Ecuador 2

 


Reitti: Cuenca-Vilcabamba- Perun raja

Edessäni avautui alas kohisevalle joelle laskeutuvat leveät, grafiittimaalausten värittämien seinien reunustamat rappuset. Istuin ylimmällä rapulla ja katsoin alas valojen loisteessa leikkiviin joen kuohuihin. Katuvalojen lämmin keltaisuus loi rauhallisuutta kylmään ja kosteaan iltaan. Ihastelin Cuencan kaupungin kauniin puhdasta, mutta kulman takaa taiteellisen sekasotkuista ilmapiiriä. Mustat vuoret piirtyivät jo lähes yhtä tummaa taivasta vasten. Seurasin tarkkaavaisesti kaikkia portaiden kautta määränpäähänsä matkalla olevia kaupunkilaisia.

Jossakin joen toisella puolella, uudessa kaupunginosassa neliöitään tekevässä korttelissa olisi baari, johon vieressäni istunut ruotsalainen Isak olisi halunnut kävellä. Kun hän esitti tarjouksensa siitä, että kävisimme siellä oluella, sanoin, että istutaan tähän portaille hetkeksi katsomaan mitä tapahtuu. Olisin mielelläni yhä vain istunut, ainoastaan katsellut, mutta huomasin ettei parikymppinen ystäväni tuntenut paikassa samaa hiljaista kauneutta ja aistin hänen pyörivästä olemuksestaan, että paikallaan istuminenkin oli hänelle vierasta. Sen nähtyäni olin hyvilläni siitä, että olin nyt hänen perässään kulkeva. Sanoin kuitenkin etten kävelisi lepoa tarvitsevien polvieni kanssa nyt kaukaiseen baariin, vaan etsisimme kupillisen teetä tästä jostakin läheltä.

Käveltyämme vanhojen siirtomaa-aikaisten, koristeellisten kivitalojen katveessa, kohtasimme baarien ja ravintoloiden runsaudenpulassa valinnanvaikeuden. Etsinnän tuiskeessa Isak kysyi yhtäkkiä: ”Haluatko löytää tytön Cuencassa?”

”En ole huomannut sellaista halua, mutta mistäpä sitä tietää mitä tulee tapahtumaan”, vastasin.
”Entäs sinä Isak, haluatko itse löytää tytön Cuencassa”, kysyin häneltä.
”Kyllä”, hän vastasi lyhyesti, johon minä ihmettelin kysymällä pitkältä vaalealta viikingiltä: ”Mutta olethan kaupungissa enää vain viikon.”
”Niin, vain viikoksi.”, hän vastasi, mutta valitteli ettei naisen löytäminen Cuencassa ole helppoa.

Jatkoin espanjaa Cuencassa opiskelevalle lähihoitajapojalle tarinaani: ”Miten niin ei ole? Ethän tarvitse muuta kuin halun löytää naisen ja se siitä. Sinulla näyttää olevan nyt pää täynnä ajatuksia siitä kuinka vaikeaa se on, miten se voisi onnistua ja kuinka se ei ole mahdollista täällä konservatiivisessa Ecuadorissa ja niin edelleen. Et taida halutakaan naista, vaan rakastat enemmän tarinaasi naisen löytämisen vaikeudesta. Huomaatko, että maailman tukee ajatuksiasi ja näyttäytyy sellaisena, jollaisena haluat sen nähdä. Kun sinulla on vahva ja selkeä halu löytää nainen, vailla selityksiä kuinka vaikeaa tai helppoa se on, sinä nostat epäröimättä perseesi penkistä ja menet hakemaan itsellesi naisen.”

”Ai niinkö, ajatteletko tosiaan noin”, kysyi hämmästynyt poika.

”Juuri niin”, vastasin hänelle, lisäämättä kuitenkaan varoitusta niistä kasvavista haluista, surun kyyneleistä ja särkyneistä sydämistä, joita sokeana sellaiselle löytöretkelle lähtevälle olisi ilojen lisäksi väistämättä tarjolla. Oli nimittäin tietysti niin, että minun sijaan löytöretkien tulisi opettaa tätä nuorta miestä.

Häntä kuitenkin yhä askarrutti miten voisi tavata tyttöjä ja hän jatkoi kyselyjään. Käveltyämme erään ulkoilmakahvilan ohitse kerroin kuinka olin tavannut yhden tytön samassa kahvilassa muutamaa päivää aiemmin, kun olin kirjoittamassa edellistä matkatarinaa. Kuvailin kuinka katselimme toisiamme ja pian pyysin lupaa istua samaan pöytään, sitten höpötimme pitkään ja iloisesti ja lounastimme kerran uudelleen yhdessä myöhemminkin. Sanoin, että kenties emme koskaan enää tapaa. Jatkoin vielä hänelle: ”Olen tavannut tyttöjä juostessa, kirjoittaessa, valokuvatessa ja riippumatossa maaten, mutta en ole koskaan lähtenyt ulos etsimään heitä. Voi olla, että tieni risteää vielä joskus tytön kanssa, tai sitten ei; ei sillä ole niin väliä. Jos sinulla on todella halu tavata tyttö, luota että tuo halu kuljettaa sinut tytön luo, äläkä jää jumiin ajattelemiisi esteihin tuolla matkalla tai jumita miettimään tekniikoita millä hurmata tyttöjä. Tai voithan niinkin tehdä, jos se on sitä mitä haluat. Koko maailma kyllä auttaa halusi toteutumista, kun se on puhdas ja vahva. Voit tehdä maailmassa ihan mitä tahdot Isak. Ja ole huoleti, onnelliseksi tai tyytyväiseksi halujesi toteutuminen itsessään ei sinua tee, siitä voit olla varma, mutta kun ne satuttavat sinua riittävästi, ehkä alat tarkastelemaan niiden olemusta. ”

Käveltyäni takaisin hostellilleni voin kuitenkin yhtyä Isakin kokemaan yksinäisyyteen ja haluun etsiä kumppania. Isakin kanssa ollessani, ei siitä rauhattomuudesta, jota olin kokenut edellisenä ja aikaisemmin tuona samana päivänä, ollut jäljellä enää kuin muisto. Hänen seuransa oli sammuttanut yksinäisyyden poltteeni. En ollut koskaan matkoillani kokenut yksinäisyyden tunnetta samoin. Olin odottanut kaupungissa jo viikon polvieni toipumista ja lähes kaikki puolituttujen ihmisten kutsut majoittautua ja nähdä olivat kariutuneet. Olin viettänyt päivät yksin juhlapyhien hiljentämässä kaupungissa ja Katheryn oli alkanut lähettää minulle suloisia naisen tuoksuisia, ikävää kutkuttaneita viestejään siitä miten hän haluaisi nähdä minut, halailla jälleen kanssani, nauraa taas yhdessä ja nukkua samassa pedissä.

Koin yksinäisyyden rauhattomuuden, huomasin mieleni tarraavan menneeseen ja tunsin halun olla ihmisten seurassa, mutta minulla ei ollut minkäänlaista tarvetta täyttää tuota halua tai päästä eroon yksinäisyyden tunteesta. Tuolla halulla ei ollut voimaa kuljettaa tätä vartaloa löytöretkille. Itkin tuntemuksen takana sille kauneudelle, että saatoin vain katsella yksinäisyyden tunnetta niin kuin se oli. Tuossa surun takana olevassa näkemisessä oli kyyneleitä liikuttava ilo siitä riippumattomuudesta, ettei tuolla ilolla ole lainkaan vaatimuksia sen suhteen, kokeeko se pinnallaan yksinäisyyden tunnetta tai ei. Kuinka hassua olisikaan täyttää yksinäisyyden tunnetta toisten ihmisten avulla, sillä mikään ei vahvistaisi yksinäisyyden tuntemusta yhtä tehokkaasti! Siitä typeryydestähän yksinäisyyden tuntemus alkaa, että näkee itsensä erillisenä maailmasta ja muista ihmisistä. Näin maailman tulee kuitenkin maalata.

Jokin suurista amerikkalaislehdistä valitsi joitakin vuosia sitten Cuencan maailman parhaaksi paikaksi vetäytyä eläkkeelle ulkomailla. Poljin pois Cuencasta jokivarren valtavassa puistossa kulkevaa hiekkatietä pitkin. Täytin vesipulloni suoraan puiston kraanassa, jonka vesijohtovettä kuulin kehuttavan Etelä-Amerikan puhtaimmaksi. Kehoni voi hyvin 20 asteen mukavassa lämmössä paikassa, jossa on Ecuadorin parhaiten säilynyt historiallinen kaupunkikeskusta. Liikenne virtasi rauhallisesti vierelläni ja kun tietä vielä reunustivat modernit liikkeet, sairaalat ja ravintolat, voin hyvin ymmärtää sen miksi tuhannet eläkeläiset ovat ottaneet vaaria arvovaltaisen lehden neuvoista ja ovat muuttaneet Cuencaan viettämään vanhoja päiviään. Pyöräilijällekin 2500 metrissä sijaitseva Cuenca tarjoaisi otolliset harjoitusolosuhteet, sillä kaikkialla kaupungin ympärillä kohoaa korkeat vuoret ja saatoin kuitenkin poistua kaupungista lähes tasaista tietä pitkin.

Tasaisuuden tarjoamaa vauhtia kesti kuitenkin vain 20 kilometriä, jonka jälkeen olin pakotettu polkemaan ylös 3500 metriin. Mutkittelin havuouiden reunustamalla hiljaisella tiellä niin pitkään, kunnes päätin että tienvarressa oleva metsämökki on minun. Pystytin telttani ikkunattoman talon sotkuiselle lattialle ja sitten istahdin sen verannalle syömään. Hetken kuluttua mökin virallinen omistaja tuli paikalle työntouhussaan ja oli siitä ihan mielissään, että olin päättänyt majoittautua sateensuojaan. Kun hän jatkoi matkaa kotiinsa, minä pakenin telttaan viileyttä. Olin yksin hiiren hiljaisessa ympäristössä ja katsellessani kuistini edessä avautuvaa laakeasti alas viettävää ja taas horisontissa ylös kumpuilevaa metsämaisemaa, saatoin hymyillä muistikuvalleni yksinäisyyden kokemisesta.

Seuraavana aamuna tie tipahti valtavaan rotkomaiseen laaksoon, jonka pohjalla kasvillisuus oli aavikkomaisen kuivaa. Ajoin vahvasti, mutta polviani säästellen Saraguroon asti. Tähänkin vain 60 kilometrin mittaiseen päivään mahtui 1500 nousumetriä ja vaikka ajaessa ei polviin sattunutkaan, huomasivat ne taas ilmoittaa, että ovat polkeneet. Istuin kirkon edustalle odottamaan sohvasurffariemäntääni. Kun näin puiston kautta luokseni loikkivan Adrin valoisan ja ulospäin suuntautuvan kiireisen olemuksen, tiesin jo, ettei hän ole kotoisin Saragurosta. Kiitos polvilleni, saatoin viettää Saragurossa pidemmän tovin. Pieni 6000 asukkaan kaupunki, urheilukeskuksen sauna, erittäin halpa ja ravitseva ruoka, sekä kolumbialaisen Adrin vieraanvaraisuus muutaman hengen kokoisessa kansainvälisen vieraspoppoon valtaamassa maaseututalossa tarjosivat levolle oivalliset puitteet.

Saraguron alkuperäisasukkaat ovat yksi Ecuadorin parhaiten perinteensä säilyttänyt intiaanikansa. Lähes 70 prosenttia kaupungin asukkaista on pitkää ponihäntätukkaa kantavia saraguroja. Espanjalaiset eivät koskaan valloittaneet näitä syrjäisiä vuorten suojaamia laaksoja, joiden soturit olivat kuuluisia urheudestaan.

Saragurossa elämänmeno on verkkaista tai kenties vain omalaatuisella tavalla kiireistä. Kysyin ravintolan pitäjän pojalta, kilpapyöräilijältä, miten hänen päivän kisansa oli kulkenut. ”Ei minulla ollut tänään aikaa mennä kisaan”, vastasi erityisen kauniin intiaaniperheen 16-vuotias rokkaava komistus. Muutaman päivän päästä kysyin miten viime päivien treenit olivat sujuneet. ”En ole voinut treenata kun on ollut kumi puhki. Mutta nyt pyörä on tuolla korjaamolla.”, vastasi hiljaisen perheen erityisen vähäsanainen poika.

Olin ystävien kautta Saragurossa muutamana päivänä vierailulla koulussa 3-5 vuotiaiden luokassa; osasin tosin vain leikkiä, eikä minusta ollut opettamaan. Eräänä aamuna koululuokan ovella päätinkin kääntyä heti poispäin, kun huomasin, että tänään koulussa oli leikkimisen sijaan opiskelun vuoro. Pian luokan ulkopuolella olin iloinen siitä seikasta, että huomasin kahden tytön piileskelevän kioskia muistuttavassa puupömpelissä. Kysyin nelivuotiaalta Amyltä, joka leikki aina kanssani, että mitä tytöt oikein mahtavat tehdä siellä.” Amy vastasi hiljaisesti: ”Me leikimme”. Nyt viimeistään ihastuin tähän ujosti maailmaa katselevaan, mutta hiljaisen ulkokuoren rikottuaan aktiiviseen ja nyt luokasta karanneeseen ja suloisesti hymyilevään söpöläiseen. Jatkoimme leikkimistä yhdessä ja olimme kaikki tietysti hieman pettyneitä, kun opettaja komensi heidät takaisin luokkaan. Tytöt palasivat laiskan kiltisti tavaamaan sanoja ja minä jatkoin aamuista kävelylenkkiäni vihreällä maaseudulla, jonka maan tummassa ja pehmeässä rikkaudessa kasvaa kaikki, kunhan on vettä tarjolla; ja sitähän on aina tarjolla, kertoivat tien tuoreeseen mutaan tarrautuneet kenkäni.

Ensimmäisenä päivänäni koulussa, oli Amyltä jäänyt viikonpäiviä mukanaan ketsuankielellä kuljettava paperimato tekemättä ja minun tehtäväni oli auttaa häntä. Saatuamme askartelun valmiiksi ja annettuani viimeistelemäni käsityön Amylle, hän sai opettajalta moitteet siitä, ettei kiittänyt minua. Itse olin katsonut ilolla miten Amy vastaanotti madon minulta, selvästi iloiten itsekin tilanteesta. Minulle ei tullut mieleenikään että tilanteesta olisi puuttunut jotakin, siis ilmeisestikin se kaikkein olennaisin, kohtelias kiittäminen. Toisena päivänä kun ennen ruokailua luokkaan laskeutui hetki jona kellään ei ollut mitään tehtävää, aloimme taistella Santiagon kanssa; en muista miksi, mutta kenties siksi, että hän oli taas pamauttanut minua päähän puukepin nokkaan työntämällään massiivisella muovailuvahaklöntillä. Pian olin muutaman tenavan toimesta painettu maahan, jossa jatkoimme painiamme. Hetken kuluttua opettaja hajotti huudoin kasamme ja moitti lapsia siitä mitä he tekivät ja varoitti, etten minä, heidän vieraansa tulisi enää koskaan paikalle jos käyttäydytte tuolla tavalla. Nyt seisomme taas kiltisti lattialla ja välissämme oli etäisyyden ilmaa, jossa oli ihmetys siitä, ettei opettaja voinut nähdä riemuamme spontaanisti syttyneessä leikissä. Ajattelin, että sen hyvän käytöksen mukanaan tuoma ilon, jota opettaja tuon tuosta opetti lapsille, pitää olla jotakin suurempaa kuin leikissä kokemamme ilo. Toisaalta, tuskin kukaan meistä lapsista kaipasi mitään suurempaa tuona ohi liitäneenä hetkenä koululuokan lattialla. Olin jo ymmärtänyt ettei minusta ole opettamaan lapsia, sillä en kerta kaikkiaan tunne itsekään toistettavissa olevaa, toimivaa ja hyvää tapaa elää elämä. Jatkoin ruokailun jälkeen taas matkaani ja hymyilin sille miten minun ja lasten välillä tapahtui spontaanisti arvaamattomia asioita, kunhan vain olimme yhdessä ja lähekkäin samassa tilassa.

Viimeisenä päivänä kauniissa, osin puusta rakennetussa ja hyvin varustetussa koulussa opin jälleen kerran ettei Saragurossa paina aikataulut päälle. Festivaaleja edeltävänä päivänä opettaja oli sanonut tiukasti kaikille pikkuruisille oppilaille, että huomenna kaikkien on oltava koulussa täsmälleen kello yhdeksän ja että juhlapaikalle lähdettäisiin puoli kymmeneltä. Itse valuin paikalle juuri ennen puoli kymmentä, jolloin koulun pihalla leikki vasta muutamia juhlavaatteisiin pukeutuneita naperoita. Opettajaa ei näkynyt vielä missään, mutta kun hän tuli paikalle puolikymmenen jälkeen, ei kenellekään muulle kuin saksalaiselle vapaaehtoistyöntekijälle, 19-vuotialle Juliolle, tullut mieleen että opettaja olisi itse ollut myöhässä antamastaan aikataulusta. Koulun viereisessä talossa asuva, tänään juhlapäivänä valkoiseen kauluspaitaan, mustaan suurihihaiseen puseroon, vaaleisiin housunsuikaleisiin ja valkoiseen, lierin alta lehmää muistuttavaan villasta tehtyyn hattuun pukeutunut Santiago tuli paikalle vasta kymmeneltä. Luokan presidentti ja paholainen, sellainen vahva, villi ja fiksu persoona, sotapäälliköksi kasvava natiainen, jonka kanssa me keskityimme lähinnä siis painimaan, ei ollut Julion mukaan toisaalta koskaan aiemminkaan tullut ajoissa kouluun, vaikka asuu 20 metrin päässä luokkahuoneesta. Pääsimme joskus paljon myöhemmin liikkeelle kohti juhlapaikkaa ja Pawkar Raymi festivaalissa juhlittiin perinteisin andilaisin menoin kukkien ja hedelmien kylvön alkua.

Olin itse unohtanut ajan jo ajat sitten. En tiennyt mikä päivä oli, mutta kun tunsin polvien olevan täysin oireettomat siinä samassa hetkessä kun koin ettei talon ilmapiirissä olisi lisääntyneen vierasmäärän johdosta enää tilaa minulle, sain lasketuksi että olin ollut Saragurossa jo lähes kaksi viikkoa. Adri ja hänen ystävänsä olivat juosseet temaskal, ayaskal tai missä lie seremonioissa tanssimassa, meditoimassa, rukoilemassa ja ottamassa perinteisiä vuosituhansia vanhoja lääkekasveja. Hyväntekeväisyys järjestössä nuorisotaloa pyörittävä Adri oli mainostanut ikivanhaa seremoniaa minullekin ja sanonut sen olevan puhdistava ja parantava. Olin kuunnellut hiljaisesti ja ihmetellen, mutta nyt sain vastauksen sille, että tuomisen sijaan, seremoniat olivat vain täyttäneet sitä tilaa, jossa on puhdistus ja parannus. Eräänä iltana Adri nimittäin otti minut ja kaksi muuta vierastaan keittiön pöydän viereen kertoakseen, että hän kokee tarvitsevansa tilaa. Muut vieraat sanoivat pitkillä sanoillaan ymmärtävänsä häntä ja olleensa kiitollisia tähänastisesta, mutta minä en sanonut sanaakaan. Tiedän kuitenkin, että Adri näki minussa sen saman hiljaiseen katseen kuin silloin lounaspöydässä, kun hän selitti 8 tunnin huumepäissään yöllä suoritettavan tanssin olevan itsessään tilaa luova, puhdistava ja parantava.

Nukuin siten yhden yön kaupungin hotellissa ja tulevana aamuna kävin heittämässä jäähyväiset kaupungin muutamille ystävilleni. Suuren lämpimän halauksen minulle taas antanut Adri oli aluksi hieman pahoillaan kun olin nukkunut viimeisen yön hotellissa hänen haluttuaan tilaa. Santiago olisi halunnut pyöräilykypäräni itselleen, mutta ei näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan siitä että jatkoin matkaa, vaan ainoastaan käänsi minulle selkänsä ja nokkansa kohti uusia metkuja. Amy sai särjettyä sydämeni olemalla poissa koulusta lähtöaamuna.

Viimeisinä päivinä Ecuadorissa sadekausi alkoi vuodattaa kyyneliään. Tienvarrella lotisi vesiputouksia ja poimin kypsiä quavoja puiden alta. Silloin tällöin saavuin pieniin kyliin. Tie oli paikoin niin mutainen, että jouduin irrottamaan pyörästä tukkeutuvat lokarit ja jouduin puhdistamaan tuon tuosta vaihteistoa puroissa. Mäet olivat raatelevan jyrkkiä ja kulkivat trooppisten vihreiden vuorten seinämillä. Heitin polviani säästääkseni suosiolla kävelyksi nousun jyrkentyessä yli 13 prosenttiseksi, sillä niissä paikoissa pääsin jalan työntämällä lähes samaa vauhtia kuin polkemalla. Ecuadorin viimeinen mäki oli 18-22 prosenttinen ja sen huipulta edessäni oli vain alamäkeä Peruun asti. Hillityn hiljaiset ecuadorilaiset eivät kunnostautuneet kutsumaan, mutta viimeinen tienvarrella tapaamani mies huusi minut pysähtymään kuistilleen ja tarjosi minulle raikkaita hedelmiä ja hymyilevien huuliensa huudattamia iloisia sanoja. Poistuin maasta suu makeasta maireana.

Raja-asemalla Balsassa en nähnyt kuin yhden miehen istumassa matkalaukkunsa vieressä ja maahanmuuttotoimistossa ei ollut ketään. Kysyin viereisen toimiston mieheltä missä poliisit mahtavat olla ja hän käski minun kävellä katua kahden talon päähän ravintolaan, jossa he ovat kuulemma pelaamassa korttia. Keskeytin tervehdykselläni nuorten poliisimiesten kortinpeluun ja toinen heistä käveli toimistonsa tietokoneen taakse kirjaamaan minut ulos maasta. Maita rajaavan joen ylitse kulkevan sillan toiselle puolelle poljettuani saavuin Perun immigraation ovelle, joka oli lukittu. Lähellä seisoskellut nainen sanoi ettei toimisto näytä olevan auki, osoitti sormellaan punapeltisen katon suuntaan ja käski minun käydä koputtamassa virkailijan kotiovea. Koputtelin virheellisesti alakerran ovea, mutta toinen vanha muori kävi avukseni ilmoittamassa toimiston naiselle maahan pyrkivästä muukalaisesta. Myöhemmin toimistossa, päiväunilta ja suihkusta saapunut, arkivaatteissa yhä oleva, raukean oloinen nainen kysyi kuinka kauan aioin olla maassa. Vastasin puolivuotta, johon hän ihmetteli että miksi niin pitkään. Kerroin kulkevani maan halki pieniä vuoriteitä pitkin ja matkantekoni olisi siten hidasta. Sen sanottuani sydämeni hypähti jännityksestä, aavistellessani ettei edessäni, uuden maan raja-asemalla, ole kenties koskaan aiemmin avautunut yhtäläisen vaativaa haastetta.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Lämmittely

Brasilia

Malesia ja Thaimaa

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Burundi-Tansania

Argentiina-Chile