Kolumbia 4
Reitti: Ibague – Desierto de Tatacoa - Neiva – Ipiales - San Agustin
Olin ollut Ibaguessa kuusi päivää, kun kuulin kivien kopinan huoneeni ikkunoissa. Pian kuulin huutoa, nousin ylös ja katsoin alas ikkunasta. Alhaalla oli Javier, jonka asunnossa majoittauduin ja jonka olin vasta samana päivänä oppinut tuntemaan Katherynen entisenä poikaystävänä. Senkin olin aiemmin päivällä oppinut tietämään, että hän oli yhä kiinnostunut Katherynesta. Katheryn oli puolestaan minulle nyt seikka, jonka vuoksi tulisin majailemaan Ibaguessa pidempäänkin.
Heitin Javierille avaimet ikkunasta. Pian istuimme kylmästi valaistuun, seiniltään valkoiseen huoneeseen, joka oli sisustettu vain pöydällä, kahdella tuolilla ja jääkaapilla. Oli jo lähes keskiyö ja päivän vilkas liikenne suoraan ikkunan alla olevalla lähiön pääkadulla rauhoittunut niin, että saatoin ensi kertaa asunnossa ollessani kuulla jääkaapin hurinan. Rauhaton, huolittelematon ja surullisen oloinen Javier sytytti tupakan ja avasi viinapullon.
”Juttelin juuri Katherynen kanssa puhelimessa ja kun hän vastasi minulle, että sinä olit ensisuudellut häntä pakolla ja väkivalloin, olin saanut tarpeekseni ja tulin puhumaan sinun kanssasi. Luotan sinuun nyt enemmän. Miten on?”, Javier kysyi.
Vastasin hänelle: ”Jos hän tuntee niin, että suutelin häntä pakolla ja väkivallalla, niin tietysti se on silloin totta hänen mielessään. Itse muistan, että se olisi tapahtunut hellästi ja luonnollisesti, kuin itsestään opiskellessamme espanjaa lähekkäin sängylläni aiemmin tänään. Mutta toisaalta, voihan muistini tietysti olla paska.”
Sitten Javier jatkoi pitkää tilitystään siitä miten hänen kaverinsa olivat kertoneet Katherynen olevan pettävää sorttia, mutta kuinka hän ei ollut uskonut heitä. Hän valitti kuinka oli antanut Katherynelle kaiken, eikä ollut saanut itselleen kuin harmia ja surua. Hän pyysi apuani ja piti itseään ressukkana. Moneen kertaan hän kysyi mitä hänen pitäisi tehdä tässä tilanteessa.
Voin ainoastaan vastata, etten todellakaan tiedä mitä hänen pitäisi tehdä. Jatkoin: ”En tiedä itse mitä minun pitäisi tehdä Katherynen kanssa. Enkä tunne, että minun pitäisi tietääkään mitä minun tulisi tehdä tulevaisuudessa, sillä saatan kyllä vastata kaikkiin muodostuviin tilanteisiin niiden vaatimalla tavalla kyseisessä hetkessä, eikä minun siten pidä murehtia niistä etukäteen. Kenties minulla ei ole ruusuisia kuvia yhteisestä tulevaisuudesta Katherynen kanssa, jonka saavuttamisen eteen minun pitäisi tehdä jotakin. Siten minun ei myöskään tarvitse tietää mitä tehdä, jotta saisin sen mitä haluan. Me tapasimme hänen kanssaan, välillämme on halu ja tuo halu kyllä kuljettaa ilman kuljettajaa. Rakkaustarinamme tulevien tapahtumien yksityiskohdilla ei ole niinkään väliä, sillä tiedän kyllä, että me kaikki tulemme kokemaan sen, mitä meidän tulee kokea. Huomaa kuitenkin, että sinä saatat katsoa mitä nyt tapahtuu omassa mielessäni ja tässä meidän välillä. Jos et katso ja samalla sanattomasti ymmärrä mitä tapahtuu juuri nyt, on kaikki mitä sinä teet, ainoastaan sitä, että haluat paeta huonoa oloasi; ja tekosi olisivat siten vain vanhan toistoa, uudelleen elettäviä muistoja siitä, miten aikanaan pystyit pakenemaan pahaa oloasi pieneksi hetkeksi. Huomaatko miten nyt yrität ratkaista pahaa oloasi ja suruasi aivan samoin tavoin kuin olet aina tehnyt ja mikä on joka kerta johtanut vain syvempään riittämättömyyden tuntemukseen.”
Pian puheemme kääntyi juoruista siihen miksi Javier oli niin pettynyt, surullinen ja sekaisin. Tuntien päästä Javierin viinapullo oli jo tyhjä, lattia täynnä tupakantumppeja, eikä kadulta kuulunut enää kuin yksittäisten autojen harvoin ohitse kulkeva hurina.
Muistini katkonaisuuden ja keskustelun laajuuden johdosto lienee turhaa ja myös mahdotonta mennä sen yksityiskohtiin, mutta keskustelu johti siihen, että sen loppupuolella Javier kertoi kuka hän on: ”Olen opiskellut kaikkia maailman tunnetuimpia filosofeja ja sain yliopistossa poikkeuksellisen 40 000 euron palkinnon erityisestä lahjakkuudesta filosofiassa. Ostin niillä rahoilla tämän talon, auton ja perustin yritykseni. Olen poliittisen järjestön johtaja ja voin halutessani pysäyttää Kolumbian päiviksi. Minulla on satoja seuraajia. Kuten näit päivällä, minut tunnetaan ja minua arvostetaan yliopistolla…..”
Vastasin: ”Javier, oletko onnellinen?”
Taas kerran hän hymähti, kuin pienestä oivalluksesta, mutta vaipui taas syvempään suruun sanoen: ”Niin, eivät kai ne ole yhtään mitä minulla on.”
Jatkoin: ”Elämä on suurempi kuin yksikään filosofia. Tunnet kaikki suuret filosofiat, olet käyttänyt kaiken tarmosi niiden opiskeluun, mutta oletko koskaan pysähtynyt tutkimaan mitä opiskelemasi tieto ja ideat ovat? Huomaatko, että todellisuudessa olet täysin pienen tytön heiteltävänä? Mikään oppimasi filosofia ei siis pysty vastaamaan edes parisuhteen alati muuttuviin tilanteisiin.”
Myöhemmin Javier kiitti minua tuhansia kertoja. Hän sanoi, että olen matkallani auttanut ainakin yhtä ihmistä. Hän sanoi nähneensä ja ymmärtäneensä olevansa täysi valhe ja että kaikki mitä hän oli tehnyt ja ajatellut viimeisen kymmenen vuoden aikana politiikan ja filosofian parissa, olivat nekin harhaa. Hän sanoi, että sen näkeminen sattuu syvältä, eikä hän tiedä miten voi jatkaa elämäänsä tästä eteenpäin. Hän totesi, että oli aina etsinyt päätelmää, ideaa ja loppua ja kaikki mitä hän oli tänä iltana suustani kuullut, oli ollut kuulemma täysin päinvastaista. Hän sanoi miten kaikki on minulle kuitenkin helppoa, sillä voin elää vapaasti ja matkustaa ympäri maailmaa yksin, vailla vastuuta.
Vastasin hänelle, että edellinenkin taitaa olla taas yksi sinun todellisuuden peittelevistä ideoistasi ja lisäsin ettei itselleni mikään näyttäydy koskaan harhana, sillä kaikki mitä näen on vain totuuden peilikuvaa. Sanoin myös: ”voithan sinä toistaa jokaikisen tekoni kuin apina, pyöräillä yksin maailman ympärikin, mutta mihin se johtaisi Javier, täyttäisikö tuo toisen mekaaninen matkiminen ideasi siitä, että vasta sitten olisit vapaa ja vastuuton? Ja olisiko se sitten siinä, kokemasi ongelmat ikuisesti päätetyt?”
Koko illan ajan oli Javier tapansa mukaan selvästikin halunnut keskustelullemme päätelmän. Nostan laajuudesta esiin vain nämä harvat hänelle sanomani, google-kääntäjään muistiin jääneet sanat siitä kun olin pitkin yötä lyönyt kapuloita hänen päätelmiensä rattaisiin.
”Minussa ei ole mitään, jota yksikään valhe voisi satuttaa.”
”Olen surun tuolla puolen: voin seurata sitä, maistella ja kuunnella sen olemusta, mutta se voi koskaan satuttaa minua.”
”Sinä haluat tietää ja siksi et näe.”
”Minun luontoni on ilo, eikä ilolle voi siten olla syytä.”
”Kyllä, juuri niin, millään ei ole loppupäätelmää.”
”Olet ehkä poliittinen johtaja, guru alamaisillesi, mutta vain pelosta vapaa sydän on jokaisen tilanteen johtaja.”
”Elämän rikkaus on ainoastaan nyt.”
”Ideasi siitä, että tulevaisuudessa elämä on parempaa, on yksi ja ainoa syy, joka on kipujesi sytyke.”
”Voit ymmärtää Katheryneä ainoastaan ymmärtällä itseäsi.”
Näiden, kuin suoraan jostakin hengellisen elämänhallinnan oppikirjasta kopioitujen sanojen jälkeen olin itse matkalla yhä syvemmälle sen sydämensärkijän syliin, joka oli Javierin mukaan tuhonnut hänen elämänsä.
Parin päivän kuluttua teimme Katherynen ja muun kahden ystävän kanssa yhden yön mittaisen patikkamatkan vuorten korkeuksiin kuumille lähteille. Katheryn kellui taidokkaasti kuuman lähteen pinnalla rentoutuen. Hänen suuret nappisilmänsä olivat suljetut; tummat ja luonnonkiharat, mutta suoristetut ja valkoisilla raidoilla värjätyt hiukset levittyivät aaltomaiseksi taustaksi hänen kauniille kasvoilleen. Hänen rintansa lepäsivät hänen ruumillaan koko leveydellään ja niiden pienet nännit kohosivat vesirajan yläpuolella kohti kuun loistetta, joka valaisi hänen seksikkään vatsansa kuin vaaleaksi pumpuliksi keskelle kivisen altaan tummuutta. Hänen muodokkaat pakarat matkallaan kohti altaan pohjaa olivat vetäneet navankin veden alle. Olisin mielelläni tarttunut tuon pehmeän pepun muotoihin nostaaksesi mehevästi levenevän lantionkin haukkaamaan raitista ilmaa, mutta annoin katseeni valua jyrkästi kohti siroja polvia kapenevia vahvoja reisiä pitkin yhä alemmas. Olin hivuttautunut Katherynin vierelle hiljaisesti. Katseeni oli jo pysähtynyt pieniin, viileä vuori-ilmaa haukkaaviin varpaisiin, kun hän vihdoin huomasi minut ja säpsähti, peitti rintansa käsillään, mutta ymmärsi pian, ettei ele peittelisi enää mitään.
Minulla oli halu olla Katherynen lähellä ja spontaanit leikit ja tunnustelevat suudelmat lähensivät meidät syleilyyn. Vaikutti, että Katherynen mielessä oli vielä kysymysmerkkejä minun suhteen, eikä suhteemme siten vielä räiskynyt paukkuen, vaan etenimme kuin hiipien, kepillä jäätä silloin tällöin koettaen. Jäimme lepäämään kuumimman lähteen kivetykselle, jonka ylitse virtasi vesi. Vuoret kohosivat ympärillämme kuin hornankattila, öiset pilvet lipuivat täydenkuun valon värjääminä vuorten taa ja niiden nopean liidon välistä paljastui tähtitaivaan tuikkivia palasia. Annoimme niskojemme levätä kiviä vasten ja katselimme toisiamme. Puhuimmekin, mutta en muista mitä. Sanamme ajautuivat kuitenkin sellaiseen tilanteeseen, että Katheryn kysyi minulta: ”Ja mitä muuta?” Aistin mitä sanoja nuo sanat kutsuivat. Olin täynnä iloa Katherynen seurassa, mutta sydämessäni aavistelin, etteivät tulevat sanani välttämättä kuvaisi sitä rakkauden taajuutta, mitä niillä sanoilla tavataan kuvata. Oli kuitenkin helppo vastata Katherynen kutsuhuutoon: ”Minä rakastan sinua?”
Yllätyksekseni Katheryn pyysi minut nukkumaan vierelleen. Sydän ratosta sykkivänä käperryin hänen ympärilleen, lämmöksi vasten kylmää ja kosteaa vuori-ilmaa.
Katherynen kaverin kaverin kautta löysimme minulle mitä hienoimman majapaikan läheltä Ibaguen keskustaa ja Katherynen toimistoa. Talon emännällä oli tarjota minulle poikaystävänsä hienosti sisustettu huone kaikilla herkuilla.
Asettauduin taas uudenlaiseen arkeen. Yhtenä hetkenä kun olin yksin huoneessani, hymyilin sille, että päiväni olivat nyt ajankäytöllisesti vapaita, minua ympäröi täydelliset vuoritiet pyöräilyyn, alueen ilmasto oli niin sopuisa ihmiselolle kuin ajatella saatoin, asuin minulle loisteliaassa huoneessa ja nautin joka päivä mitä kauneimman tytön ihanasta seurasta. Nautimme yhdessä yksinkertaisista asioista, joihin meillä oli hyvin samankaltainen maku. Olimme hellästi yhdessä, kuuntelimme musiikkia, kävelimme puutarhoissa ja katsoimme elokuvia. Katheryn antoi minulle paljon huomiota monien asioiden kuristamassa arjessaan. Sovimme yhteen ja nautimme yksinkertaisesa yhdessä olemista. Katherynen ruokatunnit venyivät pitkiksi, kun niin mielellämme olisimme vain istuneet hiljaa yhdessä. Elämäntilanteeni oli kuin satukirjasta, mutta en hymyillyt nyt sille, vaan kaiken havaittavan ohitse liitävälle luonteelle.
Katheryn oli kertonut pitävänsä minusta, koska hänen mielestään näytti siltä, että minä vähät välitän tämän maailman asioista. Katheryn sanoi kaappaavansa minut kymmeneksi vuodeksi. Minulle Katheryn oli täydellinen, unelmien nainen. Hän unissani heräsin suutelemasta tyynyjäni muutamana yönä. Koin suhteessamme suudelmien ihmeellisen, samanaikaisen, virtaavan ja kiihkeän rytmin; lämmön ja läheisyyden Katherynen käpertyessä kainalooni ja asettaessa käden rinnalleni, minun silittäessä hellästi hänen päätään; niin kuin sen hajanaisuuden tunteen kun mietin kuinka minulle, askeettiselle kulkurille, olisi mitenkään mahdollista asetettautua herkän tytön vierelle siihen paikkaan, jota hän poikaystävältään saattaa odottaa.
Vaikka kaikki näytti täydelliseltä, vaikutti kuitenkin siltä, etten osannut heittäytyä täysin toiselle ihmiselle. Olin pitkän matkan alussa, koko toimeentuloni oli riippuvainen siitä että etenisin, opiskelin tuntikausia espanjaa ja kävin lähes päivittäin vuoriteillä polkemassa. En sallinut itseni valua parisuhteen syövereihin, uppoutua sen ylämäkiin, alamäkiin, nautintoihin ja kipuihin. Täydellisessä yksinäisyydessäni olin edelleenkin yksin. Löysin itseni usein istumasta puistonpenkiltä. Kenties en osannut rakastua, enkä osannut rakastaa. Yhtenä päivänä Katheryn pysähtyi ja kysyi vakavanoloisena: ”Olenko minä sinulle spesiaali?” Katherynkin oli jo aistinut, etten osaa rakastaa häntä erityisesti: sanoa yhdelle että sinua rakastan, ja tuntea, että jotakin toista en rakasta. Olin jo jäänyt kiinni siitä, että rakastan kaikkea yhtälailla. Tietysti sanoin, että se mitä välillämme on, on erityistä sillä tavalla, että sinä olet nyt lähin ihminen vierelläni ja saat siten myös suurimman huomioni. Hän ei voinut ymmärtää minua, sanoi jättävänsä minut ja lähti kotiinsa. Kenties minulta puuttui jokin rakastavien välillä tavallisesti oleva erityinen side.
Tunsin ajoittain hänen tempoilevien tekojensa kivut suruna ja harmina mielessäni. Elämäni hiljainen yksinkertaisuus muuttui monimutkaisempaan rumpaan, mutta kaipuuni vanhaan tuttuun haihtui heti, kun huomasin kaipuun olemuksen. Sopeudun parisuhteen pyörteisiin, siten etteivät ajatukset minun kyvyttömyydestä elää tytön rinnalla enää tanssineet mielessäni, mutta aloin aistia Katherynen käytöksen olevan jotakin muuta kuin huolenpitoa. Jos minua askarrutti, kun hän perui sovitut asiat ja kertoi valkoisilta valheita kuulostavia juttuja, halusin katsoa asioita yhdessä. Aina kun halusin katsoa minua askarruttavia asioita yhdessä, Katheryn ikään kuin pakeni. Olin saanut Katherynen sekaisin; hän nautti olla varauksettomasti kanssani, mutta oli vaikeassa tilanteessa tietäessään, että hänen tyrannimaisesti ohjaavalle perheelleen minä olisin suurin mahdollinen uhka, täydellinen vastakohta sille turvalliselle, menestyksekkäälle ja tavanomaiselle elämäntavalle mihin he yrittivät rakasta, yhä kotonaan asuvaa tytärtään jatkuvasti painostaa. Katherynellä oli jo asianajaja omassa toimistossaan, isä pyysi häntä opiskelemaan itsensä yhä korkeampaan asemaan ja tietysti toivoi hänelle hyvätapaista miestä ja perhettä. Mikään muu ei kuitenkaan saanut Katheryneä voimaan yhtä pahoin kuin ajatus siitä, että hän viettäisi seuraavat 40 vuotta betonisen kaupungin toimistossa papereita pyörittäen.
Kuuden viikon yhdessä olon jälkeen näin häntä kasvotusten yhä harvemmin ja kommunikointi oli hoidettava Katherynen suosimalla tavalla, pikaviesteillä. Se tuntui typerältä, loppumattomalta sanojen sopalta. Yksinkertaisista asioista ja tunteista puhuminen oli hänelle vaikeaa, mutta saatoin nähdä kaiken hänen silmistään ja olemuksesta. Pikaviestejä kirjoittaessani tunsin, että kovin rajatut sanat, ilman läsnäolon syvyyttä, eivät olleet muuta kuin polttoainetta ihmissuhdedraamalle. Sitä Katheryn halusi, ja koska minäkin kirjoitin, oli se hulluudessani minunkin haluni; nähdä ja kokea tuon draaman laajeneminen.
Olin saanut pikaviesteistä ja kaartelusta tarpeekseni yhtenä päivänä ja oli käytännön tekojen aika. Katheryn saapui mutkien kautta lounaalle kanssani ja sanoin hänelle suoraan, että en halua olla enää poikaystäväsi ja aion jatkaa matkaa. Muistan olleeni pöydässä äärimmäisen herkkänä asian kanssa, kuten olin ollut edeltävät tunnit ja päivät, enkä tuntenut halua jättää Katherynejä, ainoastaan koin, että tämänkaltainen suoraviivainen pommi oli ainut vaihtoehto avata lukkoja siinä hetkessä, täydellinen vastakohta pikaviestien kaartelulle. Oli upeaa olla Katherynen seurassa pitkästä aikaa ja sanani olivat jäädä sanomattama, sillä tunsin niiden olevan typeriä ja olisin niin mielelläni ottanut hänet syliin ja kysynyt pehmeästi niitä kysymyksiä, jotka olivat askarruttaneet mieltäni, mutta pehmeille kysymyksille en kerta kaikkiaan tuntenut olevan nyt tilaa, sillä edellisinä viikkoina en ollut juurikaan saanut vastakaikua ja kasvokkain hän oli kiemurrellut karkuun. Vaikka se sattui sydämestä, voin nyt olla ainoastaan sokean suora ja luottaa siihen, että Katheryn vastaa kyllä suorasti ja rehellisesti, jos hän on vakavissaan yleensäkään yhtään minkään suhteen. Tiesin, etten jatkaisi matkaa jos aistisin hänessä edes pientä halua minun jäämiselleni kaupunkiin tai vastakaikua minun teoille ja sanoille. Sanojeni jälkeen hän ei puhunut juuri mitään, vältteli katsettani ja näpräsi kännykkäänsä. Kun olin aikani puhunut hitaasti ja rauhallisesti - ja koko ajan tarkkaillen kuin metsästävä kissa, josko Katheryn uskaltaisi avautua ja tulla ledes hieman lähemmäksi - hän sanoi yhtäkkiä että hänen pitää lähteä.
Päivän kuluttua kokemani tyyneys peittyi katumuksen aaltoihin ja ajatus kertoi, kuinka olin ollut kärsimätön ja toimintani oli ollut kaikkea sitä, mikä ei voi olla rakkautta. Huomasin, että minussa kohosi halu selittää asioita ja päästä asioista selville. Yritin herättää Katheryneä hänen omasta unestaan painostamalla häntä ja yrittäen neuvoa häntä, mutta sen tehtyäni, taisin nukahtaa itse, enkä nähnyt todellisuudesta enää kuin omia harhaisia kuviani. Välitin nyt asioista, eli olin rakastumassa. Nähtyäni sen, saatoin vain päästää irti, olla ja katsoa mitä tapahtuu.
Silmätulehduksen ja jalkavaivan vuoksi kaupungista lähtöni venyi ja sitä myötä lähennyimme Katherynen kanssa vielä kännyköillä viestien, mutta kasvokkain en häntä enää nähnyt, sillä hänellä oli kuulemma paljon muita asioita elämässään. Kaikki viittasivat siihen, että minä olin se kärsimätön puolisko, joka pakeni, enkä osannut ymmärtää Katherynen elämäntilannetta. Koin katumuksen, surun ja rauhattomuuden siten, miten en ollut niitä aiemmin kokenut, mutta ne vaikuttivat aina olevan kuitenkin kuin vain pilviä syvässä selkeydessä. Ne olivat vain ohitse lipuvia tuntemuksia, joiden tuli tulla koetuiksi. Saattaa olla, että en vieläkään pystynyt lopulta rakastumaan ja sitä myötä vihaamaan; tarttumaan noihin tuntemuksiin ja alkanut kokea niiden olevan elämääni. Tunsin niiden kivut kehossani ja mielessäni, mutta annoin niiden vain olla ja sattua. Kivuliaat hetket olivat kauniita, kun niiden taustalla oli ymmärrys, ettei mitään muuta ole, eikä minkään tule muuttua.
En voinut tavata Katheryneä, enkä viestien kautta saanut suoria vastauksia edes yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Koin kuitenkin kokonaisuutta aistien, ettei hänellä ollut halua olla kanssani, joten päätin jatkaa matkaa. Viimeisinä päivinä kaupungissa itkin usein syvää ja pitkää itkua. Itkussa oli läsnä kohteeton puhdas lämpö. Ainoat sanat joilla saatan itkuani kuvata ovat, että itkin sille, kuinka en voinut rakastua. Luopumisen surun keskelläkin se tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä
Lähtöaamuna kävin heittämässä jäähyväiset Katherynelle. Hänen toimistollaan aloin spontaanisti puhua hänelle, hieman etäisen ja väsyneen oloiselle, mutta olemukseltaan ja eleiltään hyvin lapsenomaiselle ja herttaiselle toimiston kaunottarelle. Kysyin muun muassa: ”Missä vaiheessa tunsit, ettet enää halunnut olla kanssani?” Hän vastasi: ”En koskaan sanonut niin.”
Ja niinhän se oli.
Lähtöaamuna hän alkoi hieman avautua. Hän sanoi minun kuvitelleen asioita, totesi etten elä niin kuin puhun, ja paljasti, että hän oli tuntenut minun painostaneen häntä. En ymmärtänyt kuulemma kuin vain omia asioitani, enkä lainkaan hänen elämäänsä. Voin vain todeta, että näinhän se oli.
Katheryn sanoi vielä rakastavansa minua ja vastasi myöntävästi kysymykseeni siitä haluaisiko hän yhä matkustaa kanssani, kuten meillä oli ollut suunnitelmana tehdä hänen tulevan lomansa aikana. Vaikka koin katumuksen ja harmituksen viitan verhoilevan olemustani, saatoin olla ehkä tarkkaavainenkin. Hänen olemuksestaan loisti ristiviestintä, eikä siitä huokunut lainkaan hänen suurten sanojen vaatimaa hellyyttä, selkeyttä ja vakavuutta. Sovimme olevamme yhteydessä ja sanoin että tulisin kaupunkiin bussilla kun Katheryn on saanut työnsä loppuun ja lomansa alkuun ja jos hän halusi yhä matkustaa kanssani. Siihen hän vastasi ”joo”, mutta jatkoi sanomalla: ”älä muuta suunnitelmiasi minun vuokseni, vaan elä omaa elämääsi.” Sanoin tekeväni niin mielelläni. Katheryn sanoin, että ehkä palaamme joskus myöhemmin yhteen, alkoi vilkuilla kelloa ja sitten hänen piti jatkaa matkaa.
Toimiston ulkopuolella Katherynen odotettaessa taksia kadunvarrella, oli kuin mikään mitä minä sanon, ei olisi herättänyt hänen kovassa ulkokuoressa yhtään mitään, ei edes jäähyväistervehdys. Itse koin yhä pikkupoikamaisen innon olla hänen seurassaan ja iloa jokaisena hetkenä. Olimme fyysisesti niin lähellä, että voin käsilläni koskettaa häntä, mutta mittaamaton etäisyys välillämme ei mahdollistanut syvempää kommunikointia. Menneinä viikkkoina oli kuin olisin huutanut tyhjään kaivoon joka ei vastaa. Hän taisi jo tietää kuka minä olen ja minuun oli siten turha tuhlata laisinkaan vaivannäköä. Kaikki mitä näin hänessä, oli kuitenkin vain omaa peilikuvaani.
Katherynen hentoinen halaus saattoi minut matkaan. Kymmenen viikkoa aiemmin hänen korkokenkiensä kopina oli herättänyt minut viereisen puiston penkiltä. Hänen iloinen, utelias ja huomioiva olemus oli tanssittanut suloista leikkiä välillämme heti ensimmäisinä yhteisinä hetkinämme, kun kävelimme tuona kuumana lauantai-iltapäivänä hänen asianajatoimistoon siistimään olemustani ja suunnittelemaan mihin minut majoitettaisiin. Se oli toinen tapaamisemme. Ensimmäisen kerran olimme tavanneet Bogotassa kirkon edustalla, kun olin pyytänyt lupaa valokuvata kahta rappusilla istuvaa tyttöä.
Poljin ohi samaisen puiston ja vasten saman yhdensuuntaisen kadun liikennettä, kuten olin tehnyt menneinä viikkoina jo kymmeniä kertoja. Käännyin alamäkeen ja tunsin etenemisen viiman. Tiedostin taas eläväni elämää, jossa yöt nukutaan uusissa, tuntemattomissa paikoissa. Pysähdyin ruokakaupalle. Enää en voinut ostaa ruokaa jääkaappiin varastoon. Olin väsynyt. Päässäni oli kahtena viime päivänä ollut niin paljon asioita, etten nyt kyennyt edes hahmottamaan sitä, mitä ruokaa olisi parasta ostaa tienpäälle. Ostin vain helppoa syötävää, kuten valmispatongin, maksoi mitä maksoi.
Laskin läpi ruman ja betonisen kaupungin. Pian näin sivutien varressa vihreän nurmen kaistaleen, jossa päätin syödä evääni. Toimintani oli rauhatonta ja hätäistä. Join jogurtin, heitin suuhun valmispatongin ja jonkun hedelmänkin nopeasti popsin; sitten jatkoin heti matkaa. Ajatukseni haikaili taaksepäin kenties enemmän kuin koskaan aiemmin jatkettuani matkaa. Huomasin etten koe elävää rikkautta vastaani tulevissa asioissa, aistini olivat turtuneet. Jalkani pyörivät kuin koneella, vailla tuntemusta siitä mitä ne tekivät.
Kaupungin ulkopuolella maisema levittäytyi kuin laakeana vihreänä merenä. Katseeni lepäsi pitkästä aikaa horisontissa, sillä olin viettänyt viimeiset viikot vuorten kapeissa laaksoissa ja kanjoneissa, joissa silmä ei saattanut levätä maiseman kaukaisuudessa, vaikka näkymät vuorille huikaisevia olivatkin. Nyt horisontti peittyi kuitenkin tarinaan Katherynestä ja tapahtumista välillämme.
Korvani menivät lukkoon laskiessani alamäkeä kovaa vauhtia kohti alankoa. Tunsin kipua oikeassa korvassani. Menneinä viikkoina olin kokenut myös pitkän vatsataudin, kahdesti uusiutuneen silmätulehduksen ja nivusvaivan. Myös Katheryn oli ollut tuon tuosta kipeänä. Rakkauden lahjoja.
En tiennyt minne olin matkalla, mutta en halunnut polkea pitkään. Yhtäkkiä 50 kilometrin polkemisen jälkeen suoralla tiellä, peltojen laidalla ja suurten varjostavien puiden alla tunsin asioiden päässäni selkeytyvän ja hiljaisuuden paljastuvan. Samalla tunsin, että jalkani eivät voineet enää polkea. Minulla ei ollut lainkaan halua edetä, käänsin pyöräni ympäri ja palasin kohti Ibaguea. Tajusin, että haluan elää loppuun asti Katherynen aamuiset, suloiset ja piikittelevätkin sanat ja jos olin itse ollut kärsimätön pakenija, voin nyt nähdä senkin läpi ja hyväksyä sen ainoana mahdollisena typeryytenä. En saattaisi tehdä mitään, mutta saattaisin olla ja antaa asioille tilan ja ajan selkiytyä. Päätin ajaa Ibaguen lähelle vuorihostelliin ja olla siellä niin pitkään kunnes tuntisin ettei muistojen taakka musertaisi minua sillä matkalla, jonne minun sieltä tulisi kulkea. Nyt minulla oli halu olla Katherynen lähellä ja aika unohtaa matkan jatkaminen. Jalkani polkivat sinne minne niiden tuli polkea. Poljin vielä puolitoista tuntia takaisin kohti Ibaguea; alangon kuuma aurinko ja vuorille takaisin nouseva mäki väsyttivät minua ja tunsin, etten ollut hyvässä ajokunnossa. Majoittauduin tienvarren hotellissa.
Seuraavana aamuna poljin kaupunkiin ja lähetin Katherylle viestin jossa kerroin etten voinut edetä, vaan poljin takaisin kaupunkiin ja tulisin asumaan Juntasissa. Kirjoitin myös: ”Haluan sanoa, että minulla on halu olla kanssasi ja haluan matkustaa yhdessä. Rakastan sinua. Elän elämääni, kuten sinä elät elämääsi. Jos tulemme jakamaan aikaa yhdessä, kuinka hienoa! Jos emme, kuinka harmillista, mutta hyvä niinkin! Lopuksi lähetin hänelle samanlaisen paperille kirjoitetun ja valokuvatun viestin, jollaisen Katheryn oli kerran aiemmin lähettänyt minulle saatuaan minusta ensin tarpeekseen: ”Katheryn, haluatko olla poikaystäväni uudelleen? -Jukka”
Nyt Katheryn tiesi mitä minä haluan ja missä minä olen. Nyt hänen olisi avauduttava ja lähestyttävä minua tosielämässä, vailla mahdollisuutta piiloutua kännykän kautta lähetettyihin kirjaimiin ja sanomattomiin sanoihin. Hänellä olisi pian loma ja sitä aikaa, jonka puutteessa hän sanoi usein olevansa, mutta jota voisimme kuulemma jakaa enemmän sitten kun hänellä on loma.
Olin aluksi viileässä, jyrkänteen päälle puutolppien varaan rakennetussa pikkuruisessa hostellissa yksin, sillä edes henkilökuntaa ei ollut paikalla. En puhunut juurikaan edes kyläläisten kanssa. Vihreän kanjonin perukassa, yli 5000 metrisen vuoren juuressa ainoa ystäväni oli yksinäinen koira, joka lähti aina perääni kun lähdin kävelemään. Ajoin neljänä päivänä peräkkäin 3.5 tunnin vuoritreenin ja niiden päätteksi vain lepäilin. Huomasin kuinka tarina Katherynestä hiljeni hiljenemistään. Viikonloppuna nautin harvojen sadepäivän patikoijien ja nuoren hostellia hoitavan nuoren pariskunnan ja heidän vauvansa seurasta.
Katherynestä ei kuulunut mitään ja jouluaattona palasin kaupunkiasunnolle. Hän oli vastannut kaupunkiin tullessani lähettämiini viesteihin tyhjiä epämääräisyyksiä, mutta joululahjaksi sain Katherynen lyhyen puhelinsoiton, jonka aikana vaihdoimme oikeastaan vain tervehdykset.
Annoin asioille tilaa, olin vain, kun pyöräilystäkin oli tullut aika levätä. Muutamana päivänä joulukuussa olin puhunut enemmänkin talon ihmisten kanssa, sillä silloin minunkin päässäni soi juorujen ja epävarmuuden sävel. Nyt, kuten kahtena ensimmäisenä yhdessä vietettynä kuukautena, ei meillä soinut yhteinen huolien täyteinen sävel, eikä minulla siten ollut leikittelelyä ja vitsailua lukuunottamatta juuri muuta puhuttavaa ystävieni kanssa. Taas osasin vain kuunnella, katsella ja ihmetellä sitä kommuunimme elämän draamaa, jossa vuoroin rakasteltiin ja tapeltiin, ja jota ihmiset niin kovin vaikuttivat rakastavan.
Katherynen oma-aloitteisesti ehdottamista tapaamisista huolimatta en ollut nähnyt häntä vieläkään palattuani kymmenen yötä aiemmin kaupunkiin. Hän oli jättänyt aina tulematta tai peruutti tapaamiset. Poljin uudenvuoden viettoon ystävien seuraan takaisin Juntasin vuorille. Viestitin Katherynelle olevani siellä ja toivotin hänet tervetulleeksi juhliimme.
Valmistamamme uudenvuoden illallinen venyi myöhälle, sillä keittiöstä oli kaasu loppu ja jouduimme kokkaamaan avotulella. Söimme illallisen ja kulautimme kuohuviinin yhdessä kahden hostellin naisen ja erään nuoren pariskunnan kanssa. Yhtäkkiä hostellin kanjonin päällä roikkuvan ravintolan puiselle lautalattialle, rikkomaan kaikkia ääniä taustoittavaa kosken kohinaa, kolisteli kiukkuinen pikkupoika kyyneleet kasvoillaan. Hän rymisteli kohden keittiötä, mutta hostellin omistajan Claun ohitettuaan hänen vauhtinsa hiipui. Clau käänsi katseensa rauhallisesti kohti poikaa hymy huulillaan ja kuin magneetti, veti hänen hellyytensä poikaa puoleensa. Pian hän silitti pojan tukkaa, joka siinä samalla istahti pikkuruisen Claun, itsekin 6-vuotiaan pojan äidin syliin. Claun jokainen ele oli kuin untuvaa, jonka pehmeään turvaan poika saattoi huolistaan laskeutua. Clau otti pojan halaukseensa ja suuteli poikaa ohimolle. Luottamus heidän välillään oli välitön ja aluksi kovakuorisen oloinen poika alkoi oma-aloitteisesti puhua siitä mitä oli tapahtunut. Poika sanoi, että äiti oli kiusannut häntä juhlissa. Olin pakahtua iloon nähdessäni Claun hellyyden, joka vastaanotti varauksettomasti tämän tuntemattoman pojan ahdistuksen, kiukun, uhman ja pelon ja sulatti ne rajattoman kommunikoinnin rakkauteen. Nyt, tuosta hetkestä kirjoittaessani, kyyneleet valuvat poskillani.
Olin jo menossa nukkumaan, kun huomaisin Claun lähtevän pojan kanssa etsimään hänen vanhempia. Pistin hammasharjan taskuuni ja liityin heidän seuraan. Kävellessämme kylän ainoalla, vuorenrinteellä olevalla hiekkaisella kadulla, minäkin otin poikaa kädestä kiinni, mutta hellyyteni luonne sai vastineeksi vain käden pois vedon, kiukkuisen mulkaisun ja sylkäisyn. Hymyilin pojan kovalle pinnalle ja hyvin pian hän avautui leikkiin minunkin kanssani.
Kylän uudenvuodenjuhlissa oli mukana lähes koko kylä. Kylän sairain mieskin tanssi naisten kanssa ja tiukkakatseinen kauppiasnainenkin katseli tansseja yksinäisenä vakavasti istuen vielä yömyöhällä. Aivan kuin hänelläkin olisi ollut salattu halu tarttua jotakin miestä kädestä kiinni ja avautua tanssin rytmiin heiluttamaan lannetta, mutta vaikutti siltä, ettei hän uskaltaisi kenties enää koskaan rikkoa jöröä, sisäänpäinkääntyvää imagoaan, josta kaikki hänet tuntevat. Pöydät olivat jo täynnä tyhjiä olut- ja viinapulloja. Monet lapsista olivat jo väsyneitä. Rattaissa olevat vauvat nukkuivat sikeästi, vaikka perinteinen paikallinen uudenvuoden musiikki pauhasikin kovalla äänellä ja ihmiset keskustelivat huutamalla musiikin päälle.
Pojan vanhemmat olivat kovin kiitollisia meidän pidettyä pojasta huolta. He tarjosivat meille olutta ja pyysivät istumaan. Kylän suurin ravintola oli niin täynnä, että pöydät ja tuolit olivat levittäytyneet kadulle asti ja kylän liikenne oli siten poikki, mikä ei tosin ollut kenellekään vahinko, sillä keskimääräisenä yönä näillä tunneilla, ei kylän halki aja yksikään auto ja ankat, siat ja koirat mahtuivat kulkemaan nyt pöytienkin alta tai ylärinteen kautta kiertäen.
Istuimme Claun kanssa peput vierekkäin ainolle vapaalle tuolille, mikä oli tietysti, illan oltua viileä ja Claun ollessa varsin viehättävä nuorehko nainen, minulle mitä mieluisin asetelma. En tuntenut ensin minkäänlaista halua juoda eteemme kannettuja alkoholijuomia, mutta ajattelin, että kaipa ihmiset tietävät mitä mitä tarvitsen, joten aloin siten tyhjentää eteeni tuotuja pikkuruisia laseja. Olin ajatellut jatkaa matkaa aamulla, mutta nyt tiesin, että vähänkin alkoholia nauttineena ja pitkään valvoneena en tulisi tienpäällä polkemaan. Niin jatkoin juhlimista, vaikka toki myönnän, että vieressäni istunut pikkuruinen nainen veteli lasejaan tyhjäksi huomattavasti minua vauhdikkaammin ja että taisin minä muutamia niistä laseista siirtää huomaamattomasti muiden ihmisten eteen.
Leikimme vieressä puupenkin selkänojan takana istuneen pojan kanssa ja olimme Claun kanssa hänelle yön ajan kuin vanhemmat. Clau pyysi minua tanssimaan. Kolumbialaisilla on tanssi verissä ja minulle on sanottu, ettei tämän maan nainen kelpuuta miestä, ellei hän osaa tanssia. Minulta oli kysytty Kolumbiassa jo kymmeniä kertoa osaanko tanssia. Olin aina vastannyt ”kyllä”, mutta lisännyt, että tosin vain polkupyöräni kanssa. Olikin niin, että ainostaan kampien liikeradalla pyörimään tottuneet jalkani eivät aluksi tahtoneet kuin pyöriä, mutta kun lantioni oli lämmennyt, löysivät jalkanikin uusia liikeratoja ja jo alkoi käsissänikin pyöriä kömpelyyteni sijaan vaikutuksesta hymyilevä nainen. Olin varsin otettu, kun teini-ikäinen, komea, sliipattu, hyvin pukeutunut ja ilmeikäs, kylän todellinen Elvis, katseli terävällä katsellaan tanssiani, nosti peukun pystyyn ja antoi vielä mairittelevan, hyväksyvän nyökkäyksen tanssini rytmille. Tanssimme vielä monta tanssia, välillä huilaten ja viinalaseja tyhjentäen.
Yhtäkkiä Clau sanoi: ”Lähdetäänkö?”. Se sopi minulle mainiosti. Otimme pojan matkaamme, sillä hänen vanhemmat jatkoivat vielä juhlia. Hostellille saavuimme juuri ennen aamu neljää. Poika oli vielä täynnä virtaa eikä halunnut nukkua. Poika tarinoi kertoi vielä monia tarinoita. Totesin ohuen lautaseinän takaa, jo omalla sängyllä maatessani, etten minäkään malta nukkua pojan tarinoiden ollessa niin mielenkiintoisia. Pikkuhiljaa poika kuitenkin rauhoittui ja hän malttoi käpertyä lepäämään lattialle levitetylle patjalle ja Claun syleilyyn.
Seuraavana päivänä elämäni tapahtui luonnollisesti verkkaiseen tahtiin ja tuntui siltä, että säpsähdin hereille vasta myöhään iltapäivällä, kun sydämeni löi tyhjää Katherynen käveltyä hostellin suttuiseen ulkoilmakeittiöön. Hänelle ei vieläkään maistunut minun keitokset, mutta ihastuttava hän yhä oli. Kun puuroni oli valmis, metsästin Katherynen ulkoa ja istahdin talon seinustalle. Katheryn seisoi vieressäni autoon nojaten ja esitteli minulle vieressään seisovan miehen.
Olimme samassa paikassa kuin kaksi kuukautta ja kolme viikkoa aiemmin, jolloin ensi kertaa lähennyimme ja jossa Katheryn sanoi viimeistään ihastuneensa minuun. Meidät oli silloin vuorille kuljettanut Javier. Silloin en vielä tiennyt, että Javier oli Katherynen entinen poikaystävä. Nyt minä tunsin jo Katherynen eleet ja tiesin hänen tulleen esittelemään minulle miehensä.
Sydämeni oli hiljainen ja ilo virtasi suonissani, kun Katheryn ja Juan Carlos lähtivät kävelylle pimeään. Oli kaunista, että Katheryn oli tullut katsomaan minua viimeisen kerran. Aluksi hän oli etäinen ja pälyilevä, mutta pian välillemme syttyi rento ja mutkaton hauskuuttelu. Kun he olivat lähdössä, koin luonnolliseksi jättää Katherynelle taas jäähyväiset, mutta sitä ei tapahtunut, sillä hän sanoi, että miksipä emme näkisi vielä aamulla ja käski minun soittaa hänelle. Tällä samalla tavalla hän oli siirtänyt jokaisen yksinkertaisen asian hoitamisen tulevaisuuteen.
Seuraavana aamuna tunsin alamäessä, että olisin tyytyväisenä lähtenyt jatkamaan matkaa, antaen alamäen viettää minut vauhdillaan läpi Ibaguen, vailla sitä sotkua mikä tästäkin Katherynen ehdottamasta tapaamisesta saattaisi tulla. Eilinen tapaaminen päättyi naurussa ja ilossa, mutta ymmärsin nyt, ettei se olisi voinut nyt olla tapa miten Katheryn jättää jäähyväiset. Mitä mieluiten olisin tietysti tavannut Katherynen vielä kerran, mutta hän ei vastannut puhelimeen ensi kerralla, eikä vielä matkanvarrellakaan, mutta kun olin lähettänyt hänelle viestin keskipäivällä siitä, että olisin nyt kaupungissa, hän soitti minulle ja sanoi juuri heränneensä. Hän sanoi ettei ehtisi nopeasti paikalle, sillä hänen pitäisi ennen lähtöä syödä aamupala, käydä suihkussa ja lounastaa vielä perheenkin kanssa. Minä sanoin, että minulla on tänään ”työpäivä”, enkä tule tällä kertaa odottamaan ikuisuuksia. Jos haluat todella nähdä minut, se on yksinkertaisesti niin helppoa, että pistät nyt vaatteet päällesi, otat taksin ja olet täällä 15 minuutissa. ”Ei, ei se käy, minun pitää käydä suihkussa ensin ja syödä aamupala ja lounastaa perheen kanssa.” jatkoi Katheryn. ”Asia on harvinaisen selvä, emmepä sitten näe ja minä jatkan matkaa, Tcao Tcao”, minä lopetin. ”Tcao”, vastasi Katheryn alentuvan surkealla äänellään.
Minä olin yhä tuomittuna kulkemaan. Minulla ei ollut uutta syliä jonka turvaan käpertyä. Elämä tienpäällä on kosketuksesta kylmä ja heilan hellyydestä haalea. Matkustin kuitenkin taas kevytkenkäisenä. Uudenvuodenjuhlinta painoi kuitenkin muistona kehossani, joten ajoin vain lyhyen päivän alamäessä ja majoittauduin siihen samaan hotelliin, kuin päivänä, jolloin olin häntä koipien välissä kääntynyt takaisin kohti Katheryneä.
Seuraavana päivänä tie jatkoi kulkuaan ensimmäistä kertaa matkallani Kolumbiassa alavalla tiellä vihreiden tasaisten peltojen vierellä ja tienvarrelle hyvällä maulla istutettujen suurten, kuumuutta varjostavien puiden alla. Vastaani polki kaksi ranskalaista miestä ja puhuin heidät kääntymään ympäri ja polkemaan toista tietä pitkin kanssani kohti Ecuadoria. Niin jatkoimme matkaa yhdessä. Ludo oli aiemminkin lyhyitä pyörämatkoja tehnyt kolmekymppinen; olemukseltaan tempoileva kuin kolibrin lento ja ulkoiselta habitukseltaan tietokoneen takana päivänsä viettävä pulleahko insinööri. Hänellä oli kahden kuukauden mittaisella matkallaan mukana paljon enemmän tavaraa kuin minulla ja hän polki pyöräänsä lantio keinuen, polvet vääntyen, hartiat huojuen ja pää puolelta toiselle ja edestakaisin nykien. Hän oli hiestä märkä ja hengityksestä ahdistunut haukotellessani hänen takanaan. Hän ei vaikuttanut istuvan lainkaan siihen paikkaan maailmassa missä hän nyt oli. Tiesin hänen kuitenkin olevan täydellisesti juuri siinä missä hänen pitää olla, mutta aavistelin, että kenties vain jotta hän oppisi tietämään ettei pyörämatkailu, varsinkaan edessä olevilla vuorilla, ole ehkä hänen juttunsa. Ben ei sitä vastoin ollut koskaan ennen pyörämatkannut, eikä hän omista fillaria edes kotonaan, vaan oli vasta muutama päivä aiemmin Bogotassa ostanut polkupyörän. Olemukseltaan rauhallinen ja sitkeän oloinen 34-vuotias mies oli hoikka ja kiinteä kuin huippupyöräilijä. Hän näytti olevan kotonaan tienpäällä ja hänen olemuksesta huokui lahjakkuus polkea. Täysin kokemattomanakin hän oli Ludoa huomattavasti nopeampi. Olin kuitenkin hieman huolissani hänen vauhdistaan ja aavistelin, ettei se ole kokemuksen viisautta tai hetken herkkyyttä, joka painaa kampia niin kovalla tahdilla, että minäkin jouduin polkuhommiin hänen takanaan ja Ludo jäi kauas taaksemme.
Vajaan parin tunnin päästä etsimme ruokaa pikkukaupungista, kun törmäsimme kadunkulmassa amerikkalaiseen pyöräilijään Maximoon. Heti ensisilmäykseni ymmärsi hänen olevan showmies ja jätkä täynnä dynamiittia. Hänellä oli vaatimaton pyörä, jolla hän veti sekasotkuista peräkärryä, josta suurimman tilan vei hänen kitaransa. Komea mohikaanitukkainen paidaton nuorimies oli jäntevä, hoikka, mutta samalla vahvan lihaksikas ja hän oli mitä ilmeisemmin rattoisen elämänsä seurauksena rapautunut ikäistään vanhemman näköiseksi. Ihastuin mieheen heti; hän oli kaikkea sitä mille minä voisin olla kateellinen. Se kertoo 24-vuotiaasta Maximosta paljon, että hän oli pyöräillyt kuukauden ajan kolumbialaisen miehen kanssa yhdessä ja kun he olivat päässet yhteiseen määränpäähän, oli hänen ystävänsä varastanut hänen laadukkaan polkupyöränsä ja jättänyt hänelle riesaksi suuren terrierinsä. Siellä Maximo oli sitten keskellä Kolumbiaa uuden koiransa ja peräkärrynsä kanssa. Niin voi käydä vain räjähtävän avoimelle Maximolle, jonka nimi kertoo hänestä kaiken: Maksisi-Äijä vailla vertaa! Välillämme rokkasi heti ja vaikka jatkoimme ruokailun jälkeen matkaa neljään pekkaan, kuljimme kahdessa ryhmässä, sillä olimme ranskalaisia paljon nopeampia ja meillä juttu luisti cpolkiessakin.
Pitkän ja katkonaisen päivän päätteksi saimme telttapaikan neljälle teltallemme suuren perheen pihapiiristä. Itse pystytin teltan ja vetäydyin syömisen jälkeen levolle. Ranskalaiset viihtyivät kahdestaan aluksi etäämmällä ja luonnolliseen tapaansa Maximo otti roolinsa puhetta pulppuavana esiintyjänä, jonka ympärille koko perhe kokoontui kuulemaan hänen juttujaan. Illallakin olin yhä kuulijan roolissa, sillä matkamiesten ja perheen jutut olivat pääasiassa sellaisissa aiheissa joissa ajatukseni eivät olleet liikkuneet; vaaroissa, uhissa ja vanhoissa matkatapahtumissa.
Sen kun sanotuksi sain, voin myöntää, että vielä seuraavanakin päivänä, vaikka olin tienpäällä matkaajaystävien seurassa, palasi mieleni vanhoihin asioihin Ibaguessa. Katheryn oli yhä mielessäni, mutta ajatuksia ruokkiva roihuava halu vaikutti sammuneen. Vaikutti siltä, että kevyt ajatus kävi vain luonnollisesti läpi vanhoja tapahtumia, sillä samalla tavalla kun juuri sammuneen kynttilän savu leijailee vielä ilmassa, vaikka sitä tuottavaa liekkiä ei enää ole.
Parin kymmenen päätiellä ajetun kilometrin jälkeen käännyimme Tatacoa-aavikolle johtavalle pienelle hiekkatielle. Aurinko oli jo korkealla, eikä tienvarressa ollut enää istutettua puurivistöä antamassa varjoa. Olimme vain 400 metrin korkeudessa ja lämpötila oli yli 30 astetta. Eteneminen oli rikkonaista odotellessamme ranskalaisia ja kenen milloinkin korjatessa pyörää tai haukatessa välipalaa omassa tahdissaan. Pysähdyimme kahdesti uimaan Magdalena-jokeen ja jälkimmäisessä paikassa otimme Maximon kanssa uintikisan leveän joen yli. Minä ajauduin lyhyemmän matkan alavirtaan ja olin siten voittaja. Kävelimme hiekkasärkällä pitkälle yläjuoksulle ja kelluimme virrassa rennosti takaisin uimapaikalle, ihastellen samalla kaikkialla ympärillä kohoavia vihreitä vuoria. Ostin ihastuttavan nuoren neidin kaupasta evästä ja sitten istuin kylän raitille, toivoen jäätelöä ja ihmetellen kuinka paikka saattoi muistuttaa niin täydellisesti Etelä-Ugandassa läpi polkemaani aluetta. Raitilla istuvat harvat miehet, varjoa antavat lehtipuut, paksutseinäiset savitalot, olutbaaarista kuuluva musiikki, kylän hiekkainen aukio ja kuumudessa laiskasti tallustavat kotieläimet olivat minulle kuin deja vu kolmen vuoden takaa. Vain pienen hetken istuttuani mies pysähtyi moottoripyörällä eteeni ja kauppasi minulle kaipaamaani jäätelöä. Olin syönyt niitä jo kaksi, kun ranskalaiset vihdoin saapuivat. Benin kokemattomuus ja vauhti olivat kostautuneet ja hän oli väsähtänyt kuumuuteen.
Ranskalaiset olivat jo kolme tuntia ennen auringonlaskua huolissaan missä he viettäisivät yön. Heidän käytyä kiivasta keskustelua ja pohtiessa eri vaihtoehtoja, naurahdimme Maximon kanssa tiedostettuamme sen, ettemme ole vielä edes ajatelleet moista seikkaa. Tiesimme että maailma kyllä tarjoaa väsyneelle paikan levätä. Tie jatkoi kulkuaan röykyttävänä rouheutena. Piikkipuskien keskellä tie nousi ja laski pieninä mäkinä ylös ja alas. Saavuimme mäen harjalle ihastelemaan valtavan laajaa, kuivaa ja rikkonaista, vuoriin rajautuvaa aavikkomaisemaa, jossa emme kuitenkaan nähneet ranskalaisia. Ajattelimme heidän väsähtäneen ja majoittautuneen. Siten kadotimme heidät ja päätimme jatkaa vielä niin pitkään, etteivät suuret kaktukset piirtyisi maisemaan enää auringonvaloa vasten. Saavuimme Tatacoa aavikon turistialueelle juuri ennen pimeää ja pystytimme leirimme kuivan puron varteen aamuauringolta suojaavien puiden alle. Illalla teimme tulen ja kokkasimme maukkaan aterian sekoittamalla kaikkea mitä minä olin ostanut supermarketista ja mitä Maximolle oli annettu matkaevääksi eri perheistä, joissa hän oli yöpynyt tai pysähtynyt juttelemaan. Hänellä oli muun muassa kaksi kiloa sitruunoja ja kahdeksan kiloa mangoja. Maximon kitaransoiton sävelissä laskeuduin kuumaan yöhön lepäämään.
Lähellä päiväntasaajaa sijaitseva Tatacoa saa sadetta päälleen yhtä paljon kuin eteläinen Suomi, mutta aurinko nähtävästi käristää kaikki pisarat takaisin taivaan tuuliin ennen kuin kasvien juuret pääsevät niistä nauttimaan. Tatacoan kuuluisa päänäyttämö oli huikea näky pehmeästi aaltoilevine muotoineen punertavassa, hiekkaisessa kanjonissa.
Vietimme päivän pikkuruisella, ruuhkaisella ja meluisalla keskellä aavikkoa olevalla uima-altaalla. Minä rentouduin lepäämällä ja Maximo juomalla kaljaa. Uima-altaalta mukaamme tarttui neljä muutakin matkaajaa ja vietimme tulevan yön samassa paikassa kuivan puron varrella. Yöni oli rauhaton ja kävin kertaalleen oksentamassa. Aamulla olinkin kipeä ja huonosti nukkunut, mutta minun oli poljettava kuumuudesta aavikon kaupunkiin huilaamaan. En saanut aamulla syödyksi kuin muutaman rusinan. Tienpäällä Maximo kikatti sydämensä pohjasta kun minä oksentelin suoraan pyöränsatulasta ja naureskellen sanoin ettei minulla ole aikaa pysähdellä.
Villa de Viejan pienessä ja hiljaisessa kylässä nainen käynnisti meille, aamun ensimmäisille asiakkaille, nettikahvilan tietokoneet. En ollut käynyt netissä sitten Ibaguen. Tarkastin ensin viestit ja Facebookin ja kävin sitten pahoinvoivana pitkäkseni nettikahvilan pölyiselle lattialle. Olin elänyt jo kolme päivää maanpinnalla, joten en piitannut pienistä lisätuhruista. Maximo istui vierelleni ja aloitti omat hommansa tietokoneella. Tiuskasin hänelle sairaan miehen voimattomalla äänellä lattiantasosta: ”Heti ensimmäisenä kuvana Facebokissani oli Katheryn pussaamassa uutta poikaystäänsä Salenton turistikadulla. Juuri näinä päivinähän minun piti matkustaa hänen kanssaan.”
Maximo ymmärsi tilanteen ironisuuden heti; hänen tiedettyään miten yksinkertaisesti olimme eläneet edelliset päivät ja kuinka olin oksennellut ja madellut pyöräni kanssa kaarrellen koko aamun. Hän kuuli äänensävyssäni sen miten minuakin hymyilytti ja pian me molemmat nauroimme niin, että vatsanpohjistamme sattui. Minulla se oli sitä samaa kohteetonta iloa, kuin kuvailemani hymy Ibaguen huoneessani, kun oivalsin elämäntilanteeni olevan kuin satukirjasta eläessäni paratiisissa valloittavan tytön vierellä. Kaiken havaittavan ohimenevän luonteen kokeminen sai minut nytkin nauruun.
Heikkoa oloani ei lainkaan helpottanut se harmillinen seikka, että olin nälkäinen, mutta en saanut syötyä. Nousin kuitenkin lattialta huimaukseen ja etsimään jotakin syötävää. Jotain sokeripitoista sainkin mahaani asti ja sitten jatkoimme matkaa kuumalla, mäkisellä ja vastatuulisella taipaleella kohti Neivaa. Matkaa perille oli enää vain 30 kilometriä, mutta pirullliselta seikalta sekin tuntui, kun sitä harhauduin ajattelemaan. Pysähdyimme pitkäksi aikaa jokeen jäähdyttelemään, joka oli täynnä lomailevia kolumbialaisia. Söin kaksi jäätelöä ja ostin kaksi litraa limonadia. Maximo osoitti hymyillen joenpenkalla grillattavien kyljysten suuntaan ja lupasi kyllä tarjota jos minulle maistuisi. Hän sai haluamansa ja kehoni alkoi väristä ajatuksestakin. Sitten taas nauroimme yhdessä.
Jatkoimme eteenpäin rennosti polkien ja kokemukseni ansiosta vastaavista tilanteista, sain ajettua eteenpäin vahvasti ja rennosti. Pienillä ja tiheillä sokeriannoksilla ja runsaalla vedellä sain pidettyä vointini kohtuullisena ja tasaisena. Jos olisin seurannut pihiä Maximoa majapaikan haussa, olisimme varmasti päätyneet johonkin paloaseman likaiseen ja meluisaan nurkkaan huilaamaan, mutta minä tiesin tarvitsevani nyt vain lepoa ja siten pysyin järkähtämättömänä sille seikalle, että ottaisimme ensimmäisen hyvän ja ilmastoidun hotellin ilman minkäänlaista sähläystä majoituksen haussa. Heti ensimmäisen tsekkaamani hotellin upouusi huone olikin kaipaamani; hiljainen, steriili, kylmän valkoinen ja putipuhdas huone hyvällä ilmastoinnilla ja loistavalla sängyllä. Toki se oli meille molemmille käynissä olevien matkojemme kallein majoitus 12 euron hinnallaan per nuppi, mutta minä olin tästä diilistä suu maireana, eikä Maximokaan voinut valittaa satelliittitelevision antiin uppoutuneena.
Kolmen päivän kuluttua jatkoimme matkaa luonnonhelmaan ja yövyimme pienen kirkkaasti virtaavan joen varrella. Seuraavana aamuna ensimmäisen mäen päältä avautui vaikuttava näkymä vuorille ja alas Magdalena-joen laaksoon. Kolumbialaiset sanovat maataan kauniiden naisten tehtaaksi, mutta kyllä maa osaa aina vain yllättää myös luontonsa kauneudella. Olen lukenut Kolumbiassa olevan pinta-alaan suhteutettuna monipuolisin luonto kaikista maailman maista.
Maximo ottaa matkallaan haltuun ihmiset ja viihteen. Hän sanoikin haluavansa matkallaan olevan jokin syvempikin tarkoitus kuin vain omasta elämästä nauttiminen, sillä hän kantaa pahaa mieltä siitä, että voi matkustaa isänsä hänelle ostaman omakotitalon vuokratuloilla vaikka loppuelämänsä ajan tekemättä töitä, sillä aikaa kun hänen tienpäällä tapaamien ihmisten pitää rehkiä tolkuttomasti kapean leivän eteen. Hän haluaa viihdyttää ja opettaa ihmisiä. Hänen ansiostaan tapasimme paljon uusia tuttavuuksia. Olimme kuin koira ja kissa. Makximo alkoi heti räksöttää suutaan kaikille ihmisille ja sai siten heidän huomion itselleen. Hän kertoi samat tarinat kaikille ohikulkijoille. Maximo kulki luonnollisesti ihmisten silitettäväksi ja ruokittavaksi. Hän söi kun hänelle annettiin ruokaa ja joi kun hänelle annettiin vettä. Minä sen sijaan olin useimmiten taustalla hiljaisesti kuunnellen kuin kissa ja touhusin omia hommiani; olin metsästänyt oman ruokani ja nuolin turkkini itse puhtaaksi. Aika ajoin olin kuitenkin läheisesti ihmistenkin seurassa ja ajan kuluessa he huomioivat lopulta myös minun olemassa oloni.
Minä ihastelin Maximon tapaa kulkea, vaikka hän vaikutti täydellisen tietämättömältä siitä, että hänen huolettomuutensa oli täynnä huolta. Hymyilin huomatessani miten häneltä jäi itsensä lisäksi kaikki muutkin asiat hoitamatta ja kuinka ne painoivat hänen mielessään huolina, jotka paljastuivat iltojen ja ruokataukojen hiljaisina hetkinä. Ihailin kuitenkin sitä, miten kaikki asiat hänen elämässään silti soljuivat harmonisesti eteenpäin niin kuin pitikin. Hänen aluksi hyvin yksinkertaiselta ja spontaanilta näyttävä elämänsä paljastui varsin monimutkaiseksi sekamelskaksi, mutta sydämeni ei voinut olla tuntematta lämpöä siitä valloittavasta tavasta, jolla hän imi matkansa tarjoamia kokemuksia vastaan avosylin ja hartaasti kuin rutikuiva pesusieni. Meidän yhteinen taival oli yhtä iloa ja niin ikään kymmenet ihmiset jäivät taaksemme hymy huulillaan. Maximon olemus ja yhteinen säveleemme poikivat minustakin huumorilla ladattuja sanoja ja ihmiset nauttivat olla kanssamme.
Kolumbia yllätti meidät jälleen, kun yhtenä päivänä huomasimme polkevamme viininviljelyalueella. Telttailimme yhden yön pienellä viinitilalla. Tilasta huolta piti vanha pariskunta, joka ei saa kahvin halvan maailmanmarkkinahinnan johdosta riittävästi tuloja omalta pelloltaan ja heidän pitää siten etsiä lisätöitä muiden maanomistajien tiloilta. He pussittivat rypälemehua pitkälle iltaan. Pihapiiri oli täynnä kukkoja, kanoja ja koiria, joten jatkoin matkaa hyvin katkonaisen unen päätteksi. Saimme matkaevääksi kolme litraa rypälemehua.
Etenimme isolla päätiellä Pitaliton kaupunkiin. Vointini oli yhä flunssainen. Siitä ja kehoni tyhjentäneestä ripulista huolimatta ajoin yllättävän sitkeästi. Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen kun viimeiset 20 kilometriä tiestä oli vihdoinkin tasaista maata.
Olihan levoton mies tuo Cesar, sohvasurffaaja, jonka kodista Maximo oli hommannut minullekin pedin. Heti saavuttuamme pitkän päivän päätteksi väsyneinä hänen luokseen lepäämään, hän perhana sanoi, että ottakaa nyt heti makuupussit mukaan, sillä me lähdemme kierrokselle San Agustiniin. Spontaani Maximo tietysti juoksi heti makuupussillensa, kun ymmärsi, että tarjolla olisi varmasti alkoholia ja huumeita ja kenties myös naisia, mutta minä toppuuttelin ja sanoin jääväni hoitamaan vatsatautiani. Maximo alkoi jo hyytyä ajopäivän päätteksi ja sanoi olevansa rättiväsynyt, mutta herranjumala, on hän totta tosiaan aikamoinen Maksimi-Äijä, sillä siitä hän vain hyppäsi heti auton kyytiin ja lähti juhlimaan lepäämättä ja syömättä!
Seuraavanan päivän iltana pojat tulivat kotiin rähjäisen ja apean oloisina. Cesar pisti meille televisioon pyörimään lastenelokuvan ja jatkoi itse alituista ja sitkeää viestittelyänsä monille tytöille samanaikaisesti, toiveenaan pillun antama hetken helpotus halujensa raiskaamaan mielensä kärsimyksiin. Cesar sammui sängylle, jossa nukuin edellisen yön ja Maximo jäi toiselle sängylle katsomaan lastenelokuvia, joten menin itse lattialle nukkumaan.
Aamulla pojilla oli mielessään uudet metkut. Kieltäydyin niin huumeseikkailuista, juhlimisesta, moottoripyöräretkestä, kuin Cesarin ystävien kotimajoituksestakin. Poljin 30 kilometrin päähän San Agustinin kauniiseen kylään ja majoittauduin yksinäisyyteen vuorenrinteellä olevaan hostelliin. Minulla oli aika hiljentyä sulattamaan menneiden kuukausien kokemuksia matkatarinaksi ja huilata huoleni ja sairauteni pois. Laboratorio löysi syyn pitkään jatkuneille, Los Nevadosin vuorella alkaneille vatsavaivoilleni. Vatsassani oli sitkeitä parasiittejä ja ameba, joten edessäni oli taas pitkähkö lepo. Kolumbia näyttää todella rakastavan minua, eikä tahdo päästää minua syleilystään ennen kuin olen kolunnut läpi hänen kaikki kauniit muotonsa!
