Iran - Kurdistan

Tapasin Esfahanin hostellissani espanjalaispyöräilijä Miquelin(ei Indurain), joka oli pyöräillyt 6900 km matkan Barcelonasta Esfahaniin 65 päivässä. Kysyin häneltä ovatko jalat väsyneet. “Jalat ovat ok, mutta perse on kuin Japanin lippu”, vastasi Miquel.

Esfahanin kaupungin ulkopuolella poliisi pysäytti minut tienvarteen. Istuin kaksi tuntia betoniaidan vieressä ja vastailin ympärillä vaihtuneiden poliisien kysymyksiin. Lopulta he päättivät, että kakara tarvitsee poliisisaattueen Turkin rajalle asti. He kenties oikeutetusti ajattelivat, että olen liian nuori ja siten liian kokematon matkustamaan yksin. Ilokseni he kuitenkin sanoivat, että näytän 17-18-vuotiaalta. Enpä olisi uskonut, että raskaat kilometrit tienpäällä nuorentaisivat minua noin paljoa.

Siinä sitten matkustin kuin valtiomies seuraavat 100 km, E-sarjan Mercedeksen seurattua minua kymmenen metrin päässä takanani. Yhden kylän kohdalla pysähdyin kuin Forest Gump USA:n rannikoiden välisellä juoksutaipaleellaan, pyörähdin ympäri ja sanoin poliiseille: “en pyöräile enempää, nukun tässä kylässä”. Poliisit sanoivat, ettei kylässä ole hotellia. Sanoin nukkuvani viereisessä autiotalossa. Odotin poliisien päätöstä tunnin ajan tienvarren hyytävässä tuulessa palellen. Sain majapaikan lopulta keskustan poliisitoimiston keittiön lattialta. Ruokaa sain niin paljon, että pyörälaukkuuni tunkemilla tähteillä pärjäsin seuraavankin päivän.

Illan tummat sadepilvet olivat onnekseni muuttuneet aamun kevyiksi poutapalleroiksi. Heitin pyörälaukkuni poliisiauton takakonttiin ja lähdin jatkamaan matkaa uskomattoman kevyeltä tuntuneella pyörällä. Itäpuolen horisontissa olleet, lumen juovikkaaksi värittämät vuoret jäivät taakseni vaivattomasti, sillä pyörälaukkujen 30 kilon painon ja ilmanvastuksen poissaolo nosti vauhtiani viidenneksellä. Naurettavaa helppoutta.

Upealla lumihuippuisten vuorten ympäröivällä ylätasangolla nautiskelu jäi kuitenkin lyhyeksi ja kellon käännyttyä iltapäivän puolelle, saivat reiteni maistaa sateen kylmyyttä ja mäkien raskautta. Kevyellä pyörällä poljin mäet ylös vauhdikkaasti, mutta valitettavasti poliisit eivät tienneet sitä, että vauhdin kaksinkertaistamiseksi vaaditaan kahdeksankertainen voimankäyttö wateissa, sillä he hoputtivat minua alituisesti kovempaan vauhtiin tai hyppäämään auton kyytiin. Mihin poliiseilla muka oli kiire kauniina päivänä. Naurettavaa kärsimättömyyttä.

Viimeisellä vuorenhuipulla pidimme tauon poliisin tarkastuspisteen teekopissa, joka muuntui turkkilaiseksi saunaksi minun istuttua läpimärkänä kaasulämmittimen vieressä. Taivas repesi auki juuri ennen koppiin kömpimistämme ja sain laskea seuraavan alamäen sateettomassa säässä. Ilo oli silläkin kertaa lyhyt ja viimeiset 20 km pyöräilin vastatuulessa ja räntäsateessa, päivänä jona Suomessa tehtiin kuulemma maaliskuun lämpöennätys. Ei paljoa naurattanut.

184 km ajopäivän jälkeen päätin hotellinjohtajan kutsusta jäädä Aznaan yhdeksi lepopäiväksi. Hotellin johtajan kanssa kävimme ajelulla kaupungilla ja viereisten yli 4000 metrin korkuisten vuorten laidalla. Kaupunki oli kiistämättömän ruma neuvostoliittolaista teollisuuskaupunkia muistuttava harmauden keidas, mutta maisemat vuorten laidalla olivat sanomattoman vaikuttavat. Aamulla hotellissa oli häät. Illalla hotellissa oli häät. Tanssi ja taputukset olivat raikuvia. Kaikilla tuntui olevan hauskaa. Ketään ei juonut alkoholia. Naurettavaa teeskentelyä.

Kolmantena ajopäivänä poliisien kanssa minua alkoi ottaa päähän jatkuva pysähtely ja odottelu poliisiasemilla, sekä toistuva kertaaminen poliiseille, että pyöräilen mieluummin kuin istun autossa. Yksi poliisi oli sitä mieltä, että minun pitäisi ostaa auto, sillä se on kuulemma paljon mukavampi kulkuneuvo kuin pyörä. Naurettavaa tietämättömyyttä.

Onneksi poliisit puhuivat Khorramabadin hotellin hinnasta puolet pois, sillä opaskirjan fraasi hotellista -hintaansa nähden uskomattoman nuhruinen- piti täysin paikkansa. Hotellin pattereissa ei ollut termostaattia, eikä lämpöä saanut siten käännettyä pienemmäksi. Henkilökunta kantoi kuumaaan huoneeseeni tuulettimen, jotta en hikoilisi. Ulkona oli vain muutama lämpöaste. Naurettavaa energiantuhlausta.

Khorramabadin lepopäivänä en tehnyt mitään. Sen vertaa minua ei kiinnostanut edes Lorestanin maakunnan suurin nähtävyys, Falak-ol-Aflakin linna, että olisin jaksanut kävellä ylös 40 metrin korkuisen mäen päälle. Naurettavaa laiskuutta.

Sovimme poliisien kanssa tapaamisen tiistaiksi kello kymmenen hotellini edessä Khorramabadissa. Poliiseja ei näkynyt yhteentoista mennessä, eivätkä hotellin vastaanottovirkailijat tavoittaneet heitä puhelimitse. Muutaman päivän jälkeen kyllästyin jo jatkuvaan poliisien odotteluun ja yhdeltätoista lähdin tienpäälle yksin. Poliisit eivät tainneet järjestää kakaran etsintäpartiota, sillä ensimmäinen näkemäni poliisipartio huusi kovaäänisestä ‘I love you’ ja toinen kaksikko tarjosi minulle pussillisen vaahtokarkkeja ja lämmintä kättä.

Tie nousi loivasti ylös jyrkkien ja rikkonaisten vuorten vihreässä laaksossa, jonka kivikkoisilla niityillä iranilaiset olivat joukoittain juhlapäivän piknikillä. Vettä pelkäävät istuivat teltansuulla ja seurasivat muiden tanssia ja leikkiä sateessa. Tunnelma oli kuin Suomen leirintäalueilla tihkusateisena juhannusaattona. Eväsretkeläiset eivät kuitenkaan istuneet nuotion äärellä kaljakorien päällä. Ero oli myöskin se, että eväslakanan päällä perheidensä parissa sulassa sovussa pelasivat, juhlivat ja juttelivat myös teinit ja nuoret aikuiset. Suomen kesässähän he litkivät pussikaljaa ja paneskelevat keskenään kesäfestareilla.

Loivasti kumpuilevalle ylätasangolle päästyäni maisemat eivät enää olleet riittävän dramaattiset eväsretkeläisille ja taitoin tunti tunnin jälkeen yksin matkaa kylmässä, sateisessa ja nuhruisessa niittymaisemassa. Tienristeyksessä kahdeksan ihmistä odotteli sateen taukoamista pankin katoksen alla. Pyöräiltyäni katoksen ohi kahdeksan prosentin nousussa ja kiihtyvässä vesisateessa, tunsin hyvänolon tunnetta sydämessäni. Tunsin itseni vahvaksi ajaessani vaivattomasti ylös sateista vuorenrinnettä. Kenties hyvänolon tunnetta lisäsi se, että mielessäni saatoin kuvitella miten katoksen alla hytisevät ihmiset ajattelivat oloni olevan surkea kylmässä sateessa, oloni oltua kuitenkin vahva ja nautinnollinen. 

Muutama kilometri ennen vuorenhuippua pilvet repesivät kahtia ja levenevästä raosta paistaneet auringonsäteet alkoivat lämmittää viileitä poskiani. Kumpuilevien peltojen taustalta paljastui tuoreen lumen hennon valkoiseksi värjäämien loivien vuorten huiput. Tietä reunustivat rikkonaiset kalkkikivimuodostelmia muistuttavat eksoottisen kirjavat kalliot. Koko ajan kasvanut sininen taivas toi syvyyttä sumun latistaman maiseman väreihin ja pilvien takaa paljastuneet auringonsäteet saivat pienet tiilitalokylät arvoiseensa kauneuteen. Sateen loppuminen loi menoon rauhallisuutta, sillä enää minun ei tarvinnut siristää silmiä eteenpäin näkemiseksi, autot eivät roiskineet kylmää vettä päälleni, sormeni heräsivät kohmeesta ja voin riisua pois kankeat sadevaatteet. Lämmin aurinko kehoa lämmittämässä, raikkaan kostea kevään tuoksu nenässä ja myötätuuli selkäni takana laskin pehmeästi alas Nurabadiin, jonka laidalla poliisi otti minut taas huostaansa ja seurasin heitä poliisiasemalle.

Poliisipulassa oleva Suomi voisi pestata muutaman koppalakin Iranista, sillä heillä tuntuu olevan runsaasti luppoaikaa. No, ovathan rikollisuusluvutkin Iranissa melko alhaiset. Nurabadin poliisiasemalla ympärilleni kerääntyi noin 20 poliisia. Kaksi neljän olkapäätähden poliisiakin jätti toimistonsa ja tulivat minua ihmettelemään. Kukaan ei Nurabadin karun ja kylmän kaupungin poliiseista puhunut englantia, mutta vieraanvaisuuden kieli heillä oli hallussa. Sain majapaikan vieressä olevasta Punaisen puolikuun uudesta talosta, jossa minulla oli omassa käytössä suuri asunto kaikilla herkuilla, tietysti ilmaiseksi ja puolihoidolla.

Nurabadin poliisit eivät pitäneet minua kakarana ja sain jatkaa matkaa yksin kohti Kermanshahia. Keskeytin korkean mäenpäällä viettämäni vessatauon, kun taksi pysähtyi viereeni. Autosta ulos hyppäsi siistiin pukuun ja nahkakenkiin pukeutunut salkkua kantanut mies. Mies oli tulossa muutaman kilometrin päästä pikkukylän koulusta, jossa hän opettaa arabiaa ja englantia. Mies oli innokas opettaja tai sitten vain hajamielinen, sillä hän valitti ettei koulussa ollut tänään lainkaan oppilaita. En tiedä muistiko hän kouluun lähdettyään, että oli uudenvuoden lomapäivä. 

Mies oli pienikokoinen, polkkatukkainen, tummasilmäinen ja hänen olemuksessaan oli erikoista jäykkyyttä. Hän alkoi kuvata minua kännykkänsä videokameralla ja alkoi esittää kysymyksiä uutisten lukijan asiallisuudella, mutta samanlaisella jäykkyydellä kuin minä lauloin ala-asteella aina huonoimpaan mahdolliseen tulokseen johtaneita koulun laulukokeita. Hänen kömpelö englanninkielentaitonsa kruunasi miehen koomisuuden. Lopuksi hän kinusi minua hartaasti hänen taloonsa syömään: Please sir come to my home, please please please come to my home, please sir please come to my home, please you beautiful, you great, please sir come to my home, my home near, please………

Olin juuri syönyt, joten en ottanut intohimoista kutsua vastaan ja laskin alas wokin muotoiseen laaksoon, jonka itälaidalla jyrkkä mutta tasapiirteinen yksinäinen vuori kohosi vihreiltä vehnäpelloilta korkeuksiin kuin jättimäinen sianselkä. Länsilaidalla maalaiskylä paistatteli päivää poutapilvien ja mustien vulkaanisilta tulivuorilta näyttäneiden mäkien alla, kylän edustan vehnäpelto oli oraalla ja kylää ympäröivää aitaa reunustivat pikkupuut puskivat ulos kevään ensimmäisiä lehdenversojaan. Laakson ilmavirtoja hyväkseen käyttivät taivaalla liitäneet haukat.

Kermanshah on äärimmäisen laajalle levittäytynyt särmitön kaupunki. Samat sanat voi kirjoittaa kyllä monista muistakin Iranin kaupungeista. Iranissa jokaisen kaupungin kadulla ajelee tuhansittain samoja vanhoja Paykan autoja, jokaisesta ravintolasta saa ainoastaan köyhän miehen kebabia, katuravintoloita ei ole ja talot ovat modernin kolkkoja, Vanhojen rakennusten kauneutta ei Yazdi vanhaa kaupunkia lukuun ottamatta  ole juuri näkynyt ja ainoastaan basaareissa on jäljellä vanhaa mystistä mielikuvien Persiaa. Iranin kaupungit tylsyydeltä pelastaa ihmiset. Iranilaiselle vieraanvaraisuudelle kiitokseksi ei yksinkertainen merci riitä. Monet kerrat olen syönyt ja juonut heidän kanssaan, ostokseni olen saanut monesti ilmaiseksi ja lämmin kättely tai tervehdys on lukuisat kerrat nostanut mielialaani sateisena päivänä. Lämmin motashakkeram Iranilaisille.

Howraman laakso on kutkuttanut mielikuvitustani siitä asti, kun luin sen majesteettisista tunkeutumattomista laaksoista ja vuorista, sodan hävityksiltä säästyneistä terassikylistä ja poikkeuksellisen vieraanvaraisista ja värikkäästi pukeutuvista kurdeista.

Pääelinkeinoni ensimmäisellä 40 kilometrillä ulos Kermanshahista oli haukottelu. Olin omituisen raukeasti väsynyt. Jalkani olivat kuitenkin hyvässä tikissä ja laakson laidunmaat muuttuivat nopeasti jylhiksi vuorimaisemiksi. Olin virallisesti vielä Kermashahin maakunnassa, mutta vuorten juuren kyliä asuttivat jo kurdit. Miehillä alkoi näkyä perinteisiä kurdiasuja, leveitä pussihousuja ja paksuja lantiovöitä. Naisten huivien ja asujen värikirjo muuttui loisteliaaksi.

Päivä oli varmasti kevään kaunein. Vuorten huiput olivat vielä lumen peitossa, mutta laidunmaat jo vihreänä, lumet sulivat ja kevät purot solisivat, linnut lauloivat kauniisti ja tienvarren kukat putkahtelivat eloon. Taivas oli syvän sininen ja lämpötila täydellinen.

Mitä köyhempi on maa matkallani ollut, sitä enemmän teidenvarsilla on ollut elämää. Kurdistan on Iranin toiseksi köyhin maakunta ja kenties siksi myös ihmisiä ilmaantui teidenvarsille. Lähes kaikki tervehtivät minua ja halusivat paiskata kättä kanssani. Pojat lopettivat jalkapallon peluun ja juoksivat tervehtimään minua. Tyttöjoukko pysähtyi hihittelemään omituiselle kulkijalle. Vanhojen naisten joukko oli haltioissaan kun he saivat poseerata kameralleni. Teheranilaiset turistitkin pysähtyivät täyttämään tankolaukkuni hedelmillä ja pähkinöillä. Tuntui, että kuuluin välittömästi kurdien perheeseen. Elämä terassikylien raiteilla – joissa alla olevan talon katto muodostaa yllä olevan talon etupihan- oli rauhallista ja ensimmäistä kertaa Iranissa näin runsaasti toimettomana kadunvarrella istuvia miesjoukkoja. Vaikka päivän alussa runsaasti haukottelinkin, voisin todeta 130 kilometrin vuoristoisen päivän olleen täydellinen ajonautinto.

Päivä oli täydellinen Pavehiin asti, josta yritin etsiä majataloa. Majataloa ei ollut, mutta ystävällinen talonmies majoitti minut paikaan, joka muutti täydellisen päivän sellaiseksi, jonka loistoon ei Suomen kielen sanastosta löydy superlatiivia. Nukuin yöni yliopistotyttöjen asuntolassa, jossa ei talkkaria lukuun ottamatta ollut tietoakaan miehistä. Oli hienoa kävellä käytävillä, kun kaikkialta hihiteltiin ja flirttailtiin. Kyllä kelpasi syödä sängyllä, kun vieressä istui kuusi kaunotarta ja aina hermoja raastava kumin puhkeaminenkin oli nautinnollista kun kolme tyttöä tarjoutui auttamaan pumppaamisessa, valitettavasti neljän baarin paineen jälkeen tarvittiin omaa vahvaa kättä. Ei ravintolaillallinen kahden talkkarin valitseman psykologian opiskelijan kanssakaan pannut yhtään harmittamaan, että valitsin tasaisen valtatien sijaan kurvikkaan vuoristotien. Minä olin illan tähti. Iltatähtiä ei kuitenkaan syttynyt.

Aamulla tytöt lähtivät kouluun, minä vuorille. Vajaan kymmenen kilometrin ylämäen jälkeen nautin mutkikkaan alamäen vauhdista ja Himalayan vuorille vertoja vetävistä maisemista. Alamäki oli täynnä piknikillä olevia kurdeja. Mäki laski 700 metriin, eli Iranin matkani alhaisimpaan kohtaan. Jyrkästä, kerrostuneista merenpohjanlaatoista muodostuneen kanjonin pohjalta tie lähti nousuun 12 prosentin keskimääräisellä jyrkkyydellä pitkin kosken vierustaa. Kosken toisella laidalla kiviaidoista tehdyt terassilaidunmaat kohosivat lähes pystysuorasti korkeuksiin. Nousin jyrkkää nousua yllättävällä keveydellä, joten jotakin on kunnossa oli tapahtunut sitten Indonesian Jaavan, jossa viimeksi tuskailin ylös yhtä jyrkkiä nousuja. Iloiset ihmiset saivat vieraanvaraisuudellaan unenpuutteessa olevan mielialani ja ruokavarastoni jälleen kohoamaan. Kosken varrella auto pysähtyi vierelleni ja ovesta ulos putkahti yllätyksekseni englantia puhuva nainen ja hänen miehensä. He kutsuivat minut vieraakseen seuraavaan kylään, johon he itsekin olivat menossa vierailulle.

Saapuessani Nowdeshesin 5000 asukkaan kylän raitille, ympärilläni pörräsi kaksi taitavasti pyörällä temppuilevaa poikaa. Kylän kahtiin halkaisevan rotkon ylittävällä sillalla kysyin päivää tappaneilta miehiltä tietä Jalali-nimisen perheen talolle. He eivät tienneet tietä, mutta lupasivat soittaa minulla olleeseen puhelinnumeroon, jonka jälkeen yksi miehistä heitti minut autollaan oikeaan paikkaan, jossa minua odotti vanhojen naisten sydämellinen vastaanotto ja maittava lämmin ateria.

Talo oli pullollaan värikkäisiin pitkiin hameisiin ja huiveihin, sekä perinteisiin kurdilaisiin kultakoruihin pukeutuneita eläkkeellä olevia naisia. Suurehko kivitalo sijaisi jyrkällä länsirinteellä, josta avautui upea näkymä porrastetun kylän keskustaan. Suuressa talossa asui keski-ikäinen nainen parikymppisen tyttärensä kanssa. Me kaikki muut olimme heidän vieraitaan ja valmistauduimme juhlimaan profeetta Muhammadin syntymää, kuolemaa, uudelleen syntymää tai jotakin sen kaltaista tärkeää tapahtumaa. Minulla ei tosin ollut nälkäisessä mielessäni muuta kuin keittiössä syntyvät herkut ja niitä valmistava parikymppinen herkku.

Myöhemmin illalla lattialla risti-istunnassa syöty juhla-ateria oli maittava, mutta asento niin tukala, että tuskan kestäminen taisi kuluttaa enemmän kaloreita kuin ehdin suuhuni tunkea. Sisään alkoi lapata myös miehiä. Naiset ja miehet sulkeutuivat omiin huoneisiinsa. Miehet jäivät rukoilemaan suurempaan olohuoneeseen, jossa Iranille tyypilliseen tapaan ei pientä sivupöytää lukuun ottamatta ollut huonekaluja. Lattialla oli vain suuri persialainen matto ja tyynyjä. Seinät olivat valkoiset ja tunnelmaa kylmensivät kirkkaat loistelamput. Iran on varsin muodollinen maa ja jokaiselle uudelle tulijalle noustiin seisomaan ja häntä käteltiin. Lähimmät toverit antoivat kolme poskisuukkoa toisilleen. 

Vanha hassuun hattuun ja paksusankaisiin laseihin sonnustautunut konservatiivisen oloinen kurdimies alkoi vetää rukoilua käheällä äänellään. Nuorten miesten lähdettyä mukaan rukouslaulantaan, täytti kolkon huoneen rauhallisen harras äänimaailma. Rukoustilaisuus oli ensimmäinen näkemäni Iranissa. Kysyinkin emännältäni onko Iran hänen mielestään uskonnollinen maa. Pienen naurun jälkeen hän vastasi: “No ei todellakaan, vain vanhimmat ottavat tämänkin juhlan tosissaan.” Hän itse oli noin 50-vuotias. 

Miesten rukoiltua olohuoneessa, saatoin todella havaita, että nuoremmat pääasiassa haukottelivat ja vilkuilivat ympärilleen odottaen rukoilun loppua, kun taas vanhemmat olivat silmät kiinni ja kädet hartian korkeudelle rukousasentoon nostettuna syventyneinä omaan maailmaansa. Minua ei kukaan pyytänyt rukoilemaan, vaan sain valokuvata ja tarkkailla seremoniaa rauhassa. Itse asiassa minä olen rukoillut elämässäni muistaakseni vain kerran, tosin vain puolittaiseksi. Noin 10-vuotiaana minulla oli ollut hieman huono päivä ja pistin illalla käteni ristiin rukoillakseni. En kuitenkaan löytänyt sanoja ja muutenkin tuntui tyhmältä ajatukselta, että itsekseen höpiseminen muka auttaisi murheeseeni. Kuka minua mukamas kuulisi. Otin kädet pois rististä ja menin nukkumaan. Huoleni hukkuivat hyvin nukuttuun yöhön. 

Rukoustilaisuuden jälkeen vierasjoukon huomio kiinnittyi hiljaisena seinän vieressä istuneeseen muukalaiseen. Pääpuheenaiheeksi muodostui seuraavan päivän reittivalintani. Kaikki olivat sitä mieltä, että vuorenylitys Howramanin laaksoon olisi lumenpeitossa. Samaa tarinaa olin kuullut edeltävät päivätkin. Illalla taloon kantautui sanoma kahden nuoren pyöräilijäpojan ja moottoripyöräilijän kolarista kylänraitilla. Toinen pyöräilijäpojista kuoli. Oli aika mennä nukkumaan. Muistelin sängyssä minut kylään vastaanottaneita taitavasti vierelläni temppuilleita poikia.

Aamulla talonväki yritti ohjata minut vuoren kiertävälle tielle, sillä vuoren yli johtava tie olisi kuulemma lumen vuoksi liian vaarallinen, kenties läpipääsemätön. Minun oli taas turvauduttava kolikkoon. Kruunalla yli, klaavalla kiertoon. Tuli klaava. Lähdin vuoren yli.

Kylänraitilla muutama mies kysyi mihin olen menossa ja vastaukseni jälkeen sanoivat: “Barf, barf (lunta, lunta)”, ja nostivat kätensä päänsä yläpuolelle osoittaakseen kuinka paksulti lunta huipulla olisi. Toivoni kuitenkin palasi, kun autoillut mies toivotti hyvää matkaa ikkunastaan, kun olin vastannut hänelle meneväni Marivaniin. Parin minuutin päästä hänelläkin kuitenkin välähti ja ajoi minut kiinni sanoakseen huipun olevan lumenpeitossa. Jatkoin matkaa, sillä en ymmärtänyt miksi en pääsisi noin 3000 metrin vuoren yli jos kerran Mount Everestin huipullekin on kiivetty.

15 kilometrin ylämäen jälkeen saavuin vuorenselälle, josta näkyi ylhäällä jyrkällä vuorenrinteellä siksakkia tekevä, kevyesti lumenpeitossa oleva tie. Porttia vartioineet sotilaat eivät päästäneet minua eteenpäin, joten sanoin heille käyväni vain katsomassa maisemia ja tulen valokuvaamisen jälkeen takaisin. He heltyivät avaamaan puomin.

Tie nousi loivasti ylös länsi- ja etelärinteellä. Aurinko paistoi ja mieleni oli yhä kasvaneesta unenpuutteesta huolimatta huomattavan virkeä. Päätin mennä niin pitkälle kuin pääsen ja siitä vielä hieman pidemmälle. Olin kuitenkin hieman huolissani pohjoisrinteen lumitilanteesta. Toki eteläinenkin rinne näytti olevan lumenpeitossa, mutta ajattelin lumen sulaneen jo tien päältä.

Tuulensuojassa olleella etelärinteellä aurinko lämmitti kesävaatteisiin puettua kehoani ja linnut lauloivat keväisiä kertosäkeitään. Tie kulki kirjaimellisesti vuorenhuipun yli ja viimeiset parisataa nousumetriä tie teki siksakkia lähes pystysuoralla karun kallioisella vuorenseinämällä. Eteläiseltä seinämältä avautui upea mustavalkoinen lumen ja tummien vuorenrinteiden panoraama yli 3000 metristen vuorien. Länteen katsoessani saatoin nähdä Irakin puolelle. Tienvartta reunustivat jo metrin paksuiset lumiseinämät, mutta pääsin huipun yli pyöräilemällä pitkin pientä sulanutta polkua.

Huipulla huomasin, että se olikin vasta ensimmäinen kaksoishuipuista ja jälkimmäiselle oli kilometrien matka länsirinteellä. Pääsin pyöräilemään enää pienen matkan, jonka jälkeen tieni tukki 10-30 sentin lumimassa ja tien päälle pysähtyneet lumivyörykasat. Muutaman kerran talutin pyöräni yli suuren lumivyörykasan. Katsottuani alas, vieressäni jyrkkä pudotus jatkui alas satojen metrien päähän. Katsottuani ylös, näin jyrkän viistosti kohti taivasta kohoavan lumiseinämän. Onneksi tienpenkan kohdalla oli kapea, lähes tasaisen kynnys, jota pitkin sain kannettua pyöräni turvallisesti yli kasan. Kaikkein suurimman vyörykasan päällä pysähdyin hetkeksi, katsoin horisonttiin jatkuvaa tietä ja mietin onko järkeä jatkaa kun ei ole mitään tietoa tulevista mutkista matkalla. Ajattelin, että eihän syömisen, juomisen, nukkumisen ja seksin lisäksi missään ole mitään järkeä ja jatkoin matkaa.

Jyrkähkön rinteen alla lumimassan paksuus pakotti minut kantamaan pyörää ja laukkuja erikseen. En käyttänyt mutkittelevan tien reittiä, vaan oikaisin suoraan ylös lumenpeitossa olevaa rinnettä. Sidoin kiristyshihnalla kaikki noin 40 kilon painoiset ruualla ja vedellä lastatut laukkuni yhteen ja heitin ne hartioitteni päälle. Pääsin puoleen väliin rinnettä kävellen, jonka jälkeen minun oli heitettävä, vedettävä ja työnnettävä laukkuja polveen asti upottavassa lumessa. Onneksi pyörän kanto oli helpompi nakki.

Taivaalta alkoi tippua vettä, voimakas tuuli pureutui kasvoihini, näkyvyys lyheni olemattomaan ja lämpötila laski yhteen lämpöasteeseen.

Jatkoin matkaa loivasti kohoavalla, suoraan vuorenrinteen sivustaa pitkin pohjoiseen suunnanneella tiellä. Kävelin joka metrin kolmeen kertaan, kantaen laukkuja ja pyörää edelleen erikseen. Ensimmäiseksi kannoin raskaat ja hankalasti kannettavat laukut polviin, jopa vyötäröön asti upottavassa lumeessa parin sadan metrin päähän, palasin takaisin ja kannoin lopulta pyörän samaan paikkaan. Tietä reunustavien pystysuorien seinien kohdalla oli lunta vain 0-50 senttiä ja pääsin pariin otteeseen jopa pyöräilemään 50 metriä. Valitettavasti loivia rinteitä oli määrällisesti enemmän ja niiden kohdalla tiellä makasi metrien lumikerros. Aloin kuulla kolinaa, pysähdyin ja hetken päästä kahden kymmenen metrin päässä edessäni lumikasaan tippui pääkallon kokoinen kivilohkare, paikkaan, josta metrin päässä oli jo jättämäni jalanjäljet. Olin hieman huolissani, kun lumi- ja kivivyöryn merkkejä oli kaikkialla.

Oli päivän selvää, etten pysyisi myrskyisällä vuorella ja alimitoitetuilla varusteillani lämpimänä kuin liikkumalla. En pysähtynyt hetkeksikään. Söin kävellessäni ja valmistauduin rämpimään lumessa koko yön. Onneksi minulla on keskuslämmityksellä varustetut varpaat ja niiden uskomaton kylmyyden sietokyky helpotti elämääni paljon, sillä varpaani eivät suuremmin palelleet vaikka olin kävellyt reikäisillä lunta sisään imevillä kovapohjaisilla pyöräilykengillä ja kesäsukilla lumessa jo neljä tuntia.

Saavuttuani vuorenhuipulle en nähnyt mitään, sillä olin täysin pilvessä. Onnekseni vuorenhuipulla oli kahdet jalanjäljet. Jäljet olivat samanpäiväiset ja näytti siltä, että miehet olisivat olleet kevään ensimmäiset vuoren ylittäjät. Huipulta jalanjäljet johtivat jyrkkään suoraan rinnettä alas johtavaan alamäkeen, jonne minäkin heitin laukkuni ja pyöräni ja hyppäsin itsepyllyluisulla perään. Valitettavasti märkä lumi oli pehmeää eikä pyörä ja laukut tahtoneet luisua edes jyrkässä rinteessä ja jouduin raskaisiin heittohommiin. Muutaman kymmenen vertikaalimetrin pudotuksen jälkeen pyllähdin tielle, jonka tunnistin sellaiseksi vain sen päällä olleen, arviolta 1-2 metrin lumikerroksen tasaisuudesta.

Tie oli raskain kaikista, sillä upposin jatkuvasti ja minun oli usein vaikea saada jalkojani ulos märästä lumesta. Onneksi olen matkankin aikana käynyt kymmeniä kertoja paikallisilla punttisaleilla rautaa kesyttämässä ylä- ja keskivartalon lihaksillani, sillä muuten olisi painavien laukkujen kanssa lumesta ylös ponnistaminen jäänyt tekemättä. Ilman laukkuja en uponnut juuri lainkaan lumeen ja edellä kulkeneiden miesten jalanjäljetkin olivat vain 10-20 sentin syvyiset.

Tiellä jouduin ponnistelemaan vain puolituntia, kunnes jäljet johtivat sumussa jyrkältä rotkolta näyttäneeseen alamäkeen, josta miehet olivat laskeneet alas. En nähnyt kuin muutaman metrin alaspäin ja autuaan tietämättömänä heitin laukkuni ja pyöräni alas ja hyppäsin itse taas perään. Rinne oli jyrkkä, pyörä ja laukut heittelivät voltteja alaspäin, kunnes pysähtyivät pieniin lumivyörykasoihin. Rinteen loivennuttua joudun muutaman metrin välein heittämään tavaroitani alaspäin toivoen, että ne luisuvat mahdollisimman pitkälle. Lopulta alamäki kävi niin “loivaksi” ja raskaaksi, että laskin rinnettä alas vatsallani pää ylöspäin ja vedin pääni yläpuolella olevia, lunta painolastiksi kerääviä laukkuja ja pyörää alas kummallakin kädellä. Lumi tunkeutui vaatteitteni sisään ja minua alkoi jo paleltaa.

Noin puolessa rinnettä sumuverho hälveni äkkinäisesti ja näin alas asti. En tiennyt yhtään missä olin ja oli upeaa nähdä kaukana alhaalla lumelta puhdas tie ja kaksi taloa joiden ympärillä pörräsi lumenpuskutraktori. Vaikka matkaa talolle oli alle kilometri, kesti märässä ja upottavassa lumessa tiellä raahautuminen lähes tunnin, arviolta 30- 50 asteen alamäessä! Olin tienpenkalla todella väsynyt, mutta kannoin kaikki kamani kerrallaan jäljellä olleet mutaiset 200 metriä. Rojahdin talon pihalle lopen uupuneena. Sotilaat tulivat luokseni kiväärit olillaan, kantoivat laukkuni ja pyörän pois päältäni ja kutsuivat tupaan lämmittelemään. Itse selvisin siis ehjänä alamäen volteista, mutta pyörästä katkesi vaijerit ja mittarinjohdot, sekä pyörälaukuista kaksi koukkua ja kiristyshihnat.

Päästyäni sisätiloihin kehoni tärisi kylmyydestä ja väsymyksestä. Olin kiitollinen huipun yli samana päivänä kävelleille miehille heidän jalanjäljistään. Ilman niitä en olisi syönyt tuoretta leipää, lämmintä papusoppaa, juustoa ja hedelmiä lämpimän tuvan kaasulämmittimen vieressä ennen pimeän tuloa. Iranin armeijan ystävälliset varusmiehet ja poliisit ottivat minut vieraanvaraisesti huostaansa, vaikka alkuun ihmettelivätkin mistä minä tienoolle tupsahdin. Sain nukkua ja syödä tuvassa seuraavaan aamuun asti.

Iranissa pakollinen varusmiespalvelus kestää 17 kuukautta. Kyselytutkimukseni mukaan ensimmäisenä vuonna peukaloita pyöritetään myötäpäivään, jonka jälkeen edistyneimmät saavat vaihtaa pyörityssuunnan vastapäivään. Iranin armeija on enemmän minun makuuni kuin Suomen. Tehdessäni lähtöä kello kymmenen, makasi osa varusmiehistä vielä silmät tiukasti ummessa punkan pohjalla.

Tuvan ovesta ulos astuttuani edessäni avautui jyrkkä valkoinen vuorenseinämä, samainen, jonka edellisenä iltana laskin alas. Onneksi edellisenä päivänä näkymät peitti sumu, sillä ilman sumua olisi pelkopissat saattaneet kastella sadehousuni sisältäkin.

Opaskirjan hehkuttamassa Howramanin laaksossa parasta antia minulle olivat pitkä alamäki ja myötätuuli. Se etten koskaan löytänyt noita valokuvauksellisia porrastettuja kyliä saattoi olla kantourakasta jäykistyneen niskani syytä, mutta sivusilmällä näin tienvarrella häränsarviseen nahkaliiviin, pussihousuihin ja huivihattuun pukeutuneita kurdimiehiä, joka antoivat viitettä siitä, että vaikeasti saavutettavissa oleva laakso on todellakin ollut suojassa kulttuuria tuhonneilta sotajoukoilta tai ainakin moderneilta vaatekauppiailta.

Pyöränpäällä minulla oli sellainen turistifiilis, että pidin Marivanissa upean Zarivar järven maisemissa kolmen päivän levon ennen kolmea viimeistä pyöräilypäivää Iranin vuoristossa. Nyt minulla on sellainen turistifiilis kynä kädessä, että tekisi mieli lopettaa kirjoittaminen. Kerron kuitenkin vielä yhden tarinan Iranista, joka sisältyi kolmeen viimeiseen, maisemiltaan upeaan pyöräilypäivään tässä valloittavassa maassa:

Mahabadin keskustan liikenneympyrässä kaksi alkoholin hajuista nuorta miestä pysähtyi moottoripyörällä viereeni ja Iranilaiseen tapaan pyörittelivät kämmentään kysyäkseen mitä etsin. He lupasivat johdattaa minut halvalle majatalolle. En oikein luottanut heihin ja matkalla pysähdyin ja sanoin, että voitte jatkaa matkaa. He kuitenkin halusivat johdattaa minut loppuun asti.

Löydettyämme hotellin, kannoimme kamat yhdessä ylös ja pojat auttoivat minua sisäänkirjautumisessa. Alkuepäröintini jälkeen meistä tuli niin hyvät ystävät, että pojista toinen, kasvoiltaan teräväpiirteinen ja tumma, mustaan nahkatakkiin ja päähuiviin pukeutunut rokkarin näköinen ja komea Kamal kirjoitti nimensä ja puhelinnumeronsa käsivarteeni. Heidän lähdettyä lämpimien jäähyväisten saattelemana pois, ajattelin olleeni turhaan ennakkoluuloinen, kun aluksi suhtauduin poikiin hieman epäilevästi ja taas totesin, että oli ulkokuori mikä tahansa, on tyhmää olla vastaanottamatta ihmisiä avoimin mielin.

Sisäänkirjautumisen lomassa kävin käytävällä tarkistamassa olivatko kaikki tavarat varmasti tulleet ylös. Näin samalla Kamalin huono hampaisen ja kiharatukkaisen, alkoholiin taipuvaista autoasentajaa huonoissa vaatteissaan muistuttavan kaverin tulleen pesemään käsiään käytävän lavuaarille. Kaikki kamat olivat ylhäällä ja jätin ne vastaanoton kulman taakse. Lopetettuani sisäänkirjautumisen, vuoriretkeni kipeyttämiä hartioita kyllä miellytti, että kämmenissäni roikkui tavallisen neljän laukun sijaan kolme laukkua, mutta mieleni ei ollut kuitenkaan tyytyväinen, sillä puuttuvassa laukussa oli kaikki leiriytymisvarusteeni. Muista kamppeista en niin välittänyt, mutta illalla minulla ei ollut omalta kuolalta haisevaa itse kehittämääni paino-mukavuus suhteeltaan täydellistä retkityynyä. Minun ei tarvinnut olla salapoliisi tajutakseni kenen matkaan laukku oli lähtenyt.

Kamalalta kamojen kaipuulta minut kuitenkin pelasti Kamalin käsivarteeni kirjoittama puhelinnumero. Aluksi en muistanut sitä, mutta onneksi se kesti suihkuttelun ja sain siirretty numerosarjan paperille, josta hotelliin saapuneet poliisit näpyttelivät sen omaan puhelimeensa. Seuraavana aamuna poliisiasemalla kättelimme lämpimästi Kamalin kanssa ja naureskelimme, että olimmehan me molemmat edellisenä iltana hieman hupsuja. Kamalin avulla poliisi löysi hänen kaverinsakin. He palauttivat kaikki varusteeni ja vakuutin ja kirjoitin poliiseille lomakkeen siitä etten halua poikia syytettävän oikeudessa, sillä enhän minä hyville ystävilleni halunnut hallaa. Poliisi oli hyvin otettu omasta nopeasta toiminnastaan. Minun, arvoisan Jukka Salmisen palvelemisen kunniasta poliisit kiittivät minua suurella lounaalla kenties kaupungin parhaassa ravintolassa. Illalla illastin tulkkina poliisilaitoksella toimineen varusmiehen Zanyarin perheessä. Hyvä niin, sillä ainut asia jota uudet ystäväni eivät palauttaneet, oli Pakistanista asti hätävarana laukunpohjalla ollut myslipussi.

Täältä Orumiyehista toivon selviäväni lepopäivien jälkeen hengissä Iranin liikenteestä 55 kilometrin päähän Turkin rajalla asti. Se ei olekaan mikään itsestään selvyys maassa, jonka liikenteessä kuolee joka vuosi noin 26 000 ihmistä.