Peru 3

Reitti: Huaraz – Ticlos – Cajatambo – Oyon – Marcapomacocha - Carratera Central

Olin maannut hostellin sohvalla jo pitkään, kun yhä tarkastelin Cherryn ja Nathanin matkavalmisteluja. He kevensivät pyöriään sillä olimme matkalla huiman vaativille reiteille. Cherry oli ottanut neuvoistani vaariksi niin hyvin, että hän sai kevennettyä pyöräänsä 20 kiloa ja tulisi nyt kulkemaan minua kevyemmin. Uusi hostellissa tapaamamme matkaajaystävämme Nathan ei neuvoja tarvinnut, mutta häntäkin korkeiden vuorten haaste kutkutti niin, että hän puristi jo tarkoin harkituista varusteista pois viimeiset turhat kilot. Jojo oli valinnut vuorien sijaan tasaisen rannikon ja jatkoi matkaansa yksin.

Olin makoillut sohvalla jo monta tuntia, kun ystäväni tulivat takaisin bussiyhtiöstä, jonka kautta he lähettivät 30 kiloa tavaraa odottamaan 1000 kilometrin päässä olevaan Ayacuchoon. He sanoivat olevansa valmiina lähtöön. Tunsin ettei kehoni ollut palautunut vielä vanhoistakaan rasituksista, mutta nousin sohvalta raskain, mutta rennoin elein. Hostellin henkilökunta antoi meille lämpimät jäähyväiset ja lähdimme polkemaan. Matkamme alkoi matalassa kanjonissa kohoavaan asvaltoituun, tylsään ja maisemiltaan latteaan ylämäkeen. Edessäni oli yksi vaativimmista reiteistä koskaan, mutta jalkani olivat tunnottomat heti alkuunsa. En saanut rentouduttua pyörän päällä. Nousin putkelle seisomaan jatkuvasti ja vaihtelin ajoasentoa alituiseen. Jos olisin ollut yksinäinen matkaaja, en olisi vielä lähtenyt polkemaan. Ajelin nyt vain mahdollisimman hitaasti muiden peesissä ja tiesin, että kun pitäisin huomioni vain herkästi siinä, että jokainen polkemani kammenkierros olisi palauttava, tulisi kyllä luonnollisesti taas sellainenkin hetki, että lentäisin voimakkailla jaloilla ylös kovimpiakin nousuja. Pystytimme leirimme ravintolan takapihan nurmelle joenvarteen ja illastimme pitkin hampain rapeaksi uppopaistettuja munakkaita ja riisiä. Nukahdimme joen sointuihin ja viereisestä karsinasta leijailevan sianpaskan hajuun.

Nukuin hyvin, mutta poljin tulevana päivänä yhä muiden perässä. Matalan vihreän kanjonin sulkeutuneisuus avautui ylängön laajoihin, vaalean heinän ja haalean ruohon värittämiin maisemiin, jonka taustalla käärmeen lailla horisontin molempiin laitoihin kiermurteli Cordillera Blancan kymmenet yli 6000 metriset lumihuiput. Pysähdyimme pieneen kylään ruokaostoksille. Kylä muodostui vain kahdesta talorivistä tien molemmin puolin. Naiset myivät tienvarrella valtavia pyöreitä, kiekkomaisia juustoja ja Cherry kävi Nathanin kanssa läpi useita ravintoloita löytääkseen kasvisruokaa. Olimme jo lähes 4000 metrissä ja kovasti puhaltava tuuli sai meidät palelemaan. Istuuduttuamme lounaan jälkeen aurinkoon lämmittelemään, pohdimme onko tämänkaltainen tienristeykseen halvalla kyhätty paikka sellainen, jonne ihmiset saapuvat pysyäkseen, vai kehittyvätkö ja tuhoutuvatko pienten kauppojen bisnekset aivan yhtä nopeasti kuin viereisen järven pinnalla olevan tuulen tahdittama aaltojen tanssi muuttaa muotojaan.

Pian käännyimme kapealle hiekkatielle. Nyt englantilaisen Nathanin, entisen TV-dokumenttien tuottajan, kasvoille syttyi ”hiekkatie hymy”. Hän oli saapunut syrjäisille teille, joilla hän tuntee voivansa parhaiten. Nyt hän katsoi hymy huulillaan ymrärilleen ja sanoi, että tämän takia hän matkustaa polkupyörällä. Tie kohosi suoraan ylös loivaa, huipultaan paljasta rinnettä. Kun pysähdyin katsomaan edessäni polkevia ystäviäni, oli kuin he olisivat polkeneet kirjaimellisesti taivaan tummiin pilviin. Laaksossa levittyi valtavan laaja pampas; vuohien, lampaiden, lamojen ja lehmien vihreän ruohon päällystämä paratiisi. Sen keskellä oli suuria kivistä rakennettua maatiloja, jonka tilukset rajautuivat laajoihin kiviaitoihin, joiden suojaan paimenet laskisivat nyt vapaana laaksossa kulkevat eläimensä yön tullen.

Olin ystävieni edellä yksin, kun kaksi villiä koiraa hyökkäsivät tienvarressa lampaan kimppuun. Katsoin vierestä kun koirat raatelivat sitä. Pysyin siinä rauhallisessa tuntemuksessa, että olisi parasta antaa koirien tappaa lampaan vapaasti. Tunsin, ettei nyt olisi minun hetkeni puuttua toisten asioihin. Pian auto pysähtyi tapahtumapaikalle ja vihainen mies alkoi pelastaa lammasta huutamalla koirille ja heittämällä kiviä niiden päälle. Mies sai pelastetuksi lampaan ja koirat juoksivat karkuun. Ne pysähtyivät hetkeksi ja juoksivat sitten ylärinteelle paenneeseen lammaslaumaan. Sieltä ne ajoivat kaksi lammasta kauas alarinteelle ja alkoivat tappaa niitä. Minä jatkoin matkaa, mutta viereeni ruhjeltu lammas ei kyennyt vielä nousemaan.

Saavuttuamme nousun huipulle oli iltapäivä jo myöhällä ja päätimme kysyä läheiseltä maatilta lupaa telttailuun. Lähiympäristön tarjoamista kivistä kasatussa talossa meidät otettiin lämpimästi vastaan. Talon isäntä Maximiliano oli huolissaan siitä, että paleltuisimme telttoihimme ja tarjosi meille huoneen talostaan. Huone oli kuitenkin niin pieni, että kenties ainoastaan varusteemme olisivat juuri ja juuri mahtuneet sisään. Emme ottaneet vastaan hänen tarjoustaan myöskään siitä, että olisimme telttailleet lampaiden aitauksessa, jonka pohja oli kauttaaltaan lannan peittämä. Telttailimme villissä maassa aitojen ulkopuolella. 

Cherry on siitäkin mukava matkakumppani, että hän on kovin reipas ja alkoi nytkin heti valmistaa meille värikästä kasvis-juusto pastaa. Kun Cherry huusi ruuan olevan valmis, nousin hyvin levänneenä ylös lämpimästä makuupussista ja astuin teltasta iloisena ulos valmiiseen, mutta pirun kylmään ruokapöytään.

Aamulla teltassani oli aste pakkasta ja telttakangas oli jäässä. Aamulla naapurinmies tuli juttelemaaan kanssamme. Hän kyseli meiltä erinäisiä asioita innokkaasti kuin lapsi ja hänen kasvoillaan oli aina leveä hymy. Yksinkertaisissa oloissa elävä paimen oli kiinnostunut monista tavararoistamme. Täällä yksinkertaisessa maassa elävänä, hänen uteliaisuutensa ei ollut kenties sammunut informaation ja kokemusten tulvaan. Hän kehui kuinka rauhallinen hänen paikkansa oli elää ja näytti käsillään, ettei täällä tarvitse pelätä murhia, kuten pääkaupungissa Limassa. Ennen lähtöään hän pyysi antamaan hänelle osan tavaroistamme kun palaisimme kotiin. Vastasin, että tarvitsemme kaikkia jo minimiin supistettuja tavaroitamme vielä pitkään, mutta kysyin, josko hän voisi viedä roskapussimme mennessään. Se sopi hänelle oikein hyvin. Hän otti roskapussin vasempaan käteensä ja paiskasi oikealle kädellään meille matkatoivotukset ja lähti tapansa mukaan hymy huulilla talsimaan rennon rytmikkäästi kohti kotiaan.

Edessämme oli lasku 4200 metristä 1350 metriin. Kuuluisat Huayhuas-vuoriston huiput kohosivat nousevan auringon alla viljellyiltä terasseilta ylös aina kiipeilijöitä kutsuville jäätiköille asti. Poljin yli kristallin kirkkaan puron, läpi perhosten pilven ja kohti lumihuippuisia vuoria. Nathanin ”hiekkatie hymy” oli nyt leveimmillään, eikä minunkaan suuni pysynyt peruslukemilla.

Ennen puolta päivää pysähdyimme Ticlos-kylään. Tylsistyneet poliisit, jotta heillä olisi jotakin tekemistä hiljaisessa kylässä, pysäyttivät meidät kadunkulmaan ja kirjoittivat ylös passiemme tiedot. Vinkkasin sulopuheiselle Cherrylle italialaisen Matogrosso-kirkon suuntaan ja pyysin häntä käymään kysymässä olisiko papilla tarjota kahvit. Ei mennytkään pitkään kun Cherry kutsui meidätkin kahville. Eleiltään lämmin ja olemukseltaan karhumaisen pehmeä villapuseroon pukeutunut mies pyysi meidän istua alas italialaiselle expressolle ja leivälle. Hänen rennossa olemuksessa ja vaatetuksessa ei ollut lainkaan läsnä pappimaisia perinteitä ja Cherry kysyikin häneltä missä kirkon Isä on. Hänhän se, jo yli kaksikymmentä vuotta Ticlocsessa asunut Isä kuitenkin oli. Nyt kirkossa työnskenteli viisi muutakin italialaista. Hän kuunteli meitä hiljaisesti kyynärvarteensa nojaten ja kysyi myöhemmin: ”Oletteko nyt tyytyväisiä ja onnellisia kun matkaatte.” Vastasin: ”Enemmän tai vähemmän”. Ystäväni katsoivat minua oudosti ja jättivät vastaamattta mitä he ajattelivat sanoa: ”Kyllä, olemme onnellisia”.

Pihalla pöllysi naisten lakaistessa kirkon rappusia. Pysähdyin hetkeksi ihastelemaan taidokkaasti kirkon oveen kaiverrettuja ja värikkäästi maalattuja raamatun tarinoita kuvaavia veistoksia. Nathan pisti merkille kellon kulkevan jo puolen päivän toissa puolen, mutta pyöränmittareihimme olimme keränneet vasta 45 alamäkistä minuuttia. Reitti kulki nyt valtavan kanjonin ylärinteillä. Ystäväni jatkoivat matkaa, mutta päätin pysähtyä hetkeksi kahden tienvarressa istuvan lihavan ja värikkäästi pukeutuneiden kahden keski-ikäisen siskoksen seuraan. He kyselivät ensin perinteiset kysymykset, mistä tulemme ja mihin olemme menossa ja niin edelleen, mutta kun he alkoivat tivata minulta karamellejä, alkoi tunnelmaan välillämme tihkua sotaisaa henkeä. Selitin heille, ettei minulla ole karamellejä ja kannan mukanani tietysti vain sitä ruokaa, jota löydän matkanvarren kylistä, mutta rouvat sanoivat heidän kyllä tietävän tasan tarkkaan, että gringot kantavan mukanaan omat paremmat ruokansa kotimaistaan. He väittivät minua valehtelijaksi ja epäreiluksi, kun en antanut heille karamellejä! Pyöritin päätäni ja jatkoi polkemista.

Tulevan kylän, Rajanin, intialaistyyppinen nimi sai minut vitsailemaan, että torilla meitä odottaisi curryn, teen ja viemärien tuoksu, vatsatauti, sekä sadat ympärille ihmettelemään kerääntyvät ihmiset. Tarinamme intialaisen kylän lämpöisestä ja herkullisesta vastaanotosta paisuivat siihen asti, kunnes laskimme mukulakivistä ja pimeää katua pitkin alas kylmän kylän aukiolle. Ravintolaa ei ollut ja hylkäsimme kylän ainoan ”hotellihuoneen” sen äärimmäisen epämukavuuden ja pölyisyyden tähden. Palasimme poliisiasemalle ja saimmekin lopulta levittää makuualustamme sen aulaan. 

Tulevana aamuna edessämme oli loput huikeasta laskusta alas 1350 metriin. Alempana vuorenrinteellä aamuauringossa paistuva kylä ympäröivine peltoineen oli kuin vihreä helmi lähes aavikkoisilla vuorilla. Olimme laskeneet sen varaan, että kylästä saisi ruokaa. Katua rakentavat miehet lopettivat työnsä ja kerääntyivät ympärilleni kyselemään. Kylässä ei kuulemma olisi leipää, sillä sitä saapuu rannikolta ainoastaan kerran viikossa, keskiviikkoisin. Juustoa saisi kuulemma yhdeltä naiselta alempaa kadulta ja viereisestä kaupasta kuulemma ”kaiken” muun. Kaupassa olikin myytävänä muun muassa tomaatteja, tölkkimaitoa, suklaapatukoita ja suolakeksejä. Vanha nainen tiskin takana sai hitailla liikkeillään ja monien virheiden ja huomautusteni jälkeen ostokseni kasaan, mutta siitä ne haasteet sitten vasta alkoivatkin; hänen piti nimittäin saada ostoksilleni hinta. Hän antoi kaikille tuotteille kyllä hinnan, mutta hänen pitkään miettimänsä lasku ei lainkaan täsmännyt tuotteiden määrää. Maksoin toki hänen pyytämänsä hinnan ja annoin päälle vielä lisää rahaa, jotta maksuni olisi vastannut ostamieni tuotteiden määrää. Myös Cherry ja Nathan tulivat ostostensa jälkeen pihalle kertomaan mielenkiintoisia tarinoita heidän shoppailustaan tällä viehättävällä leidillä. Naureskelimme kuinka kylän suurimman kaupan, etten sanoisi bisnesimperiumin omistaja, saattaakin olla niin hajamielinen, heikkonäköinen ja laskutaidoltaan huono. Pihalla ihastelin kuinka elämä soljuu ja kauppa käy täydellisesti tällaisella verkkaisella ja epätarkalla tahdillakin.

Suurimmaksi osaksi lasken vuoria alas rennosti sen enempää kiihdyttelemättä, mutta aina silloin tällöin kuin luonnostani, etsin kaikkein nopeimpia ajolinjoja. Tämä kymmeniä neulansilmiä tekevä lasku oli erikoinen siitä, että se kiermurteli alituiseen pehmeälinjaisesti myös neulansilmien välillä. Tie oli kivinen, kapea, hiekkainen ja sitä reunustivat tuhannet kaktukset. Pudotus tienreunalta rotkoon oli korkea. Sekä Cherry, että Nathan hakivat rajojaan. He hymyilivät vauhdista ja puristivat pelosta. Minä ihmettelin ja aloin itsekin kulkea taitoni rajoilla. Tällä kertaa se tarkoitti myös rotkon rajoja. Tulin mutkiin niin kovaa, että minun oli irroitettava sisempi jalkani lukkopolkimista tasapainon lisäämiseksi. Jotkit mutkista tulivat vastaani niin nopeasti, etten ollut ehtiä vaihtaa tasapainoa pyöränrungon toiselle puolelle. Kuten Cherryllä ja Nathanilla, minulla ei ollut nappularenkaita, mutta korvasin hiekkaisimmissa kohdissa pidon puutteen sivuluisulla. Laukut rämisivät. Nostin takapuoleni ylös satulasta pehmentämään tärinöitä. Annoin rentojen hartioiden ja kämmenten vastaanottaa iskut sulavasti. Huomioni oli vartalossani ja tiessä. Koetin kiertää kivet ja kaarsin kurvit. Kun en kyennyt kiertämään, lähti pyöräni heittelehtimään; sykkeeni nousi, silmäni kirkastuivat entisestään ja suunnan korjaavat liikkeet tapahtuivat itsestään. Etenin taas suoraan ja sykkeeni laskeutui välittömästi.

En saanut vauhdista mitään poikkeavia kiksejä, jotka olisivat saaneet minut erityiseen hymyyn. Hurjastelu oli vain työtäni; sitä mitä minun tuli siinä hetkessä tehdä. Annoin hurjastelulle huomioni ja se piti huolta itsestään. Kun odottelin kauas pölyihini jääneitä ystäviäni, mietin miksi olen niin paljon heitä nopeampi alamäissä. Muistin kuinka laskin ensimmäistä kertaa jyrkkiä ja vauhdikkaita vuorinousuja Madeiralla vuonna 2000. Silloin annoin huomioni ainoastaan sille, että opin laskemaan mahdollisimman vauhdikkaasti. Kokeilin ja testasin erilaisia tapoja tulla kurveihin ja jarruttaa. Olin innokas ja pidin laskemisesta. En miettinyt mitä voisi sattua. Nyt Cherry pelkäsi kaatuvansa ja Nathan sanoi huolivansa pyöränsä rikkoutumisesta. He eivät voineet kokea sitä täydellisen rauhallista kontrollia, joka hallitsee suuren kiven ilmoille heittämän pyörän levotonta liikettä. Toki täydellisen rauhallisessa kontrollissakin voi suistua rotkoon ja kuolla. Tuossa vapaassa, ajatuksettomassa kontrollissa kuolee kuitenkin rauhassa, vailla pelkoja.

Kuuman kanjonin pohjalla karistin pölyni viileän joen virtaukseen. Istahdin matalaan virtaan, katselin kiviä kiertävän veden liikettä ja painoin herkät jalkapohjani soraan, jottei veden voima olisi vienyt minua mukanaan. Pian kallistin selkäni taakse, painoin pääni veden alle ja tunsin kuinka lumisilta vuorilta 5000 metriä korkeammalta alas laskeva, yhä viileähkö vesi hyväili kasvojani. Nousin joesta ylös pitkin hiekkaista rinnettä. En viitsinyt tunkea märkiä ja hiekkaisia jalkojani kenkiin, joten poljin karkuun ajaneet ystäväni kiinni kivuliaasti paljain jaloin. Pian söimme eväämme joenvarren vihreän puun alla, nautiskellen pitkästä aikaa lämpimästä ilmasta.

Lounaan jälkeen aloitimme polkemaan 1350 metristä kohti 4800 metrissä odottavaa huippua. Nousu alkoi loivasti kohoavassa jylhässä kanjonissa. Täytimme juomapullomme kristallinkirkkaassa vesiputouksessa, joka ryöppysi rutikuivaan aavikkomaahan mystisesti jostakin kaukaa, kenties jäätiköiltä asti, tai sitten hieman alempaa, toisenlaisen ilmastovyöhykkeen sateisten rinteiden ja vihreiden niittyjen pienistä puronaluista. Iltapäivällä ohitsemme ajoi päivän ensimmäinen auto. Kun tie alkoi kohota jyrkemmin ylös rinnettä, oli jaloissani vihdoin tarmokasta tuntumaa. Kiihdytin vauhtia ja aloin tanssia putkelta. Ajoin kymmenen minuuttia ylämäkeen kaksi kertaa nopeammalla vauhdilla, johon olin tottunut levätessäni ystävini perässä. Kun pysähdyin odottamaan heitä, voin hymyillä tietäessäni olevani taas palautunut ja leikissä tuoreesti mukana.

Yövyimme Unocin kuumillalähteillä. Kesti ainakin tunnin ajan saada selville paikan antiikkiselta pariskunnalta, oliko heillä tarjota kuumia kylpyä ja ruokaa tai ei. Viimein he kutsuivat hyvin hiljaisen lastenlapsensa auttamaan meitä. Hänen silmänsä katselivat sinne tänne ja vaikutti ettei hän ollut kuulevinaankaan. Hän sai asiat kuitenkin etenemään ja Nathan sanoi hänen näyttävän kauniilta, tosin lisäten, että kun ei ole viikkoon nähnyt naista nuorta naista läheltä, saattaa kuka vain hänet toki hurmata. Paikkaan oli rakennettu suuri halli yksityisine suljettuine huoneineen, jossa paikan vierailijat saattoivat kylpeä kolkoissa, syvissä ja likaisissa maahan kaivetuissa betoniammeissa. Talon pihalta avautui huikea sinitaivaaseen tummuva vuorimaisema. Päätin ottaa oman kylpyni pihan pienessä ja kuumassa luonnontilaisessa lammikossa. Asetin kehoni hitaasti alas liejuiseen pohjaan, jotta kirkas vesi samettuisi mahdollisimman vähän. Lepuutin niskani lammikon nurmiselle reunalle ja katselin toiselta vuorijonolta toiselle vuorijonolle kaareutuvaa tuikkivaa tähtitaivasta. Myöhemmin peseydyin vielä kolkoissa sisätiloissa ja sitten nukahdin kylpylän käytävän lämpöiseen iltaan.

Luonteeltaan herkkä Nathan ei ollut saada unta käytävän hänen puoleisen pään tunkkaisessa hajussa. Hän etsi hajulle syytä ja löysi parinmetrin päästä verhon takaa kilokaupalla pöydällä mädäntyvää lihaa. Tiukka kasvissyöjä vietti ällöttävän, valvotun yön ja oli tulevana aamuna nyrpeänä, toki pian jo tilanteelle kuitenkin vienosti hymyillen.

Olimme saapumassa pieneen kylään ja suolakeksien happamoittamina aloimme haaveilla kylässä odottavista herkuista. Yksi meistä toivoi hyvää kahvia, toinen suklaapatukoita. Toivoimme kaikki, että saisimme tuoretta leipää, avocadoa, juustoa ja tomaattia, eikä kukaan meistä kieltäytyisi tuoreista hedelmistä. Oikeastaan vain vitsailimme tuntiessamme edellisten kylien yksinkertaisen annin, emmekä uskaltaneet toivoa. Astuin sisään yksinkertaisella kyltillä merkittyyn kauppaan ja hyvässä järjestyksessä olevilla hyllyillä ostajaa odottivat kuitenki kaikki salaiset haaveemme. Pihan varjossa söimme tuoreita voileipiämme ja sillä aikaa kaupan omistaja, pehmeä keski-ikäinen nainen, kävi poimimassa meille tuoreita passiohedelmiä suoraan puusta ja keitti meille mitä aromisimmat kahvit. Kahvi ei ollut nyt Nescafea, vaan itse ajan kanssa haudutetusta tuoreesta tiivisteestä keitetty nautinto. Nainen osasi jopa laskea ostoksille oikean hinnan lainkaan aikailematta! Tien toiselle puolelle hän oli rakentanut vierailijoilleen niin upean vessan vuorinäkymillä, että totesimme Nathanin kanssa yhteen ääneen kuinka voisimme asua siinä. Tuo pieni kauppa, vaastaanottavainen ja bisneksille huomionsa antava Lily olivat outu lintu tässä vuorten karussa maailmassa. Cherry kutsui häntä naiseksi, jolla on standardit. Kävikin ilmi, ettei hän ollutkaan alunperin täkäläinen, vaan jostakin kaukaisesta kaupungista kylän rinteelle lentänyt pulmunen.

Kohosimme päivän aikana jo 3600 metriin ja saavuimme lyhyehkön ajopäivän päätteeksi suureen kylään. Istahdimme Nathanin kanssa Cajatambon aukion katukivetyksen auringonpaisteeseen ja energinen Cherry lähti etsimään majoitusta. Odotimme häntä puolitoista tuntia. Hän oli käynyt läpi kirkot ja majatalot. Harvinaisesti hän ei ollut saanut puhuttua pehmeillä puheillaan pappia antamaan ilmaista suojaa. Hän sanoi kaupungin parhaassa hotellissa olevan hyvät suuret huoneet, mutta kertoi omistajan olevan omahyväinen ja töykeä, kylmä bisnesnainen. Ystäväni eivät osanneet päättää mitä tehdä ja otin ohjat käsiini. Heitä huoletti kylän parhaimman, kolmen tähden hotellin kova hinta, 5.5 euroa per lärvi, mutta minulle se ei ole hinta eikä mikään maksaa mukavasta pedistä. Kävelin hotellille ja pyysin naista esittelemään hänen tiluksiaan. Naisen kanssa oli mukava höpöttää. En tingannut, vaan kehuin iloisesti naiselle, kuinka hieno hänen uusi hotelllinsa onkaan. Sanoin hänellä olevan silmää yksityiskohdille: mainitsin mukavista pedeistä ja sileistä lakanoista. Kun sain vielä luvan käyttää naisen omaa keittiötä, kävelin ystävieni luo sanomaan, että tänne me majoittuisimme. Viimeistään kuuman suihkun jälkeen, joustinsängyllä suuresta litteästä sateliitti-TV:stä kotimaisia sarjoja katsoessaan, olivat englantilaiset ystävänikin hymyssä suin siitä, että olivat panostaneet kylän kalleimpaan luksukseen.

Seuraavana aamuna olin kuitenkin huonosti nukkunut. Myös molemmat ystäväni olivat nukkuneet heikosti ja päätimme viettää lepopäivän. Olimme kai jo niin tottuneita telttailuun, ettemme osanneet nukkua mukavalla joustinsängyllä. Nathan oli lisäksi huonovointinen ja hänen vatsatautinsa pitikin meitä kylässä lopulta viisi yötä. Itselleni avautui tilanne kirjoittaa ja sain kuin sainkin päivien aikana valmiiksi sen lehtikirjoituksen, jotka luovutin levolle Huarazissa. Nopean internetin löysin rautakaupasta. Nyt minulla olisi taas kuukaudeksi rahaa matkustaa.

Näiden päivien aikana hotellin omistaja avasi luontoaan. Nathanin ollessa kipeä, nainen hoiti häntä keittämällä erityisiä parantavia soppia. Yhtenä iltapäivänä tiputin juomalasin lattialle ja myöhemmin kerroin naiselle hajoittaneeni sen. Hän vastasi kaikilla asioilla olevan oma elämänkaarensa ja lisäsi juomalasin elämänkaaren tulleen nyt tiensä päähän. Jäin paikalleni ihailemaan sitä vapautta naisen olemuksessa, joista sanat kumpusivat. Nyt Cherrykin jo kehui töykeän ensivaikutelman sijaan rouvaa hyväksi ihmiseksi. Hän pyöritti kylässä uskomattoman suurta bisnestä. Hän oli valanut suuren hotellinsa taloudellisen rungon sekatavarakauppiaana ja pyöritti hotellin alakerrassa nyt myös kylän suurinta elintarvikkeiden tukkuliikettä.

Lähtöaamuna olin pakannut tavarani vauhdikkaasti, mutta nyt en poikkeuksellisesti odottanut ystäviäni, vaan katsoin vilttien alla leväten Italian ympäriajon vuoristo aika-ajoa. Olin jo aistinut kylällä kävellessäni jaloissani sellaista herkkyyttä, että tiesin, etten malttaisi polkea pitkän vuoristotaipaleen ensimmäistä hirmuista nousua ylös viisaalla maltilla. Nairo Quintanan inspiroivan kaunis ja murskaava ajo Alpeilla ei lainkaan hillinnyt innostustani.

Lämmittelin jalkojani ensimmäiset puolituntia ajamalla Cherryn ja Nathanin kanssa. En halunnut varmistella ja pitää intoani aisoissa, vaan lähdin polkemaan omaa vauhtiani. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia ajoin pysähtymättä ja polkemisen yksinkertaisuuteen keskittyen. Tuona iltapäivänä 4800 metrinen vuorihirmu oli minulle kuin suupala, vaikka myönnänkin joutuneeni laskemaan vauhtiani 4500 metrissä ohuen ilman vuoksi. Aavistelin ystävieni olevan kaukana takanani, joten puin kylmällä huipulla kaikki vaatteet päälleni, asetin makuualustan alleni ja nostin jalkani lepäämään pyörän päälle. Kun Cherry ja Nathan vihdoin saapuivat huipulle kolmen tuntia myöhemmin, olin jo lukenut kirjani loppuun, syönyt kahdesti ja ottanut nokoset. Nathanin olemus viesti ärtyisyyttä ja väsymystä. Hänen sanaton kielensä kertoi kaiken ja olin siten itsekin vain hiljaa hänen vierellään. Katsoin alas laskevaa, loivasti kumpuilevaa maisemaa ja sanoin, että etsitään nyt vesi ja pystytetään leiri mahdollisimman pian. Myöhemmin Cherry sanoi minulle Nathanin kertoneen sen olleen kenties hänen elämänsä rankin päivä tienpäällä. Hän oli matkannut neljän vuoden aikana Alaskasta Peruun asti vaativilla reiteillä ja oli yleensä vahva kuin muuli, mutta nyt vatsataudin ja sitä edeltäneen parin kuukauden mittaisen keuhkosairaiden heikentämä.

Laskimme niin alas kuin hämärässä ehdimme. Pystytimme telttamme 4500 metrin korkeuteen ja jo illan aikana juomapullomme jäätyivät. En saanut nukuttua yöllä lainkaan kahdeksan asteen pakkasessa ja ohuessa ilmanalassa. Kovan ajopäivän jälkeen yö ei suonut rauhaa kovasti rehkineelle keholle. Päätin olla leikkimättä jatkossa. Olin tienpäällä nyt hiljaista poikaa. Vaikka poljimme Cherryn kanssa hitaasti, ei Nathan pysynyt alkuunkaan vauhdissamme. Näin hänen kyyristyvän taas paskalle alempana vuorenrinteellä.

Oranssin, vihreän, punaisen, mustan, harmaan ja ruskean sävyiset vuorenrinteet kohosivat jylhästi ylös kirkkaan tekojärven pinnasta. Katsoessani erilaisten mineraalien maalaamaa maisemaa, ymmärsin miksi Perun pääasiallinen tulonlähde on jo vuosisatoja ollut kaivostoiminta. Kuin tomusokerina makean kakun pinnalla, Perun rikkauksia kuorrutti hentoinen lumipeite vuorenhuipulla.

Tuskin tätäkään tietä, jonka rinteellä näin Nathanin tekevän nyt yhä hidastuvaa kulkuaan kuitenkin yhä kauniilla, hiotulla ja nopealla pyöritystekniikallaan, olisi koskaan rakennettu ilman läheisiä kaivoksia. Nathanille ei maistunut mikään tarjoamani ruoka kauniilla lounaspaikallamme ja arvelin hänen pelinsä olevan tältä osin pelattu; hän ei yksinkertaisesti ollut vuorten vaatimassa kunnossa. Tien huipulla mustat vuoret piirtyivät heinämaiden ympäröivien pienten lampien pintaan.

Unettoman yön ja raskaan päivän jälkeen sain riehakkaan vastaanoton juhlivan kaupungin kaduilla. Minulla ei ollut samantaajuista energiaa kovassa musiikin jyskeessä illan rientoihin valmistautuvien ihmisten kanssa. Halusin vain syödä ja nukahtaa. Se oli myös matkaajaystävieni tahto.

Aamun myöhäisillä tunneilla kaupungin kadut olivat hiljaiset. Juhlijat potivat krapulaa yhä sisätiloissa ja vasta harvat kaupat olivat avaamassa oviaan. Kaupungin laidan tuolla puolen kohosi nousu lähes 5000 metriin. Nathan valitsi vuoren sijaan tien sairaalan laboratorioon. Tällä reitillä olisi edessä vain brutaaleja nousuja ja sairauskierteeseen joutunut Nathan, yleensä rajuimmille reiteille mielivä, suunnitteli viisasti valitsevansa nyt helpompia reittejä eteenpäin. Siten jatkoimme Cherryn kanssa matkaa kahdestaan. 

Nathan vaikuttaa mitä fiksuimmalta pyörämatkaajalta. Hänen polkemisteknikastaan, varuste- ja reittivalinnoistaan paistaa läpi intohimo pyörämatkaamiseen. Hänellä oli leveähköt hartiat ja paksu karhumainen parta, mutta hänen jalkansa ovat lintumaiset ohuet. Hän oli luonteeltaan sekoitus vahvaa pehmeyttä ja helposti särkyvää herkkyyttä. Hänestä ei säteillyt huimaa lahjakkuutta kulkea vaikeilla reiteillä, mutta hän kuunteli jääräpäisesti kehoaan ja teki hidasta kulkuaan sen sallimassa tahdissa. Hän ei vaikuttanut painostavan itseään ja se oli tehnyt hänestä vuosien kuluessa todella vahvan kulkijan. Nathan halusi toisaalta pysyä poissa ihmisten ilmoilta, eikä sanonut pitävän ihmisistä. Hän kimpaantui helposti ihmisten kanssa, mutta toisaalta hänessä oli valloittavan syvää huomioivaa hiljaista lämpöä heidän seurassa ollessaan. En ole tavannut ketään muuta, joka kantaa mukana kakkalapiota ja tarpeiden tekemisen jälkeen polttaa vessapaperin taivaan tuuliin. Hän piti tarkasti huolta siitä että kulkee luonnossa huolta pitäen ja jälkiä jättämättä. Vaikutti ettei hän ollut itse lainkaan tietoinen omasta lempeydestään ja joku hänessä halusi pitää vielä kevyesti kiinni siitä arvaamattomattomasta puolesta Nathania, joka ei tule toimeen ihmisten kanssa ja käyttäytyy kuin pikkupoika, vaikka se näyttäytyy hänelle itsellekin jo hölmöltä.

Myöhemmin iltapäivällä Cherry saapui huipulle harmaiden jyrkkien rinteiden, happivelan ja fyysisen rasituksen kireässä puristuksessa. Hän joutui ponnistelemaan parhaansa päästäkseen tälle elämänsä korkeimmalle huipulle. Sanoin hänelle ”melkein”, näyttäessäni mittarini korkeuslukemaa, 4999 metriä. Hymyilimme taas Perun vuoriston asukkaiden suhteellisuudentajulle, sillä pari tuntia aiemmin suuntaa kysyttyämme miehet sanoivat mäen olevan lyhyt ja meidän olevan jo lähes sen huipulla. Vaikuttaa, että perulaisille 10 kilometrin mäki on kuin suomalaiselle lähiön hidastekumpu kadulla ja viisitonniset maailman korkeimpiin ja kovimpiin kuuluvat nousut ovat heille yhtä arkipäiväisiä viivästyksiä kuin liikennevalot kaupunkilaisille. Englannin tasankojen tytöstäkin oli kuoriutunut vuoristojen sitkeä kulkuri.

Huusin Cherrylle: ”Tulepas katsomaan.”

”En ole nähnyt mitään tällaista elämässäni!”, hän vastasi katsellessaan huipun toisella puolella levittäytyvää maisemaa. Karkeat, rikkonaiset, raaat, terävät ja karut vuoret reunustivat kapeaa, kuivaa ja hiekkaista 4850 metrissä olevaa laaksoa. Vuorten heittämät varjot peittivät laakson pohjan maisemasta vähäisenkin tasaisuuden vaikutelman. Kuivuuden rikkoivat laaksossa lepäävät pienet lammet. Pilvet vaihettuivat radikaalisti horisontin sinitaivaan täplästä toisen kaukaisen kulman synkkiin raskaisiin pilviin. Laskimme laakson reunalla kulkevalle tielle. Nyt vieressämme levittyi uomaiseksi kuivunut tasainen savimaa ja pian poljimme kaivoksen vesialtaan äärellä. Läheisten vuorten rikkaudet olivat houkutelleet satoja miehiä kaivamaan elantoa perheilleen täältä anteeksiantamattoman kylmyyden ja kuivuuden kauniista ja hiljaisesta maasta.

Olimme molemmat jo oppineet unien olevan pinnallisia yli 4500 metrin korkeudessa ja kovissa pakkasissa ja pyrimme nyt laskemaan mahdollisimman alas lepäämään. Kahden suunnistusvirheeni vuoksi meillä ei ollut mahdollisuuksia laskea ennen pimeän tuloa 3000 metrissä oleville kuumille lähteille ja jäimme hämärän tullen lepäämään Rapaziin.

Antiikkisen oloisen pienen kylän savitalojen rajaamalla raitilla kottikärryjä työnsi nuori poika ja katuja pitkin kotiin työpäivän päätteksi palasi perhe aaseinen. Muut kadut olivat autioita. Kylän aukiolla istui vain yksi ihminen. Tyylikkääseen valkoisen ruusun koristamaan hattuun, harmaaseen hameeseen, siniseen villapuseroon ja punaiseen viittaan pukeutunut, kylän elämää paksujen pyöreiden mustasankaisten silmälasien takaa tarkasteleva ryppyinen vanha rouva neuvoi meidät etsimään majapaikkaa kahden kulman takaa. Kysyimme ravintolan iäkkäältä naiselta olisiko hänen talonsa etsimämme majapaikka. Kyllä oli, mutta hän pyysi meitä koputtamaan talon toisen sivustan ovea ja kysymään huonetta hänen äidiltään. Ikivanhalla rouvalla oli tarjota vaatimaton värikkäiden muovitapettien verhoama pölyinen huone kolmella sängyllä. Suihku ja vessakin hänellä oli. Cherry alkoi tinkiä 8 solen (2 euroa) hintaa alas 5 soleen, mutta sanoin naiselle välittömästi maksavani joka tapauksessa 8 solea. Illastimme herkullisen lounaan hänen tyttärensä lämpimässä ravintolassa.

Aamulla kylän laidalta avautui näkymät veden juovaamille sykähdyttävän tevärille vuorenrinteille, joiden tasaiset vierustat olivat taidokkaasti viljeltyjä uskomattomiin korkeuksiin asti. Laskimme alas jokilaaksoon vihreyteen. Tie myötäili monissa kohdissa koskiksi yltyvää jokea. Olimme päättäneet ajaa lyhyen ajopäivän huilataksemme ennen brutaalia nousua. Parquin kylän raitilla mies tervehti minua puristamalla kättäni vahvasti. Hän jutteli meille pehmein sanakääntein. Hän kutsui meidät sopalle ja kun kysyimme missä voisimme yöpyä, hän sanoi hänellä olevan vapaa talo meidän käyttöömme. Söimme perheen, perulaiseen tapaan pimeässä ja ikkunattomassa keittössä perunasopan ja kävelimme sitten omaan maalaistaloomme lepääämään.

Aamulla ostimme kahden päivän ruuat isäntäperheemme kaupasta ja lähdimme kohoamaan kohti 4900 metriä. Tiellä ei ollut nyt yhtäkään kulkijaa ja paikoin se oli niin rehevän ruohon peitossa, että lampaat ja hevoset ruokailivat keskellä tietä. Pikesit olivat kirjoittaneet tämän nousun olevan brutaali. Olin nyt kuitenkin niin kovassa iskussa, että pääsin huipulle suhteellisen kevyesti.

”Joko se oli tässä.”, kysyi Cherry huipulle saapuessaan.

”Mitä pirua voin tehdä kanssasi. Yritän tarjota sinulle kaikkein haastavampia nousuja ja kyselet ”tässäkö se oli”.  Aina sama juttu. En voi mitään, ei mulla ole tarjota sinulle enempää haasteita; etsiä omiasi!”, vastasin hänelle naurahtaen.

Alamäessä oli villin erämaan tunnelma. Lähes ympäristöön takaisin sulautunut tie kulki halki asumattoman, suurten vuorten maan. Cherry paleli alamäessä niin, että hänen piti pysähtyä juoksemaan paikallaan. Laskimme joelle asti ja kohosimme uutta nousua vielä sen verran, että lämpesimme ennen leiriytymistä tienvarteen.

Olin seurranut viikkokausia miten Cherry oli tunnista toiseen puuskuttanut kovaa ja polkenut punaisella päästäkseen ylös näitä raatelevia nousuja. Aina hän sanoi voivansa hyvin, mutta olin varma, että kovalla teholla ajetut tunnit tulisivat kerääntymään. Itselläni on sellainen etu, että voin halutessani ajaa vaativimpiakin nousuja ylös halutessani suhteellisen matalalla rasituksella. Olen kuullut erittäin monien pyörämatkaajien sanovan, että hyvä kunto tulee luotua matkan ensimmäisinä viikkoina, eikä sen enempää harjoittelua kuulemma tarvita. Olen nyt Etelä-Amerikassa muiden kanssa matkattuani kuitenkin oppinut, että omaan etuuni vaaditaan joka ikinen hikipisara 17 vuoden mittaisesta kestävyysharjoittelustani. Nyt Cherry oli niin väsynyt, ettei jaksanut edes odottaa, saati syödä kokkaamaani pastaa, vaan saattoi vain käpertyä lepäämään makuupussinsa lämpöön. Aamulla edessämme olisi taas leirin pakkaaminen, yksinkertaisen aamupalan syöminen ja sitten taas nousu lähes 4800 metriin. Tällä reitillä ei ole yhtään helppoa päivää.

Cherryn saavuttua hitaasti tuolle huipulle, sanoin hänelle: ”Ei lomailukaan ole aina todella helppoa.”

Hän vastasi minulle terävästi, ikään kuin korjaavasti, aivan kuin olisin vähätellyt häntä: ”Ei unelman eläminen ole aina helppoa.”

Tämä asia on kirvoittanut korviani ennenkin. Monet matkaajat sanovat ja kirjoittavat elävänsä unelmaansa. Sitä en toki epäile, mutta olen saanut heidän sanoistaan sellaisen vaikutelman yhä uudestaan ja uudestaan, että niin sanotut tavalliset ihmiset, eivät heidän mielestään eläisi unelmaansa. Sanoinkin Cherrylle nyt tiukasti: ”Kaikki ihmiset elävät unelmaansa.”

”Miten niin?”, vastasi Cherry.

”Kun tarkastelet ihmisiä puhtaasti katsomalla; vailla vertailua, vailla ajatuksia siitä elävätkö he hyvin tai huonosti, ja pohtimatta eteneekö heidän elämänsä unelmien mukaan tai ei, voit huomata, että kaikki ihmiset tekevät juuri sitä mitä he haluavat. Miten voit sanoa, ettei joku toinen muka eläisi unelmaansa?”, jatkoin hänelle.

”Niin, mutta monet ihmiset tekevät samaa tylsää työtä vuodesta toiseen unelmoiden siitä mitä he oikeasti haluaisivat tehdä. Toisilla, esimerkiksi kehitysmaassa asuvilla köyhillä ihmisillä ei vain ole samalla tavalla vapautta ja rahaa tehdä sitä mitä he haluavat, niin kuin meillä on.”, jatkoi Cherrry.

”Mutta se on juuri sitä mitä toimistoissaan haaveilevat ihmiset haluavat tehdä; He haluavat unelmoida ja luoda tarinan itsestä onnettomana kärsijänä, joka ei saa toteuttaa itseään. Köyhät sitä vastoin ovat köyhiä vain koska he haluavat olla köyhiä. Se miten heidän elämänsä tapahtuu, on heidän unelmansa ja koko maailmankaikkeus tukee sitä. Katso kuinka ajatus toimii. Kun ymmärrät miten ajatus toimii, huomaat, että kaikki mikä tapahtuu on yhtä unelmaa.”

Laskimme upean, suuren järven rantaan. Tie kulki aivan järven rantaa hipoen, kaartaen pitkulaisen muodon toisesta äärilaidasta kulkemaan jyrkälle suoraan veteen putoavalle seinämälle. Kun olimme ajaneet lähes järven ympäri, ampui tie kohti uutta huippua yhä jyrkemmin. Nyt jo kaukana alhaalla väreilevä järvenpinta heijasti sineyttään tummien vuorten, vaalean tundramaan ja vastavalon dramaattisessa kontrastissa. Ranteeni hakivat kivisestä tiestä tasaisinta ajolinjaa ja annoin takapuoleni painua raskaasti penkkiin, jotta takarengas saisi maksimaalisen pidon työhönsä. Viimeisillä pehmeälinjaisilla kurveillaan tie maalasi vuorenrinteelle oman näkemyksensä kauniista taiteesta. Vuoren toisella puolella tundra levittyi kuin kynnysmattoma kaukana kohoaville lumihuippuisille vuorille ja tie laski monien pienten järvien välistä alas laaksoon. Saatuamme telttamme pystyyn 4700 metrin korkeuteen, ei aurinko paistanut enää kuin korkeimman, pyramidimaisen vuoren huipulle.

Laskeuduin hetkeksi lepoon makuupussin suojaan ja sitten tein pienen kävelylenkin lähialueella. En tiedä miksi sitä kutsutaan, mutta huomasin maanpinnan olevan kauttaaltaan vihreän, lehtien päistä kukkamaisen kellertävän ja punertavan kasvuston peitossa. Kyykähdin alas koskettamaan kovien kasvien lehtiä. Vaikka liikutinkin kättäni itse, oli kuin kukkamaiset kuviot olisivat silittäneet ihoani pistävällä terävyydellään. Ihoni pyysi lisää tuota elävää kosketusta siihen saakka, kunnes silmäni huomasivat lumisten vuorten huippujen taustalla leimuvan auringonlaskun piirtyvän lammikoiden pintaan ja päätin jatkaa matkaani niiden vierelle. Kävellessäni tunsin kuinka kylmyys tunkeutui kenkieni ohuiden pohjien välitse. Lammikon rannalla kuulin narahduksen painaessani kengänkärjen ohueen jäähän. Palasin telttani suojaan. Kuulin paimentolaisperheen koirien haukkuvan mäen takana. Kenties iltatuuli oli kuljettunut niille kahden vieraan ihmisen hajun.

Aamuruuhka muodostui tällä tiellä kymmenistä alpakoista. Olimme nyt alueella, josta maan pääkaupunki saa osan juomavedestään. Seurasimme noin kuuden kilometrin ajan Limaan laskevaa vesikourua. Se olikin sitten ainoa lähes tasainen pätkä tällä tiellä!

Tällä syrjäisellä reitillä luksusmainen seikka olivat tienvarressa toistuvasti lorisevat purot, enkä koskaan kantanut enempää kuin 2.5 litraa vettä kerrallaan. Nyt ruokamme oli kuitenkin loppumaan päin, kun reitillä ei ollut ollut kauppoja kahteen päivään ja Cherryn vauhti oli hiipunut odottamaamme hitaammaksi. Onneksemme tienristeyksessä oli yllätykseksemme upouusi aaltopellistä pystytetty kauppa-ravintola ja sen innokkaat omistajat elivät yhä täydessä hemmottelu innossa. Söin lautasellisen kalaa, riisiä ja salaattia. Tulevassa alamäessä söimme vielä herkullisen lounaan Yantacissa, jonka on oltava kuuluisa aukionsa karusta betonitaiteesta ja sen valtavasta hatusta. Marcapomacochaan laskeva tie kulki suurten vesialtaiden, massiivisten vuorten ja kuivan maan taivaallisen korkealla ja kumpuilevalla, puuttomalla ylätasangolla. Jos taivaassa on teitä, niin kuljetaan kuten Perussa. 

Marcapomacochan laidalla kohosi suuri, hylätyn oloinen, kirkkaan vihreä, maisemassa hirviöltä näyttävä hotellikolossi. Hotelli oli selvästikin rakennettu houkuttelemaan turisteja viereisen suuren järven kauniille rannalle, mutta kukapa vaivautuisi tänne kylmään ja hapettomaan maahan lomalle. 4400 metrin korkeudessa ei pääse pakoon yöpakkasia keskikesälläkään. Kuten on jo käynyt selväksi, aina kun jotain pitää saada ilmaiseksi tai halvalla, pistän Cherryn asialle. Nyt hän käveli kaupungintalolle kysymään josko voisimme yöpyä hotellikolosissa. Odotin Cherryä puistonpenkillä. Paisteessa olin hikoilla, mutta pilven leijuttua ohuen ilmakehän lävitse loistavan kirkkaan auringon eteen, oli kuin minut olisi dipattu avantoon. Cherry oli saanut puhuttua meille huoneen hotellista erinomaisen huokeaan hintaan. Kaupungintalon naiset olivat kovin otettuja vierailustamme ja ottivat meistä monia valokuvia. Kameran takana ollut tyylikäs nainen oli niin kaunis, että olisin mielelläni toiminut hänen mallinaan pidempäänkin.

Hotellihuoneessa kaikki oli rempallaan, mutta kun rakennus oli alun perin suunniteltu korkeatasoiseksi oli se rapautuneessa söpöydessäänkin oikein mukava. Koko seinän kokoisten ikkunoiden lävitse avautui panorama järvelle. Aurinko paistoi valtavista ikkunoista suoraan huoneeseemme ja ensi kertaa pitkään aikaan tunsimme lämpöä ja näimme luonnonvaloa pimeiden talojen Perussa sisätiloissakin. Aurinko lämmitti huoneen 20 asteeseen ja oli ihmeellistä kekkuloida t-paitaisilla. Päätimme levätä kylässä kolme yötä.

Taas opin Cherryn olevan tarmokas ja kunnianhimoinen tyttö. Siitä hän vain  vetäisi heti seuraavana päivänä tuntikausien kirjoitussession henkeään haukkoen. En voinut kuin todeta, että Lontoossa hoitoalalla uraansa luova tyttö on tottunut tekemään asiat aivan toisenlaisella tahdilla, päättäväisyydellä ja keskittymiskyvyllä kuin yhteiskunnan tukia pummaamalla elävä meikäläinen. Hänen lopetettua iltamyöhällä kirjoittamisen, sain lukea Cherryn Californiasta alkaneen matkan vuosipäiväkirjoituksen siitä, miten hänen matkantekonsa on saanut uusia ulottuvuuksia Perussa. Hän kuvaili hienosti sitä prosessia, kuinka hän on nyt valinnut vaikeampia reittejä, antanut luksustavaroiden jäädä keventäessään pyöräänsä ja alkanut uskoa itseensä vaikeissakin olosuhteissa. Olin nähnyt tämän muutoksen konkreetisesti seuratessani häntä siitä lähtien kun tapasimme ensimmäisen kerran lähellä Ecuadorin rajaa. Hän ei kantanut enää meikkilaukkua, eikä hän kaihtanut ehdotuksiani vaativista reiteistä. Yksi asia sai minut kuitenkin ihmetyksen valtaan: hän kirjoitti löytäneensä vapauden näiden seikkailujemme aikana.

Kun Cherry kysyi miltä kirjoitus vaikutti, minun oli kysyttävä vapaudesta: ”Olit kuvaillut kirjoituksessasi hienosti sitä minkä olin nähnyt tapahtuvan viime viikkoina, mutta en lainkaan ymmärtänyt mitä tarkoitit sillä, kun sanoit löytäneesi vapauden. Minulle käy aina sama juttu, kun sinä, tai Nathan, joka kertoo polkevansa etsiäkseen vapautta, puhutte siitä. Mitä se on? Jos olet nyt löytänyt sen, voisitko näyttää sen minulle? Oletan, että voit löytää ainoastaan jotakin sellaista, jonka voit myös näyttää. Näytä minulle missä se on se vapaus?”

”Se on kokemus ja tunne. En ole viime viikkoina enää ajatellut menneitä tai suunnitellut tulevia, olen elänyt hetkessä. Minä en nyt mieti kuinka pitkällä olen kartalla tai sitä ehdinkö kotiin jouluksi.”, vastasi Cherry.

”Mutta Cherry, mitä se on sellainen vapaus, jota häiritsee tulevien tai menneiden ajattelu? Onko se vapaus minkä olet nyt löytänyt, jotakin todellista, täydellisen riippumatonta, kuten sana antaa oletta, sellaista, jonka varmasti tiedät olevan silloinkin kun palaat taas työhösi toistamaan tuttuja rutiineja, elät päivittäin samojen ihmisten kanssa ja kuljet viikosta toiseen edestakaisin samoja katuja uusista seikkailuista unelmoiden?”

”Sitä on vaikea selittää. Se on kokemus ja tunne vapaudesta. Et sinä ehkä voi ymmärtää, koska olet aina elänyt näin, vailla työtä ja niin edelleen.”

”Onko kokemus vapaudesta siis sellainen, jonka haluat kokea yhä uudelleen ja uudelleen ja jonka perässä juokset. Sitten kun tämä mitä teet nyt ei tuo sinulle enää vapauden tuntemuksia, siirryt tekemään jotakin muuta, josta ajattelevat löytäväsi uudestaan kokemuksen muistamastasi vapauden tuntemuksesta. Onko kokemasi vapaus siis oravanpyörä tai kenties noidankehä, eli juuri se mitä juokset karkuun?”

Cherry vastasi kevyen myöntävästi, jo muihin asioihin keskittyen, että on totta, että hän kulkee vapauden kokemuksien perässä, eivätkä ne ole pysyviä. Hän myös viittasi, että ehkä emme vain ymmärrä toisiamme käyttämiemme erilaisten termien vuoksi. Minulla oli edelleenkin täydellinen energia katsoa asiaa yhdessä, mutta Cherry kääntyi taas tuottavaan flow-tilaansa ja jatkoi kännykällä kirjoittamista. Cherry kuitenkin kysyi vielä mitä haen kyselylläni: Vastasin: ”En hae sillä mitään, sillä tiedän etteivät sanamme koskaan pääsisi yhteenkään päämäärään; kunhan vain kyselin, kenties vittuillakseni”.

Emme olleet puhuneet Cherryn kanssa kovinkaan paljoa menneinä päivinä ja nyt ymmärsin, että lähes kaikki vaihtamamme sanat olivat olleet kytkettyinä välittömiin päivittäisiin asioihin tienpäällä. Nyt tunsin, että olisin jakanut Cherryn kanssa paljon ja sanonut tältä erää hänelle kaiken. Tuossa keskustelussa Cherrylle tuli näytetyksi se, että se oppi mitä hän on muun muassa minulta matkan aikana imenyt, ei ole kuin muuta unohtuvaa teknistä tietoutta. Mietiskelin sängyllä vielä omassa hiljaisuudessani, että niissä opituissa taidoissa ja opeissa, sekä näidenkään huikeiden teiden antamissa kokemuksissa ei voi olla vapautta itsessään, samalla kuitenkin hahmottaen, että kun tiedät itse olevasi vapaus, ei se voi olla niistä erilläänkään. Sanoin Cherrylle vielä, että sellainen vapauden tunne joka tulee ja menee, on väistämättä riippuvainen jostakin ja ainoastaan se joka on aina, eikä ole syntynyt eikä kuole, voi olla vapaus.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa. Taisimme polkea alle tuhat nousumetriä, mutta olin juuri tullut flunssaiseksi ja menoni oli tahmeaa. Huipulle pysähtyessäni aloin yskiä voimakkaasti. Voimaintunnon päivät olivat nyt historiaa. Laskimme Limasta vuoristoon kohoavalle Carratera Centralille ja laskemamme 17 kilometrin aikana ohitsemme ajoi enemmän autoja kuin edellisenä kolmena viikkona yhteensä. Tiellä oli vauhtia ja kiperiä tilanteita. Tienvarsien kylät olivat pölyisiä ja meluisia lääviä. Vuorilla paimenkoirat juoksivat usein vierellämme meitä ystävällisesti eteenpäin saattaen, nyt pakokaasussa, roskissa ja melussa elävät koirat hyökkäsivät hampaat irvessä meitä kohden. Käännyttyämme pian uudelle kapealle hiekkatielle, olimme taas hiljaisuudessa, jossa puron lorina kantautui korviini. Muutaman kilometrin päässä polkimeni löivät tyhjää. Ne lukittuivat vielä muutaman kerran, mutta pikaisella päätöksellä käännyin takaisin alamäkeen. Pysähdyin Cherryn kohdalle ja sanoin: ”Minun takanapani vauhtipyörä on rikki ja minä lasken alas Liman pyöräkaupoille.” Kuinka sattuikaan, että napa hajosi juuri siinä kohtaa, josta maan ainoille paremmin varustetuille pyöräkaupoille olisi vain alamäkeä. Huipulta mitattuna se olisikin sitten elämäni pisin alamäki, 4880 metristä alas merenrantaan! Seuraavana aamuna tiemme erosivat. Minä laskin Limaan ja Cherry aloitti ensimmäistä kertaa elämässään yksinäisen seikkailun erittäin vaativilla ja syrjäisillä teillä. Cherryn oli aika ottaa seuraava askel pyörämatkaajana ja minä en olisi flunssaisena ollutkaan riittävän vahva kohoamaan taas viiteen tonniin.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Lämmittely

Brasilia

Malesia ja Thaimaa

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Burundi-Tansania

Argentiina-Chile