500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa
Perheen pienimmän kummitädin kutsu, täydellinen ilmasto, lyhyet etäisyydet ja maan monipuoliset maastot rantoineen ja vuoristoineen saivat meidät valitsemaan kesälomakohteeksemme Portugalin.
Olimme ensimmäisellä yhteisellä pyörämatkalla tyttöystäväni Helmin ja hänen tyttären Hillan kanssa. Olin valmistellut lyhyttä matkaa pitkään ja hartaasti, jotta me kaikki saattaisimme siitä nauttia. Haastavin seikka ratkaistavaksi oli miten kahdeksanvuotias pikkutyttö kulkisi kanssamme. Ratkaisuksi muodostui sähköistetty lastenpyörä.
Hillan sähköpyörän akku jäi Helsinki-Vantaan lentoasemalle, sillä matkustajalentokoneessa ei saa kuljettaa niin suurta akkua. Sen vuoksi olimme viettäneet jo muutaman päivän Hillan kummitädin Saaran luona lähellä Lissabonia. Onneksi löysin avuliaan sähköpyöräkauppiaan kaupungista ja uusi itse tehdyltä pommilta näyttävä sähkömiehen kasaan panema akku saapui viimein perille.
Matkamme alkoi. Kun olimme polkeneet ulos Cascaisin sekavasta turistikaaoksesta ja saapuneet vapaasti kuljettavalle pyörätielle mahtavan jylhien rannikkomaisemien ylle, huudahti Hilla ensimmäisen kommenttinsa tuntemuksistaan: ”Miksi me poljemme näin hiljaa!”. En olisi voinut olla tyytyväisempi, sillä olin toki epäillyt kuinka Hilla kokisi pyörämatkan, niin erilaisen tavan kulkea johon hän oli tottunut.
Tie kääntyi pian kohti Sintran matalaa vuoristoa. Hiekkarannan suunnasta nyt puhaltava tuuli piiskasi meitä hurjalla, ihomme kivuliaasti hioneella hiekkamyrskyn ryöpytyksellä. Kohosimme vuoritietä ylös helposti, mutta Hillan akun varauksesta ilmoittavat palkit hupenivat huolestuttavan nopeasti. Pidimme akunlataus tauon ystävällisessä surfileirissä. Hillaa houkutti majatalon pehmeä sänky, mutta Helmi tiesi äidillisen varmasti, kuinka meidän olisi parasta täyttää vesisäiliö, ostaa ruuat marketista ja polkea tuonnemmaksi vuorten rauhaan telttailemaan. Partiolaiset ajoivat meidät pois ensimmäisestä leiripaikasta, sillä olimme kuulemma heidän maillaan. Löysimme kivenheiton päästä paremman, erinomaisesti riepottavilta tuulilta suojaavan kohdan tiheän metsän ja jyrkän pystysuoran rinteen suojasta.
Ilta oli Hillan elämän ensimmäinen villissä telttaleirissä. Hän oli innokas ja utelias pikkuruinen matkaaja ja halusi auttaa minua kaikessa. Pystytimme yhdessä teltan, täytimme makuualustat ja opettelimme käyttämään retkikeitintä. Olimme kokeneet pitkän päivän suuren annin ja nukahdimme nopeasti pienen telttamme kotoisaan lämpöön.
Itse poljin tien läheisyydessä kulkevalla teknisesti vaativalla maastopyöräilyreitillä. Ajattelin olleeni tyttöjä nopeampi ja lähdin etsimään heitä viereiseltä tieltä alamäen suunnasta. Pian tytöt tulivat vastaani pyöriään jyrkässä kohdassa taluttaen. Irtonaisten kivien päällä yli kymmenen prosentin nousussa ajaminen oli heille vielä liian vaikeaa. Onneksi nousua ei ollut paljoakaan jäljellä ja pian saavuimme asvaltoidulle tielle ja alamäen suuntaan.
Laskimme alas rannalle asti, vedimme henkeä, uimme ja söimme eväät. Reitti mutkitteli tiheästi asutulla rannikolla pienestä kylästä toiseen, eikä matka antanut hetken helpotusta toistuvilta ylämäiltä. Viimeinen ylämäki kapealla tiellä ennen Ericeiraa oli kammottavan jyrkkä ja autoliikenteen täyttämä päätien oltua suljettu. Hilla polki autojen keskellä mäen ylös samaa tahtia kanssani ja Helmikin ajoi erinomaisen vahvasti perässämme. Tiesin nyt että saattaisimme kulkea korkeammille vuorillekin. Valitettavasti Hillan pyörä akku oli osoittautunut liian monta vuotta varastossa pölyttyneeksi, eikä se valtavasti nimelliskapasiteetista huolimatta ladannut itseensä virtaa kuin 15-30 kilometrin matkan ajaksi.
Pidimme kahden ajopäivän jälkeen lepopäivän Ericeiran kauniissa kalastajakylässä. Ericeirasta eteenpäin etenimme jyrkän rantatörmän yllä kulkevilla, tanssittavan ilahduttavasti kuljettavilla rytmikkäillä patikointipoluilla. Luonnon raikkaus monimetrisine heinineen ja kitukasvuisine rannikkopuskineen oli nyt välittömässä läheisyydessämme. Näimme kaukana alhaalla surffaajien napsivan maailmanluokan pitkiä aaltoja viileässä Atlantin valtameressä. Kolusin pahimmat mäet ylös-alas kolmeen kertaan kun tytöt eivät taitaneet laskea, saati uskaltaneet taluttaa alas vaikeimpia polkuja.
Vietimme yön syrjäisellä, jyrkkien rantatörmien alla Atlantin tuulia vastaanottavalla hiekkarannalla. Omat jalkani väsyttäneen mäkisen ajopäivän jälkeen Hilla jaksoi temmeltää voimakkaan meren aalloissa vielä monta tuntia. Aaltojen liplatukseen sekoittui pikkutytön kikatus. Ainoastaan pimeän laskeutuminen saattoi lopettaa hänen leikkinsä. Voimme taas nukahtaa pehmeän lämpimään yöhön, joka ei mukavia päivälämpötiloja juurikaan viileämpi ollut.
Lepäsimme hyvin Nazaressa, kylässä joka kutsuu talvikuukausina hurjapäisiä surffaajia luokseen maailman suurimmilla, jopa 30 metriä korkeilla aalloilla. Nazaresta eteenpäin poljimme kaksi päivää suuremmalla tiellä, joka oli olemukseltaan kliininen, mutta vietti meitä eteenpäin nopealla 55 kilometrin päivävauhdilla.
Kuinka ihanien tyttöjen kanssa sainkaan reissata, sillä he olivat täysin onnellisen oloisia kun löysin meille telttapaikan kiviseltä piikkipuskien suojaamalta pellolta! Tänä iltana sain Hillan poikkeuksellisesti iloiseksi myös illalliskipolla, sillä olin ostanut kasvisruuan sijaan kilon verran teollista valmislasagnea! Kun tytöt väsähtivät yöunille, jäin itse vielä maistelemaan paikan olemusta, viettämään hiljaisen hetken pitkän aktiivisen päivän jälkeen. Tänään ilma oli täysin tyyni ja taivas puhtaan kirkas.
Aamulla meitä kutsui Portugalin korkein vuoristo. Helmi koki ensimmäistä kertaa elämässään pitkän vuorinousun valtavan paineen jaloissaan, oli hiestä märkä ja rasituksesta punainen. Hilla oli taas oma pirteä itsensä ja ajoi äitiään tsempaten samaa vauhtia hänen kanssaan. Portugalia järkyttäneiden suurten metsäpalojen jäljet näkyivät tienvarrelle poroksi palaneina puina. Lämpötilat olivat hellineet meitä matkallamme, mutta nyt kuumuus alkoi verottaa voimia. Metsäpalot olivat höyrystäneet viimeisetkin kosteuden tipat taivaan tuuliin. Kurkku ja nenä kuivuivat. Tuntemus sai paikan vaikuttamaan entistä karummalta.
Pikkuruinen Hilla laski vuoriteiden serpentiinejä perässäni rohkeasti isolla vauhdilla ja suurella hymyllä. Helmi sen sijaan varoi vauhtia ja taittoi kurveihin maltillisemmin. Rauhoittavan alamäen syvimmässä notkelmassa oli iloksemme virkistävä Praia Fluvial, vuoristojokeen tehty paratiisimainen uimapaikka. Löysimme taas täydellisen paikan ladata akkua. Uima- ja jäätelötauot olivat Hillalle tämän matkan parasta antia. Olikin oikeastaan onni, että Hillan akussa riitti virtaa turkasen lyhyelle matkalle. Sen myötä saimme viettää pitkiä taukoja odottamattomissa paikoissa, tapasimme ihmisiä ja etenemisen rytmi pysyi erittäin rentona.
Valitsin hiljaisimman, kauneimman ja vaativimman mahdollisen asvaltoidun vuoristoreitin kulkea. Joitakin pieniä vihreitä metsätilkkuja lukuun ottamatta luonto oli kaikkialla pahasti metsäpalojen turmelema.. Suurin osa taloista oli saatu pelastettua liekeiltä, mutta heille jotka olivat lähteneen paloja pakoon autolla, oli käynyt usein huonommin. Liikennemerkkien maalit olivat yhä mustiksi palaneita, mutta pirteimmät kasvit työnsivät jo ulos toivoa antavaa vihreää. Pedrogao Granden kylä keskellä metsäpaloaluetta oli säästynyt liekeiltä. Löysimme keidasmaisen telttapaikan kylän leirintäalueen vehreästä lehdosta, suuren raikkaan järven rannalta. Pidimme lepopäivän viihtyisällä alueella. Hilla peuhasi uima-altaalla koko päivän ajan. Helmi maalasi matkan antamat muistot taiteeksi paperille. Itse vain lepäilin kuumana päivänä ja totuttelin orastavan flunssan kehoa heikentäviin tuntemuksiin.
Poljimme Hillan kanssa yhtä tahtia kohti vuoren yli tuhat metristä solaa. Koko matkan ajan Hilla puhua papatti, teki huomioita ympäristöstä ja kyseli minulta kaikenlaista. Ylhäällä olimme aivan tuulivoimaloiden vieressä ja hänen mielenkiinto oli kääntynyt erilaisiin sähköntuotantotapoihin. Helmikin nousi jälleen kerran valtavan nousun ylös kärsivällisesti ja vahvasti.
Vuoriston syvyydestä löytyi matkan ainutlaatuisinta tunnelmaa. Fajaon kylä oli todellinen helmi vuoren rinteellä. Kivitalojen muodostaman kylän kapeat, vain jalan kuljettavat kadut tihkuivat huoletonta tunnelmaa. Ystävälliset kyläläiset istuivat baarien edustoilla lauantai-illan huumasta kiireettömästi nauttien. Koirat ja kissat tulivat hellyyden kipeinä hakemaan minulta huomiota ja rapsutuksia. Meidän saapuminen kylän pari metriä leveälle pääkadulle polkupyörillä oli tapahtuma, jota kaikki seurasivat mielenkiinnolla. Hilla ei ollut näyttänyt matkan aikana ensimmäistäkään väsymisen merkkiä, mutta tänään hän nukahti majatalon petiin ennen kuin ehti edes syödä.
Aamulla Hilla heräsi aikaisin ja ihmetteli valtavaa nälkäänsä! Ajoimme lyhyen päivän Piodaon kylään. Antiikkinen liuskekivistä kokonaisuudessaan rakennettu kylä sulautui pehmeästi ympäröivien vuorten maisemaan. Käsin luodut terassiviljelmät sointuivat yhtäläisellä sopusoinnulla alueen tunnelmaan. Koruttomien kivitalojen keskellä sokerisen makeasti joukosta erottui kylän valkoinen kirkko, ulkomuodoltaan kuin linna Disneyn prinsessa sadusta. Kylässä kuljettiin kaikkialle kävellen ja jyrkkiä portaita pitkin. Täydellinen siisteys, seiniä ylös kiipeävät köynnöskasvit, kukkaistutukset, pulppuavat vesilähteet ja tunnelmallisesti maalatut talojen ovet saivat kylän jokaisen nurkan näyttämään taide-elokuvan lavastukselta. Eräs vanhus mainosti kuinka Piodao oli juuri valittu televisio-ohjelmassa Portugalin kauneimmaksi syrjäkyläksi! Saman pehmeäluontoisen rouvan oli helppo myydä meille yösijaksi kaunis huone hänen omasta talostaan. Hilla jäi ulos leikkimään rouvan lastenlasten kanssa piilosta. Sokkeloinen kylä oli totisesti siihen leikkiin luotu!
Punaisena lankana meillä oli ollut alusta asti se, että matkamme päättyisi Portugalin korkeimmalle vuorelle. Piodaohon asti retki oli sujunut kertakaikkisen hienosti. Viimeisenä päivänä meillä oli edessämme kuitenkin selvästi kaikkein vaativin haaste matkalla, nousu 400 metristä ylös Serra da Estrelan huipulle 2000 metriin. Päänvaivaa antoi akun kestävyys, sillä latauspisteitä ei matkalla olisi. Nousimme tuhanteen metriin tasaisen tappavasti kesän kuivaamassa, elottoman hiljaisessa havumetsässä. Saavuimme liikenneympyrään, josta eteenpäin huipulle olisi vain kansallispuiston erämaata. Hillan akusta oli jäljellä vielä puolet, eikä se riittäisi huipulle asti. Jouduimme laskeutumaan muutaman kilometrin alaspäin lähimpään kylään lataamaan akkua.
Nousu jyrkkeni 14 prosenttiin, mutta Hilla vain jatkoi sitkeää kulkuaan pienellä 50-150 watin suuruisella moottorin avustuksella. Nyt hänen oli ajettava mahdollisimman taloudellisesti. Nousu olisi rankattu Ranskan ympäriajossa korkeimman kategorian nousuksi. Olin flunssan heikentämä ja jalkani oli raskas. Helmi oli hiestä märkä, mutta jo selvästi vuorten vahvistama. Toivoin Hillan akun kestävän yli jyrkimpien kohtien 1700 metriin asti, sillä en pystyisi hinaamaan häntä 14 prosentin nousussa.
1700 metrissä olimme jo puurajan yläpuolella, karussa vuohien ja niiden paimenten valtaamassa maailmassa. Paimenkoiran pentu opetteli elämää puuttomassa lakeudessa. Sen tuli kulkea karussa maassa isompien tahdissa ja jännityksestä ulisten se haparoi arasti eteenpäin. Hillan sähköpyörän akusta loppui virta kolme kilometriä ennen huippua. Tein mustekaloista ja riippumaton köysistä vetoremmin, solmin ne pyöriemme välille ja sain autettua pientä sitkeää polkijaa sen verran että saavuimme 1993 metrin korkuiselle huipulle varsin vaivattomasti. Pystytimme teltan tyynessä illassa kirkon rappusille, täysikuun valoon ja kirkkaan taivaan alle. Olimme Helmin kanssa tietysti otettuja matkan annista ja ihmettelimme kuinka sujuvasti haastava matka Portugalin huipulle olikaan sujunut. Hilla puolestaan kertoi, että seuraavan matkamme tulemme kyllä tekemään autolla!
Pikkuinen matkassa sähköpyörällä
Minua askarrutti kuukausien ajan kuinka kahdeksanvuotiaan Hillan olisi kaikkein mielekkäintä matkustaa kanssamme pyörämatkalla. Peräpyöristä tai –kärryistä hän oli kasvanut auttamatta ulos ja aikuisen perässä vedettävänä hän olisi tylsistynyt joka tapauksessa. Tandempyörä olisi ollut erittäin kallis ja hankalasti ulkomaille kuljetettava vaihtoehto. Tavan kulkea piti olla ehdottomasti sellainen, josta Hilla innostuu itsekin. Joitakin viikkoja ennen matkaa minulle välähti idea lastenpyörän sähköistämisestä. Siten Hilla olisi itse ohjaimissa ja voisimme kulkea kaikille mielekästä tahtia. Ilokseni Hilla innostui ideasta.
Päätin sähköistää kevyen, tukevan ja hienosti kulkevan Evon Gauzy 24 tuumaisen lastenpyörän. Kajaanilainen Greencycle.fi oli nopein ja neuvokkain paikka hankkia pyörään sähkömoottori. Viisaimmaksi vaihtoehdoksi mietimme 250 wattisen etunapamoottorin, joka on helpoin asentaa, kevyt, varsin huomaamaton ja vastuksettomasti rullaava ilman moottorin apua. Parin päivän kuluttua päätöksestä Greencycle-muunnossarja saapui ovelleni ja muutaman tunnin kuluttua Hilla pyöräili lähipuiston mäkiä ylös ennen kokemattomalla vauhdilla ja suuri hymy huulilla.
Tienpäällä sähköpyörä osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Hilla saattoi polkea samaa tahtia kanssamme ylös jyrkimpiäkin vuorinousuna, eikä hän vaikuttanut väsyneeltä missään vaiheessa. Alamäessä hän sai olla itse ohjaksissa ja nautti suuresti vuorilaskujen vauhdista. Ainut yksityiskohta jota en osannut ottaa huomioon, oli se, ettei lentokoneeseen saa ottaa mukaan sähköpyörän akkua. Lissabonista löytämäni korvaava akku kesti vain 15-30 km, mutta alkuperäisellä Samsungin akulla matkaa olisi taittunut moninkertaisesti pidempään. Moottorissa on viisiportainen tehonsäätö ja Hillalle kolme alinta eli 50-150 watin teho riitti jyrkimmissäkin nousuissa. Lisätietoja pyörän sähköistämisestä greencycle.fi
Jukka
