Malesia ja Thaimaa
Hua Hinistä alkaneena pyöräilypäivänä tien vasenta puolta reunustivat majesteettiset kookospalmut ja niiden lomasta pilkistivät autiot hiekkarannat ja horisonttiin asti jatkuva meri. Tien oikealla puolella kookospalmurivin välistä pilkotti riisipellot puhveleineen ja taustalla nousivat vihreät jyrkkäpiirteiset vuoret. Lähes jokainen pikkukylän asukas vilkutti ja tervehti minua. Lapset lopettivat jalkapallon, pingiksen tai muun leikin peluun ja raikuvilla huudoillaan saattoivat minua eteenpäin. Koiratkin heräsivät päiväuniltaan ihmettelemään ohikulkevaa veivaajaa. Moottoriteillä vietettyjen päivien jälkeen pienellä tiellä polkeminen vihreässä kansallispuistossa oli matkani ensimmäinen mieltä kohentava pyöräilykokemus.
Täydellisen ajopäivän päätteeksi majapaikan etsintä oli tosin mennä kirjaimellisesti perseelleen. Etsin Pracphua Khriri Khanista yösijaa, kun 20-vuotias mopopoika pysähtyi kysymään mitä etsin. Hän lupasi tarjota majapaikan hänen talostaan, sillä iso talo olisi vapaa vanhempien ollessa poissa kotoa. Alusta asti talossa oli kireä tunnelma. Hän tuli perässäni suihkuun ja tarkisti ensimmäiseksi varustukseni kaliiberin. Pikaisen suihkuttelun jälkeen menin yksin syömään. Yhä muoviseen suihkusuojapäähineeseen sonnustautunut poikakin tuli suihkusta nopeasti ulos ja pisti pornoleffan pyörimään olohuoneen televisioon. Onneksi ilta oli jo pitkällä ja pääsin pian nukkumaan. Jotta saisin nukkua yksin, valitsin lattian sängyn sijaan. Poika ei kuitenkaan viihtynyt yksin ja tuli nukkumaan viereeni. Tönäisin pojan syleilyn reippaasti irti kolmesti ja jatkoin levollisuuden etsintää. Emme päässeet puutteidemme muodosta kuitenkaan yhteisymmärrykseen ja minä jatkoin matkaa lähimpään hotelliin. Hän halusi seksiä, minä unta.
Alku kompurointien jälkeen matkani alkoi sujua ja sopeutumiseni matkamiehen arkeen tapahtui nopeasti, vaikka opetteluahan kaikki vielä oli. Poljin vajaan sadan kilometrin päiviä Etelä-Thaimaan täydellisillä teillä, nautin pikkukaupunkien iltamarkkinoiden herkullisista ruuista ja nukuin steriileissä motelleissa tai upeissa rantabungaloweissa liplattavan meren äärellä. Tuhannen kilometrin jälkeen oli aika levätä ja Koh Pha Nangin saarta parempaa paikkaa tarkoitukseen en olisi voinut toivoa.
Olin juuri aloittanut vuosia kestävän ja vaativan projektin ja pääni oli täynnä kysymyksiä makoiltuani bungalowini riippumatossa kristallinkirkkaiden sukellusvesien rannalla. Vietin majatalon baarissa aikaa englantilaisten reppureissaajien kanssa, joiden puheesta ymmärsin vähän, sillä englanninkielentaitoni olivat heikohkot. Heidän matkaamistapaansa samaistuin vieläkin vähemmän, sillä muutaman viikon tai kuukauden lomamatkalla olevien matkaajien mielentila näytti olevan kovin erilainen kuin minulla, jolla edessään koko maailma poljettavana polkupyörällä ja siinä matkan varrella pitäisi vielä keksiä millä hommansa rahoittaa. Tajusin ettei matkastani tulisi pelkkää lomailua, vaan myös tinkimätöntä ”työtä”. Minussa oli syttymässä pieni matkailuidealisti ja olin olevinani todellinen matkaaja, joka tallaa omia polkujaan, sillä myin opaskirjani antikvariaattiin joka mielestäni johti minut vain tiuhaan tallatuille turistipoluille. Kyseenalaistin kaiken mitä ja miten teen.
Päivä alkoi polttavan kuuman Siiaminlahden rannalla sijaitsevan satamakaupungin liikenteessä puikkelehtien. Poljin pilvettömän taivaan alla ja pannukakun tasaisten riisiviljelmien keskellä kohti maaseudun pienempiä teitä. Pienelle tielle käännyttyäni ilmapiiri vaihtui välittömästi intiimimmäksi ja sekä luonto että ihmiset tulivat lähemmäksi. Baarinpitäjä heilutti minut pysähtymään ja tarjosi ilmaisen kolajuoman ja pikkupurtavaa.
Ei kestänyt kuitenkaan pitkään kun auringonpaiste muuttui rankaksi monsuunisateeksi. Muutaman kymmenen kilometrin suihkun jälkeen taivas kuitenkin aukeni uudelleen. Samaan aikaan tasainen maisema alkoi vaihettua Krabin jylhäksi kalkkikivivuoristoksi. Iltavalo värjäsi kalkkikivivuorijonon muistuttamaan Uuno Turhapuron hammasrivistöä, auringon paistaessa vaakasuorasti pystysuorille seinille, värjäten metsät mustiksi ja niiden välistä pilkottaneet paljaat kalliot keltaisiksi. Tropiikille tyypilliseen tapaan pimeä laskeutui nopeasti. Pimeässä liikenteen melu rauhoittui ja sademetsä heräsi sirkkojen sirinän ja lintujen laulun sekoittamaan huumaavaan pauhuun.
Pauhu alkoi käydä myös reisissäni, kun tuntien polkemisen väsyttämät jalkani saivat ylämäkien johdosta sisäänsä piinaavia maitohapposyöksyjä. Tietä reunustaneet vuorten pystysuorat seinämät erottuivat juuri ja juuri lähes täysin pimennyttä ja utuista taivasta vasten. Valoteholtaan vaatimaton otsalamppuni valaisi tien päälle kaartuneet leveälatvaiset puut muistuttamaan tunnelia, jossa ainoana johdattajanani toimi himmeästi tiestä erottuva valkoinen viiva. Ylä- ja alamäet tulivat yllätyksinä, elleivät ohi ajaneet autot lisänneet tietoisuuttani ja tuskaani niiden punaisten takavalojen loitottua korkealle vuorten korkeuksiin.
Lähes 200 kilometrin pyöräilypäivän kohteeni oli lomakeskus Krabi ja sen Laughing Gecko Bungalowit, jota Madventuresin Riku ja Tunna nettisivuillaan ylistivät. Mielikuvani seisovan pöydän herkullisista antimista ja reppureissaaja ystävien lämpimästä vastaanotosta olivat valuneet hyökyaallon vajovesien mukana Andamaanienmereen. Vuoden 2004 Tapaninpäivänä Indonesian maanjäristyksestä alkunsa saaneen ja lopulta yli 200 000 ihmisen hengen vaatinut tsunami teki tuhojaan myös Krabilla ja turistit eivät olleet löytäneet paikkaa uudelleen vielä loppuvuonna 2005. Saavuin tyhjään majataloon ja sen ystävälliset pitäjät Patricia ja Nui olivat menneet jo yöpuulle. Illalla olin väsynyt ja jalkani olivat jäykät kuin tönkkösuolatut muikut, eikä seisovasta pöydästä ollut tietoakaan, vaan rojahdin patjalleni ankean itse kokkaamani riisi-sardiini aterian masentamana.
Lepäsin Patrician ja Nuin hellässä huomassa kolme päivää, mutta kehoni oli alkumatkasta niin rasittunut, että jouduin lepäämään toiset kolme päivää heti seuraavassa kaupungissa Trangissa. Luin lepopäivinä Alastair Humphreyn matkaraportteja hänen maailman ympäri pyöräilystään ja imin innolla oppia hänen hurjalta kuulostaneista seikkailuista.
Olin jo Penangin saarella Malesiassa, kun Georgetownin vanhankaupungin pääkadulla pitkä mies pysäytti minut ja kysyi minne olen matkalla. Nigel oli vanhahko englantilaismies, joka oli polkenut ympäri maailmaa kolme ja puoli vuotta, pitkin samaa reittiä kuin minä olin ajatellut matkani kulkevan, hän oli vain tulossa päinvastaisesta suunnasta. Nigel auttoi minua kantamaan tavarani ylös hänen suosittelemaansa leipomon yläkerrassa olevaan majataloon. Ylös kiivetessämme totesin jalkojeni olevan lopen uupuneet pyöräilyurakan päätteeksi. Olin polkenut Thaimaan puoleisesta Trangista Penangille vain neljässä päivässä ja kymmenien tuhansien kilometrien koulima veteraani matkaaja totesi minulle isällisesti: ”Nyt voit vain levätä.”
Olin totisesti levon tarpeessa, sillä en ollut millään palautua matkani ensimmäisestä 1700 kilometristä, jonka etenin tarpeettoman vauhdikkaasti. Se ei ollut yllätys, sillä ennen matkaa minulla oli takana vain kolme viikkoa pyöräilyharjoittelua ja pisin lenkkini oli vain puolitoista tuntia. Opin heti alkuunsa, että kiireessähän ne kusipäiset kakarat todella koulitaan.
Vietin kiireettömät kolme viikkoa matkustaen Malesiassa bussilla, linja-autolla ja pyörällä. Palasin eteläisestä Malesiasta takaisin Penangille, jonka Indonesian konsulaatista anoin itselleni maahan kahden kuukauden matkaan oikeuttavan viisumin.
