Australia - Pohjoinen autiomaa
Ensimmäinen askel uuden maanosan kamaralla oli kutkuttavan mielenkiintoinen. Ilma oli aivan yhtä lämmin ja kostea kuin Indonesiassakin, mutta astuttuani ulos Darwinin lentoasemalta, tuotti ensimmäinen nuuhkaisu hajuelimille uudenlaisen elämyksen, platun ja mitäänsanomattoman, mutta raikkaan tuoksun.
Kello oli 7.30 aamulla eli kaiken järjen mukaan piti olla pahin ruuhka-aika. Sain kuitenkin ajella Darwinin leveillä ja hienopintaisilla teillä kaikessa rauhassa ihmetellen Darwinin savannimaista kasvillisuutta. Viiden kilometrin ajon jälkeen alkoi jo näkyä elonmerkkejä drive-thru pikaruokaloiden, huoltamoiden, pesuloiden ja muiden laatikkomaisten myyntipisteiden ilmestyttyä tienvarteen. Ihmisiä en juurikaan nähnyt. Kymmenien tienristeyksissä maleksivien kadunmiesten sijasta matkaani eteenpäin ohjasivat vihreäpohjaiset valkoisella tekstillä kirjatut tienviitat. Oli mukavaa kun vältin ainaisen kyselemisen vaivan, johon olin tottunut Indonesiassa. Mielenkiintoinen oli myös ensimmäinen visiitti supermarketissa. Tarjolla oli kaikkea mitä kuvitella saatoin, mutta lentokentältä päälle jäänyt leveä hymy vaihtui nopeasti syvään alakuloon kassaneidin ilmoitettua ostoksien hinnan. Tervetuloa Australiaan köyhämies!
Uima-altaaseen pulahduksen ja lämpimän suihkun jälkeen rojahdin sänkyyn lentokoneessa valvotun yön jäljiltä. Viileässä hostellihuoneessa ihmettelin mihin kaikki ruokakojut, hedelmänmyyjät, kitaran soittavat, kengänkiillottajat, rihkamakauppiaat, moottoripyörät, pikkubussit, kadunmiehet, koululaiset, roskat, ja melu olivat kadonneet, eli yksinkertaisesti mihin oli kadonnut elämä? Darwin oli kuin aavekaupunki verrattuna Indonesian vilskeeseen
Darwinissa päätin ajaa halki Keski-Australian autiomaan. Australiassa oli kesä. Australia on maanosista kuumin. Autiomaa on Australian kuuminta aluetta. Lämpö autiomaassa vaihtelee kesällä 35-52 asteen välillä. Kyliä 3000 kilometrin matkalla Darwinista Port Augustaan on vain neljä. Pisimmät välit ilman ruokaa ja juomaa ovat lähes 200 km. Joka vuosi autiomaahan kuolee muutama huonosti valmistautunut matkailija.
Aloin polkea kohti Australian eteläistä rannikkoa. Metrin korkuinen ruoho kasvoi aivan tien tuntumassa ja peitti näkymät laakealle autiomaalle täysin. Australia olisi maailman vilja-aitta, jos tuo kaikki heinä olisi syömäkelpoista. Maailman luonnonoloiltaan ankarimmassa maanosassa todellisuus on kuitenkin toiveita karumpaa, sillä Australiasta ei ole löytynyt yhtäkään viljelykseen kesyyntyvää viljalajiketta edes modernien tiedemiesten toimesta. Ruohon yllä kohoava harva eukalyptuspuiden metsä romutti mielikuvani rutikuivasta autiomaasta. Maaperä oli usein niin kostea, että metsä kirjaimellisesti ui autiomaassa ja muutaman kerran tien yli virtasi tulvajoki. Ensimmäisen ajopäivän iltana saavuin muutaman talon asuinkeskittymään Adelaide-joelle ja nukuin laajalla nurmikolla. Olin kuullut autiomaassa yksin nukkuneilta, että kaikki ylimääräiset äänet autiomaassa saa vaistot herkiksi. Ensimmäisenä yönä autiomaassa niin kävi minullekin. Auringon laskettua telttani ympärillä alkoi puskat rapisemaan ja kengurulauma pomppi telttani ohitse. Eksoottiset äänet ja eläimet saivat minut jännittyneeksi ja ihmetteleväiseksi.
Darwinista ensimmäiseen kaupunkiin Kathrineen oli matkaa 300 kilometriä ja kaikki sillä välillä oli vain tappavaa tyhjyyttä. Pysähdyin huoltoasemalle ennen Kathrinea, jossa keski-ikäinen, nuutunut ja ilmiselvästi alkoholille itsensä antanut nainen kysyi: ”Mitä helvettiä teet polkupyörällä paikassani. Sinut tapetaan autiomaahan. Nyt on 39 astetta lämmintä ja etelässä on paljon kuumempaa. Jää tänne töihin, saat ilmaisen majoituksen ja hyvän palkan.” En tarttunut työtarjoukseen, vaan jatkoin matkaa taas uudelle ja pitkällä taipaleelle, joka sekin tarjosi ainoastaan pusikkoa, hiljaisuutta ja polttavaa kuumuutta. Ostin Kathrinen superarketista viiden päivän ruuat, koska seuraavalle ruokakaupalle oli matkaa 600 kilometriä.
Oli jo hämärää kun käännyin keskellä autiomaata satojen kilometrien päässä asutuksesta olevasta tienhaarasta oikealle ja kohti tienviitan osoittamaa pubia. En välittänyt mitä tienpäästä lopulta löydän, mutta kaikki vaihtelu autiomaassa yksin telttailemiseen oli tervetullutta. Pääni ei enää kestänyt tulikuumassa ja kosteassa pusikossa telttailemista, jossa maa oli niin kuuma, että makuualustani oli aamulla hiestä litimärkä ja kehoni unenpuutteen lamaannuttava. Auringonlaskun jälkeen telttani ympärille kerääntyi tuhansia hyttysiä, enkä voinut pitää teltan ovea avoinna hetkeäkään, sillä vain pissattuani ulos pienestä vetoketkun aukosta, pääsi telttaan iso parvi hyttysiä. Kakalla käytyäni takapuoleni oli puremista punainen kuin vesirokkoa sairastavalla. En ollut käynyt pesulla viiteen päivään ja olin hikoillut niin paljon, että juomastani yli 50 litrasta huolimatta rakostani tippui vain muutama tippa keltaista. Ennen kaikkea toivoin suihkua, viileää huonetta ja myös ihmistä, jonka kanssa jakaa edellisten päivien vahvoja kokemuksiani. Tunsin yksinäisyyden kolkuttelevan mieltäni.
Daly Waterisin pubin pihassa pysähdyin Australian syrjäisimpiin liikennevaloihin, asetin pyörän nojaamaan puuhun, puin päälleni parhaat vaatteeni ja kävelin pubiin. Pääsinkin heti keskustelemaan kun istuin parrakkaan moottoripyöräilijän viereen. En ymmärtänyt paikallisen miehen murteesta kerta kaikkiaan yhtään mitään, vaan nyökkäilin hymyillen kaikkeen mitä hän sanoi. Jätin miehen mutisemaan itsekseen ja aloin tutkia pubin seinien tuhansia esineitä. Seinät olivat täynnä matkaajien jättämiä käyntikortteja, tarroja, eri maiden rahoja, pinssejä, lippuja, lakkeja, kenkiä, alusvaatteita ja rekisterikilpiä.
Pubin 18-vuotias roteva emäntä sanoi heidän kokkinsa olevan myös pyöräilijä. Hän meni huutamaan hänet pubin puolelle. Keittiöstä tuli ulos pitkä ja lihava mies, jonka en olisi uskonut pyörää koskettaneenkaan. Hän kuitenkin heitti ison kämmenensä olkapäälleni ja esitäytyi pyöräilijä Markiksi. Hän tarjosi oluen ja juttumme luisti tyhjän pubin ulkoterassilla koko illan. Mark oli polkenut 11 000 kilometrin matkan Australiassa edellisenä vuonna. Hän oli treenannut matkaan ketjupolttamallla tupakkaa kaksikymmentä vuotta, syömällä itsensä 122 kiloiseksi ja elämällä vailla liikuntaa. Hänellä on kuitenkin pyöräilijän geenit ja oli löytänyt vanhalla iällään harrastuksen, josta hän todella nautti.
Olin polkenut päivällä jo 174 kilometriä 40 asteen helteessä ja tyhjään kehoon juotu iso olut kolahti melko syvään. Juttu kyllä luisti myöhään yöhön asti, mutta kammet eivät pyörineet tulevana päivänä totuttuun tapaan. Seuraavana päivänä ajoin yli seitsemän tuntia 42 asteen kuumuudessa ja aurinkokunnan kirkkain lamppu porotti iholleni täysin vailla pilvien absorboivaa vaikutusta. Koko pitkä päivä oli taas pelkkää tyhjyyttä. Onnekseni saavuin illansuussa sopivasti aavikon pienelle huoltoasemalle, jossa oli uima-allaskin.
Illalla kaukana olevien ukkospilvien rintamassa alkoi huima salamoiden näytelmä. Myrsky oli niin kaukana ettei ukkosen ääntä kuulunut, mutta salamat iskivät kaukana horisontissa useita kertoja sekunnissa, värjäten taivaan upeaksi valomereksi. Huima oli myös näytelmä jonka myrsky näytteli osuessa kohdalleni. Ukkosen jysäys oli sitä luokkaa, että osteoporoosipotilaalta olisi tippuneet hampaat suusta. Laadukkaaksi luulemani teltta tuotti ikävän yllätyksen sen oltua vettäläpäisevää mallia. Kävelin pubiin odottamaan myrskyn laantumista kun teltta oli taipunut jo kaksinkerroin päälleni ja nousseen helman alta satoi vettä vaakasuorasti sisään. Pubinhoitaja oli sitä mieltä ettei väsynyt matkamies voi myrskyn takia valvoa, vaan tarvitsee kunnon yöunet. Hän tarjosi minulle ilmaisen motellihuoneen. Vatsani oli sekaisin ja huoneen viileys ja vessanpytyn läheisyys olivat äärimmäisen tarpeellisia lisävarusteita tuona monella tapaa myrskyisänä iltana. Aamulla sain vielä eväiksi mahtavan kokoisen salaattilihavoileivän, purkin papuja ja hedelmiä. Ai että elämä oli hienoa ripulissakin.
Hyvävoimaisena ja optimaalisissa olosuhteissakaan 160 km ei ole lyhyt pyörälenkki. Todellinen kestävyyskoitos se on viikon ja 900 km pyöräilyn uuvuttamana, kuivattavassa kuumuudessa ja vastatuulessa. Mieleni halajasi kotiin Naantaliin ja merenrantaan, josta voisin hypätä kylmään veteen viilentämään kärventyvää kehoani. Matkamiehen tie on kuitenkin katala ja sitä ei ole useinkaan tarjolla mitä eniten kaipaa. Siksi olisikin mukavampaa kun ei paljoa kaipailisi, haikailisi ja unelmoisi.
Vastatuuli oli niin kova, että saavuin Tennant Creekiin vasta iltamyöhällä. Kaupungissa minut vastaanottivat suljetut liikkeet ja kadulla ryyppäävät ja tappelevat aboriginaalit, joiden huuto sorisi ilmojen teille seuraavasti: "Vitun karvaperseinen huoranpenikka, tuo se kaljapullo takaisin. Hei älä nyt saatana karkaa helvetin kakara. Älä läskiniska ämmä valita, mä teen just niinku huvittaa. Tuu tänne huora ja vitun nopeasti tai mä tapan sut."
Pääsin lentelevien pullojen ja kenkien alta turvallisesti hostellille, jonka ovi oli jo kiinni. Hakkaamalla ovea sain kiinnitettyä yöruokaa keittiössä laittaneen saksalaispojan huomion minuun. Hän toivotti minut tervetulleeksi ja siirsin varusteeni hiljaisesti nukkuvien reppureissaajien huoneeseen, josta otin viimeisen pedin itselleni ja painoin pääni tyynyyn. Tennant Creekissä olin autiomaan uuvuttama ja lepäsin viisi päivää seuraillen kaupungin aboriginaalien elämänmenoa.
Muutamaa päivää aikaisemmin minulle sattui eriskummallinen tapaus. Pyöräilin keskellä tyhjää autiomaata kun puun alta tielle juoksi aboriginaalimies ja pyysi minulta vettä. Hänen seurueeltaan oli loppunut bensa autiomaahan, eikä heillä ollut autossaan mukana lainkaan vettä. Seurue oli odottanut apua jo pitkään ja he olivat janoisia juotuaan jo kaikki oluet. Annoin heille varastostani muutaman litran vettä. Polkaistuani pois ajattelin hilpeästi mielessäni iltapäivälehden otsikkoa: ”Suomalaisturisti pelasti aboriginaali seurueen Australian autiomaassa”.
