Ecuador

Reitti: Quito – Banos de Agua Santa – Riobamba – Alausi - Cuenca

Viiden päivän ajan olin taas antanut vanhojen rasitusten kuolla pois siitä tilasta, johon uudet asiat tulisivat syntymään. Naksautin kenkäni polkimiin Quitossa ja jatkoin matkaa kohti arvaamatonta. Matkakumppaninani oli nyt ranskalainen Ben, sama mies, jonka kadotimme Maximon kanssa 900 kilometriä aiemmin Kolumbian Tatacoa-aavikolle.

Poljimme kohti etelää kaupungin halkaisevalla vilkkaalla tiellä. Kun pysähdyimme kymmenen kilometrin päässä syömään, olimme vielä vilkkaalla laitakaupunkialueella. Istuin kahden metrin päässä nelikaistaisesta tiestä sijaitsevan ravintolan tuolille odottamaan riisiä, papuja ja salaattia ja ihmettelin kuinka tämänkin ravintolan työntekijät, kuten niin monet ihmiset maailmassa, viettävät suurimman osan elämästään kovassa melussa, pakokaasussa, pölyssä ja kaikkialle tunkeutuvassa harmaudessa. Kuunnellessani hiljaisesti ja katsoessani huomioiden, kuulosti bussin järeä kiihdytys ylämäkeen kehoani hyväilevältä soinnulta ja eikä yksikään ajatus peitellyt kadulta loistavaa kauneutta. Tuntuihan se aluksi hassulta, että ihmiset haluavat elää tällaisessa paikassa, mutta ajatus taisi olla lopulta vain omaa vastustustani; sillä täydellinenhän paikka tämäkin oli olla ja elää.

Kaupunkialueen päätyttyä ja tien levennyttyä turva-alueeksi asti, vaikutti eteneminen rauhoittuvan, kun jatkuvaan kuoppien ja liikenteen tarkkailuun, mutkitteluun ja pään kääntelyyn ei ollut enää tarvetta. Huipulta laskimme alas tiellä, joka saattoi olla elämäni nopein lasku. Kuinkas muuten, sitten lähdimme taas kohoamaan seuraavan vuoritien huipulle. 3500 metrin korkeudessa olimme 5896 metrin korkuisen aktiivisen tulivuoren, Cotopaxin vieressä, mutta harvat sen esillä olleistakin majesteettisista ja lumenpeitossa olevista ääriviivoista peittyivät pian vaaleiden pilvien sotkuun. Jäimme kahville sateisen solan huipulle ja iloitsimme suuren huoneen kaasukeittimen pienoisesta huonetta lämmittävästä ja kuivattavasta vaikutuksesta. Puimme sadetakkiemme alle kaksi kerrosta vaatteita ja lähdimme laskuun. Kovassa vauhdissa vinkkasin Benille, että tienvieressä olisi täydellinen metsä telttailuun. Ei minun olisi tarvinnut sanoa edes sitä, ettei meillä ole leirivettä, jotta olisin ymmärtänyt palelevan Benin hiljaisen katseen yhtyvän ymmärrykseeni siitä, että ajaisimme mieluummin seuraavan hotellin toivottavasti kuumalle suihkulle saakka. Pienestä kylästä löysimmekin viihtyisän, Cotopaxille kiipeävistä turisteista huoltapitävän halvan hostellin, jonka kuumasuihku oli tähänastisen Etelä-Amerikan matkani lämpimin ja tehokkain. Pian hytisevissä suonissamme virtasi taas lämpimän veren rauhoittava kutkutus.

Aamulla matkamme jatkui tasaisella tiellä! Toin käsiä hieman lähemmäksi toisiaan, koukistin kyynärpäitä laskeakseni ajoasentoa, naputin vaihteen pari pykälää raskaammalle, pidin katseen suoraan tiellä ja käskin Benin pysyä tuulensuojassa aivan takapyöräni tuntumassa. Etenimme junana vastatuuleen erinomaisella 22-32 km/h nopeudella. Massiivisen leveän moottoritien varrella ei ollut juurikaan ihmisiä; ne harvatkin olivat kaukana kymmenien metrien päässä tiestä. Vuoretkin levittäytyivät kaukana horisontissa, eikä silmä saanut läheisyyttä niihinkään. Tietyömiehet olivat räjäyttäneet tien edeltä pienimmätkin mäet tasaisuudeksi ja voin pyörittää kampiani samalla vaihteella ja täydellisen tasaisella noin 100 kierroksen minuutti tahdillani pitkiä toveja. Nautin etenemisen yksinkertaisuudesta. Nyt vain pyöräily kaipasi huomiotani.

Pysähdyimme ostamaan ruokaa valtavasta ostoskeskuksesta. Istuimme alas sen kiiltävän aulan penkeille tarkastelemaan sitä kuinka menestyneet ihmiset voivat ostaa itselleen kaikkea lasien takana olevaa. 

Poljimme nopeasti siihen saakka kunnes ymmärsin, että olimme saapuneet kohtaan, jossa kartasta löytämäni pieni tie kääntyisi vasemmalle. Kysyin Beniltä käännytäänkö vai jatketaanko suoraan. Huomasin miten Ben vilkaisi leveän tien suuntaan ja sanoi, että se olisi kyllä nopeampi. Hän kuitenkin sanoi myös vihaavansa tätä isoa tietä. Panin merkille, että Ben hiljaisesti toivoi että jatkaisimme isolla tiellä, jotta hän voisi ajella kevyesti peesissäni ja saisimme päivän nopeasti pakettiin. Aistin kuitenkin ettei Benin halu ajaa isolla tiellä ollut halua ajaa isolla tiellä, vaan pikemminkin sitä, että hän tiesi mitä isolla tiellä odottaisi: nopeaa ja suoraviivaista ajoa, johon hän oli jo aamupäivän aikana tottunut. Kun huomasin Benin huolen niistä mäistä, mutkista ja arveluttavista taipaleista mitä pienellä tiellä olisi ja tunsin kuinka oma mielenikin yritti kevyesti vastustaa helppoudesta irti päästämistä, sanoin, että käännytään pienelle tielle.

Vain kilometrin päässä olimme hiljaisessa jokikanjonissa. Sieltä tie lähti jyrkkään nousuun. Ajoin ihmeellisen kevyesti, enkä osannut hiljentää vauhtiani niin, että olisimme edenneet Benin kanssa samaa tahtia. Jalkani vain polkivat häneltä karkuun. Monesti katsoin mittaristani tien kaltevuutta, enkä ollut uskoa rinteen olevan 8 prosentin jyrkkyinen. Poljin pehmeästi korkeuksiin tiellä, jossa luonto oli taas välittömässä läheisyydessä. Ylängöllä pomppuinen ja hidas tie mutkitteli kylästä kylään.  Ihmiset olivat hiljaisia pelloillaan ja talojensa edustoilla, eikä juuri kukaan heistä tervehtinyt ellen itse ensin heiluttanut kämmentäni. Pysähdyimme haukkamaan pikkupurtavaa kaupan edustalle, eikä yhtä ihmistä lukuun ottamatta kukaan ottanut yhteyttä meihin. Tämä hymyilevä rouva oli oikein iloinen siitä, kun kehuin hänen kultaisia hampaitaan erittäin kultaisiksi! Koulubussi pysähtyi eteemme, mutta yksikään kymmenistä lapsista ei tervehtinyt meitä. Omiin tervehdyksiini vastattiin varovaisesti miettien, eikä vitsieni yrityksiä ymmärretty. Olimme alueella, jossa suuri osa ihmisistä on alkuperäisasukkaita, intiaaneja. Jaoimme muistojamme siitä kuinka erilailla ulospäinsuuntautuvat kolumbialaiset ottivat meihin yhteyttä. Ben oli sitä mieltä, että Kolumbiassa asiat olivat paremmin ja ihmiset mukavampia. Itselleni oli aivan yhtä kivaa huomata kolumbialaisten iloinen avoimuus kuin tämän kylän ecuadorilaisten hillitty hiljaisuus.

Tienvarrella pienet kyttyräselkäiset, violettiin viittaan, siniseen hameeseen ja Charlie Chaplin tyyliseen hattuun pukeutuneet ryppyiset vanhat intiaaninaiset kantoivat suuria kasoja tuoretta heinää selissään. Vaalimainosauto kulki edessämme pitkään ja huusi kaikkia äänestämään numeroa 35, joka valituksi tullessaan kuulemma parantaisi alueen kaikkien ihmisten elämän. Suuresta betonisesta hallista kadulle kantautui klassisen orkesterin melodinen soitto. Pienen kaupungin pääkadun vierellä oli suuri määrä pieniä työnnettäviä kojuravintoloita ja koirat etsiskelivät ruuantähteitä niiden liepeiltä. Matkaamme hidasti kapeilla kujilla edessämme matelevat autot. Putkahdettuamme talojen välistä ulos maaseudulle, näimme kaukana horisontissa Tungurahua tulivuoren 5023 metrisen kartiomaisen korkeuden. Tulivuori oli purkautunut vain kolmea viikkoa aiemmin, eikä sen lumirajan yläpuolelle ulottuvalla huipulla siten ollut nyt valkoista lumipeitettä. Poljimme viimeiset kilometrit Banosiin alamäessä ja niin kovassa vastatuulessa, että poljin normaalia matkatahtia alamäessä, mutta vauhtini oli vain 15 km/h!!! Perillä Ben kiitteli pienen tien monipuolista antia. Lepäsimme suurten vuorten, jokien ja kuumienlähteiden ympäröimässä turistikylässä kaksi päivää.

14 prosentin tuhkaisessa ylämäessä ajatukseni alkoivat huolia kuinka selviäisimme ylös sen tarjoamasta haasteesta. Fakta on nimittäin se, että Ben oli ensimmäisellä pyörämatkallaan. Silloin tällöin pysähdellen hän kuitenkin kipusi sitkeästi ylös rinnettä ja pian tiesin, että selviäisimme tästäkin mäestä. Ihmettelin Benin lahjakkuutta ja sitkeyttä polkea. Minullekin nousu oli vaativa ja meillä oli sentään kestävyysharjoittelumäärissä noin 10 000 tunnin ero! Hänellä oli kaikenlisäksi painavampi pyörä kuin minulla.

Tie oli kauttaaltaan tummanharmaan tulivuorentuhkan peitossa ja tien molemmilla puolilla oli laavavirran kaivamia uomia kalliossa, jotka olivat paikoin rotkomaisen jyrkkiä ja syviä. Ostimme mandariinejä maanviljelijäperheen pieneltä puiselta kojulta ja saimme pitkästä aikaa osaksemme innokkaita ja uteliaita kysymyksiä, jotka kirvoittivat meidät kauniisti soljuvaan kommunikointiin. Keskustelumme tuli siihen päätelmään, että arviomme mukaan suomalainen maataloustyöntekijä tienaa noin kymmenkertaisesti ecuadorilaiseen kollegaansa verrattuna. Itsekin maataloustyöntekijä, siilojen puhdistaja ja huoltaja, kolmen kuukauden pyörämatkalla Kolumbiassa ja Ecuadorissa oleva 34-vuotias Ben arveli palkkaeron Ranskaan verrattuna olevan samaa luokkaa. Kertomani hinnat elinkustannuksista Suomessa ja kehuni heidän ylivertaisen hedelmällisestä tuliperäisestä maastaan vaikuttivat kuitenkin balsamoivan heidän kateutensa haavan.

Etenimme kohti korkeuksia hiljaisessa, kapeassa ja jyrkässä jokilaaksossa. Tuhkaista maanpintaa värittivät vihreät pensaat ja vaalean tupsuiset korkeat heinäkasvit. Pysähdyimme lounastauolle autiolle talolle, jonka tuhkaisella pölymaalla söimme eväämme. Kun tutkimme taloa tarkemmin, ymmärsimme asukkaiden ottaneen äkkilähdön tulivuorenpurkauksen tieltä. He olivat ottaneet kaiken irti lähtevän mukaansa ja nyt uudehkon talon keittiön kirkkaiden kaakeleiden toivekkuutta peitti tulivuorentuhkan kuolema.

Kohonneen laakson toisella laidalla, Penipe-nimisen kylän baarissa ollut vanha mies töksäytti meille tylysti sisään astuttuamme: ”Mitä se oikein on mitä te haluatte?” Ben sai haluamansa, kolajuoman, ja istahdimme kylän raitille. Vilkuilimme ympärillä olevaa hiljaisuutta ja muutamia autolla tai kävellen ohitse kulkevia ihmisiä. Kysyin Beniltä: ”Aioitko asettua tähän kylään, etsiä vaimon ja perustaa perheen.” Tuo kysymys summasi kaiken sen mitä näimme ja koimme. Ben vastasi: ”No, no, no!!!!”, ja tuo vastaus oli kaiku sille tyhjentyvälle hiljaisuudelle, joka vanhusten kuollessa ja nuorten pois muuttaessa tulee yhä vain syvenemään tässä kylässä.

Tässä kylässä ei ollut väliä millä kaistalla polkee, mihin suuntaan yhdensuuntaisella kadulla kulkee tai kumman käden suuntaan liikenneympyrässä pyörii. Ainoana ihmisenä kaupungin aukiolla, pankin betonisten portaiden alimmalla rapulla istui erittäin vanha ja ahavoitunut, pikkuruinen intiaaninainen. Hän istui kyyryssä kuin pikkutyttö, kaksin käsin jäätelöä pidellen ja sitä huolellisesti nuollen. Vilkutin ja hymyilin naiselle ohi poljettuna. Hän laski hieman jäätelöään ja hänen loistavien, kuin nuoruuden ilosta ammottavien silmien johdollaan antoi minulla kevyen viekkaan ja hellän, lapsimaisen hymyn, jossa ei ollut tietoakaan muistojen painolastista, eikä toisaalta hitustakaan lapsen ujoutta.

En voi taaskaan kirjoittaa muuta kuin sen, että jälleen tie jatkoi kulkuaan kilometrien mittaisena ylämäkenä. Sen huipulle päästyämme olimme kiivenneet aamusta alkaen jo 1600 metriä. Ben ilahtui kuultuaan lukeman, sillä hän ymmärsi ettei hänen väsymyksensä ollut siten sattumaa tai heikkoutta. Hän ei ollut koskaan aiemmin kohonnut pyörällä yhtä paljoa samana päivänä. Vietimme yön Riobambassa ja koska Ben ei halunnut perustaa perhettä sielläkään, johdatin hänet pois kaupungin ruutukaavamaisesta harmaudesta jo heti seuraavana aamuna niin kovalla vauhdilla, että hän jäi vuorinousussa jonnekin kauas taakseni. Jäin risteykseen odottamaan ystävääni.

Juttelin hetken ajan bussia odottavan vanhan intiaaninaisen kanssa. Hän ihmetteli sitä, että olen tulossa polkupyörällä niin kaukaa kuin Riobambasta ja menossa niin pitkälle kuin seuraavaan kylään asti. Hän neuvoi minua ottamaan bussin. Pyysin saada ottaa hänestä valokuvan, mutta hän alkoi kysellä mihin käyttäisin sitä ja sanoi, että saisin siitä kuitenkin rahaa kotimaassani. ”Kuinka hienoa se olisikaan että saisin rahaa valokuvasta. Eikö vain rouva!”, vastasin naiselle, joka ei kuitenkaan pehmentävistä puheistani huolimatta antanut minun ottaa kuvaa ja taisi ajatella, että hän on onnellisempi kun minä olen rahaton. Niin kuin valokuva voisi muka viedä häneltä jotakin olennaista, mistä tahansa paikallisista uskomuksista huolimatta. Istuin rouvan vierelle syömään ja jatkoimme jutustelua. Kun bussi saapui, hän matkasi läheiseen kylään äänestämään. Oli vaalipäivä. Ehdin aloittaa jo toisenkin keskustelun vanhemman miehen kanssa, kunnes Ben saapui paikalle.

Käännyimme risteyksestä ylöspäin ja nousimme 3500 metrin viileyteen asti. Sieltä laskimme vauhdikkaasti kylään jonka raitilla istuskeli satoja maaseudulta äänestämään tulleita ihmisiä. Lähes kaikki naiset olivat pukeutuneet perinteiseen juhlalliseen tapaan ja aistimme, että olimme intiaanien sydänmailla. Söimme vaatimattoman riisi-kana lounaan ainutlaatuisen yksinkertaisessa, mutta valtavan hellan lämpimässä ravintolassa. Lounas ei maksanut puljussa kuin hieman päälle euron, mutta kylän vuoden vilkkaimpana päivänäkin, oli vain muutama köyhän alueen ihmisistä uskaltautunut katettuun pöytään. Kuulin myöhemmin, että tätä aluetta asuttavista alkuperäisasukkaista 87 prosenttia elää pienemmillä tuloilla kuin se, mikä Ecuadorissa on määritelty taloudellisen köyhyyden rajaksi.

Nousimme saman päivän aikana vielä kerran ja saavuimme 3300 metrissä sijaitsevan pienen kylän sumuiselle raitille hämärän laskeutumisen aikaan. Myös tämän kylän kadut olivat täynnä kylmässä ja luihin asti tunkeutuvassa kosteudessa istuvia ja seisovia karaistuneita vuorten asukkaita odottamassa äänestyksen tuloksia. Myöhemmin illalla kuulin majapaikkaani niiden äänestäjien iloisia huutoja ja kiljahduksia, joiden oma suosikki oli tullut valituksi. Kuulemistani vaalilupauksista arvelin, että voittajat kulkivat tulevana päivänä parempaa tulevaisuutta kohti kulkevalla tiellä, mutta meidän piti kolistella takaisin päätielle samaa hakkaavaa mukulakivistä tietä pitkin, jolla olimme saapuneet kylään ja jonka varret olivat nyt tyhjentyneet hiiren hiljaisen autioiksi. Kylässä ei ollut auki yksikään ravintola, joten Ben sai jatkaa matkaansa vatsa tyhjänä ja vailla kupillista kahvia ja taisi häneltä siten jäädä tupakkakin polttamatta. Ei se mitään, vatsani oli jo täynnä kauraa, pellavaa, pähkinöitä ja hedelmiä, joten jaksaisin kyllä antaa hänelle tarvittaessa suojaa vihaisempiakin vuorten tuulia vastaan.

Olimme syöneet jo kaikki evääni, mutta polkeneet vasta vajaat 30 kilometriä, kun luimme karttaa ja mietimme minne saakka olisi viisainta tänään polkea. Kun päätimme ainakin syödä Alausissa, ymmärsi Ben karttaa lukiessaan, että sieltä pääsisi suoraan alamäkeä pitkin kohti rannikkoa, jonne hän oli aikonut polkea. Hän säästyisi neljältä kovalta vuoripäivältä, kun ei polkisikaan kanssani Cuencaan asti. Itse olin sitä mieltä, että tässä kohtaa olisi joka tapauksessa hyvä ottaa helpompi päivä ja miettiä rauhassa mitä tehdä huomenna. Ehdotin, että jäisimme yöksi Alausiin.

Päivä oli lyhyen ajon jälkeen tietysti vielä varhaisessa kun saavuimme Alausin värikkäiden talojen kylään. Istahdimme kahvilaan mietiskelemään mitä tehdä. Lukaisin edessäni olevaa sanomalehteä ja vilautin Benille kuvia sanomalehden päivän tytöstä. Ben naurahti sille, että ecuadorilaisessa lehdessä oli kolumbialaistyttö. Emme ihmetelleet sitä lainkaan ja olimme yhtä mieltä siitä, että Kolumbiassa päämme kääntyi useammin ajettuamme yhden kylän halki kuin koko Ecuadorissa tähän mennessä. Jatkoimme jutustelua ja katuelämän seuraamista.

Seuraavana aamuna olimme molemmat apeita suunnatessamme taas yksinäisinä miehinä eri suuntiin. Ben lähti samasta risteyksestä alamäkeen ja minä ylämäkeen. Ajoin perään vielä toisenkin lyhyen 30 km päivän, mutta senkin aikana nousin lähes 900 metriä. Toisaalta kun lähtee polkemaan maailman toiseksi korkeimman vuoriston korkeimmalla kulkevia teitä, ei voi olettaa lyhyenkään päivän olevan täydellisesti palauttava. 

Seuraavana päivänä poljin kuitenkin kuusi tuntia, josta 4.5 tuntia ylämäessä ja sumussa. Vaikka useimmiten ei satanut, ilma oli niin kosteaa että ihoni oli märkä vaatteidenkin alla, pisarat valuivat poskillani kuin hiki ja ne painoivat silmäripsiäni alaspäin. Sormieni päät olivat ryppyiset ja valkoiset ja ilmassa leijui pienen pieniä pisaran alkua, jotka eivät olleet vielä kasvaneet putoaviksi, mutta jotka saatoin huomata kun aistin ihoni tuntemuksia oikein tarkasti. Missä lie pisaroissa huomioni oli, kun pyöräni lähti yhtäkkiä altani ja mäjähdin alamäessä asvalttiin. Vauhdista en sitä nähnyt, mutta tie oli usvan kosteuden ja pölyn seikoituksen limaama ja maantieöljyn liukastama. Desinfioin haavat ja jatkoin matkaa. Ainut ihmiskontaktini matkalla oli se, kun tervehdin eteeni pysähtyneestä bussista ulos astuneita, pian sumuun kadonneita muutamia ihmisiä. Olin kuullut alueen maisemien olevan kauniita, mutta näin ainoastaan tienvarren ruoholle asti.

1800 nousumetrin paineen, kostean viileyden luihin asti tunkevan kosketuksen ja kaatumisen selkäsaunan jäljiltä vointini oli heikohko ja olin illalla tyytyväinen siitä, että Cuencaan oli enää vain yhden 70 kilometrin ajopäivän matka; jos en nyt joskus muulloin olisi muka ollut tyytyväinen siitä seikasta, että työn jälkeen olisi odotettavissa keveitä lepopäiviä.

Ecudorissa kevyttä voimaani oli saapunut peittelemään polvieni kevyt kipu ja sen voksi olin jättänyt polkematta suunnitelmani vaativat polut vuoristossa. Samasta vaivasta Afrikassa viisastuneena, on minulla jälleen aika pysähtyä parantelemaan.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely