Pakistan


Pakistanin matkani alkoi antibioottikuurilla. Pysähdyin Lahoreen viikoksi tappamaan mahastani Intian matkamuistojani.

Kiitos sveitsiläiselle lääketieteelle, pian olin taas täydessä iskussa. Lahoresta pois pyöräily oli kuin mistä tahansa kehitysmaan suurkaupungista ulos rämpiminen. Kapea kaksikaistainen tie oli ruuhkainen ensimmäiset 16 km ja pyöräily ei ollut nautinnollista ilman happinaamaria, korvatulppia ja silmälappuvideoita. Päivän päätteeksi saavuin Pattokiin, jonka vihannesmarkkinoilla koin yllätyksen, kun myyjä tarjosi ostokseni ilmaiseksi. Mutkien kautta päädyin 24 tuntia auki olevan huoltoaseman ravintolan kulmaan nukkumaan. Vaikeaa nukkumisesta tekivät jatkuvasti 20 metrin päästä lähtevät ja saapuvat rekat, sekä ravintolassa ruokailevat miehet, jotka tuijottivat jokaista liikettäni ja laukuistani vetämiäni tavaroita. Sillointällöin he tulivat viereeni syömään, juttelemaan ja utelemaan. Yritin olla huoltoaseman nurkassa kuin kotonani, enkä piitannut nauruista ja tutkivista katseista, mutta siitä huolimatta yö oli rauhaton, eikä siitä maksettu hinta, hukatut 300 dollaria lainkaan muistoa kaunistaneet.

Matkani jatkui aurinkoisessa sitruspuiden, taatelipalmujen ja vihreiden vehnäpeltojen muokkaamassa vehreässä maisemassa, joka sai mieleni virkeäksi, sillä olinhan jo Nepalin rajalta asti taittanut matkaa pääasiassa harmaiden kaupunkien ja epämääräisten teollisuusalueiden halki. Tienvarrelta sateli jatkuvasti kutsuja tulla syömään ja juomaan teetä. 

Mian Channu kaupungissa minua odotti ilmainen majoitus ja ruoka hotellissa, josta sain vinkin japanilaispyöräilijältä. Sitä hotellia en koskaan löytänyt, mutta kadunmiehet ohjasivat minut ravintolaan, jonka lihava isäntä otti minut lämpimästi vastaan ja tarjosi ravintolassaan minulle ruuat ja paikan jossa viettää yön. Rikas mies tahtoi matkustaa Skandinaviaan. Tullessani kylään hänen tietokoneellaan oli auki Färsaarteen ja Ahvenanmaan nettisivut ja sähköpostissa oli auki Ahvenanmaan turistitoimistosta saatu viisumeja koskeva viesti. Pakistanilaisen on kuitenkin vaikea saada viisumia Eurooppaan ja aiempina vuosina hän oli aina saanut kieltävän vastauksen. Lupasin soittaa Suomen suurlähetystöön Islamabadissa selvittääkseni viisumi vaatimuksia. Soitin hänen työpöydällään olleeseen numeroon ja tovin selvitettyäni asiaa tajusin, etteipä se minun Iranin viisumin saaminen taida kovin hankala juttu ollakaan.

Illalla isäntä joi kavereidensa kanssa viskiä ja vodkaa. Miehet kaatoivat laseihinsa ilojuomaa samanlaisella jännityksellä ja salaperäisyydellä kuin 13-vuotiaat teinipojat lukevat varastettua pornolehteä metsän kätköissä. He eivät olleet millään ymmärtää, että minä en kaipaa alkoholia ja minulle se ei ole kielletty hedelmä. Pakistanissa alkoholin myyminen ja juominen on kiellettyä, se on islamin laki.

Seuraavan ajopäivän kohokohta yhä kaunistuneen maaseudun lisäksi oli tekemäni paljastus. Kuten niin usein, mies hidasti moottoripyöränsä vauhtia jäädäkseen vierelleni kysymään tutut peruskysymykset. Niiden jälkeen hän näki Discovery Channel t-paitani ja käänsi keskustelu TV-ohjelmiin.

”Oletko Discoverin Channelin toimittaja”

”En ole”, vastasin

“Katsotko painia”, hän kysyi

“Olen katsonut vain todellista painia, en ammattilaispainia, jota te täällä Pakistanissa katsotte”, vastasin.

“Mitä, eikö WWE-paini ole muka todellista?”

“Painijat ovat kyllä maailmanluokan urheilijoita, mutta tulokset on sovittu kylläkin jo etukäteen”, totesin diplomaattisesti.

“Voi vittu, olen katsonut painia 15 vuotta ja sinä sanot koko touhun olevan kusetusta”, tokaisi poika.

“Kyllä kyllä, viihteellistä kusetusta koko homma”

“Olen kyllä väitellyt asiasta kaverieni kanssa, mutta en voinut uskoa kaiken olevan vain showta”

“Miksi amerikkalaiset sitten tekevät sellaista roskaa”

“Amerikkalaisethan rakastavat kaikkea roskaa”, vastasin.

“Kiitos paljon”, lopetti mies ja kaasutti kauas pois.

Joko mies oli painijoiden veroinen näyttelijä ja hän kusetti minua, tai sitten sain todistuksen sitä, että painia kiihkeästi Aasiassa seuraavat miesjoukot todellakin luulevat sen olevan todellista kilpailua ja painivat saman todellisuuskysymyksen kanssa kuin minä kuusivuotiaana. Ainakin minua hymyilytti koko loppupäivän kun sain järkytettyä hyväuskoista nuortamiestä.

Vietin Multanissa kolme päivää paikallisen ylempi keskiluokkaisen perheen kanssa, jonka uudessa hulppeassa talossa minua hemmoteltiin omalla huoneella ja runsailla ruuilla. Multanista lähtöä edeltävä yönä satoi vettä. En ollut pyöräillyt vesisateessa neljään kuukauteen ja silläkin kertaa sade loppui juuri pyörän päälle hypättyäni. Aiemmin pölyisen kaupungin kadut lilluivat nyt mudassa. Koin oloni epämiellyttäväksi kadulla, jonka varrella myytiin viereisissä putiikeissa teurastettujen lehmien nahkoja. Epämukavuuden aiheutti ajatus siitä, että selkääni ja rinnuksilleni lentävät mutapisarat saattavat sisältää parin metrin päässä teurastettujen lehmien jätteitä. Kaipasin lokareita pyörääni.

Multanista ulospyöräily ei ollut hidasta ainoastaan mudan takia. Pakistanin poliisit tekivät kaikkensa, jotta minä tuntisin oloni hyväksi ja turvalliseksi heidän turvaamassa maassaan. Kysyessäni suuntaa liikenneympyrän liikennepoliisilta, alkoi hän tarjoilla ruokaa ja juomaa, kyseli kuinka voin Pakistanissa ja esitteli minut kollegoilleen. Niin auttavia ja ystävällisiä he olivat, että he varmasti olisivat naittaneet tyttärensäkin minulle, jos vain olisin tajunnut pyytää.

Illansuussa pyöräilin antiikkisia sivilisaatioita loistoon nostaneen Hindusjoen yli. Joen toisella puolen poliisisetä pysäytti minut ja sanoi: “Sinä et mene DG Khaniin, se on liian vaarallista.” Minun oli käännyttävä takaisin, mutta aurinko oli jo vaipumassa horisonttiin. Pian löysin majapaikan pikkukylän apteekista, jonka hyllyjen lääkevalikoimalla vieraanvarainen Tohtori Zahid ei juuri enempää potilaitaan pysty lääkitsemään kuin minä pienellä meikkilaukullani. Tohtorilta kuulin, että DG Khanin juna-asemalla oli rähähtänyt pommi kaksi viikkoa aiemmin ja Balochistanin ylängön halki kulkevalla vuoritiellä ei vallitse Pakistanin laki vaan vanhat heimolait, jossa yksi mies päättää kuka elää ja kuka ei. Vuorille hinkuni oli suunnaton, mutta poliisien edessä minun oli taivuttava kiertämään vuoret etelästä ja täten pyöräilemään 500 lisäkilometriä.

Aikaisin aamulla tohtori kolkutti apteekin ovea vinhalla vimmalla ja nousin silmät ristissä apteekin hyllyjen takaa aamiaiselle. Lähdin urakoimaan 500 km lisälenkkiä pikkutiellä, jonka sitruspuiden, taatelipalmujen, vihreiden vehnäpeltojen, kevätkukkasten ja vaaleanruskeiden mutatalojen muovaama ajaton maisema sekä tien reunassa tallustelevat kameli-, aasi- ja hevosvankkurit olivat saada minut siirtymään ajassa sata vuotta taaksepäin. Aikakoneeni tiukasti 2000-luvulla kuitenkin piti kapean pientareettoman tien järjetön liikenne. Bussi- ja rekkakuskien toiminta värikkäiden romujensa ohjaimissa edusti kaikkea sitä mikä Suomessa julistettaisiin edesvastuuttomuudeksi ja typeryydeksi. Kulttuurierot ovat maailmalla joskus niin suuret, ettei aina ole helppoa ymmärtää ihmisten olevan pohjimmaltaan samanlaisia ja näkyvät erot on selitettävissä vain kulttuurin ja historian muovaamina tuotteina. Suomalaisesta turvallisuuskulttuurista kotoisin olevana on vaikea ymmärtää kattoja myöten täynnä olevia kori kenossa kuoppaisilla teillä ylinopeutta ajavia koulubusseja ja rekkoja jotka ajavat tiheästi asuttujen kaupunkien halki kaasu ja torvi pohjassa ja väistämättä aiheuttanevat tuhansien ihmisten kuoleman vuosittain.

Liikenne tällä kapealla maaseudun tiellä oli niin vaarallista, että ilman hereillä oloa olisin kuollut noin 26 kertaa. Bussit ja rekat lähtivät surutta ohitukseen vaikka näkivät minun tulevan vastaan ja ajaessani kohti vastaantulevaa rekkaa viime hetkeen asti, eivät kuskit hidastaneet vauhtiansa lainkaan ja minun oli käännettävä pyöräni tieltä ulos. Pakistanin teillä henkeni oli täysin omissa käsissäni. Olisi hienoa jos Pakistanissa käytettäisiin rekkojen ja bussien koristeluun käytettävä aika, vaiva ja raha kuskien liikennekoulutukseen.

Selvisin tieltä hengissä Alipurin kaupunkiin, jonka markkinoilla sain taas maistaa pakistanilaista vieraanvaraisuutta hedelmämyyjän tarjottua ostokseni ilmaiseksi. Viiden joen risteyksen sillalla poliisimies kutsui minut vieraakseen. Syrjäisessä postissaan naisen puutteessa olevat poliisit eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan ja uteliaisuudessaan tutkisivat tavaroitani, tuijottivat ja kyselivät jatkuvasti. Suurin pettymys heille oli se, ettei kämmentietokoneestani löytynyt pornoa. Sekin yllätti heidät, etten ollut innokas juomaan viinaa hiedän kanssaan. Hassua on se kun poliisit halajasivat pornoa ja joivat viinaa maassa, jossa heidän pitäisi valvoa ettei kukaan Pakistanin kansalaisista juo viinaa ja katso pornoa. 

Poliisien piinasta vapauduin historialliseen Uch Sharifin pikkukaupunkiin johtavalle tielle, joka oli aluksi yhtä tavanomaisen yllätyksellinen, värikäs likainen ja vilkas kuin minkä tahansa pikkukaupungin pajojen ja kauppojen teollisuusraitti. Löydettyäni tieni vanhan kaupungin sydämeen, pyörähti pyöräni aikakello polkemaan takaisin 1400-luvulle. Savitalojen välissä mutkitellut katu kannusti kruisailuun ja unohtamaan vielä edessä olevan pitkän pyöräilypäivän. Uchin kaduilla pyöräillessä tunnelma oli kuin suuren aavikon historiallisessa keidaskaupungissa, jollainen Uch toki ilman aavikkoa onkin. Kulttuurielämyksen kruunasi Bibi Jawindin mausoleumi kukkulan laella, josta avautui vehreä näkymä tasangon maatalojen välisille viljelmille ja majesteettisille taatelipalmuille. Sinivalkoinen, puoliksi tuhoutuneenakin aistikas arkkitehtuurin helmi sulautui saman väristä poutataivasta kohden harmonisella yhdenmukaisuudella. 

Minussa on kuitenkin enemmän tyhmän pyöräilijän verta kuin sivistyneen kulttuuriharrastajan kaihoa ja moisten kivikasojen pällistely sai väistyä tärkeämpien asioiden edestä. Palasin pyörän päälle kampia kiertämään. Jo kahden kilometrin pyöräilyn jälkeen jalkani veltostuivat ja katumuksen pala nousi kurkkuun. Tunsin, että minun olisi pitänyt viettää pidempi aika tässä ajattomassa, mutta väistämättä katoamassa olevan kulttuurin kylässä. Ja mihin minulla oli kiire, ei kerta kaikkiaan mihinkään.

Kiersin kampia uutterasta koko päivän ja jalkani johtivat minut liian pitkälle, niin pitkälle, että poliisi käännytti minut Hindusvirran kupeessa jälleen takaisin päin. Myöhemmin kuulin syyksi sen, että Hindus-joen toissapuolen viidakossa saattavat viekkaat varkaat vaania vaaleaa veivaajaa.

Maaseudun tietä hallitsi upea auringonlaskun valo, joka sai työntouhussa olevat ihmiset niin iloisiksi, että pysähdyin höpöttämään heille ja valokuvaamaan heitä useita kertoja. Muutaman metrin mittaista seinämaalausta kaverinsa kanssa tehnyt nuorimies tuli juttelemaan kanssani hyvällä englannilla. Hän pyysi minut vieraakseen. Kurvasimme hänen maatalolleen kanamarkkinoiden kautta, josta sai todistetusti tuoretta lihaa myyjän pilkottua elävän kanan muovipussiimme.

Yasir oli ammattimaalaaja ja tuona päivänä hän oli maalannut sata noin kolmen metrin levyistä festivaalimainosta eri puolille kaupungin talojen seiniä. Yhteen maalaukseen kuluu aikaa vain viisi minuuttia. Pientä polkua ja kastelukanavien reunoja myöten taiteilimme tiemme Yasirin ja hänen vaimonsa Adeelan vaatimattomaan maalaistaloon. Adeela oli ällikällä lyöty hänen kuultuaan talon takaa kävelevän aviomiehensä puhuvan englantia seuralaisensa kanssa, sillä eihän heidän lisäkseen kylässä kukaan puhu englantia. Minä olin ensimmäinen siinä kylässä vieraillut valkoinen mies. Yasir on korkeasti koulutettu mies ja on opiskellut 12 vuotta Pakistanin suurimmassa kaupungissa Karachissa. He eivät vaimonsa kanssa kuitenkaan pidä suurkaupunkien melusta, liikenteestä, saasteista ja kiireestä ja ovat siten valinneet rauhaisamman elämäntavan maaseudulla maalaillen ja viljellen mangoja, taateleita ja vihanneksia.

Söimme illallisen avotulen äärellä talon pihalla. Jylhät taatelipalmut tummenivat silhuetiksi vasten täydenkuun valaisemaa taivasta ja tulen varjo välkehti maataloa ympäröivillä jyhkeillä savimuureilla. Nuorenparin huostassa oli niin rauhalliset oltavat, että olisin viihtynyt heidän luonaan pidempäänkin, elleivät hyvävoimaiset jalkani olisivat hinkuneet aamulla takaisin tienpäälle. Jos koskaan palaan alueelle, lupasin piipahtaa kylässä suuren herkkuni mangon satokautena. Illalla sovimme kilpailusta maalaako Yasir enemmän festivaalimainoksia seuraavana päivänä kuin minä pyöräilen kilometrejä. 

Saapuessani Sadiqabadiin olin kahden viikon aikana yöpynyt vain yhden yön hotellissa, enkä telttaillut kertaakaan. Olin nukkunut perheiden parissa, apteekissa, ravintoloissa, poliisiasemilla ja maalaistalossa. Sadiqabadissa oli aika omalle rauhalle. Euron maksaneen hotellin sängylle oli vapauttavaa romahtaa, kun illalla ei ollut odotettavissa yhtään sosiaali-illallista. 

Vieraanvaraisuus ihanuudessaankin on myös kuluttavaa, koska omaa rentoutumisaikaa ei toisten vieraana ollessa juuri ole, vaan on oltava valmis keskustelemaan monien parhaiden kavereiden ja sukulaisten kanssa koko illan. Oman ajan puutteen vuoksi kirjoitukseni oli aloittamatta, pyörä huoltamatta ja vaatteet pesemättä, joten päätin pitää Sadiqabadissa lepopäivän. Unetkin olivat jäänet kovin vähälle pitkäksi venyneiden illallisten ja aikaisten aamuherätysten vuoksi. Ihmisille on juhla-ilta minun ollessa vieraana ja illat venyvät siten pitkiksi. Aamulla ihmiset heräävät kuitenkin totutusti samaan varhaiseen aikaan. Pyöräilin kuin huippu-urheilija, ilman huippu-urheilijan tarvitsemaa lepoa.

Illalla Adeela lähetti tekstiviestin, että myöhästyneen työpäivänaloituksen johdosta Yasir ehti maalata vain 77 festivaalimainosta. Minä ajoin vain 72 kilometriä, joten takkiin tuli siinäkin kilpailussa.

Saavuttuani Ghotkiin, tarjosi paikallinen bisnesmies majoitusta minulle. Menimme pyöräkorjaamoon hoitamaan hänen päivän viimeiset bisnekset. Pyöräkauppaan ja sen ympärille kerääntyi ennätysjoukko minusta kiinnostuneita ihmisiä. Lopulta minun oli poistuttava kaupasta, koska mekaanikolla ei ollut tilaa työskennellä monikymmenpäisen fanijoukkoni keskellä. Osa fanijoukosta seurasi minua miehen talolle asti ja sulkeuduttuani sisään, lapset kurkkivat minua vielä pitkään kynnyksen ja oven välisestä muutaman sentin raosta. Isäntäni olivat ylenpalttisen vieraanvaraisia, enkä saanut kaataa vettä lasiini itse ja aloittaessani venyttelemään, he eivät sallineet vieraalleen moista ponnistusta, vaan komensivat hierojan hellimään jalkojani. Kyllä kannatti polkea Pakistaniin, elin kuin kuningas!

Illalla kuulin isältäni puhelimessa, että 300 km päässä olevassa Quettan oikeussalissa on tehty verinen terrori-isku. Arvelin terrori-iskusta koituvan hankaluuksia myös minulle, sillä olivathan poliisit olleet varovaisia päästämään minua pienemmille teille jo aiemmin. Seuraavana aamuna Jacobabadissa hotellin vastaanottovirkailija pyysi minua odottamaan kymmenen minuuttia poliisien saapumista. Pommi-iskun vuoksi poliisit eivät sallineet minun ajaa Quettaan yksin. Seuraavat 70 km minä istuin kuuden eri poliisiauton kyydissä. Aution hiekka-aavikon poliisiasemalla varikkokäynti eli pyörän uuteen autoon nosto venyi pitkäksi ja sanoin: “En jaksa odottaa enää, lähden pyöräilemään”. 

Siitä eteenpäin aseistetut poliisit turvasivat matkaani ajamalla kymmenen metrin päässä takanani. Balochistan kattaa lähes puolet Pakistanin pinta-alasta, mutta siellä asuu vain vajaat 7 miljoonaa ihmistä. Ei olekaan ihme, että Balochistanin toiseksi suurin kaupunki Sibi oli vain pienehkö savitalokeskittymä karulla aavikolla ja katukuva aaseineen, hevosineen ja kameleineen oli kuin keskiajalta.

Poliisilaitoksen päällikkö kirjoitti tietoni ylös. Toimistossa vieressäni istui silmien valumisesta kärsivä lähes sokeutunut vanhamies. Hän nyyhkytti. Kuulin takaani pamauksen ja kääntyessäni ympäri kuulin toisen pamauksen. Pian näin poliisin iskevän avokämmenellä teinipoikaa päähän. Poliisin kovat iskut saivat pelokkaan pojan itkemään ja käpertymään seinän viereen istumaan. En tiennyt mitä rikoksia he ratkaisivat lyömällä ja miksi vanha mies itki. Nukuin poliisiasemalla, mutta luottamuspulan vuoksi pistin tärkeimmät dokumenttini ja rahani vyölaukkuuni ja otin arvokkaimmat tavarani sänkyyn. En voinut luottaa teinipoikaa hakkaaviin ja päälle nauraviin poliiseihin.

Aamulla minua odotti 160 km päivä ja pitkästä aikaa vuorinousu aina 1800 metriin asti. Pyöräilin todella vahvasti 100 km halki puuttoman ja sumuisen aavikon, kunnes koko päivän pyöräilyn lopettaa käskeneet poliisit vihaisesti pyysivät viimeisen kerran minua nostamaan pyöräni lava-auton kyytiin. He eivät enää jaksaneet körötellä perässäni 13 km/h keskinopeutta. 

Quettassa odotin Iranin viisumia kymmenen päivää ja pyöräilin lähialueilla etsien Osama Bin Ladenia ja muita Al Gaedan terroristeja, mutta kuten arvata saattaa, osoittautuivat CIA:n vakoilutiedot vääriksi enkä löytänyt Bin Ladenia ja kumppaneita alueelta, joten minä jouduin unohtamaan kauan haaveilemani löytöpalkkiomiljoonat ja Pakistanin jälkeiset viiden tähden hotelliyöt. Oli pakko löytää toinen keino rahoittaa matkani loppuosa.

Lähtöä edeltävän päivän aamuna olin vakuuttunut, että jatkan Balochistanin aavikonkin halki pyörällä. Iltapäivällä Quettan isäntäni Farooq kuitenkin sanoi, että on parempi mennä Iraniin bussilla kuin pyörällä. Siihen asti Farooq oli ollut ainoa, joka oli kannustanut minua pyöräilemään, mutta hän oli keskustellut edellisiltana turvallisuusviranomaisystävänsä kanssa ja hän ei hyväksynyt pyöräilyä lainkaan. Hän oli kauhistunut siitäkin, että olin pyöräillyt Quettaa ympäröivillä vuorilla ja lähiöissä, sillä arvellaanhan Al Qaedan ja Talebanien todellakin pitävän Quettaa huoltokeskuksenaan. 

Tapaamani japanilainen Sato sai kaksi kuukauttta aiemmin pyöräillä 600 kilometrin aavikon halki yksin ilman ongelmia. Muun muassa Quettan ja Kandaharin pommi-iskut ovat kuitenkin kiristäneet ilmapiiriä alueella ja minun ei annettaisi pyöräillä yksin Balochistanissa, vaan kulkisin poliisisaattueessa, jossa en tietäisi saisinko pyöräillä vai en, kuten Quettaan saapuessani opin. 

Farooqin viestien jälkeen jouduin aloittamaan jaakopinpainin uudelleen. Pyöräileminen loppupäätöksenä oli paljon helpommin hyväksyttävissä. Olin motivoitunut pitkiin 100-200 km aavikkoisiin päiviin ja jalkani tuntuivat todella puhdikkailta lepopäivän lenkeillä Quettassa. Uhkuin pyöräilyintoa. Australiassa opin myös nauttimaan aavikon avaruudesta ja haastavuudesta, enkä olisi halunnut jättää väliin kokemusta Balochistanin aavikostakaan. Pääni oli sekaisin Farooqin sanoman jälkeen ja kaivoin esiin luotettavimman ystäväni, kolikon. Kolikko kierähti kruunalle, eli bussimatkalle. En tee päätöksiä järjellä, vaan fiiliksien mukaan, tällä kertaa fiilikset olivat sekavat ja minun piti luottaa kolikkoon. Lähdin kohti Irania autokyydillä.

Pyöräilin Pakistanissa 1400 km alueilla, jotka eivät etukäteen ajatellen olleet tiheän asutuksen vuoksi parhaimpia pyöräilyyn. Äärimmäisen vieraanvaraiset ihmiset ja idyllinen maaseutu Punjabin osavaltiossa tekivät pyöräilystä kuitenkin nautinnollista. Pohjois-Pakistanissa on maailman korkeimmat vuoret ja paljon pikkuteitä ja jos koskaan palaan pyörällä Aasiaan, ollee listan kärkipäässä Pohjois-Pakistanin pienet tiet, joilla en tällä kertaa voinut pyöräillä turvallisuustilanteen ja lumen vuoksi poikki olevien teiden vuoksi. 

 

Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely