USA - Colorado

Denveriin saapuessani takanani oli kolme viikkoa ja 1700 kilometriä pyöräilyä monotonisessa peltomaisemassa ja vaihtelevissa säissä. Olin väsynyt ja minun oli aika levätä pidempään. Sattumien kautta minulle oli syntynyt laaja auttaa haluavien ystävien verkosto Denveriin, joten päätin kaupungin olevan täydellinen paikka pysähtyä lepäämään ja kohottamaan kuntoa ennen Kalliovuoria.

Kirjoitan usein olevani väsynyt. En tarkoita sillä sellaista väsymystä, että rojahtaisin sohvalle jaksamatta tehdä mitään ja kiroaisin kuinka perseestä elämä on. Tarkoitan vain, että olen fyysisesti väsynyt, joko siis olen pyöräillyt paljon tai nukkunut vähän. Olisin kyllä jaksanut polkea ylös Kalliovuorille vaikka heti, jos olisi ollut tarve, mutta en olisi voinut tehdä sitä kevyesti. En tiedä onko työn tekemisessä mitään järkeä ellei sitä voi tehdä kevyesti, ei välttämättä joka ikinen hetki kevyesti, mutta kokonaisuutena kuitenkin, siten että työ tapahtuu hieman niin kuin itsestään.

Kaupunkiin tullessani takareiteni olivat jumissa, vointini tokkurainen ja vanhat mummotkin polkivat ohitseni pyöräteillä. Halusin nousta Kalliovuorille kuitenkin hyväkuntoisena. Parin viikon kevyesti ottamisen jälkeen aloin tehdä vauhdikkaita vetoja vuorenrinteellä, vaikka takareiteni olivat vielä kevyessä jumissa. Jokaisessa vedossa aistin miltä jalat tuntuvat ja kuinka kovaa voin polkea, jotta se riittää kunnon nousuun, mutta olisi samalla riittävän kevyt, jotta takareidet palautuisivat. Tiesin harjoittelun olevan suuri riski. Pienistä takapakeista huolimatta avonaisuus ja vauhti alkoivat kuitenkin palata kehooni viikkojen kuluessa.

Sekin on ihan okei, että mummot pyöräilevät ohi, mutta muutaman viikon levon ja harjoittelun jälkeen oli mukavaa polkea ylös tutuksi tullutta vuorenrinnettä ja jättää taakseni kaikki kevyillä pyörillä polkeneet maantiepyöräilijät. Ei siksi, että olisin tuntenut iloa muiden kukistamisesta, mutta siitä, kun jalat toimivat moitteettoman sulavasti ja sain lisättyä voimaa kampiin vaivattomasti ja suurella skaalalla kuin kaasusta vääntämällä. Viiden viikon jälkeen matka jatkui kuin itsestään.

Denverissä minulla oli paljon aikaa vain olla ja katsoa ystäväni kaupunkiasunnon valkoisia seiniä. Ehkä minulla oli liikaa aikaa ajatella, kun aloin baarireissunkin jälkeen kysellä: Mitä on rakkaus?

Olin kuubalaisbaarissa teellä. Baaritiskillä vieressäni hykerteli rakastavaiset. Kauniin tumman naisen eloisat kasvot suuntasivat minuun päin ja miehen poispäin minusta. Jokainen hetki kun katseeni kääntyi oikealle, näin naisen hykertelevän, hymyilevän ja silittävän miestään. Hänen olemus pursui naurua, iloa ja energiaa, siitäkin huolimatta, etteivät he mielestäni kovinkaan hauskoja puhelleet. Hän taisi olla rakastunut.

Katselin naista monesti, mutta hän ei huomannut minua. Huomasiko hän pitkän pöydän toisessa päässä kännykkäänsä näpyttelevän nuoren miehen vaisun elon, entä hänen toisella puolella teennäisen oloisesti keskustelua ylläpitävän kahden nuoren naisen olon tai baarimikon taidokkaat kädenliikkeet, asiakkaille työn lomassa heitetyt hymyt ja kiireen? Ei, en usko, että hän oli huomannut seinällä olleita pastellinsävyisiä valokuvia Kuubastakaan.

Oliko tuon baarituoleilla istuneen parin olossa rakkaus? Oletan rakkauden olevan jotakin positiivista, sellaista joka tuo mukanaan vain jotakin rakentavaa, kehittävää ja vapauttavaa. Anteeksi, jos mielikuvani siitä sanasta ovat väärät, mutta niin minä edelleen koen, kun olen kuullut rakkaus sanaa käytettävän. Lauletuissa ja kirjoitetuissa sanoissa kaikki tuntuvat sitä kaipaavan, joten ei se voi ainakaan pahalta tuntua. 

Iloitsin vain siitä, että olin vaivautunut baarin istumaan, johon oma kaavamainen elämäni rikkoutuu harvoin. Oli hienoa nähdä Denverin kaupunkiasuntoni seiniä vilkkaampaa elämää, vaikka kolmen viikon jälkeen valkoiset seinätkin näyttivät vielä kauniilta. Nautin pelkästä istumisesta, joka tuntui vaivattomalta, kun vuosien selkävaiva edelleen avautuu pikkuhiljaa. Teenkin join, mutta en tullut baarin ainoastaan sen vuoksi. Minusta vain tuntui, että olisi mukava lähteä ulos katselemaan maailmanmenoa. Seurasin kaikkea ympärilläni, en oikeastaan ajatellut mitään edes rakastavaisesta pariskunnasta. Nämä ajatukseni ja kysymykseni heräsivät vasta myöhemmin: Voisiko rakastuminen olla asia, jonka kautta tavoitella onnea? Mitä on rakkaus?

Baarin söpö tarjoilija hymyili minulle aina pitkään ja suoraan silmiini katsoen, kun hän kävi muutaman kerran hakemassa puhtaita laseja tarjottimilleen. Ennen kuin huomasin hänen hymynsä, katsoin vain hänen kauniita kädenliikkeitään, jotka taidokkaasti täyttivät tarjottimen laseilla. Hymyilin hänelle takaisin.

Olisinko voinut kokea todellisen, tiettyyn ihmiseen kohdistuvan rakkauden vain, jos olisin lähtenyt tavoittelemaan sitä vikittelemällä tuota ihanaa tarjoilijaa? Tarvitseeko rakkaus aina kohteen? Olisiko hänen hymyjensä minussa aikaansaama kihelmöinti saanut täyttymyksensä rakkautena vasta, jos olisin tutustunut häneen paremmin? En tiedä miksi joidenkin naisten ulkomuoto vaikuttaa viehättävämmältä kuin toisten. Ei minun edes tarvitse tietää mikä on muodon eli ihmiskauneuden merkitys. Kenties sekin vain on. Fyysisen vetovoiman ymmärtämistä olennaisempaa saattaa olla se, mitä on rakkaus. Tai paremminkin sen ymmärtäminen mitä rakkaus ei ole.

Jos tietäisin rakkauden, siis sellaisen kutkuttavalta näyttävän tunteen, jonka huumassa vieressäni istunut nainen vaikutti olevan ja josta lauluissa lauletaan. Jos minulla olisi henkilökohtainen kokemus sen kenties ihanasta, elämää tehostavasta vaikutuksesta, olisiko ainoa rakkaudellinen teko siis ollut se, että olisin lähtenyt etsimään tuota tunnetta söpöstä tarjoilijasta? Onko rakkaus tai rakastuminen siis jotakin sellaista joka puuttuu ja jota pitää etsiä jostakin, kun sitä ei tunne? Vai voisiko se olla sellaista, joka on aina, mutta joka voi peittyä ihmismielen tarinoiden harhaan?

Ensi näkemällä minulla ei ollut herännyt mitään ajatusta tai halua tuota tarjoilijaa kohtaan. Katselin vain hänen taitavia käsiään työntouhussa. Hetki oli rauhallinen. Totta kai tiedän ettei tuollaisesta olemattomasta olemisesta ole mitään hyötyä ja arvoa, mutta niin se vain oli. Mille tarjoilija sitten hymyily? En voi pois sulkea sitä mahdollisuutta, että katselin häntä kuolaa valuvalla himolla, mutta tänä kirjoitushetkenä muistan vain rauhallisen hetken, jona seurasin katseessani liikkuvia käsiä. Jos katseeni oli samankaltainen rauhallinen, nauttiva ja haluton, kuten muistamani olotilani, mille tarjoilija sitten hymyili niin makeasti? Vastasiko hän johonkin, vai hymyilikö hän vain?

En siis tiedä mitä on rakkaus, mutta myöhemmin minulle heräsi taas kysymys: Voisiko rakkaudelle jäädä tilaa, kun mielessä ja ajatuksissa ei ole sitä mikä ei ole rakkaus? 

Jos tarjoilijan hymy olisi aiheuttanut minussa halun ja himon, eli nostattanut ajatuksen yhteisestä tulevaisuudestamme, olisinko vasta silloin ollut rakkauden todellisella, nautintoon ja hyvään johtavalla polulla? Tyydyttääkseni ajatukseni onnellisesta tulevaisuudesta, olisi minun pitänyt saada tarjoilijalta samankaltaista vastakaikua, jotta olisin voinut olla onnellinen. Onneni olisi siis ollut riippuvainen tarjoilijan minua kohtaan tuntemista tuntemuksista. Syntyäkseen rakkaus olisi siis tarvinnut kohteen eli riippuvuuden. Sehän se vasta hullua rakkautta olisi, mutta niin ihmiset kuitenkin näyttävät rakastavan.

Mille tarjoilija hymyili? Minulleko? Hyväksyvänä vastakaikuna minun haluavalle katseelleni? Ei, en usko että hän tunsi mitään sillä tavalla minua kohtaan. Todennäköisesti hän vain hymyili. Luultavasti hän ei tiennyt miksi hän hymyili. Kenties hymy vain nousi ja sitten oli hetken. Ehkä omalla tarkastelullani ja hymylläni ei ollut mitään tarkoitusta. Ehkä sekin vain nousi spontaanista tilanteen ilosta ja oli hetken. Totta kai tiedän, että sillä mikä ei johda mihinkään ei ole mitään arvoa tässä maailmassa, mutta niin se nyt vain oli. Astuin ulos kahvilasta ja pian nautin uudesta liikkeestä, kävelystä takaisin majapaikkaani.

Aika näyttää onko vieressäni istuneen pariskunnan rakastuminen energiana sellaista, joka ei luo koskaan väkivaltaa: harhailevia ajatuksia, hyökkääviä sanoja tai fyysistä kipua. Jos heidän parisuhteensa kariutuu, toivottavasti rakkaus ei lakkaa.

En tiedä voinko koskaan oppia tai haluanko edes tietää mitä rakkaus on, mutta voi olla, että tarkastelemalla olevaa, voisin matkani varrella oppia ymmärtämään mitä se ei ole.

Viiden Denverissä vietetyn viikon jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Vointini oli flunssanpoikasta lukuun ottamatta vetreä. Jätin taas taakseni monet uudet ystävät, joiden parissa viettämäni aika oli täydellistä. En ole koskaan erityisen läheinen kenenkään erityisen ihmisen kanssa ja minun on ollut helppoa jättää jäähyväisiä. Voi olla, että olen aina yksin, olin kenen kanssa tahansa. Toisaalta saattaa olla, että vasta kun olen aina yksin, voin olla ystävä kaikkien kanssa. 

Pyöräilin Denverin rikkaiden lähiöiden halki. Ensimmäinen tauko kaupunkilähiön nurmikolla sai minut tuntemaan itseni taas matkamieheksi, joka pysähtyy syömään eväänsä missä lie paikassa kun nälkä on tuloillaan. Viikkojen kuluessa hitaimmatkin puut olivat puhjenneet vihreyteen. Vuorten lumetkin olivat alkaneet sulaa ja poljinkin pyörätiellä sulavesistä vellovan joen varrella kohti Boulderia. Pojat pelasivat nurmella pallopelejä, rakastavaiset kuhertelivat viltillä, opiskelijat rentoutuivat puun alla, paidaton poika juoksi kovaa vauhtia ohitseni, nainen heitti koiralle frisbeetä, kodittomat ryyppäsivät puistonnurkassa ja maantiepyöräilijät jäähdyttelivät jalkojaan vuorilta alas laskevassa kylmässä joessa. Kaikki nauttivat alkukesän auringosta.

Boulderin siistissä keskustassa pyöräilijöille annettiin tilaa. Näin kirkkoja, oppilaitoksia, buddhalaisen yliopiston, kuntosaleja, joogapaikkoja, apteekkeja, buddhalaisen temppelin, fysioterapia- ja hierontapaikkoja, sekä muita putiikkeja joissa voi ratkaista elämän ongelmia. Ostin ruokani luomukaupasta. Kävelykadun varrella oli taidenäyttelyitä, studioita ja eurooppalaistyyppisiä katukahviloita. Kaupungin keskustasta avautui näkymä korkealle kohoaville vuorille. Istuin kävelykadun penkillä. Turistit virtasivat ohitseni ja kuuntelin nuoren katusoittajapariskunnan musiikkia. Juttelin hetken kolme vuotta yhdysvalloissa kiertäneen kauniin parin kanssa. Tuin heidän elämäntapaansa heittämällä kolikkoni auki olleeseen kitarakoteloon.

Boulder on monissa mittauksissa huippuluokan kaupunki. Kaupunki on valittu tai todettu muun muassa koulutetuimmaksi, onnellisimmaksi, älykkäimmäksi, terveimmäksi ja parhaimman ruoan kaupungiksi Yhdysvalloissa. Poljettuani kaupungin halki, oli vaikea ajatella paikkaa, joka tarjoaisi yhtä suotuisat ulkoiset olosuhteet ihmisen elolle. Kaupungissa on tarjolla kaikki mahdolliset palvelut täydellisen sään ja pienehkön kaupungin raikkaassa ja vaivattomassa paketissa. Kaupunki onkin monien urheilijoiden, taiteilijoiden, älyköiden ja hengellisten hippien paratiisi.

Edellisenä päivänä Boulderissa parkkeerasin pyöräni kahvilan aitaa vasten tehdessäni ruokaostoksia. Pyöräni vieressä lounastaneet miehet kysyivät kuinka kauan olen ollut tienpäällä ja mihin olen menossa. He sanoivat ettei siellä vuorenrinteellä ole telttapaikkaa minne olin menossa, mutta toisella miehestä oli kaveri, joka asui samalla tiellä. Heräsin seuraavana aamuna vuorenrinteellä perheen äidin toimistosta. Äiti ja 8-vuotias poika lähtivät kalliokiipeilykilpailuihin. Minulla ja perheen isällä, entisellä ammattilaismaastopyöräilijällä oli paljon juteltavaa aamulla ja lähtöni venyi melko myöhään.

Flunssani ei ollut vielä täysin ohi, mutta tukkoisten sieraimien ja pökkeröisen pääni taustalla tunsin keveyden, joka oli palannut Denverissä kehooni. Oli aurinkoinen lauantai, ohitseni pyöräili enemmän maantiepyöräilijöitä kuin koskaan aiemmin Vaikka ajoin kevyellä matkavauhdilla, jotkin 40 kiloa keveämmällä hiilikuitupyörillä edenneistä maantiepyöräilijöistä eivät olleet päästä ohitseni. Tiheästi puuskuttanut vanha mies totesi, että minä olin kantamuksineni viimeinen jätkä rinteellä, jonka hän olisi halunnut nähdä.

Kuusimetsät, vuorikosket ja sininen taivas olivat kauniita, mutta voisiko mikään olla yhtä seksikästä kuin tiukkapeppuinen täydellisillä säärillä ohitseni polkeva kilpapyöräilijänainen. Valitettavasti hänen hiottu, eleettömän ryhdikäs ja pehmeä pyöritys oli päivän vauhdikkainta. Olin odottanut tuollaista kaunista näkyä lähes 60 000 kilometriä. En kuitenkaan luullut itsestäni liikoja ja annoin ohi liitäneiden kurvien kadota suosiolla seuraavan mutkan taakse ja jäin iloitsemaan vain siitä, että poljin jyrkkää rinnettä ylös edelleen vaivattomasti, vaikka nenästäni ei ollut juurikaan hengittämiseen.

Saavuin pian Estes Parkiin. Hirvet ruokailivat kaupungin edustan kedolla ja korkeat vuoret kohosivat sen taustalla. Satuin pyöräilemään turisti-infon ohi ja kysyin onko Trail Ridge Road auki. Nauhoitettu puhelinvastaaja oli kertonut minulle aiemmin, että tie olisi auki pyöräilijöille, mutta nainen tiskin takana totesi tien olevan vielä lumenpeitossa. Hän ei tiennyt koska tie aukeaisi. Kilometrin päästä löysin upean kallioiden suojassa olevan villin kanjonin, jonka halki virtasi pauhaava joki. Kallion kulman takaa minulle avautui näkymä lumihuippuisille vuorille. Pystytin telttani havujen päälle puiden suojaan. Illalla istuin alas keskelle laajaa ketoa ja pauhaavan kosken vierelle. Tunsin viileän viiman ihollani, kuulin lintujen iltasoinnin, koin kosketuksen pehmeään neulasvaippaan, havaitsin avautuvan hengitykseni ja tunsin eloisan energian sisälläni.

Aamulla telttani viereisellä ruoholla ruokaili hirviä. Pesin kasvoni jääkylmässä koskessa. Pakkasin tavarani ja lähdin polkemaan kohti kansallispuistoa, jossa olisi parempaa tietoa tien avautumisesta. Poljin sinne asti kuulemaan huipulla olevan vielä yli 6 metriä lunta. Kestäisi kenties muutaman päivän, että suuret koneet saisivat tien lakaistuksi. Palasin Estes Parkiin. Huilasin tovin hampurilaisbaarin takapihalla ja katselin pienessä altaassa uiskentelevia sorsia. Niillä ei näyttänyt olevan kiire mihinkään. Uiskentelivat vain ympäriinsä. En tuntenut oloani vahvaksi, joten olin vain tyytyväinen, että sain odottaa flunssan lopullista parantumista ja päätin odottaa tien avautumista sen kiertämisen sijaan. Palasin upeaan leiriini kuuntelemaan koskea, kävelemään ympäriinsä ja istuskelemaan kivillä. Olin kuin sorsa, ei minulla ollut mitään tähteellistä tehtävää, kunhan olin.

Parin päivän päästä mies huusi minulle kadulla, että olen onnekas, sillä tie aukesi juuri. Hassua, että mies tiesi minun odottaneen sitä. Hassua, että lähdin polkemaan kohti 3700 metrin huippua, vaikka tekemättäkin oli hauskaa. 

Estes Parkissa oli muitakin tien avautumista odotelleita. Tiellä oli paljon liikennettä, vaikka se ei vie juuri mihinkään. Ihmiset olivat lähteneet joukolla katselemaan ylängön upeita maisemia ja ennätyspaksua lumivaippaa. Alhaalla vihersi nurmi ja vasta 22 nousukilometrin jälkeen lumi alkoi hohkaa viileyttä lihaksiini. Keskipäivän aurinko korkeassa ilmanalassa salli kuitenkin t-paidassa elon. 3600 metrissä syy tien kiinnioloon selvisi, sillä vieressäni oli kolme kertaa itseäni korkeampi lumivaippa. Huipulla näin yli Kalliovuorten korkeiden huippujen, söin pari energiapatukkaa ja lähdin kurvailevaan alas lumikourun läpi kulkenutta mutkaista tietä.

Vuorten toisella puolella, soisen laakson pohjalla monet puut vielä vihersivät, mutta taustalla kohoavilta vuorilta pahamaineiset kuusikuoriaiset olivat jo popsineet vihreyden suuresta osasta puista. Jäljellä oli vain pystyyn kuollut harmaa karuus. Epätavallisen kuumat ja kuivat kesät sekä lämpimät talvet ovat mahdollistaneet kuusikuoriaisten epidemian. Kymmenen kertaa tavallista suuremmalla invaasiolla on ollut katastrofaaliset vaikutukset Kalliovuorten luontoon ja valtavia alueita metsää on kuollut pystyyn.

Sohvasurffaus on hieno nettiyhteisö. Sen kautta tavoittamani Ben ei ollut vielä kotona, mutta hän päästi minut pieneen taloonsa, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä minkälainen kusipää saatan ollakaan. Kyllä kelpasi pitkän päivän jälkeen suihkutella ja lepäillä omassa pikkutalossa vuortenjuurella ja järvenrannalla. Vaikka päivä Amerikan korkeimmalla kulkevalla kauttakulkumaantiellä sujui kevyesti, tiesin sen rasittaneen, joten päätin pitää Lake Cityssä pari lepopäivää. 

Jatkoin matkaa Lake Citystä. Poljin Coloradon keskiosien kuivista kanjoneista toisiin kahden päivän ajan, aina vasten navakkaa tuulta. Korvissani humisi ja jouduin painamaan poljinta alamäissäkin. Matkani eteni hitaasti, mutta eipä minulla ollut pakkoa saapua mihinkään, joten ei tuosta ohimenneestä ilmiöstä muodostunut vihollista, jota vastaan taistella lohduttavin ajatuksin. Nettisivujeni olemassa olon ansiosta minut kutsuttiin amerikkalais-suomalaiseen 2.5 henkiseen perheeseen, jossa vietin rentouttavan päivän syöden ruokia, joiden makua oli ajateltu ja sen eteen tehty työtä. Mukavaa vaihtelua. Herkullisen tankkauksen jälkeen pyöräni kulki mainiosti, mutta ohimenneestä ilmiöstä ei muodostunut asiaa jonka perään haikailla lohduttavin ajatuksin, sillä pian jouduin sopeutumaan puun alla ja kivisellä alustalla syömiini askeettisiin eväihini.

Edellisenä päivänä olin ajanut pitkähkön vuoren ylös reippaasti. Tunsin sen jaloissani pienoisena jäykkyytenä. Viiden kilometrin vuorinousun loppupuolella jalkani alkoivat kuitenkin lämmetä. Hyvä niin, sillä pitkän alamäen jälkeen edessäni oli kymmenien kilometrien vuorinousu hiekkatiellä. Vieressäni kohosi jylhä, sianselkämäinen puurajan yläpuolelle kohoava vuori. Sieltä alas laskeva koski pauhasi vieressäni. Lumi sataa ja sulaa. Puut vihertyvät ja lakastuvat. Joki velloo ja uinuu. Kesällä vuoritiellä liikkuvat ihmiset autoillaan ja pyörillään, talvisin vain villieläimet. Vuori näyttää olevan kaiken liikunnon keskipisteenä vuosituhannesta toiseen ja ikään kuin tarkkailee liikkumattomasti kaikkea sitä ohimenevästi koskettavaa. Intiaanit pitivät joitakin alueen vuorenhuipuista pyhinä. Niiden kiviseen pintaan uurtuneet vedenvalumisuomat viittasivat niidenkin kuitenkin olevan liikkeessä eli muutoksessa.

Ajoin leikittelevän kevyesti ylös mutkittelevaa tietä, vaikka olin aiemmin päivällä siis jo tällännyt tuon 5 kilometrin töppyrän ylös kiireellä. Olin polkenut jo parikymmentä kilometriä mutaista tai irtosoraista nousua. Olinko tyytyväinen? Kyllä. Olinko tyytyväisempi kuin niinä lukemattomina hetkinä viimeisen yli kolmen vuoden aikana, jolloin pyöräni ei ole kulkenut kevyesti vaativissa oloissa? Enpä tiedä.

Tiesin, että minulla on menossa samankaltainen fyysistä kukoistusta lähenevä hetki kuin viereisellä kedolla puhkeamassa olevilla voikukilla. Voikukat eivät ajattele, että onpa sikakivaa kivaa taas kukkia. Ne vain kukkivat. Vaikka näennäisesti tavoittelin, tai ainakin toimin ja aistin toimintaani niin, että tuolle kukkivalle pyöräilykunnolle nousisi taas tilaa olla, onko itse kukkivalle pyöräkunnolle kuitenkaan tarvetta antaa sellaista merkitystä, että se saapuessaan toisi mukanaan jotakin mikä minulta aiemmin puuttui?

Erikoinen havaintoni on se, että silloin kun olen tuntenut olevani jumissa, eikä pyörä kulje lainkaan, olen havainnut sen. Erikoin havaintoni on myös se, että silloin kun olen tuntenut pyöräni kulkevan kevyesti ylös jyrkkää rinnettä, olen havainnut senkin. Silloin kun havaitsin ettei kulje, ei minulla ollut ikävää. Nyt kun huomasin, että kulkee, en juhlinut. Minä vain havaitsin.

Kaikki havaittavat asiat ovat muutoksessa, mutta tuo havaitsija vaikuttaa pysyvän samana oli tilanne mikä tahansa. En tiedä mikä tuo havaitsija on. Jos minulle ei riitä se, että havaitsen, eli elän, saattaa havainnostani nousta ajatus joka joko syleilee hyvältä tuntuvaa hetkeä tai hylkii ikävältä tuntuvaa hetkeä. Sitten ajatukseni lähtevät tavoittelemaan tulevaisuudesta sitä mikä tuntui hyvältä ja välttämään sitä mikä tuntui pahalta.

Intiaanit kokivat vuoren olevan pyhä. Oliko vuori pyhä siksi, että se on jotakin ikuista turvaa antavaa, vai ainoastaan siksi, että intiaanien ajatukset siitä kertoivat heille niin? Voisiko se kaikkien villien ajatuksieni taustalla oleva havaitsija ja tarkkailija olla pyhä, ainoa aina oleva ja pysyvä asia? Elämässäni kuin taustalla oleva riippumaton kaikkea liikuntoa tarkkaileva valvontakamera ja tapahtumakenttä, jossa asioista tulee asioita. Jos jotakin sen kaltaista pysyvää olisikin, en tiedä kannattaako sillekään antaa mitään pyhää, sen muista erottavaa leimaa. Miten tarkkailija voisi olla, jos ei ole mitään tarkkailtavaa. Miten tapahtumakenttä voisi olla vailla tapahtumia?

Tarvitseeko minun antaa asioille, kuten fyysiselle kunnolleni suurta merkitystä, jos ne ovat ainaisessa muutoksessa? Kannattaako sille tarkkailijallekaan, joka pysynee aina samana, antaa liian suurta merkitystä, sillä sekin voinee siis vain olla, jos sillä on asioita tarkkailtavanaan? Eli jos näin monimutkaisen yksinkertaisesti elämääni pohdin, ei minun siis kenties olisi ollut edes syytä juhlia, eli pitää sitä saavutuksena, että pyöräni kulki taas monien vuosien tauon jälkeen. Se nyt vain oli niin. Toisaalta miksei sitä voisi juhlia, onhan sekin ihan hauskaa.

Pyhätkin vuoret kyllä kuluvat tasangoksi ja kenties joskus ihmiset tai muut tulevaisuuden maanpäälliset oliot matkustavat muualle kuin Coloradoon löytääkseen rinteitä joilla pyöräillä ja lasketella. Minulle tulee taas myös hetki, jolloin pyörä ei kulje. Toisaalta monet urheilijat ovat onnellisia vasta, tai luulevat saavuttavansa onnen vasta kun voittavat. Niin ja monet pitävät sitä pyhänä mikä pysyy aina samana, etsivät sitä ja rakentavat sille uskomuksia, kirkkoja, moskeijoita ja temppeleitä.

En siis oikein tiedä mitä tässä maailmassa pitäisi tavoitella, kun edes pyöräilykunnon uudelleen löytyminen monien kuoppien kautta ei tuonut mukanaan pysyvää onnea, vaikka pyöräilykunnon palautuminen on kuitenkin asia, jonka eteen olen viime vuosina kiivaimmin työskennellyt. Ehkä otan itseäni niskasta kiinni ja yritän etsiä sitä aina pysyvää pyhää ja opettelen nauttimaan elämäni saavutuksista. Tai sitten jatkan vain eteenpäin. 

Niin, se minun oli todellakin tehtävä, sillä olin vasta nousun puolivälissä ja jatkoin siis vain eteenpäin, kukkaketojen halki kohti seuraavaa vuoritien mutkaa. Poljin halki mitä kauneimpien vuorimaisemien ja läpi maailman toiseksi suurimman koivumetsän. Huipun 3000 metrissä lumikinosten vieressä oli jo selvää, että tämä 7.5 tunnin kuormittava, mutta kevyesti kulkenut päivä hiljaisella Kalliovuorten hiekkatiellä oli yksi niistä päivistä joka piirtyy kirkkaasti muistiini.

Laskin alas Crested Butteen, suurten kallioseinämien suojassa olevaan vuorten helmeen. Värikkäästi tyylitellyiden puutalojen kadulta löysin pyöräkaupan, jossa uusi ystäväni ja isäntäni Josh työskenteli. Pumpulisesta pyöräilytuntemuksesta huolimatta kymmenet nousukilometrit ja pitkät päivät olivat lyöneet minua kovaa. Olin raukea, enkä jaksanut seisten odotella Joshia ja aivonikin olisivat halunneet vain olla. Olin kuitenkin taas uudessa paikassa, uusien ihmisten parissa, uudessa asunnossa ja korkeimmassa ilmanalassa sitten Etiopian. Edessäni oli päiviä, joina olisin väsynyt, mutta joina minun tulisi taas sopeutua uuteen täydelliseen paikkaan ja sen uusiin ärsykkeisiin. Ei se mitään, olen ollut usein väsyneenä uusissa ja vaihtelevissa tilanteissa ja olen huomannut, ettei sillä ole oikeastaan mitään väliä onko väsynyt vai ei, tilanteista nauttiminen, sopeutuminen ja läsnä oleminen on mahdollista suurimmassakin väsymyksessä.

Crested Buttessa ei ole lainkaan Amerikan kaupunkeja koristavia ketjumyymälöitä. Sen katuja vierustavat pienet yksityiset liikkeet. Minun ei tarvitse lukita pyörääni. Kaikki kulkevat pyörillä. Kävelijät etenevät hitaasti. Vanhan kaivoskaupungin kaduilla vaeltaa vanhoja hippejä ja liikunnallisesti aktiivisia nuoria. Turistit pysähtyvät ottamaan kuvia pääkadun värikkäistä rakennuksista. Jokaisen asukkaan ovelta pääsee suoraan luontoon ja vuoret ovat vain muutaman askeleen päässä. Kesällä vaelletaan ja pyöräillään, talvella hiihdetään ja lasketellaan. Kylään ovat muuttanet ihmiset, jotka rakastavat villiä luontoa ja korkeita vuoria. Sain nauttia vuorten korkeuksista lisäviikon, kun isäntäni Josh päätti lähteä matkaani mukaan ja jäin odottamaan hetkeä kun hän saisi vapaata töistään. Lepäämisen sijaan harjoittelin vuorilla yli 3000 metrissä.

Tein kunnonkohotusjakson viimeisen kovan pyöräilyn Crested Buttessa. Lämmittelyn jälkeen aioin polkea vuoritien ylös maksimaalisella vauhdilla. Ensimmäiset 20 minuuttia sujuivat erittäin hyvin ja vauhdikkaasta, etten sanoisi pelottavan helposti, vaikka ajoin 185 sykkeillä. Yhtäkkiä menoni kuitenkin pysähtyi. Olin nukkunut huonosti viime päivät ja olin univelan uhri. Keskushermosto tai mikä lie simahti täysin. Minulle on tapahtunut niin ainoastaan univelkaisena, joten tiesin syyn. Pyöräilypuuni ei taaskaan puhjennut täyteen kukkaan, kuten ei ole tehnyt oikeastaan vuosikausiin. Tällä kertaa minut täydestä kukasta erotti ainoastaan muutama huonosti nukuttu yö. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Palasin häntä koipien välissä kotiin. Olin rauhaton kovan rasituksen ja univelan päätteeksi. Yksi aikakausi matkallani kuitenkin tuli päätökseen, vaikkakin vailla kukoistavaa kruunua. Olin päässyt hyvään fyysiseen kuntoon ensimmäistä kertaa sitten Afrikassa vuonna 2007 alkaneen alamäen.

Harjoituksen päätyttyä aloin heti miettiä tulevia reittejä ja etenemistä Keski-Amerikassa, joka käytännössä oli varsin turhaa. Tarkkailija kuitenkin tiesi ettei mikään ole turhaa ja hyväksyin mielen tulevaisuudessa harhailun täysin, vaikka se vain lisäsi väsymystäni. Se on ihan okei, että mieli harhailee missä lie turhuuksissa ja huolissa. Huolet ja harhailut olevat vain eri taajuisia nuotteja elämäni musiikissa. Jos takerrun korjaamaan yhtä nuottia halutessani luoda elämäni musiikista täydellisen, en sitä enää kuule. Kun tyydyn kokonaisuuden kuuntelemiseen, koen kauneimpien sointujen ja kamalimpien kolinoiden täydellisen sinfonian.

Annoin itseni vapaasti haikailla tulevilla Meksikon teillä, luin nettikarttoja ja kuuntelin elämäni musiikin kolinaa. Hyväksyttyäni epävarmuuteni kolinat, ei kulunut pitkään kun havaitsin kuuntelevani taas elämäni sinfonian hetkessä olevia kauniita sointuja ja pian nautin rauhallisesti takapihallani Coloradon vuorijärven upeista maisemista. Palautuminen pääsi alkuun ja kolmen päivän päästä olin jo tienpäällä lakastuttamassa pyöräilypuuni vihreitä lehtiä pitkiin ajopäiviin, vain, jotta loisin pohjaa uudelle yritykselleni kohti täydellistä pyöräilypuun kukoistusta, siitäkin huolimatta, ettei kukoistus itsessään niin tärkeää olekaan, sillä jokainen hetki matkalla kukkaan on jo täydellinen.

Heräsin tyyneen aamuun kirkkaan vuorijärven rannalla. Matkatoverini Josh juoksi pian alas polkua ja istui aamulenkin päätteeksi vierelleni syömään. Pakatessamme leiriä, alkoi kova myrskytuuli riepottaa telttojamme ja muutamat vesipisarat putoilivat jo aaltoilevan järven pintaan. Edessämme oli nousu 3800 metriin. Kaksi kolmasosaa matkasta kruisailimme kevyesti loivaan ylämäkeen. Tundran rajamailla tie jyrkkeni rajusti, allani pyörivät irtonaiset kivet ja tie peittyi virtaavaan veteen. Jyrkimmissä kohdissa jouduin kiihdyttämään täysillä. Kahdesti matkani pysähtyi kiviin. Vierelleni pysähtynyt nelivetoauton kuski käski minun kääntyä takaisin, sillä huipulla tie vielä jyrkkenisi. Opin paremman tekniikan jyrkimpiin, kivisimpiin ja vetisimpiin paikkoihin. Pyörityksen sijaan siirsin ketjuni raskaammalle rattaalle ja runttasin voimalla yli esteiden. Huippukuntoinen juoksija ja pyöräilyn harrastaja Joshkin sai vietyä pyöräänsä eteenpäin.

Josh on 24-vuotias newyorkilainen juoksija, joka lähti yliopistosta valmistuttuaan rakastamilleen Coloradon vuorille. Pyöräkaupassa nyt leipänsä ansaitseva innokas juoksija saatetaan nähdä tulevaisuudessa juoksumaailman huipulla, jos hän saa pohdiskelunsa päätökseen ja aikoo panostaa täysillä pitkiin vuorijuoksuihin ja ultramaratoneihin.

3800 metrissä vierellämme oli kolme metriä korkea lumivaippa. Olimme puurajan yläpuolella. Kukat kuitenkin kukkivat jo kohdissa, joihin aurinko pääsee paistamaan pitkin päivää. Takanamme oleville vuorille paistoi vielä aurinko, mutta viereiset yli 4000 metrin huiput olivat pilvessä. Pilvistä päällemme satoi rakeita ja lämpötila tipahti nollantuntumaan. Hoikka Josh väreili kylmästä. Alamäki oli myös jyrkkä, märkä ja kivinen. Vaihtoehtona oli jyrätä kivien yli jarruttamatta tai edetä hitaasti mutkitellen. Minä etenin rytisten yli kivien, mutta huonojarruisella pyörällä matkassa ollut Josh joutui ranteet ja kämmenet kipeiksi saaneeseen jarrutusurakkaan.

Laskimme upeiden maisemien halki Silvertoniin. Jo kuolemassa ollutta entistä kaivoskylää reunustivat nyt kirkkaassa maalissa olevat putiikit, joita pitävät vuorien korkeuksiin ohutta ilmaan hengittämään tulleet villiä luontoa arvostavat ihmiset. Kaupan pihalla jalkojaan lepuutteli suurta reppua vasten nojannut atleettinen patikkamatkassa oleva nuorimies.. Kylässä on vain yksi päällystetty tie, muut kujat pöllysivät hiekkaa. Talojen pihoilla makasi runsaasti lumikelkkoja, joilla kylä kulkee talven paksussa lumipeitteessä. Talvella kylää ympäröivät villit vuoret kuhisevat hurjapäisimpiä vapaalaskijoita. Sekä talvella, että kesällä ihmisten sieluja lämmittävät pääkadun hämyiset saluunat.

Me Joshin kanssa olemme molemmat panostaneet elämässämme vain liikkumiseen, joten syrjäisen kylän kalliit hinnat panostivat meidät karsimaan ostoksiamme. Olimme polkeneet jo pitkän päivän ja tankkasimme kaupan pihalla halpoja kaloreita seuraavaa edessämme ollutta vuorinousuja varten. Ajoimme vielä kymmenen kilometriä hyväpintaista vuorinousua, kunnes edessämme avautui upea näkymä järvelle ja sen taustalla kohonneille kallioisille vuorille. Päätimme maksaa järvenrannalla telttailusta kahteen pekkaan 12 dollaria. Hyvä niin, sillä aamulla leirintäalueen iäkäs omistaja John kertoi pitävänsä hyvin hoidettua aluetta pystyssä yksin. Hän joutuu tekemään kahta muutakin työtä, jotta saa pidettyä rakkaan alueensa pystyssä. Hän on pitänyt 11 vuoden aikana vain 6 lomapäivää. Hän sanoi työn pitävän hänet nuorena ja nättinä. Hänen parrakkaasta ja rosoisesta, kaljaa ja tupakkaa kitanneen työmiehen ulkonäöstään voi olla montaa mieltä, mutta kukaan ei voi kieltää etteikö hänen hoitamansa leirintäalue olisi näteimpiä tässä maailmassa.

Oli jo kolmas yhteinen pyöräilypäivämme ja olin jo tottunut siihen, että pitkän ajopäivän ja aamulenkin jälkeenkin Josh lähtee vielä tunnin iltalenkille juosten. Turisteilla ja urheilijoilla on hieman eri touhut. Minä vietin viileän illan Teksasilaisten geologian opiskelijoiden sytyttämän nuotion välittömässä läheisyydessä ja ihailin tulen valossa loistavia nuorten tyttöjen kauniita kasvoja.

Heräsin seuraavana aamuna Joshin tultua aamulenkiltä. Söimme aamupalan pikkuoravien kanssa ja lähdimme laskemaan kohti Durangoa, josta Josh liftasi takaisin omaan vuoriparatiisiinsa ja minä aloin taas viettämään muutamaa lomapäivää neljän ajopäivän päätteeksi. Toivottavasti ne nuorentavat vointini niin, että jaksan polkea reippaasti Yhdysvaltojen länsirannikolle asti halki Utahin, Nevadan ja Kalifornian aavikoiden. 

Durangosta olenkin edennyt jo Las Vegasiin asti halki monen osavaltion, mutta niistä yksinäisistä seikkailuista kirjoitan sitten seuraavassa matkatarinassa.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely