Intia


Intian pienen rajapostin pihalla ja avonaisessa toimistossa, kaksi pientä tyttöä huusi kahdelle suurelle rajapoliisille. Taiwanilaiset tytöt eivät hyväksyneet sitä, että heitä kutsuttiin kiinalaisiksi. Toinen skeittivaatteisiin pukeutuneista tytöistä kääntyi passijonossa minuun päin ja kysyi matkustanko pyörällä. Kun vastasin myöntävästi, hän heitti minulle ylävitosen ja sanoi minun olevan tosi cool. Rajapoliisit pyysivät tytöiltä 50 sentin ylimääräistä voitelumaksua. Pienet ja söpöt tytöt pistivät vihaisella myrskyllään passipoliisit niin hiljaisiksi, että miehet eivät kehdanneet pyytä minulta lainkaan kalastamiaan korruptiorahoja. Kiitos tytöille, minulta ei koskaan maailmalla pyydetty korruptiorahaa. 

Rajatoimistosta pyöräilin matkani kahdeksanteen maahan, josta olen kuullut enemmän negatiivisia ja varoittavia kommentteja muilta matkaajilta kuin mistään muusta maasta, etenkin pyöräilijät ovat päivitelleet Intian ihanaa kamaluutta. Ensimmäisen kaupungin Khatiman kadut olivat täynnä eri suuntaan erilaisilla härveleillä kulkevia ihmisiä, torvien pauhu oli päätä särkevää, kadut olivat kuorrutettu roskapäällystein, rakennukset näyttivät ankeilta, indipop jyskytty hurjasti katukaupoista ja muutama lehmä lekotteli kaupungin raitilla. Minä kuitenkin viihdyin kaupungissa. Vilkas elämä oli vielä ensimmäisenä päivänä mielenkiintoista tutkiskeltavaa.

Tulevina päivinä telttapaikan tai hiljaisen hotellin löytäminen oli tiheästi asutulla alueella kiven takana ja kaduille uskaltautuessa oli kestettävänä ihmisruuhkat, hillitön melu, jätekasat ja kymmenet tuijottavat miehet. Rampur oli niin likainen ja meluisa kaupunki, että olin huolissani kaupungin kujilla juoksevien rottien hyvinvoinnista. Ainut kaupunki jossa maltoin levätä päivän oli Moradabad, jonka vanhankaupungin idyllisillä kujilla saatoin olla aivan yksinkin! 

Iloa ankeisiin oloihin toivat yhä jatkamani tehokas pyöräily, jonka vaikutukset alkoivat näkyä vauhdissani pujotellessani halki kuoppaisten tienvarsikaupunkien vilkkaiden raittien. Tunnelmaa voisi verrata ammattipyöräilyn keväiseen klassikkoon Paris-Roubaix:hen, lisäkuorrutettuna kaduilla makaavilla lehmillä, poikittain olevilla busseilla, väärän suuntaan kulkevilla pyöräilijöillä ja kaduilla leikkivillä lapsilla.

Melun, liikenteen, ihmismäärän ja kovan harjoittelun rasitusten lisäksi päänvaivaa minulle aiheuttivat kaiken toimimattomuus, alkaen ruuan laadusta päätyen nettikahviloiden onnettomiin tietokoneihin. Olin väsynyt matkaamiseen ensimmäisen kerran vuoden ja kaksi kuukautta kestäneen matkani aikana. Ainut asia joka toimisi ja johon minulla oli motivaatiota, oli pyöräily. Olin Australian aavikon jälkeen väsynyt, olin Tiibetin vuorten jälkeenkin väsynyt, mutta ne väsymykset johtuivat kovasta fyysisestä ja psyykkisestä ponnistelusta, mutta Moradabadissa olin väsynyt matkustamisen byrokratiaan. Ajoittain olin kaivata kotini mukavuuksia.

Moradabadin lepopäivän aamuna hortoilin tunnin ajan kaduilla nettikahvilaa etsiessäni ja löydettyäni sen jouduin odottamaan aukeamista vielä toisen tunnin. Aukioloaikoja ovessa ei ollut. Koneet olivat aivan liian hitaita avaamaan valokuvat kovalevyltäni, kuten opin kaupungin muidenkin nettikahviloiden koneiden olevan. Neljässä tunnissa en saanut ladattua yhtään kuvaa. Pienen lepohetken jälkeen lähdin kelvollisten matkaeväiden metsästykseen, mutta pitkän kyselynkään jälkeen en löytänyt ainuttakaan supermarkettia. Yhden kelpo pikkuliikkeen löysin, mutta sen myyjä ei suostunut myymään turistille mitään. Sää oli utuisen harmaa, eikä idyllisen kaupungin valokuvauksestakaan tullut mitään. Painuin raskaan päivän jälkeen tyhjin käsin takaisin majatalooni.

Olin väsynyt siihen, että perusasioiden hoitamiseen menee tuhottomasti aikaa ja vaivaa, jonka voisin käyttää johonkin tuottavaan toimintaan tai lepoon. Intian sähläys ja byrokratia imi minusta voimat. Olin väsynyt jatkuvaan suunnankyselyyn ja jatkuvaan tuijotuksien ja naurujen kohteena olemiseen. En jaksanut enää innostua samoista tutuista kysymyksistäkään: “How are you?”, Which country you belong to?” I come from Finland. “England ?” . No, Finland. “England ?“. No. “Philipphines?” No, no, no…!!!

Väsymystä en lainkaan vähentänyt jatkuva vatsatauti. Tuona päivänä Moradabadissa en ihmetellyt monien pyöräilijöiden kehotusta polkea Intiasta pois niin pian kuin mahdollista.

Delhissä odottelin tuloksetta Iraninin viisumia kahden viikon ajan. Kaupungissa vierailulla olleet suomalaiset ystäväni tarjosivat minulle oivaan kohtaan osuneen katkon askeettiseen "tee se itse" elämäntyyliini. Urheiluhieronta oli huomattavasti helpompaa kun sen teki joku muu kuin minä itse, paikkojen löytyminen oli vaivattomampaa taksissa istuen kuin pyörällä hortoillen ja syöminen aavistuksen herkullisempaa laadukkaissa ravintoloissa kuin rotankolohotellini punkassa tai katukojussa.

Poistuin Delhistä vanhankaupungin kautta, läpi massiivisen ihmispaljouden ja kaaoksen, josta pitkän kyynärpäätaistelun päätteksi raivasin tieni avaralle moottoritielle, joka saatteli minut muutamassa päivässä aina Pakistaniin asti. Olin huippuiskussa Tiibetin raatelevan reitin ja Nepalin tehoharjoittelun jälkeen ja polkemiseni oli iloisen kevyttä kovassakin vauhdissa. Leveä tie oli nautinnollisen turvallinen, mutta maisemat ja olosuhteet tien varrella olivat kaukana koreudesta. Tienvarren teollisuuskaupungit olivat toinen toistaan rumempia ja meluisempia ja tarjosivat pyörämatkaajalle todellisuutta ainoastaan siitä kuinka ankeissa oloissa ihmiset Intian slummeissa asuvatkaan.

Pyhä Intia tarjosi kokemuksia kaikille aisteille ja kyseenalaisti suurimmatkin ennakkoluuloni. Maan infrastruktuuri on kuin akvaario, jonka pitäisi asuttaa miljardi valtameren kalaa. Ihmisiä nukkuu missä lie katujen varsilla, siltojen alla, junissa ja roskiksissa. Intia on maa, jossa ihmiset kuolevat kadulle. Miljoonat lapset aloittavat työuransa roskienkerääjänä, kauppiaina ja kantajina muutaman vuoden ikäisenä. Missään muussa maassa en ole nähnyt miesten istuvan aamulla rivissä paskalla tienvarressa ja muitta mutkitta lukevat samalla uutisia päivänlehdestä. Missään muualla en ole nähnyt raajarikon miehen vetävän itseään tähteistä likaisessa kadunpinnassa eteenpäin ja kerjäävän lantteja ihmisten jaloissa itkien. 

Vaikka Intia ei kaipuuta jättäviä elämyksiä pyörän päällä tarjonnutkaan, ihastuin Intiaankin viimeistään sikhien pyhimmällä paikalla Amritsarin Kultaisella temppelillä, joka puhtaudessaan, rentoudessaan ja kauneudessaan oli kuin keidas keskellä kolkkoa talvista Pohjois-Intiaa. Kärsin Intiassa 25 päivää vatsatautia ja sen aiheuttama väsymys ei voinut olla vaikuttamatta Intiasta muodostuneeseen nuhruiseen ja kolkkoon kuvaan ja pitää muistaa, että syrjäisemmästä Intiasta löytyy niin upeita pyöräilypaikkoja, että niistä muodostuva kuva olisi ruusuinen ripulissakin.

 

Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Lämmittely

Brasilia

Malesia ja Thaimaa

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Burundi-Tansania

Argentiina-Chile