaiset työhuudot. Teltan sisään päästyäni ilmoille nousi myrsky, jonka voimassa telttani ei pysynyt pystyssä.

Aamulla auringonsäteet herättivät minut jo 5.30, mutta lentokoneesta saatujen silmälappujen avulla venytin yöunet puoli kahdeksaan, jolloin heräsin maailman ärsyttävimpään herätyskelloon, turkkilaisten takkuturkkisten paimenkoirien räksytykseen. Koirat paimensivat kelloja kilisyttävän vuohilauman telttani kohdalle ja söin aamupalani yhdessä niiden kanssa: minä söin mysliä ja hedelmiä, vuohet ruohoa.

Yö oli makuupussittoman lämmin ja aamuaurinko niin kuuma, että kaikkien turkkilaisten naisten iloksi kaivoin vaatepussini pohjalta sääreni paljastavat pyöräilyshortsit ensimmäistä kertaa sitten Intian. Liekö syy säärieni härmäläinen talvirusketus tai kampieni kova pyöritysnopeus, ettei lahkeenlyhentäminen tehnyt toivottua vaikutusta pelloilla kyykkiviin naisiin. Yhtään lentosuukkoa ja rakkauden toivotuksia en saanut osakseni. Myötätuulessa, lepakkomaisella liidolla hurahdin nopeasti Batman kaupungin liepeille. Mieltä kutkuttavan nimen nostamat ennakko-odotukset kaupungin jännittävyydestä latistuivat nopeasti pyöräiltyäni halki nopeasti kasvussa olevien harmaiden ja kolkkojen teollisuusalueiden ja asuinlähiöiden. Batmanin värit olivat valahtaneet sitä ympäröivän alangon niityille, jonka kukkaloiston värikkyys oli minulle ennen kokemattoman rikasta. Tietä reunustivat punaiset, monen kirjavan siniset, valkoiset, violetit, keltaiset ja oranssit kukkameret, joista ilmoille kantautui viettelevän parfyyminen tuoksu. Viimeiset peninkulmat nautin Tigrisjoen varren sumuisista ja jyrkistä kalliomaisemista, ennen saapumistani maineikkaaseen Hasankeyfin 4000 asukkaan historialliseen kylään, jossa tulin pitämään lepopäivän.

Otettuani korvatulpat ulos korvistani täytti vaatimattoman motellihuoneeni Tigrisjoen aamuinen pauhu. Siirryin joen päällä roikkuvalle parvekkeelle syömään aamupalaa. Minut vastaanotti lämmin ja kostea henkäys, lintujen laulu, kukkaniityt, laaja taivas ja jylhä näkymä joen toisen puolen kallioon kaivettuun luolakylään. Idyllisessä pikkukaupungissa vietetty viehättävän asitillinen iltapäivä päättyi murheeseen nettikahvilassa, kun seurasin Suomen häviävän Kanadalle jääkiekon MM-kisojen finaalin.

Kärsimyksen katkera painolasti harteillani lähdin jatkamaan matkaani kohti Mardinia. Murheessa mieleni muutti värikkäät kukkaniitytkin musta-valkoiseksi ankeudeksi. Suru muutti vuoden helteisimmän päivän nautinnollisen lämmön kuumaksi helvetiksi ja otsaltani valuvat hikipisarat vereksi. Yritin hukuttaa henkistä suruani fyysisenharjoittelun aiheuttamaan tuskaan. Vain viikkoa aiemmin tyhjänä olleet jalkani olivat nyt täynnä virtaa ja temmelsin jokaisen lukemattomista 115 km matkalle osuneista mäistä ylös kuin villa varsa Anatolian mäkisellä alkukesän niityllä. Mardinissa en enää muistanut Leijonien tappiota, halusin vain syödä.

Mardin on todellinen helmi vuorenrinteellä. 1000 metrin korkeudessa vuorenrinteellä roikkuva vaalean hunajan värisistä kivitaloista rakennettu pikkukaupunki tihkuu antiikkista tunnelmaa. Oli suuri ilo pyöräillä Mardinin vuorenrinteelle rakennetun kaupungin portaisilla ja porttikongisilla pikkukaduilla. Kulttuurielämyksen kruunasi laaja näkymä mesopotamian tasangolle aina Syyriaan asti. 

En saanut viime vuonnakaan itseäni riittävään kuntoon osallistuakseni ammattilaisten tämän vuoden kevätklassikoihin Liege-Bastogne-Liegeen, Tour de Flandersiin, Paris-Roubaixhin, Amstel Gold Raceen ja niin edelleen, joten minun piti kehittää omia yhden päivän ja yhden miehen klassikoita Etelä-Turkissa. Ensimmäinen klassikko, 115 kilometrin Hasankeyf-Mardin oli siis voitokas ja lepäsin Mardinissa muutaman päivän valmistautuen 195 km Mardin-Sanliurfa klassikkoon.

Pitkäksi venyneen nukahtamisen johdosta myöhästyin lähdöstä ja pääsin lähtöviivalle vasta hieman ennen puolta päivää, joka ei tosin yhdenmiehen kilpailussa lainkaan haitannut. Yritin ehtiä Urfaan ennen pimeää eli kahdeksaa. Matkaa oli siis lähes 200 kilometriä. Kevyessä myötätuulessa ja melko tasaisessa peltomaisemassa poljin ensimmäisen viiden tunnin aikana huimat 140 km, jonka jälkeen ihme pysäytti minut. Tapasin vedentäyttöravintolani pihalla suomalaisen pyörämatkaajan. Pekka oli ansiokkaasti puhunut kahden viikon loman vaimoltaan ja oli polkemassa siinä ajassa niin pitkällä Itä-Turkkiin kuin perssaus kestää. Pulinahetki venyi niin pitkäksi, että jäähtyneet jalkani purkivat yhteistyösopimuksen kovalla vauhdilla ajelusta ja jatkoin loppumatkan sunnuntaivauhdilla. Kello seitsemältä matkaa Urfaan oli vielä 30 km ja aloin etsiä autiotaloa tai telttapaikkaa. Kysyin suuresta talosta lupaa pystyttää telttani laajalle pihalle. Tomaatin kasvatusta turkkilaisille opettamassa olleet israelilaismiehet antoivat minun olla luksus talossa kuin kotonani ja nautin kaksi yötä suuren jääkaapin antimista, satelliitti TV:stä ja pehmeästä sohvasta.

Kolmas ja viimeinen 150 kilometrin Sanliurfa-Gaziantep kevätklassikko alkoi tunnokkailla jaloilla yli lukuisten pikkumäkien. Kahden ja puolen tunnin pyöräilyn jälkeen päätäni jomotti, hiki valui poskillani valtoimenaan ja jalkani tuntuivat tahmeilta. Vilkaisu varjossa olevaan lämpömittariin paljasti syyn, 37 lämpöastetta. Lämpimin päivä ennen 37 asteen 

kuumuutta yhdeksän kuukauden aikana oli ollut 26 astetta ja suuri äkkinäinen lämpötilanmuutos lienee syy tahmeuteen. Laiskana poikana en itseäni rasittanut ja pysähdyin seuraavaan 90 km päässä Sanliurfasta olevaan pikkukaupunkiin. Heittäytyminen seitsemän euron ilmastoidun hotellihuoneen pehmeälle sängylle oli taivaallinen nautinto, joka sai minut unohtamaan keskeytyksen tuottaman häpeän.

Gaziantepissa herra hajamielinen professori majoitti minut yliopiston asuntolassa ilmaiseksi ja kiireistään huolimatta auttoi minua anatolialaisella autuudella. Ensimmäisenä iltana illastimme hänen luonaan yhdessä vaimon ja toisen vieraan, ranskalaisen naisen kanssa. Takanani oli muutama keväinen klassikko. Olin todella nälkäinen. Ruokapöytä oli katettu niin koreaksi leivistä, hedelmistä, pähkinöistä ja leivoksista, että se sai minut varsin humoristiselle tuulelle. Vitsailun ohessa söin kun en olisi ennen ruokaa saanut. Professorin vaimo huomasi sen ja sanoi, että hänellä olisi tarjota kyllä spagettiakin. Kieltäydyn kohteliaasti ja sanoin vatsani olevan jo täynnä.

Olin sivistyneen yläluokkaisen perheen kauniisti sisustetussa asunnossa, mutta silti minulle ei tullut mieleenkään, että monipuolinen ruokapöytä sisälsi vasta alkupalan. En tajunnut sitäkään, että vaimo yritti vihjata minulle, että jätäpä poika hieman tilaa pääruuallekin. No mikäs siinä, olin jo aivan täynnä, mutta pienen tauon jälkeen söin spagettiakin suuren lautasellisen. Naureskelin jo muille, että nyt minut on syötetty aivan täyteen ja pärjäisin tällä mahalla Eurooppaan asti. Voi minua tolloa. Tietysti vaimo kantoi pöytään jälkiruuaksi vielä mansikoita, karamelleja, jäätelöä ja leivonnaisia. Söin taas kuin makeaa ensimmäisen kerran elämässään saanut luolamies. Ymmärsin elämäni olevan aika yksinkertaista tienpäällä ja sivistyneiden tapojen olevan minulle vieraita käsitteitä. Pääasia kuitenkin, että oli hauskaa ja vatsa tuli täyteen.

Suomalaista autuutta avautui Sedatin toimistoon tiensä löytyneistä pahvilaatikoista. Yhteistyökumppanieni Huntterin ja Intersportin toimittamien varustepakettien sisältö sai vehkeet sekä vehkeiden käyttäjän koreaksi. Suomalainen autuuden ehostama Felt joutui Gaziantepin jälkeen kuitenkin turkkilaisen idioottimaisuuden uhriksi, kun pyöräkorjaamon tyttö kiristi jakoavaimellaan pinnat niin kireälle, että ne putkahtelivat ulos vanteesta. Jatkoin matkaa Keski-Anatolian vuorisella taipaleella vanteella joka vippasi kuin turkkilaisen napatanssijan lanne.

Turkin maaseudulle trendit taitavat levitä todella hitaasti, sillä ainut tienvarsilla lauleskeltu hitti oli ABBA:n Money money money. Trendit pulppuavat maaseudulle niin hitaasti, että lyriikoistakin perille asti oli saapunut vain alkuosa ja minun piti opettaa kerjäläisille kappaleen jatko:…must be funny in the rich mans world. Money money money, always sunny in the rich mans world…

Noustuani mäet ylös madellen ja laskettuani ne alas vanteen räjähtämistä peläten, oli matkanteko todella hidasta. Pienellä tiellä nuuhkin pitkän tauon jälkeen metsän raikkaita tuoksuja, kuuntelin purojen lotinaa ja yritin parhaani mukaan avata jäyhää ulkokuortani lukuisilla maanviljelijöiden tarjoamilla teehetkillä. Luonnonmaiseman ja ihmisten tarjoaman kauneuden lisäksi nautintoa menoon loihti sisältäni kummunnut voima. Vuorenlaaksossa päivittelin pellolla työtätekevien ihmisten pienuutta verrattuna taustalla kohoaviin vuoriin, mutta jalkani toimivat niin upeasti, että korkeuksiin kohonnut mutkainen tie ei tuntunut kummoiseltakaan haasteelta. Päinvastoin, alamäessä vippaavalla vanteella heiluen suorastaan odotin pääseväni uuden nousun kimppuun. Nousussa vauhti hidastuu, ohjaamiseen ei tarvitse juurikaan keskittyä, ilmavirran kohina korvissa vaimenee ja luonnon yksityiskohdat viuhahtelevat silmien ohi aivojeni käsittelykyvylle riittävän hitaasti. Vuorinousuja hitaasti ajaessa ajatus oli kevyt ja elämä hymyili.

Kappadoccialle saapumispäivän aloitin noin 80-vuotiaan pariskunnan vehreässä jokilaaksossa olevan maalaistalon porstuasta, johon minut oli illalla kutsuttu. Upean järvimaiseman kautta kohosin 3900 metrin korkuisen, vielä lumihuippuisen tulivuoren hedelmälliselle viljelytasangolle, joissa sadettimet loihtivat vulkaanisesta maaperästä maukkaita hedelmiä. Rehevältä tasangolta laskin valkoiselle suolajärvelle, jonka kivikova rakeinen pinta oli pyöräilyyn optimaalinen. Vuorinousun kautta kohosin lopulta Kappadocian satumaisten muotojen maailmaan. Hornankattilamaisessa laaksossa minareeteista kantautuneet rukoushuudot täyttivät ilman Allah huudoilla ja silmiä hivelivät valkoisia pumpulilinnoja muistuttaville kallioille kaiverretut luola-asunnot sekä tulivuorenpurkauksen ja rapautumisen aikaansaamat mielikuvitusta kutkuttavat kivimuodostelmat. Kappadocian monen kirjaviin muotoihin en sen paremmin ehtinyt tutustua, sillä minulle tuli äkkilähtö liityttyäni yhteen yli kolme vuotta maailmaa pyörällä kiertäneen saksalaisen kanssa.

Näin nettikahvilan ulkopuolella elämää nähneen näköisen pyörän, jonka roiskeläpässä oli afrikankartta ja siihen merkitty kuljetuksi matkaksi sama reitti Kairosta Kapkaupunkiin kuin olin itse ajatellut polkevani. Menin koputtamaan ihmisten olkäpäitä nettikahvilaan ja etsimään pyöränomistajaa. Kolmas koputukseeni herännyt oli kaikista väsyneimmän ja repsahtaneimman näköinen, sandaaleissa ja haalistuneissa vaatteissa ollut rauhallisen ja kiirettömän oloinen 33-vuotias saksalaismies Mario olikin pyörän omistaja. Muutamaa vuotta aiemmin hän oli irrouttautunut yhdessä ystävien kanssa perustamastaan rahoitusalan menestyksekkäästä yrityksestä ja lähtenyt toteuttamaan unelmaansa matkamiehen elämästä.

Matkasimme yhdessä yhdeksän päivää, suurelta osin erittäin mäkisillä maaseudun pikkuteillä. Kaksi vapaata miestä viettivät nuoruutensa kultaisia päiviä. Ajoimme pitkiä päiviä mitä upeimmissa maisemissa. Pidimme kiirettömiä taukoja kaupunkien markkinoilla ja maaseudun rauhassa. Juttelimme niitä näitä ja kuuntelimme toisiamme. Jaoimme helteet, sateet ja sataneet rakeet. Ihmettelimme, opimme ja nautimme yhdessä.

Oli ilo ja kunnia matkustaa Marion kanssa. Minulla nuorella pojalla on niin paljon opittavaa. Mario oli tulossa etelästä, suunnasta, johon minä olen menossa muutaman kuukauden kuluttua. Vietimme monta telttailuiltaa puhuen Marion vielä roihuavasta rakkaudesta ja minun toivottavasti tulevasta rakkaudesta, Afrikasta. Hän mursi monet ennakkoluuloni pyörämatkaajan arjesta Afrikassa.

Istanbulissa halkaisin jo toisen maanosan ja edessäni odottaa enää vaivaiset neljä maanosaa. Istanbulissa en vieraillut Suuressa Basaarissa tai Aya Sofiassa, mutta viimeisenä päivänä löysin vahingossa tieni Siniseen moskeijaan. Istanbulissa turistin sijaan pääelinkeinoni oli Marion ja hänen kavereiden kanssa laiskottelu ja hölmöily, eikä tämän elinkeinon harjoittaminen sallinut kirjoittaa sen enempää tapahtumista Capadoccian jälkeen. Huomenna jatkan matkaa kohti Bulgariaa. Suunnitelmanani vaihtaa elinkeinokseni täysipäiväinen pyöräily.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Lämmittely

Brasilia

Malesia ja Thaimaa

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Burundi-Tansania

Argentiina-Chile