Laos

Stung Trengistä oli vain parin tunnin ajomatka Laosiin. Enpä olisi Kambodzhasta lähtiessäni uskonut, että otan ensimmäiset päiväleponi sisämaavaltio Laosissa pienellä saarella riippumatossa keinuen. Olin Si Phan Donin 4000 saaren saaristossa, Don Detin saarella, ja keskellä Mekong-jokea.  

Don Det oli 160 perheen asuttama saari, jonka päätulonlähteet ennen turismia olivat kalastus, riisinviljely ja kookospalmujen hyödyntäminen. Paikalliset olivat keksineet kuljettaa saarelleen pitkien bussimatkojen ja auringonpaahteen uuvuttamia turisteja. Sähköttömällä ja askeettisella saarella reppureissaajat saavat rentoutua hiljaisen luonnon helmassa. Näytti siltä, että jokaisella maanviljelijällä oli oma majatalo ja kilpailun ollessa tiukkaa, olivat hinnat painuneet alle euroon yöstä per bungalowi. Don Detin saari oli oiva paikka sopeutua laolaiseen elämänmenoon, sillä paikallisen sanonnan mukaan liika työnteko ja ajattelu ei ole hyväksi aivoilla ja ellei aktiviteetti kuten työnteko tai leikki sisällä hauskuutta, johtaa se väistämättä vahingolliseen stressiin.

Etenin Etelä-Laosissa Mekong-joen varrella kulkevalla tasaisella ja leveällä asvalttitiellä. Tiesin vuorten alkavan 700 kilometrin päässä Vientianessa, joten jatkoin Kambodzhassa aloittamaani kovaa harjoittelua, jotta olisin valmis nauttimaan vuorilla pyöräilystäkin. Tein helppojen päivien sekaan todella kovia pyöräilypäiviä täydellisellä keskittymisellä. Kovien päivien välissä pidin vastapainoksi oikein rentoja päiviä pikkukaupungeissa, joiden elämänmeno oli mitä rauhallisinta. Matkani eteni hitaasti.

Yksinkertaisesti matkaani hidasti se, että olin harjoitellut helvetin kovaa ja jalkani olivat aivan paskana. Keuhkoja polttavat ja jalkoja repivät kymmenen kilometrin ja sitä lyhyemmät vedot saivat jalkani lepokuntoon ja minä jouduin matkalla Paksesta Vientianeen viettämään paljon aikaa pikkukaupunkien majatalojen seinien sisällä, Damien jatkettua vielä polkemista maaseudun pikkuteillä.

Harjoittelun kultainen sääntö kuuluu: Älä harjoittele yhtään kovempaa/enempää, kuin vähin joka johtaa kehitykseen. Unohdin edellisen ainakin osittain. Toimin aivan oikein kun lisäsin vetojen määrää pikkuhiljaa, mutta tehot niissä oli aivan liian korkealla. Tällaisista pyörätreeneistä oli aikaa yli kolme vuotta, eivätkä jalkani olleet sopeutuneet niihin. Uudenlainen shokki oli liian kova ja jalkani rupesivat kiukuttelemaan: “Ei lisää, ei lisää, jätä meidät rauhaan.” Laiskana poikana en itseäni rasita ja niinpä odotin pienissä ja hiljaisissa kaupungeissa parempia pyöräilypäiviä ja kieltäydyn Damienille pikkuteillä kiertelystä, vaikka niille toisaalta mielinkin.

Tajusin kuitenkin nopeasti, että olen väärällä tiellä ja on otettava korjausliike. Mitään ei vielä ehtinyt mennä vikaan ja seitsemän päivää lepoa Shavannakhetissä riitti palauttamaan jalat. Tehotreenien tarjoama kunnon nousu kyllä selvästi kuittaa menetykset jotka pikkuteiden väliin jäämisestä koitui. Ensimmäistä kertaa matkallani tunnen, että vauhtini on nousussa ja voin pyöräillä muutakin kuin kevyttä sunnuntai kruisailua. On se vauhti vain niin hienoa, vaikka se joskus tukalaa tekeekin ja antaa päänvaivaa.

Lepopäivinä minulla oli aikaa vain olla ja elää hitaaseen rytmiin. Istuin heinäkuun ensimmäisen päivän iltana Savannakhetin pääkadun varrella olevassa Au Rendez-Vous ravintolassa odottamassa tilaamaani pihvisalaattia. Liikenne pääkadulla oli laosmaiseen tapaan verkkaista ja harvalukuista. Ravintolassa ympäriinsä tepasteli pieni koiranpentu. Se kakkasi pikkukasan sontaa ravintolan harmaalle, mutta kiiltävälle betonilattialle. Katselin ympärille huomasiko kukaan henkilökunnasta tai englantilaisseurueesta tätä hauskaa tapahtumaa. Ei huomannut ja kasa oli niin pieni, etten viitsinyt siitä huomauttaa. Minä sainkin käynnissä olleiden jalkapallon MM-kisojen veroista viihdykettä siitä, kuka onneton maksamaan ja pois lähtemään nousseista englantilaisista astuu pikkukasan päälle. Pitkä ja harmaa mies toitaroi kymmenen sentin päässä kasasta, mutta harmikseni osumaa ei läheltä piti tilanteista huolimatta tullut. Nuori neiti pääsi vielä lähemmäs jättipottia, mutta pettymyksekseni seurue lähti ravintolasta ulos kengänpohjat puhtaina. Edes edestakaisin juossut tarjoilija ei onnistunut tuikkaamaan konttiaan kasaan.

Seurueen lähdettyä tarjoilija alkoi puhdistaa ja järjestellä pöytiä ja vei minultakin muutaman maustepullon pois, myös ketsuppipullon. Riisi pitää aina syödä ketsupin tai soijakastikkeen kera, jotta elimistö saa tropiikissa hikoiltuja suoloja takaisin. Niinpä nostin perseeni penkistä ja kävelin hakemaan kolmen metrin päässä olleelta pöydältä tarjoilijan pois viemän ketsuppipullon. Tällä matkalla minä onneton astuin tuohon paskakasaan, ainut ihminen maailmassa, joka tiesi sen olemassa olosta.

En nyt sanoisi, että Etelä-Laosin tasaisilla ja hyvillä teillä ajelu oli tylsää, mutta olen katsellut tasaisia riisipeltojen, epämääräisten ryteikköjen ja usvaisen taivaan muodostamia maisemia lähes koko matkan ajan Bangkokista asti, joten hieman yksitoikkoista on maisemien puolesta ollut. Vientianesta eteenpäin minulla on edessäni tuhansia kilometrejä vuoristoa. Vuoristossa ei koskaan tiedä mitä odottaa seuraavan mutkan takana ja siellä ajelu on yhtä jännittävää kuin avaisi monia joulupaketteja joka päivä. Olin vuortenjuurella innoissani kuin pikkupoika. Olin ajoittanut kuntoni vuorille ja ne olivat usein mielessäni viimeisinä kuukausina.

Pienet pilvet leijailivat auringon editse, saaden maan välkehtimään eri sävyisistä varjoista. Loivapiirteisten vuorten laajassa laaksossa kumpuilevat nummet näyttivät tanssivan auringonlaskussa. Laosin suurimpaan järveen Ang Nam Ngumiin laskevat meanderi-joet virtasivat hiljalleen ristiin rastiin nummien välissä, muodostaen upean deltamaisen vesialueen. Pojat ja miehet pelasivat jokien ympäröimillä nummilla jalkapalloa. Kenttä muistutti rikkaruohottumaan päässyttä perunapeltoa, mutta pääasia, että kaikilla oli hauskaa. Pienen, mutta voimakkaan kosken laidoilla kalastajat yrittivät saalistaa päivän viimeiset vonkaleet ennen pimeän tuloa. Laaksosta nousseen tien varrella asukkaat olivat iltapesulla kaivolla. Kaivolta avautuva näkymä oli varmasti silmiä hivelevämpi kuin kalleimpienkin kylpyhuonekaakeleiden muodostama kylpyhuoneen seinä. Paluu vuorille oli makea, kuin olisin palannut kotiin.

Oli jo pimeää kun saavuimme Vang Viengiin. 160 kilometrin pyöräilyn päätteeksi oli helpottavaa nähdä internet-kahviloiden, ravintoloiden ja hotellien valot laakson pohjalla. Tiesin, että kylästä löytyy kilpailun johdosta hintansa alas laskeneita loistokkaita majataloja ja katuravintoloista herkullista palautumisruokaa, matkailijoiden perusherkkua banaani-muna-pannukakkua. Hotkiessani makeaa pannukakkua katukivetyksellä katselin samaan aikaan kahta Frendien jaksoa ja pystyin kuulemaan neljää. Muissa ravintoloissa pyöri Simpsonit ja elokuvia. Olin reppureissaajien taivaassa.

Olin kevyesti sairaana taas kaksi päivää ja minä kyllä nautin TV-baareissa makoilusta ja elokuvien katsomisesta, kun mihinkään muuhunkaan voimani eivät riittäneet. Kyllä löhöily teki hyvää, mutta minulla tuskin olisi intoa matkata bussilla tällaisten paikkojen välillä kovinkaan pitkään. Muutenkin olen hieman eri aaltopituudella kuin ikäiseni nuoret reppureissaajat. Tietysti siksi, että minun matkani arvioitu kesto on 4-6 vuotta ja kuljen lihaksillani, kun taas muut ovat yleensä vain parin kuukauden moottoroidulla lomalla. Meikäläistä ei huvita kaataa urakalla kurkusta alas maan kansallisjuomaa Beerlaota ja ravita kehoni ja mieleni happypitsalla, -jäätelöllä, -kakulla tai –pirtelöllä. Ensinnäkään siksi, että kyseiset tuotteet eivät ole ravitsevia, mutta myöskään siksi, että en todellakaan tule onnelliseksi siitä, että maksaisin viisinkertaisen hinnan mangojuomasta, vain sen sisältämän marihuanan vuoksi. Myös lihasten rentouttamiseen käytän halvempia keinoja kuin ooppiumi. Kyllähän nuo tuotteet tuovat draivia varmasti lyhyeen lomaan, ehkä pitkäänkin, mutta köyhän matkaajan arki on kovaa eikä kukkaronnyörejä voi avata moisille tehosteille, joten minulta jäi reppureissaajien taivaaseen tutustuminen viimeistä silausta vaille vajaaksi.

Vaikka lähes aina veivaan kampiani ilolla, niin joskus harvoin koko kampeaminen pursuaa kuitenkin korvista ulos ja tekisin mitä tahansa muuta kuin pyöräilisin. Olin ajanut kahdessa päivässä 200 kilometriä ja ylittänyt useita 1200 -1400 metrin huippuja. Koko matkan ajan olin energinen ja tanssin loivia, mutta pitkiä nousuja ylös tällä matkalla ennen kokemattomalla vauhdilla. Se, että olin harjoitellut näitä päiviä varten Bangkokista asti todella tuntui keveytenä ja vauhtina pyöränpäällä. 50 kilometriä ennen Luang Prabangia olin jättänyt taakseni kaikki nuo nousut ja edessäni oli vain 20 kilometriä alamäkeä ja 30 kilometriä lähes tasaisessa maastossa. Kuulosti helpolta.

Mäki vietti alaspäin loivalla ja rauhallisella tahdilla halki pienten bambumajoista rakennettujen vuoristokylien. Nautiskelin mäen loivista kurveista, helppoudesta, upeista maisemista ja iloisten paikallisten tervehdyksistä. Olin päättänyt kovan ponnistelun mäen päälle ja vihreiden rinteiden upeilla vuorilla jaksoin enää vain ihastella. Kehoni valtasi täydellinen tyyneys ja tyytyväisyys kovan ponnistelun päätteeksi. Ehkä olin tilassa, jossa laolaiset ovat aina. Ainakin niin rauhalliselta köyhien kylien elämänmeno sumuisilla vuorenrinteillä vaikutti.

Pysähdyin laskun juurella ravintolaan. Pienissä ravintoloissa on yleensä tarjolla vain yksi ruokalaji. Tälläkin kertaa ruuan saantiin riitti ilmahaarukoilla syömisen demonstrointi. Yllätys, yllätys, sain lounaaksi nuudelisoppaa lihapullilla, mutta onneksi sillä kertaa lisukkeeksi oli tarjolla myös mintunlehtiä, tomaattia ja tuoreita pavunvarsia, joten ateria oli erityisen suussa sulava. Syötyäni olin jo valmis lopettamaan pyöräilyn siltä päivää, mutta minulla oli jäljellä vielä 30 kilometirä ja yksi lyhyehkö nousu. 

Olin valmistautunut henkisesti vain huipulle pääsemiseen, eikä minulla ollut enää hituskaan halua ponnistella. Ravintolan pihalla olinkin täysin nollat taulussa. Olisin mieluiten syönyt uudestaan ja vain istunut.

Tienpäällä en jaksanut enää eläytyä ihmisten Sabai dii-huutoihin ja tervehtiä heitä spontaanisti tilanteeseen sopivalla ainutlaatuisuudella. En jaksanut aina edes kääntää katsettani tervehtijöitä kohti. Sumatran kuumepäivien tapaan usein vain murahdin vainolla äänellä jotakin sinnepäin. Olin liian raukea keskittymään ympäristöön. En ajatellut kuin seuraavaa kilometripylvästä toivoen, että lukema on todella pieni. Aina se tuntui liian suurelta ja kilometrit tuntuivat vähintäänkin peninkulmilta. Eteenpäin minua ajoi intialaisen Nazim-ravintolan kyltti ja sen tarjoama lämmin Nan-leipä, linssisoppa ja raikas kanasalaatti. Viimeisillä kilometreillä olin jo niin turtunut, etteivät edes kilometrikyltit enää kiinnostaneet. Minulla ei ollut mitään tuntemuksia ja väsymys kääntyi sellaiseksi, että olisin voinut ajaa nollat taulussa vaikka kuinka pitkään. Silloin tajusin millä voimalla “yli 100 km joka päivä” polkevat pyörämatkaajat reissaavat. Ei kiitos minulle, tulisin taas lepäämään hyvin, jotta tuoreus, keveys ja nautinto palaisivat polkemiseeni.

Damien oli saapunut kaupunkiin päivää aiemmin, koska minä podin sairauttani päivän pidempään Vang Viengissä. Olin tyytyväinen, että taas kuin ihmeenkaupalla törmäsimme yhteen kaupungin laidalla. Näin hänen pyöränsä nojaamassa idyllisen kirjakaupan portailla. Kahden kadunkulman takaa iirikseni läpi verkkokalvoilleni tunkeutui kaunis näky, Nazim-ravintolan kyltti. Kyltti johon olin rakastunut jo Paksessa ja sen jälkeen vieraillut Laosin suurimman intialaisravintolan jokaisessa kolmessa matkalle osuneessa ruokapyhäkössä. Nazimille on aina poikkeuksellinen ilo maksaa laolaisittain poikkeuksellisen suurikin ruokalasku, tällä kertaa 1.3 euroa. Ilta alkoi jo hämärtyä. Damien suuntasi kaljalle ja minä tylsyydessäni valitsin taas halvemman rentoutumiskeinon. Menin nukkumaan. Vuorinousut alkoivat osaltani täydellisesti.

Luang Prabangissa tiemme erosivat, kun en saanut käännettyä Damienia hänen suunnittelemansa Vietnamin sijaan kohti Kiinaa. Olin taas yksinäinen susi.

Luang Prabang on Laosin suurin turistikohde. Pikkukaupungista on kuitenkin turha odottaa huvipuistoja, kiiltäviä nykytaiteen museoita, margaritojen juontia hotellin allasbaarissa tai neonvaloisia yökerhoja. Luang Prabangin rauhallisuudessa tiivistyy hyvin koko Laosin turismitarjonta. Vang Viengiä lukuunottamatta Laos tarjoaa vain Laosta.

Luang Prabangin vetovoima on sen idyllisessä buddhalaistemppeleiden ja ranskalaisten kauppahuoneiden muodostamassa kookospalmujen varjostamassa katukuvassa. Ihanuutta luo myös sijainti vihreässä vuorten ympäröivässä jokilaaksossa. Luang Prabangin elämänmenon tahti on niin leppoisa ja ympäristö viehättävä, että lepopäivien kevyiden pyörälenkkien keskinopeuskin pysyi pohjalukemissa, valokuvaamisen ja maisemien ihaillun vietyä pääosan huomiostani. Myös Unescon virkailijat ovat ihastuneet kaupungin ilmapiiriin niin, että ovat nimenneet sen maailman perintökohteeksi.

Sanoisin, että Laos on ollut matkani hiljaisin ja rauhallisin maa. Pyörän päältä on ollut vaikea nähdä todisteita siitä yllättävästä tiedosta, että Laos olisi maailman pommitetuin maa.

Samanaikaisesti Vietnamin sodan aikaan Yhdysvallat kävi sotaa myös Laosissa. Sodasta ei juuri tietoa länsimaihin valunut. Koko operaatio oli hyvin salaperäinen. Yhdeksän vuoden ajan Yhdysvaltojen pommikoneet tiputtivat Laosiin kaksi miljoonaa tonnia ammuksia, puoli tonnia jokaista laolaista lasta, naista ja miestä kohden. 50 000 heistä kuoli. Laosin pommitus oli kenties kaikkien aikojen suurin ja keskimääräinen pommitustahti vastasi täyden B-52 pommikoneen täyden ammuslastin tiputtamista maahan kahdeksan minuutin välein, 24 tuntia vuorokaudessa ja yhdeksän vuoden ajan. Operaatio maksoi amerikkalaisille veronmaksajille 2 miljoona dollaria päivässä. Sota, josta he eivät tienneet yhtään mitään. Niin ja sen minkä amerikkalaiset halusivat tuhota, vietnamilaisten kommunistien soluja, ei ilmeisesti koskaan edes ollut Laosissa, korkeintaankin vain pienessä mittakaavassa.

Luang Pranbangista pommitin viimeiset 15 kilometriä Laosissa Kaakois-Aasiasta tuttuun tapaan hurjalla vauhdilla ja saavuin Kiinan rajalle ja passintarkastukseen kovin hapokkaissa tunnelmissa.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Lämmittely

Brasilia

Malesia ja Thaimaa

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Burundi-Tansania

Argentiina-Chile