Uganda, Ruanda ja Burundi

Makasin suuren puun alla, jonka tiheän latvuston läpi kasvoilleni tunkeutui vain joitakin auringonsäteitä. Ihoni pysyi siten viileänä. Olin hetkeä aikaisemmin pysäyttänyt pyöräni tienvarrelle ja syönyt evääni. Olin taas palannut matkamiehen elämään, jossa eväät syödään keittiössä jonka sisustus vaihtuu jatkuvasti. Vietin kolme ja puoli viikkoa Fort Portalin moderneissa oltavissa, ostin ruokani tutuksi tulleilta myyjiltä ja lounastin uusien ystävien seurassa.

Vain puoltatoista tuntia aiemmin hostellin ja hyväntekeväisyysjärjestön omistaja amerikkalainen Carol totesi minun olevan jo olennainen osa projektia, kenttätyöntekijä David surkutteli yhteisten hetkien loppumista, yövahti John hoki vieläkin, että minun pitäisi löytää vaimo ja rakentaa talo, jotta ensikerralla Fort Portalissa minun ei tarvitsisi maksaa hostellin vuokraa. Rose pyysi että matkani jälkeen lentokone pudottaisi minut takaisin kaupunkiin ja vanha ja viisas Kasim vain kiitti ja toivotti minulle hyvää matkaa.

Itse kiitin myös, mutta en luvannut tulla takaisin. Minun oli aika lähteä, eikä lähtöhetkellä mieleni ollut enää hienoissa yhteisissä hetkissämme. Totuuden nimessä täytyy kuitenkin myöntää, että ruokatauolla puun antama varjo, rento lepoasento ja täysi vatsakaan eivät saaneet minua täysin nauttimaan ohi lentävästä hetkestä ja mieleni haparoi vielä monen mäen takana jo olleeseen Fort Portaliin. Ennen seuraavaa lounastaukoa kuitenkin tiedostin etten ollut enää pitkään aikaan haparoinut takaisin Fort Portalin ihaniin hetkissä. Olin taas sulkeutunut maailmaani, jossa keskityin taloudelliseen kampien pyörittämiseen, selkää hivelevän pyöräilyasennon löytämiseen, kilometrien seuraamiseen ja ihmisten tervehdyksiin vastaamiseen.

Vieressäni jylhät Ruwenzori vuoret jatkoivat kohoamistaan kohti aina vain korkeampia korkeuksia, tien viettäessä minua yhä alemmas. Kasesessa minun ja vuorenhuippujen välissä oli ilmaa jo yli 4000 metriä. Näkymät olivat majesteettiset kuin Himalajalla.

Söin taas lounastani varjoisan puun alla, kun avokattoinen maastoauto pysähtyi vierelleni. Korkean varjostimen alle nousi kaksi valkoista päätä ja niiden silmille asettui kaksi kameraa. Olin tyytyväinen, etteivät turistit alkaneet kuvata minua, vaan vieressäni ruokailleita antilooppeja. Tuntui erikoiselta, että ihmiset lentävät kaukaa nähdäkseen kansallispuiston, josta minä en tiennyt etukäteen mitään ja olen siellä vain arkiselta tuntuvalla läpikulkumatkalla.

Vauhdikkaan asvaltin jälkeen valitsin tien, joka jatkoi kulkuaan läpi koko Queen Elisabeth kansallispuiston. Kolmenkymmenen kuoppaisen kilometrin hieromana saavuin kalastajakylään Albert-järven rannalle. Kylänraitin fiilis oli rouhea kuin rajakaupungissa konsanaan, kenties merkki siitä, että kylän asukkaat olivat siirtolaisia muualta Ugandasta. Kalapulan kärsimässä maassa ihmiset olivat lähteneet onkimaan järvestä kultaa. Mutataloista kyhätyn kylän raitilla juoksenteli poikkeuksellinen määrä lapsia, miehet joivat halpaa alkoholia pienissä juottoloissa ja naiset juorusivat päivänpolttavia aiheita talojen edustoilla.

Puhtaanapitolaitoksen valtavat pelikaanit, paviaanit ja vuohet siivosivat hiekkaista pääkatua ihmisten jätteistä. Poljin koko komeuden halki järvelle asti, jossa miehet nostivat verkkojaan puisiin kanootteihin, lapset uivat upealla hiekkarannalla ja kivittivät siinä sivussa paviaaneja. Aurinko lopetteli päivänpaistettaan laskeutumalla järven taakse, alas jonnekin Kongon pimeään ja sumuiseen sademetsään. Minäkin kävin pesemässä pitkän ajopäivän pölyt pois tyynessä ja lämpimässä vedessä. En pitkittänyt kelluvaa nautintoa kuitenkaan pitkäksi ja antanut siten bilharzia parasiiteille mahdollisuutta tunkeutua ihoni läpi.

Keski-ikäinen, hiljainen ja laiha Emmanuel kysyi minulta: ”Eikö minulla ole varaa maksaa hotellia?”, kun olin aiemmin vastannut hänelle nukkuvani kenties poliisiasemalla johon minut oli kylään tullessa kutsuttu. Hän sanoi hotellin olevan mukavampi vaihtoehto ja niinpä kävelimme sokkeloisten mutatalojen kujilla paikkaan, jonne en olisi itse koskaan löytänyt.

Emmanuelin huoli maksukyvystäni oli turhaa ja erinomaisesta sängystä ja siististä huoneesta pyydetty hinta 1.1 euroa aiheutti minussa saituuden sijaan hilpeyttä. Annoin mielelläni Emmanuelille pienen palkan hänen johdatuksestaan tälle halvalle helmelle. Hän ei kuitenkaan ollut aluksi tyytyväinen 1000 shillingin palkkaan, vaan vaati 2000 shillinkiä, joka riittäisi yhteen olueen. Keksin selityksen Emmanuelille: sanoin hänelle että jos antaisin hänelle 2000 shillinkiä, ne menisivät varmasti olueen, mutta kun annan vain 1000 shillinkiä, on mahdollista, että ostat ravintolasta suuren lautasellisen papuja ja matokea(keitettyä banaania), joka olisi energiataloudellisesti ja terveydellisesti paljon parempi vaihtoehto langan laihalle miehelle kuin olut. Emmanuel piti tarinaa niin hauskana, että paiskasi kättä kanssani ja lähti hymyillen ja tyytyväisenä ulos hotellin portista, kädessään siis vain yksi 1000 shillingin seteli. Minä menin hymyillen nukkumaan.

Hyvin nukuttu yö päättyi poikkeuksellisen aikaisin paviaanien hypittyä peltisellä katollani. Jatkoin matkaa pusikkoa halkovalla kansallispuiston tiellä. Kansallispuiston vartioiden vinkistä käännyin pienelle oikopolulle. Näin vihdoinkin runsaasti eläimiä, en tosin niitä miksi turistit tulevat alueelle. Kanat, ankat, vuohet ja lehmät elivät pienten maaseutukylien raiteilla. Kylien kuhiseva elämä oli tervetullut yllätys kansallispuiston loputtomien tyhjien mailien jälkeen. Sain ostettua kuivaan puurooni jopa tuoretta maitoa, avokadoa ja banaania. Ihmiset asuivat hyvin kapealla tiellä lähes kosketusetäisyydelle. Erittäin syrjäisellä alueella sain osakseni lämpimiä tervehdyksiä ja ihmetteleviä katseita. Paikassa, jossa tie oli liian pehmeä polkemiseen, tulivat kylän juopot työntämään pyörääni avuliaasti läpi hiekan.

Upea päivä ei mennyt kuitenkaan aivan putkeen. Kymmenien kilometrien kuivan hiekkatien varrella en muista nähneeni kuin yhden mutalammikon ja sen vieressä oli suuri kuoppa johon ajoin. Huonosti kiinnittämäni pyörälaukku pompahti tarakalta suoraan tuohon alueen ainoaan likaiseen monttuun ja upposi sinne lähes kokonaan. Illalla keitin puuroa ja jätin sen lattialle jäähtymään. Peruuttaessani ulos ahtaasta vessasta, onnistuin tuikkaamaan jalkani suurella lattialla olleeseen pieneen ja kiehuvaan puurokattilaan.

Seuraavana aamuna juttelin melko pitkään huoneeni edustan lattiaa laatoittaneen muurarin kanssa. Muurarin kyselyt olivat jo niin pitkällä, että hän tiesi kuinka olen polkenut, mihin olen menossa ja mitä talon rakentaminen Suomessa maksaa. Helppojen kysymysten jälkeen sain osakseni tutut kipukohdat.

”Mitä teet matkan jälkeen?”

”En tiedä”, vastasin.

Keskustelu eteni hieman. Sanoin, että joskus pyörän päällä olen miettinyt mitä tehdä matkan jälkeen, mutta ne ovat vain hajanaisia hahmotelmia, eivät unelmia, saati suunnitelmia joiden narussa roikkuisin. Muurari surkutteli tilannettani ja tavoitteiden puutettani. Hän sanoi, ettei ole hyvä.

”Onko matkaaminen kivaa?”

”En tiedä”, vastasin.

Keskustelu eteni taas hieman. Taisin todeta, että jos kivalla tarkoitetaan maksimaalista määrä aistinautintoja, niin ei matkaamiseni taida kovin mukavaa olla. Muurari surkutteli taas kohtaloani ja sanoi, ettei hän ainakaan matkustaisi ellei se olisi kivaa.

”Oletko naimisissa?”

”En ole”, vastasin.

”Miksi et?”

”En tiedä”

Keskustelu eteni jälleen hieman. Totesin etten vain ole, koska niin ei ole tapahtunut. Lopuksi muurari totesi, että täällä meilläpäin henkilö koetaan epänormaaliksi ellei hän ole naimissa ennen 25. ikävuotta.

”Miten voisin liittyä pyöräilemään kanssasi?”, kysyi muurari”

”Osta pyörä ja sitten kärsi”, vastasin.

”Pelkään kärsimystä”, vastasi muurari.

Muurarin laatan alta vapauduin taas omaan pieneen maailmaani, jossa ei aina tarvitse esittää kysymyksiä. Edessäni oli kymmeniä kilometrejä kuoppaista vuorinousua ja on kysymättäkin selvää etten tiedä etukäteen kestänkö moista rasitusta.

Jo parin tunnin päästä oli selvää, ettei matkaaminen ole aistillisesti kovinkaan kivaa. Kuopat olivat syviä, sora kovalla pinnalla irtonaista, hiekka upottavaa ja muta sitkeää. Huolimatta siitä minkälainen pinta oli, levittäytyi se allani jyrkkänä nousuna joka jo yksinään olisi pakottanut vaihteeni keveimmälle. Fakta, että allani oli jatkuvasti edellä mainittuja asioita, estivät jalkojani pyörittämästä kampiani tutulla nopealla pyörityksellä ja hidas voimalla runttaaminen söi voimaani, joka tosin tuntui loputtomalta tuona sateisen auringonpaisteen päivänä.

Se että olen menossa aina kohti uutta ja tuntematonta tuo mukanaan yllätyksiä, joita hölmöydessäni voisin nimittää kivoiksi tai ikäviksi. Pyöräilin satapäisen koululaisryhmän läpi. Vaihdoin kuulumiset etujoukon teinipoikien kanssa. He olivat palaamassa kouluun liikuntatunnilta. Mäki kouluun oli jyrkkä, mutta koko matkan aikana muusta joukosta irtautunut parinkymmenen pojan porukka juoksi vierelläni ja vuoroin yksi heistä työnsi minua, tarjoten tervetullutta helpotusta ja palautusta mäen piinaavaan paineeseen, jossa ei ollut mahdollisuutta rentoutumiseen. Kahden kilometrin jälkeen pojat suuntasivat koulun penkille ja paine palasi polkimiini. Hyvä etten nimittänyt ohi mennyttä helppoutta kivaksi, sillä Suunnon sykemittarin näytettyä taas neljän kilometrin tuntivauhtia, olisin tuntenut kaipausta hävinneeseen vaivattomaan vauhtiin.

Viiden tunnin vuorinousun jälkeen jalkani alkoivat jo hieman kärsiä. Oli kuitenkin hyvä, etten nimennyt tunnetta ikäväksi, sillä yllätyksekseni pienessä vuorenlaaksossa 2000 metrin korkeudessa sijaitsevassa kylässä näin kyltin Rutenga Hill View majatalolle ja pian kipukin jaloissani osoittautui vain ohi lentäneeksi hetkeksi, sillä makasin pian loisteliaalla patjalla ja vatsani oli täyttynyt lounaasta joka maksoi 37 senttiä ja josta täytin vatsani vielä toistamiseen ennen nukkumaan menoa.

Pyörämatkaaminen on kuin jatkuvaa neljän vuodenajan kiertokulkua. Esimerkki Fort Portal-Kabale pätkästä ja vuodenaikojen vaihteluista jaloissani: Ensimmäisenä ajopäivänä jalkani olivat vielä hieman kohmeiset Fort Portalin kovien harjoitusten jälkeen. Elämä oli kuitenkin palaamassa niihin ja toisena päivänä veri virtasi jaloissa jo vapaasti kuin vesi talven jäistä sulaneissa kevätpuroissa. Kolmantena päivänä olin voimaintunnossani ja jalkani pyörivät kuin tyhjää vain. Olin kuin kesähelteessä kukkiva luonto, joka nauttii auringon ja kesäsateen antamasta helppoudesta, kasvusta ja energisyydestä. Neljäntenä päivänä vuorinousussa elin jo loppukesää, voimani tuntuivat jo vähenevän mutta energiapurkaukset antoivat vielä helppoa potkua jyrkimmissä nousunkohdissa, aivan kuten alkusyksyn viimeiset lähes helteiset päivät lämmittävät luontoa. Viidentenä päivänä kukoistuskauteni oli ohi. Jalkani nuukahtivat pikku hiljaa kuin koivunlehdet syksyn hyytävinä päivinä ja kuudentena päivänä Kabaleen saapuessani vointini oli jo orpo kuin lumihankeen pystyyn jäätyneellä koiranputkella. Keskitalvi oli saapunut kehooni, aikaan jona energia ei todellakaan pursua, vaan tehtävänäni on vain pitää itseni pienessä liikkeellä niin ettei talvi jähmetä lihaksiani kokonaan ja pysyn elossa seuraavaan kasvukauteen saakka.

Pari päivää viileässä Kabalessa kuluivat tahmeasti kuin horroksessa uinuvalla vaihtolämpöisellä matelijalla. Liikkeeni olivat hitaita, pääni oli hieman tokkurassa ja jalkani natisivat kuin kuusen oksat tykkylumen alla. Kolmantena lepopäivänä (pyöräilen lepopäivinä yleensä 30 -120 min kevyesti) elämän merkit palasivat kehooni. En tuntenut itseäni enää väsyneeksi, eivätkä jalatkaan menneet enää hapoille lyhyissä rapuissa. Kevään ensimmäiset purot alkoivat taas vapautua jään kohmeesta. Neljäntenä palautumispäivänä oloni oli jälleen vahva. Tunsin kuitenkin, että syvältä maaperästä routa ei ollut vielä sulanut. Odotin kevyen harjoittelun vielä lämmittävän kehoani ennen uuden energisen kasvukauden aloittamista.

Kun kehossani on kevät tai kesä, pitää töitä tehdä lujasti. Jos kehooni on laskeutunut talvi, on minun jaksettava odottaa ensimmäisiä kevään merkkejä. Jos tavoittelen jatkuvaa kesän ihanuutta, yllättää pitkä takatalvi ennemmin tai myöhemmin. Jos taas jään lepäämään pitkäksi aikaa talven näennäiseen helppouteen ja olen laiska keväällä, lipuu kesäkin ohitseni ja menetän kokonaisen kasvukauden kauniin sadon.

Elämäni pyöränpäälle on jatkuvaa voimaintunnon ja väsymyksen kiertokulkua, joka ei sinänsä johda mihinkään, ainoastaan kiertokulun kehä on joko laajeneva tai suppeneva. Laajenevassa kehässä ollessani kesähelteet pitkittyvät ja suppenevassa kehässä talven routa tunkeutuu syvälle maaperään. 

Kabalesta siirryin Bunyoni-järven maisemiin. Sieltä pois johtanut tie seurasi järven mutkittelevaa rannikkoa. Ensin korkeiden vuorien, jyrkkien saarien, porrastettujen peltojen ja kiemurtelevan järven maisema levittäytyi allani uskomattoman kauniina luonnonvoimien mestariteoksena. En ollut koskaan nähnyt niin pysäyttävää järvimaisemaa. Pian olin kuitenkin alhaalla järvenpinnantasossa ja peltoa kyntäneen naisen taustalla levittäytyneen ruskeavetisen järven yksi lukemattomista lahdista oli olemukseltaan kuin mikä tahansa samea lätäkkö.

Järven läntisellä laidalla tie vaihtui asvalttiin ja lähti kohoamaan kohti korkeuksia, josta tulin taas näkemään Bunyonin hänen täydessä loistossaan korkeiden vuorien suojassa. Vuoren toisella puolen koin tuttua länsiugandalaista surkeutta. Allani oli karttojen valtatien sijasta kivinen ja äärimmäisen pölyinen tie, joka piti vauhtini alamäessäkin tavanomaisessa juoksuvauhdissani.

Kuuden tunnin ja 60 kilometrin polkemisen jälkeen saavuin Ugandan viimeiseen kaupunkiini Kisoroon. Kisorosta oli matkaa Ruandan rajalle vain 12 kilometriä. Allani oli kohtuullisen hyväkuntoinen hiekkatie ja matkaani helpotti navakka myötätuuli ja alamäki. Huomasin parinkymmenen minuutin pyöräilyn jälkeen keskisykkeeni olevan vain 90. Äärimmäisen helppo tunnelma pyöränpäällä oli epätodellinen, sillä olinhan edelleen maassa, jossa keskinopeuteni on ollut alhaisempi kuin missään muualla maailmassa. En voinut uskoa pääseväni ulos maasta niin helposti ja päätin kysyä tienvarressa asiakkaita odottaneilta pyörätakseilta tietä Ruandan rajalle. Olin kuulemma menossa Kongon rajalle. Matkani takaisin Kisoroon kesti huomattavasti pidempään kuin 20 minuuttia ja vastatuulessa ja ylämäessä sykkeeni oli paljon korkeampi kuin 90.

En kuitenkaan vajonnut itsesäälin eksymiseni johdosta, sillä löydettyäni oikean tien, olin reitillä joka muistutti suomalaista mökkitietä, jolla ei ole talvi- saati kesäkunnossapitoa ja jonka oli vaikea uskoa olevan kartallani oleva päällystetty valtatie kahden valtion rajalle. Virunga-vuorten majesteettisten huippujen läheneminen kuitenkin vahvisti minun olevan oikealla tiellä kohti Ruandaa. Ruandan rajavirkailijat eivät kuitenkaan antaneet minulle kesäkuun 23.päivänä toivottua syntymäpäivälahjaa, viisumia, vaan sanoivat minulta puuttuvan netistä anottava online-viisumi. Palasin takaisin Kisoroon ja anoin sellaisen netistä, jonka sainkin nopeasti vain kahdessa päivässä. Kolmannella yritykselllä saavuin vihdoinkin uuden valtion uumeniin.

Oli kuin siirto jalkaväenjääkäristä lentosotamieheksi, kun Ugandan reitit vaihtuivat Ruandan teiksi. Ojentajiani ei rasittanut yksikään kuoppa. Vastaani puhalsi tuulikin, mutta matkani eteni iloisesti kuin elokuvissa. Odottamaton lepo viisumin vuoksi oli tehnyt hyvää ja poljin vuorinousun ylös vauhdikkaasti. 

Nyirangaramassa paikallisen pohatan Sina Gerardin bisnesimperiumin hotellipoika tuli luokseni kuin enkeli, kun olin aikani kysellyt löytyykö tienvarsirykelmästä majapaikkaa. Pyytämättä minut kutsuttiin sisään ja minulle tarjottiin kalliin hotellin vaatimattomin huoneen todella halvalla. Hotellissa kukaan ei puhunut sujuvaa englantia, mutta kaikki olivat innokkaita oppimaan. Maaseutu ympärillä oli köyhää, mutta bisnesimperiumissa ihmiset työskentelivät reippaasti. Paikassa oli kehityksen ja eteenpäinmenon tunnelma. Halpana hinnat piti sama avulias hotellipoika, joka auttoi minua ostoksissa joiden hinnoista minulla ei ollut tietoakaan ja jotka hän lopulta myös maksoi. Halusin maksaa hörökorvaiselle, köyhälle, leveä hymyiselle ja hintelälle Stevenille takaisin, mutta hän vain totesi lempeästi: ”Jos joskus tulen kotiisi, voit sitten vuorostaan olla avulias minulle”.

Kuuden kilometrin alamäki laskeutui kovin alas ja jouduin tekemään lopuksi vielä lujasti töitä noustakseni ylös Kigalin, Ruandan pääkaupungin keskustaan. Ilman karttaa, mutta kätevästi kysymällä löysin tieni halki siistin pääkaupungin hiljaisten katujen oikeaan tapaamispaikkaan, josta Isäntäni JP haki minut talonsa suojiin.

Allani oli täydellisen asvaltin roskaton tie, eikä kadunvarren kourussa virrannut vesi, sillä kesäkuun lopulla oli jo kuiva kausi. Katujen varret olivat kauppoja täynnä ja niiden edustalla oli roskakoreja. Vaikka oli arkipäivä ei harva liikenne pakottanut minua pujotteluun. Viimeistäkin hiekkatietä levennettiin ja päällystettiin. Tuo tie laski alas paikkaan, johon on haudattu noin 250 000 ruumista. Määrä lisääntyy sitä tahtia kun uusia joukkohautoja löytyy Ruandan maaperästä.

16 vuotta aiemmin matkani samalla tiellä olisi monesti pysähtynyt ruumista kasattuihin muureihin. Kadunvarren kourussa olisi virrannut veri ja todennäköisesti joku olisi katkaissut pääni ennen pääsyäni nykyiselle kansanmurhan muistopaikalle.

Turistibussi pysähtyi polkupyöräni viereen ja sen ovista tulvi ulos amerikkalaisia ihmisiä kameroineen ja vesipulloineen valmiina tutkimaan paikkaa kuin mitä muuta tahansa nähtävyyttä. Olin odottanut kokonaisen vuorokauden paikan aukeamista ja lykännyt siten lähtemistäni yhdellä päivällä. Kyseessä oli museo ja on selvää ettei paikka voi siten olla minulle mikä tahansa nähtävyys, sillä maailman museoista en ole juuri missään vieraillut, sillä niissä paikoissa eivät polkijan mieleni viihdy parhaiten.

Vuoden 1994 kansanmurha on mielessäni ensimmäinen suuri katastrofi, jonka muistan niin hyvin, että silloiset lapsuuden ajatukseni siitä ovat edelleen kirkkaita. En surrut kuolleita, enkä miettinyt miksi. Minua ihmetytti äärimmäiseltä katastrofilta vaikuttaneen tapahtuman saama pieni huomio medioissa ja se etteivät ulkopuoliset tehneet mitään kansanmurhan estämiseksi. Tunsin jonkun ajattelevan, että vain toista mitätöntä Afrikan maata taas raiskataan. Olin tuolloin 12-vuotias.

Ruanda on sen jälkeen ollut mielessäni peili, johon ajatukseni ovat usein palanneet. Kansanmurha on kenties ihmisyyden julmin ilmentymä ja voimakkain heijastus ihmismielen hulluudesta. Kaikki ihmisten väliset pienet riidat, loukkaavat sanat ja heiluvat nyrkit tuntuivat kuin pyramidin leveältä pohjalta, jossa yksi teko vaikuttaa mitättömältä, mutta joista ajan kanssa kasautuu kansanmurhan terävä huippu. Kukapa meistä ei olisi loukannut, riidellyt tai heiluttanut nyrkkejään. Kukapa meistä ei siis olisi osallinen kansanmurhiin?

En osaa edelleenkään miettiä miksi. Jos lähden sille tielle, eivät tehottomat polkijan aivoni kuitenkaan pysty analysoimaan tärkeimpiä vaikuttaneita tekijöitä ihmiskunnan jatkumattomasta hulluuden ketjusta. Jätän sen mieluummin tutkijoille, jotka tosissaan luulevat löytävänsä kansanmurhalle todellisia syitä, ennen sitä kun ymmärtävät itse sen miksi heitä itseään vituttaa silloin tällöin. En myöskään liity ”Never again”-kampanjaan ostamalla sinisen rannerenkaan. Tuntuu kuin kieltäisin itseni, jos lähtisin ”ei koskaan enää” tielle. En halua tuomita hulluuttani ja väkivaltaisuuttani, sillä en pääse sitä pakoon, mutta voin oppia kenties ymmärtämään sitä.

Jos olisin väsynyt, turhautunut, tylsistynyt ja luottamukseni menettänyt, radio, lehdet ja TV olisivat vuosikausia jauhaneet toisen kansan vastaista propagandaa, kun vielä minua huomattavasti älykkäämmät ja menestyvämmät johtavat kannustaisivat tappoon ja sellainen melko yleisesti hyväksyttäisiin muunkin kansan parissa, en todellakaan voi luvata ettenkö voisi itsekin tappaa, kuten kymmenet tuhannet ruandalaiset 14 vuotta sitten tekivät.

Jotenkin tunnen, että turhautumiseni voisi nousta nautintoon juostessani minua hitaamman miehen perässä, kiusaten häntä terävän veitsen lyönneillä, luoden häneen tihkuvaa pelon ilmapiiriä ja lopulta viimeistellä kokemus hänen päänsä katkaisulla. Voimantunne voisi olla suuri kaapatessani vauvan naisen sylistä, paiskatessani hänet talon seinään ja jättäessäni hänet kuolemaan lattialle. Äidin itku ja kirkuminen saattaisivat olla kuin lisävoimaa antavaa musiikkia. Kuinka vahvalta oloni tuntuisikaan kun katkaisisin kuolleen lapsen äidin jalat ja kädet tehden hänestä puolustuskyvyttömän. Nautinnon kruunaisi kuolemaisillaan olevan naisen raiskaus, teko, johon minua olisi erityisesti kannustettu. Kliimaksiin voimaintunteeni saattaisi nousta kirkon ovella, jossa voisin konetuliaseella surmata kerralla satoja kirkosta suojaa hakevia ihmisiä. Hetkessä ei olisi tarvetta miettiä menneitä, eikä tarvetta murehtia tulevasta. Voisin unohtaa kaiken ja vain nauttia hetkessä olevasta voimantunteesta. Pian voisin taas etsiä seuraavaan ihmisen, jonka tappamisen kiihtyneessä hurmassa saattaisin unohtaa jopa minulle murhaamisen palkkiossa luvatun banaaniviljelmän. 

Joku edellä mainitut teotkin toteutti ja mikä minussa on muka erilaista kuin hänessä?

Jos kaikki sadan päivän aikana Ruandassa vuonna 1994 tapetut ruumiit nousevat maanpinnalle, kävelee muistopaikassa vieraileva tylsistynyt ja väsynyt turisti joskus yli miljoonan ruumin yllä.

Itse olin kiertänyt museota yli kaksi tuntia, jalkani olivat puuduksissa ja enkä jaksanut enää keskittyä museon kuviin ja tarinoihin. Olin puutarhassa 250 000 ruumin yllä kävelevä väsynyt turisti. Poljin ylös uudelle kodilleni. Isäntäni nuori HIV-lääkäri, murhalta koulussa piileskelemällä säästynyt JP oli juuri tullut takaisin kotiin 12 tunnin työpäivän päätteeksi. Hän teki vielä tunnin töitä omalla tietokoneellaan, jonka jälkeen hän pettyi kun en luvannut tulla katselemaan illan jalkapallopeliä teatteriin, viettämään iltaa paikalliseen baariin ja lopuksi suunnata juhlimaan yökerhoon. Hän halusi kuulemma unohtaa hetkeksi työviikon murheet. Olin levännyt lähes koko viikon, eikä itselläni ollut mitään, jonka olisin halunnut unohtaa. Koin, että väsymykseni voisi mennä ohi vain levolla, joten päätin jäädä kotiin ja levätä.

Seuraavana päivänä olin tyytyväinen etten tukahduttanut väsymystäni juhlimiseen, sillä en turhautunut lähtöpäivän aamuna vaikka joudun odottamaan kaupassa vaihtorahoja puoli tuntia ja kadunmiehet vittuilivat minulle urakalla. Se oli vain hauskaa elämän showta kaikkinensa. Minun on mahdollista turhautua pieniinkin asioihin. Mitä väsyneempi olen, sitä helpommin näytän turhautuvan. Jos silloin tällöin pääsen maistamaan tilaa joka ei ole väsynyt, koen ettei tuota tilaa voi olla ilman sitä edeltävää väsymystä. Kokemuksen jälkeen väsymys on kuin ystäväni ja tehokas opettajani. Itselläni on aikaa nauttia väsymyksestä ja siitä silloin tällöin kumpuavasta turhautumisesta: ei niitä tarvitse unohtaa, vaan niistäkin voi nauttia ja kuulla niiden opetuksia. Jos haluan unohtaa väsymyksen juoksemalla sitä karkuun, tulee siitä vihollinen, joka kulkee aina perässäni ja jota joudun sitten alituisesti pakenemaan mitä erilaisimpiin huvituksiin.  Tuona päivänä tein töitä pyöränsatulassa alle neljä tuntia ja loppupäivän lepäsin hotellin punkassani jalkapallon MM-kisoja katsellen.

Täyttämässäni Ruandan maahantulokaavakkeessa minut toivotettiin tervetulleeksi tuhansien mäkien ja miljoonien hymyjen maahan. Matkalla Burundiin tuhannet mäet polttivat jalkojani ja miljoonat hymyt lämmittivät mieltäni. Kaikkialla kohosivat mäet ja jokaisessa kylässä minulle hymyiltiin. Maisema oli nättiä, mutta hennossa keskipäivän usvassa kumpuilevan maaston kauneus ei kohonnut mielessäni yhdenkään valokuvan arvoiseksi. Matalien vuorien lähes kaikkialta viljelty ja tiheästi asuttu maisema oli monotonista, luonnosta karsittua katseltavaa. Ruandassa asuu 400 ihmistä neliökilometrillä, enkä koskaan syönyt eväitäni yksin, vaan kaikille teiden kilometreille mahtui kävelijöitä. Kouluun, kirkkoon, töihin ja pelloille matkalla olleet ihmiset nostivat peukkunsa pystyyn useammin kuin missään muualla.

Ruandan kehitys karmaisevan kansanmurhan jälkeen on ollut poikkeuksellista. Läpipyöräilijälle maa vaikutti parhaiten organisoidulta Afrikan maalta jossa olen vieraillut. Ihmiset maksavat veroja, lakeja totellaan, tiet ovat hyvät, kouluja käydään ja sairaita hoidetaan. Valtavan iskun jälkeen Ruanda on nousemassa kanveesista. Tällä hetkellä maa on taloudellisesti paremmassa iskussa kuin ennen kansanmurhaa. Afrikkalaisittain hyvin toimivan yhteiskunnan hyväksyvät myös ulkomaalaiset hyväntekijät, joiden apua maa vetää magneetin lailla.

Maassa on eteenpäin menemisen meininki. Maa on kuitenkin edelleen köyhä afrikkalainen maatalousyhteiskunta, jossa suurin osa ihmisistä elää köyhyydessä ja kaukana kehityksestä, jonka hedelmiä minä näin matkallani halki Ruandan valtatien.

Kansanmurhasta on aikaa vain 16 vuotta ja se elää kaikkien aikuisten mielissä vielä vuosikymmeniä. Sodan orpoja ja raiskauksissa HIV tartunnan saaneita naisia on tuhansia. Koko sukunsa menettäneitä on hyvin paljon. Murhaajat asuvat yhä Ruandassa ja heidän elämä lienee vähintään yhtä traumaattista kuin menetyksiä kokeneilla.

Toivottavasti ruandalaiset nousevat kanveesista entistä viisaampina ja valmiina vihdoin ymmärtämään että hutut, tutsit, mutsit ja faijat ovat kaikki samaa ruandalaista kansaa. Saksalaiset ja belgialaiset opettivat ruandalaisille aikanaan tutsien olevan jalompaa väkeä kuin hutut. Jos belgialaiset eivät osanneet päättää ulkonäön perusteella päättä oliko henkilö hutu vaiko tutsi, laskettiin hänen lehmiensä määrä. Jos lehmiä oli yli kymmenen hän oli tutsi ja kaikki vähempi karjaiset olivat hutuja. Vähemmistö tutsit pääsivät kiinni vallankahvaan johon tietysti hututkin halusivat tarttua. Kahvaan ei mahtunut kahta kättä, joten hutu-johtajat päättivät kuopata kaikki tutsit lannoitteeksi uuden uljaan hutumaan maaperään. Nykyisen ruandalaisen henkilöllisyystodistus ei luokittele häntä hutuksi tai tutsiksi, ainakin paperilla ruandalaiset ovat ruandalaisia.

Pienempänä poikana ihmettelin, miksi medioita ei juurikaan kiinnostanut Ruandan kansanmurha. Nyt ymmärrän, ettei kiinnostus ollutkaan kovin pientä. Pienen naapurimaan Burundin ihmisiä ei ole ehkä tapettu yhtä näyttävään tapaan kuin Ruandassa, mutta heitä on kuitenkin tapettu kuin kärpäsiä viime vuosikymmeniä, vain niin verkkaisella tahdilla, ettei se tuota medialle riittävän näyttäviä uutisia. Niinpä en tiennyt maasta juuri mitään ennen sinne saapumistani.

Ensimmäisenä iltana Burundissa luin melkoisia faktoja tästä pienestä Afrikan maasta: Burundi on yksi maailman kymmenestä köyhimmästä maasta. Sen bruttokansantuote henkeä kohden on pienempi kuin missään muussa maassa. Sisällissodan vuosina 1962-1992 kuoli noin 250 000 ihmistä. Sotaa seuranneessa kansanmurhassa vuonna 1992 kuoli noin 300 000 ihmistä. 80 prosenttia burundilaisista elää köyhyydessä. 57 % alle viisivuotiaista lapsista on kroonisesti aliravittuja. Yhden tieteellisen tutkimuksen mukaan burundilaiset ovat maailman tyytymättömin kansa. Kahvi tuottaa 93 % maan vientituloista. Yksi neljästä naisesta on lukutaitoinen. AIDS on vienyt maasta yli 500 000 ihmistä. Odotettavissa oleva elin-ikä on 48 vuotta. Köyhyyden seurauksena maa on riippuvainen ulkomaisesta avusta.

Maa myös näytti köyhältä ensimmäisen 20 kilometrin aikana. Kirjoitus on jo aika pitkä, enkä jaksa nyt kirjoittaa enempää Burundista. Lieneekin parempi ettei yhteen pytylliseen tipu liikaa paskaa, joten palaan Burundiin seuraavassa pytyllisessä, jonka toivon postittavani Malawista tai Etelä-Tansaniasta.