Lämmittely
On mahdotonta sanoa miten matkani alkoi, sillä tuntuu kuin se ei olisi koskaan alkanutkaan. On mahdotonta tietää miksi matkani alkoi, sillä yhden vaikuttaneen seikan takaa paljastuu aina toinen. Aivan kuin sille ei edes olisi syytä, niin vain tapahtui. Kun sain idean matkalle lähdöstä, se tuntui kuitenkin selittämättömällä tavalla täydelliseltä. Ihmettelin miksi se ei ollut tullut mieleeni koskaan aiemmin. Aivan kuin kaikki tapahtumat elämässäni olisivat omalla täydellisellä tavallaan valmistaneet minua tälle matkalle.
Sille tielle en nyt harhaudu, että yrittäisin kertoa miksi matkani alkoi, mutta mielelläni kyllä kirjoitan joitakin muistikuviani siitä matkasta, joka johti minut tämän kirjassa kuvatun matkan alkuun:
Kun muistelen lapsuuteni aikoja, muistan aina olleeni innokas ja aktiivinen liikkumaan ja varsin ennakkoluuloton kokeilemaan kaikkea uutta ja typerää. Olin aina mukana pallokenttien ja leikkipuistojen yhteisissä riennoissa. Joukkoeessa pelasin jääkiekkoa ja jalkapalloa. En ollut koskaan erityisen lahjakas liikkumaan, mutta tein sitä paljon. Ystävien kanssa pelaamisen lisäksi vietin lapsena muun muassa isovanhempien laajan omakotitalon pihalla satoja tunteja potkien ja heitellen palloa, lämien kiekkoa, pelaten sulkapalloa, juosten taloa ympäri, työntäen kuulaa, heittäen keihästä, hyppäämällä pituutta ja ampumalla jousella ja ilmakiväärillä. En ollut koskaan kova lukumies ja ainoat kirjat, jotka minua vähänkään kiinnosti, olivat kartat ja maantieteelliset kirjat, joita luin aina innokkaasti. Maantiede ja liikunta olivatkin ylivoimaisesti parhaat ja suosikkiaineeni koulussa. Tuntuukin, että tämä pyörämatka oli vain luonnolinen jatko sille mistä olen aina ollut kiinnostunut.
14-vuotiaana aloin käydä juoksemassa isän perässä hänen metsälenkeillään. Olin jo hiihdellyt muutaman vuoden ajan pieniä määriä talvisin, mutta nuo metsälenkit olivat niitä kipuja, jotka saivat huomioni kääntymään kestävyysliikuntaan. Aloitin juoksemisesta, mutta tulevina vuosina tulin myös pyöräilemään, hiihtämään ja uimaan tuhansia tunteja ja kymmeniä tuhansia kilometrejä. Vuosi vuodelta harjoitusmääräni kasvoivat. En tiennyt miksi treenasin, sillä en kilpaillut, mutta se vain tuntui mielenkiintoiselta ja alati haastavalta harrastukselta. Oli ilo huomata kehittyvänsä ja kerätä kokemusta kantapäänkin kautta. 17-21 vuotiaana harjoitusmääräni olivat jo miehekkäästi 600-820 tuntia vuodessa. Kaikkein mielenkiintoista minulle harjoittelussa oli sen tasapainossa pitäminen, taito, että pystyy harjoittelemaan todella kovaa, mutta fiksusti itseään aistien niin, että se tapahtuu kuin itsestään. Lepo oli aina punainen lankani ja treenasin kovaa vain silloin kun keho pystyi vastaanottamaan kovaa työtä ja sitä kautta kehittymään. Suurempia takapakkeja minulle ei tullutkaan, vaan kehityin ja vahvistuin hitaasti, mutta varmasti läpi vuosien.
Lukiossa treenasin niin paljon, että otin koulunkäynnin varsin lunkisti ja kävin suosiolla minimimäärän kursseja neljässä vuodessa. Viimeisenä vuotena kun kävin repuuttamiani matikan ja englannin kursseja uudestaan, aloin käyttää opiskelussakin oppeja, joita olin oppinut metsässä, maantiellä ja hiihtoladuilla. Metsämiehen opeilla muun muassa reppuuttamani pitkän matematiikankurssit vaihtuivat nopeasti Laudaturiin ylioppilaskokeissa. Noina aikoina kaikki mihin koskin vakavissani tuntui muuttuvan kullaksi ja onnistuin kaikessa mihin vain päätin antaa huomiotani. Minulla oli tunne jostakin sisäisestä, suuremmasta kokonaisuudesta, josta oli ikään kuin pidettävä huolta. Tuosta keveässä olossa kaikki tapahtui kuin itsestään ja kokonaisuudessa ihmeellisen helposti. Armeijassakin kaikki mitalit rinnuksillani ja taskussani olivat kultaisia. Toisaalta minun lempinimeni kasarmilla oli ”komppanian kovakuntoisin, mutta laiskin mies.” Olin treenannut jo vuosia niin kovaa, että elämäni oli joko lepoa tai tekoa, mitään kompromisseja siltä väliltä en tuntenut. Ne asioista joihin en antanut huomiotani, otin erittäin löysästi, enemmänkin lepäillen kun tehden jotakin.
Kaikki tuo kullanhuuhdonta kuitenkin alkoi kahlita minua sillä tavalla, että harjoitteluni oli monimutkaisuudessaan niin vaativaa, että se vei kaiken huomioni. Armeijassakaan en osannut irrottautua siitä. Kotona harjoittelin niin paljon, että etten enää viettänyt aikaani kavereiden kanssa kuten ennen, eikä meillä ollut enää yhteisiä mielenkiinnon kohteitakaan entiseen malliin. En koskaan kuitenkaan tuntenut luopuvani jostakin, vaan tein juuri sitä mitä halusin tehdä. Nautin yksinkertaisesta elämäntavastani ja sen haastavuuden vaatima herkkyys ja läsnäolo saivat minut ymmärtämään jatkuvasti sellaisia seikkoja ihmiselämästä, jotka tulivat itsellenikin aina yllätyksenä. Oivallukset seurasivat toisiaan.
Vapauduttuani armeijasta tammikuussa 2003 olin univelkojen vuoksi väsynyt ja kevensin harjoittelua tuntuvasti. Vanhoista tottumuksistani aloin muutaman viikon kuluttua kuitenkin harjoittelemaan vanhaan malliin. Huhtikuun alussa yritin siirtää harjoitteluni seuraavalle tasolle ja tein kahden viikon aikana poikkeuksellisesti samanaikaisesti sekä määrää, että tehoa. Harjoittelin pyöräilyä ja juoksua 25-30 tuntia viikossa. Tein viimeisen pitkän juoksun ja pyöräilyn yhdistelmäharjoituksen huhtikuun 12.päivä 2003. Annoin kaikkeni tuona kahtena viikkona ja olin elämäni parhaassa kunnossa. Otin tietoisen riskin ja tarkoitukseni oli ottaa todella kevyesti seuraavat kaksi viikkoa, jonka jälkeen lähdimme isäni kanssa pyöräilemään vuorille Etelä-Espanjaan. Tuon viimeisen harjoituksen jälkeen en kuitenkaan saanut nukuttua ja kulkuni pysähtyi kuin betoniseinään. Oloni oli muuten aivan normaali, eikä mitään muita ylikunnon merkkejä ollut, mutta uni ei vain tullut. Espanjan reissu meni pääosin lepäilyksi ja aloin jättää harjoittelua sitä mukaa kun voimani heikkenivät unenpuutteeseen. Pahimmillaan unenpuute oli tulevina kuukausina niin kova, että muistan kerran jolloin käsien nostamisen hiuksia pesemään oli vaativa ponnistus. Elimistöni oli aivan jumissa ja hermostoni sekaisin. Kesti kaksi vuotta ennen kuin sain taas nukuttua niin, että voimat alkoivat vauhdilla palata kehooni.
On mahdotonta sanoa miksi unettomuus alkoi, mutta saattaa olla, että se harjoittelu mikä tapahtui ikään kuin luonnostaan ja ilman minun tietoista valintaa ja minkä haasteissa koin paljon ymmärrystä ja oivalluksia, alkoi kahlita minua siten, että luulin keveyden tunteen ja oivallusten tulevan tuon kovan urheiluharjoittelun takia. Kenties aloin pitää sitä liian tärkeänä, enkä osannut hellittää, antaa tilaa jollekin muulle tai päästää siitä irti kun olisi kenties ollut sen aika. Elämäni oli kenties tukehtumassa ja unettomuus saapui kenties vain opettamaan minua päästämään irti. Niin ja osoittautuivat nuo unettomat yöt yhdeksi merkittäväksi seikaksi sillä matkalla, joka johti minut tälle matkalle.
Kun olin 12-16-vuotias, teimme isäni kanssa useita pieniä pyöräretkiä Ahvenanmaalla ja Ruotsissa. Myöhempinä aikoina kerran tai kahdesti vuodessa, kun isällä oli lomaa, otimme halvimman mahdollisin äkkilähdön etelään ja tutkimme kohdetta omaehtoisesti. Nautin matkailusta, mutta en muista koskaan haaveilleeni kiertäväni maailmaa pidempään.
Ensimmäisen kerran idea pidemmästä matkaamisesta tuli minulle opettajatutor tapaamisessa Helsingin yliopistossa, jossa kerroin ajattelevani pitää lukukauden mittaisen tauon maantieteen opiskeluista sen vuoksi, etten kerta kaikkiaan pysynyt unettomuuden vuoksi opiskelujen tahdissa. Opettaja piti ideaani hyvänä ja kannusti minua matkaamaan opiskelutauon ajan. Opettajan ehdotus tuntui mainiolta ajatukselta ja se jäi muhimaan päähäni. Astuttuani ulos opettajan huoneesta, ajatuksissani oli jokin eksoottinen ja lämmin maa, Intia tai Venezuela. Oli joulukuu 2004. Seuraavana keväänä ajatus matkaamisesta oli kypsynyt ja varasin lennon Bangkokiin aikomuksenani matkata Kaakkois-Aasiassa 10 kuukautta. Lennon varaamisen jälkeen minulle kävi selväksi, että ottaisin polkupyörän reissulle mukaan ja siirtyisin sillä välimatkat.
Tein samana keväänä käänteentekevän päätöksen ja menin suoraan unettomuuden suosta kesätöihin jakamaan postia, jolloin jouduin heräämään joka aamu 5.20. Ensimmäiset kaksi kuukautta olivat myrkkyä ja jaoin postia usein hämärän rajamailla. Vaikka tein parhaani, olivat aivoni unenpuutteen vuoksi niin jäässä, että postit lensivät usein minne sattuu. Pikku hiljaa spartalaiselta tuntunut unirytmi ja rasitus kuitenkin saivat minut väkisin parempaan uneen.
Olin juuri lopettanut postinjaon ja nukkunut paremmin jo joitakin viikkoja ja Bangkokin lentoon oli aikaa noin kuusi viikkoa. Käänteet eivät ole tarkasti mielessäni, mutta muistelisin lukeneeni karttakirjaa ja miettineeni miksi en menisi Australiaan, jos kerran menen Indonesiaan saakka. Ajattelin, että Australiassahan olisi hyvä tehdä töitä ja kerätä rahaa, jotta voisin siirtyä sieltä Amerikan mantereelle. Ajatukset vain paisuivat karttakirjan äärellä. Yhtäkkiä sain idean maailman ympäri pyöräilystä. En muista koskaan unelmoineeni maailman ympäripyöräilystä, saati edes kuullut kenenkään muun tehneen sellaista. Idean synnyn jälkeen suunnistin nettiin ja löytämäni Heinz Stucken ja Alastair Humphreysin nettisivut maailmanympäripyöräilystä todistivat minulle ideani olevan hyvinkin toteutettavissa. Peruutin seuraavana päivänä paluulennon Bangkokista kotiin ja olin päättänyt tehdä jotakin vastaavaa kuin Alastair ja Heinz. Lähtöä edeltävät jäljellä olleet kuusiviikkoa kotona kuluivat miettimällä mitä varusteita tarvitsisin matkalla ja hankimmalla sellaiset mahdollisimman halvalla. Ideani oli syntynyt kuuden mantereen halki pyöräilyksi 5-6 vuodessa. En ehtinyt miettiä tarkkaa reittiä, mutta tiesin että kiirettä minulla ei olisi. Varusteiden hankinnan jälkeen kesätyörahoistani oli säästössä noin 3000 euroa. En edes tiennyt miten tulisin rahoittamaan matkani. Matkaan kohdistuvia odotuksiakaan en ehtinyt asetella ja ainoa minua eteenpäin ajava asia oli ideani matkasta.
Bangkokin lentokentällä hyppäsin taksiin ja pyysin kuskia heittämään minut reppureissaajien suosimalle Khao San Roadin alueelle. Kasasin pyöräni aamuhämärässä vielä hiljaisella kadulla. Kun pyöräni oli kasattu, edessäni oli 5-6 vuotta ja laskujeni mukaan vähintään 60 000 kilometriä maantietä kuudessa maanosassa. Minulla ei ollut karttaa, ei opaskirjaa, eikä hotellivarausta ja varusteenikin olivat mitä olivat. Olin ulkomailla ensi kertaa yksin, minulla oli rahaa vain muutamaksi kuukaudeksi, olin vielä unettomuuden heikentämä, selkänikään ei ollut parantunut lihasvammasta täysin ja minulla ei ollut kokemusta pitkistä pyörämatkoista. En ollut kirjoittanut koulupakkoa enempää, en osannut valokuvata, eikä minulla ollut nettisivuja ja miksi olisi ollutkaan, sillä enhän ollut kertonut suunnitelmistani kuin muutamalle ihmiselle. En puhunut englantiakaan hyvin. Kaikesta huolimatta olin ensimmäisistä askeleista lähtien kuin kotonani maailmalla ja siten asiat lähtivätkin rullaamaan omalla painollaan. Lähdettyäni matkaan olin 23-vuotias.
Australiaan saakka poljettuani matkakassani oli tyhjä ja minun piti miettiä miten rahoittaa matkan jatkoa. Monet matkaajat olivat kannustaneet minua luomaan blogin ja etsimään sponsoreja. Perustin blogin, tarjosin matkatarinoitani moniin lehtiin ja etsin varustesponsoreita suomalaisista yrityksistä. Sainkin alkaa kirjoittaa juttusarjoja kahteen lehteen ja yksi yritys lupasi sponsoroida minulle varusteita. Lisäksi muutamat sukulaiset, ystävät ja tuntemattomat, jotka lukivat nettisivujani, alkoivat avustaa minua pienellä summalla kuukaudessa. Sillä tavalla kirjoittamalla juttuja ja pitämälllä blogia aloin sitten saada euroja matkakassaani.
Vuodet vierivät ja niiden mukanaan tuomista tarinoista syntyi tämä kirja. Kun matkani oli päättynyt ja kirjan kirjoittamisen idea oli kypsynyt mielessäni ja huomasin aloittavani kirjoittamaan, oli minulla kaksi ajatusta miten voisin edetä: joko kirjoittaisin kaiken uudelleen muistikuvistani ja sillä kokemuksella mikä minulle on kertynyt kirjoittamisesta vuosien varrella tai sitten vain selkeyttäisin blogini matkakirjoitukset suoraan kirjaksi. Kun olin lukenut muutamia vanhoja matkatarinoitani, oli selvää, että jälkimmäinen vaihtoehto olisi se miten kirjani syntyisi. Päätin jättää tarinani sellaisiksi, jollaisiksi ne tienpäällä syntyivät. Mielestäni oli turha sorkkia siihen mikä oli syntynyt spontaanisti matkanvarrella. Lisäksi kirjoittaminen oli osa matkaa ja tienpäällä syntyneiden matkatarinoiden kautta välittyy parhaiten se miten kirjoittamiseni, matkaamiseni, olemiseni, havannointini ja ajatukseni muuttuivat vuosien varrella. Läpikäydessäni vanhoja kirjoituksia, jotkut sanani tuntuivat hassuilta ja koin kiusausta muuttaa niitä. Joskus niitä hieman muutinkin, mutta olen kuitenkin pitänyt sanat pääasiassa sellaisenaan millaisiksi ne tienpäällä syntyivät. Olen vain suoraviivaistanut tekstiä ja leikannut ison siivun tekstiä pois laajasta materiaalista, jonka kirjoitin blogiini vuosien varrella.
Minulla ei ollut tienpäällä ideaa, että kirjoittaisin kirjaa varten, mutta nyt kun aloin tehdä niin, huomasin ilokseni, että sellainen oli syntynyt lähes valmiiksi kuin itsestään. Yksinkertaisesti tämä kirja on sitä, mitä kirjoitin ”pyörällä maailman ympäri” blogiini vuosina 2005-2011.
