Kolumbia – Ecuador
Retki: San Agustin, Kolumbia - Quito, Ecuador
Viimeiseksi pyyhin aurinkolasieni linssit puhtaaksi. Nyt olin valmis lähtemään. Olin jo rasvannut ketjut, pistänyt laukut paikalleen, asetellut tavarat siten, että ne ovat järjestyksessä ja käden ulottuvilla, pessyt vaatteet ja ostanut laukkuun ravitsevaa ruokaa. Olin flunssan, ripulin ja antibioottien heikentämä, mutta sydämessäni tunsin vahvan keskittymisen, sellaisen selkeyden, joka jaksaisi kyllä ajaa pitkiä kilometrejä fiksusti hieman huonokuntoisempanakin.
Olin ollut mäenrinteellä olevassa kotoisassa, ystävällisen perheen pitämässä hostellissa jo kaksi ja puoli viikkoa. Ilmeisesti hekin olivat tunteneet lämpöä hiljaisissa hymyissämme keskellä arjen askareitamme, sillä he olivat ripustaneet pyörääni lahjaksi käsityön. Puusta ja narusta askarreltu mies antaisi minulle kuulemma seuraa tienpäällä.
Arvelin, että nyt alkaisi nopeampi eteneminen tienpäällä. Tartuin pyörää satulasta ja työnsin lyhyen mäen ylös talon portille. Juuri kun etupyöräni oli portin toisella puolen, sain Katherynen viestin puhelimeeni ja palasin takaisin pihalle istumaan ja viestittelemään.
Hetken kuluttua pääsin ulos portista ja pian olin kolistellut San Agustinin mukulakivistä katua niin pitkälle, ettei hostellin wifi sinne asti kantanut, joten sain olla rauhassa viesteiltä. Istuin vakioravintolaani syömään suuren ja edullisen annoksen jogurttia, mysliä ja hedelmiä. Olin käynyt jo pesemässä kädet ja maksoin parhaillaan herkuistani, kun huomasin auton pysähtyvän kadulle, tai oikeastaan näin välittömästi vain sen takapenkillä olevat kauniit, tutut kasvot.
Kolmea päivää aikaisemmin olin istunut samassa ravintolassa ja olin katseellani ihastellut valloittavan kaunista tyttöä, todellista seksipommia, joka istui isänsä kanssa vastapäätä olevassa pöydässä. Katseemme kohtasivat usein. Nautin hetkessä hohkaavasta lämmöstä. Minulla oli ollut viime päivinä niin vahva tunne siitä, että tulevat kuukaudet olisivat kovaa ja yksinkertaista etenemistä vuorilla ja voin hymyillä sille, kuinka tämäkin tyttö olisi elämässäni vain ohitse kiitävä hymy.
He olivat jo lopettelemassa syömistä, enkä minäkään pitänyt syömiseni kanssa mitään kiirettä, sillä en tulisi kävelemään ulos ravintolasta ennen kuin tuo hurmaava tyttö olisi kävellyt ohitseni ja olisin voinut ihailla hänet kurvikasta vartaloa sen koko pituudelta. Hänen isänsä otti minuun yhteyttä uteliaasti ja siitä lähti käyntiin pitkä jutustelu, jonka keskiössä olimme minä ja innokkaasti kyselevä ihastukseni Aleja. Jutustelun päätteksi isä kysyi olinko käynyt jo katsomassa alueen turistinähtävyyksiä. Sanoin etten ollut, mutta jo alkoivat minuakin historialliset kivet kiinnostaa, kun isä pyysi minua autokierrokselle seuraavana päivänä.
Kyllä oli raskasta istua rynkyttävässä autossa koko päivä kiviltä kiville ajellessa. En jaksanut keskittyä kivien tarinoihin, vaan usein asetuin puun alle lepuuttamaan ahtaassa autossa väsynyttä kehoani. Puun alla perhoset tulivat tervehtimään minua, puiden lehdet rapisuttivat minulle melodiaansa, nurmi tarjosi minulle pehmeytensä ja pysähtyneenä huomasin tuulen silityksenkin. Pian olin hieman levännyt ja valmis matkaan uusille tuhansia vuosia vanhoille, pikkuihmisten ja eläinten risteytystä muistuttaville muinaisten sivilisaatioiden ihmisten veistoksiksi nakuttamille kiville. En ollut istunut autossa yhtä pitkää aikaa vuosikausiin, mutta paluumatkalla vointiani rentoutti kummasti se, kun perheen äiti ymmärsi mennä toiselle takapenkkiriville istumaan ja sain siten tilaa itselleni niin, ettei pääni hakannut enää jatkuvasti kattoon ja ikkunaan. Niin, ja nyt Aleja oli ihollani kiinni ja hänen pehmeät muotonsa antoivat helpotusta kapeiden vuoriteiden lukemattomiin tärskyihin.
Nyt lähtöaamuna, Aleja pomppasi ulos autosta ja ryntäsi isoon halaukseen sanoen kuinka hienoa oli nähdä minut vielä kerran. Yllättyneenä tervehdin ilolla kaikkia perheenjäseniä ja vietin heidän kanssaan ratkiriemukkaan ajan heidän lounastaessa. Kuvatessamme viimeiset yhteiset potretit ja Alejan haluttua ottaa kuvia ainoastaan kanssani, totesi isä, että hänen tyttönsä taitaa olla ihastunut. Minun ihastuksen hän oli pistänyt merkille jo aiemmin, enkä voinut nyt kuin punastua ja todeta: ”Kuinka hienoa!” Minut toivotettiin tervetulleeksi perheen kotiin Caliin ja Aleja sanoi, että tapaisimme uudelleen vuoden päästä Buenos Airesissa, jonka minä olin ajatellut olevan matkani määränpää josta lentäisin kotiin, ja paikka, jossa hän opiskelee erikoistuvaksi lääkäriksi. Perhe lopetti lomansa ajamalla takaisin Caliin ja minä jatkoin taivaltani, jossa ei loma erotu arjesta. Toki minun piti jättää jäähyväiset vielä yhdelle tytölle.
Hasbleidy oli keskipäivällä tyhjässä baarissaan yksin. Parin viikon ajan olin käynyt juttelemassa hänen kanssaan lähes jokaisena iltapäivänä, kun olin lopettanut kirjoittamisen läheisessä kahvilassa. Olin istunut parisuhdemurheiden ja surun murtaman nuoren naisen seurassa tuntikausia. Yhtenä päivänä hänen itkiessä meikin värjäämiä mustia kyyneleitään, voin olla taas vain hiljaa hänen seurassaan, sillä koin etten voisi läsnäolon lisäksi auttaa häntä yhdelläkään sanalla tai teolla. Kun lähdin baarista, hän sanoi: ”Kiitos Jukka”. Toisina iltapäivinä välillämme räiskyi nauru. Hän ihastui minuun heti alkuunsa, mutta me molemmat aistimme, ettemme voisi tarrautua toisiimme ja että nuo spontaanit hetket, jotka jaoimme baaritiskin ylitse, jäisivät ainoaksi täydellisyydeksi välillämme.
Jätettyäni hänelle jäähyväiset, välimmämme ei ollut enää kuin vaivattoman kommunikoinnin miellyttävä hiljaisuus. Hän ymmärsi, ettei minusta ole kuin kulkemaan, toivotti minulle turvallista matkaa ja saattoi minut sanoillaan tervetulleeksi takaisin hänen kotimaaahansa. Kolumbia ja sen hurmaavat tytöt olivat viimeisinä viikkoina yrittäneet huutaa minulle kilpaa, että olet sinä poika jo riittävästi polkenut. Niin se nyt ei kuitenkaan vaan ollut.
Lähdin liikkeelle vasta yhden maissa iltapäivällä, mutta olin ennen pimeää ajanut jo melko pitkälle ja kohonnut niin korkealle, että minulle tuli vilu. Näin valtavan ravintolan kuistilla muutaman teltan ja päätin kysyä voisinko minäkin telttailla siellä. Tunnistin ravintolan omistajan heti monien ihmisten joukosta, suurikokoisen naisen olemuksen viestittyä vieraanvaraisuutta. Hän kysyi kuinka voin ja että haluaisinko kahvia tai mehua. Minulle oli jo kysymättäkin selvää, että voisin viettää paikassa myös yön. Kysyin sitä kuitenkin ja pian pystytin telttani mukavalle alakerran kaakelipintaiselle kuistille, josta avautui näkymä alas ravintolan kalankasvattamolle ja ympäröiville vuorille.
Yön jälkeen join ravintolan pariskunnan kanssa aamukahvit ja juttelimme arjen asioista. Väsyneen oloinen mies sanoi heidän ravintolansa olevan aina kiireinen ja erinomainen bisnes. He paistavat niin paljon ruokaa nälkäisille, ettei heidän oma suurehko kalankasvattamonsa tuota riittävästi kalaa ravintolaan, jonka salissa taisi olla lähemmäs kaksisataa tuolia. Heidän kolme lastaan opiskelevat Yhdysvalloissa kalliissa yliopistoissa, joiden lukukausimaksujen maksaminen pitää rahahuolet tuoreina kuulemma päivästä toiseen.
Tuleva päivä oli erittäin mäkinen, mutta laskuvoittoinen. Alle tuhannessa metrissä olin sademetsän ja vesiputousten sydämessä. Olin saapunut Amazonin altaan ja Andien vuoriston rajamaille.
Täällä etelässä, jo lähellä Ecuadorin rajaa, seutu oli silminnähden köyhempää kuin muut tuntemani alueet Kolumbiassa. Ihmisiä istui toimettomana laudasta kyhättyjen yksinkertaisten talojen edustoilla, joiden pihat olivat poikkeuksetta täynnä kotieläimiä. Suuri osa ihmisistä oli syvän tummia, afrikkalaisperäisiä. Olin nyt sillä vaarallisella alueella, josta minua oli varoitettu. Sissiryhmät ja huumeviljelijät pitivät joidenkin ihmisten mukaan valtaa tällä alueella, mutta ei täällä paikan päällä kukaan puhunut sellaisista.
Sateen jälkeen päivä kuumeni hikiseksi ja pysähdyin tienvarren pikkuruiselle kaupalle hörppäämään elektrolyyttijuomaa. Huomasin, että perheellä on suuri takapiha, ja kun iltapäivä oli jo pitkällä, päätin kysyä voisinko telttailla paikassa yhden yön.
Pystytettyäni teltan sateensuojaan puisen mökin terassille, kävelin pesulle mutaista polkua pitkin kapeaan viidakkomaisen kasvillisuuden peittämään rotkoon, jossa yhdestä putkesta lorisi vesi. Erään toisen perheen äiti ja tytär pesivät pyykkejä minun pestessä itseäni. Takaisin talolle palattuani kysyin perheen isältä, oliko heillä jokin toinenkin bisnes kuin tämä kauppa. ”Ei ole. Ei ole rahaa”, vastasi mies, joka oli myöhemmin selvästikin otettu siitä, kun ihastelin ja koetin hänen suurta hauistaan. Se oli kasvanut kantamalla perheen jokapäiväisen veden ylös tuosta vaikeasti käveltävästä rotkosta. Ujo ja hiljainen mies oli nyt 40-vuotias ja asunut tämän vuoroin mutaisen ja pölyisen tienvarrella, syrjäisessä ja kuumassa maailman kolkassa jo 25-vuotta. Heidän perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi hänen ollessa 17-vuotias, nyt niitä oli neljä, nuorimman ollessa 3-vuotias. Perheen 16-vuotias poika vastasi ”En”, kun kysyin opiskeleeko hän. Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus viesti minulle tiedon siitä, ettei perheellä ole siihen taoudelllisesti varaa.
Aamulla jatkettuani matkaa uuteen maahan, jäi mies verannalle ikuisen kuumuuden keskelle ja ikivihreiden puiden vierelle, istumaan ja odottamaan päivän harvoja asiakkaita, kuten hän oli tehnyt jo 25-vuoden ajan. Perheen poika istui jo aamutuimaan television ääressä, jonka näyttämien Amerikan ihmeiden saatan olettaa elävän haaveina hänen mielessään vielä pitkään TV:n sammuttamisen jälkeenkin; kun elämän yksinkertaisuus paljastuu taas viihteen alta täällä keskellä köyhää sademetsän ryteikköä.
Illan suussa ja pitkän 110 km ajopäivän päätteksi saavuin ensimmäiseen Ecuadorin puoleiseen kaupunkiin. Ehdin hengähtämään vain hetken hotellihuoneessani, sillä minun piti kiiruhtaa rahanvaihtoon ja ruuanostoon; puhdasta vettäkään minulla ei ollut, sillä ultraviolettikynäni oli rikki. Trooppisten metsien läheisyydessä sijaitseva Lago Agrio oli karmivan harmaa keskikokoinen rajakaupunki, kauppapaikka, jonka ruutukaavamaisia katuja reunustivat tuhannet tavaran täyteiset liikkeet. Vaihdoin Kolumbian pesoni paikalliseksi valuutaksi, Amerikan dollareiksi, ostin ruuat ja menin nukkumaan aamusta asti erittäin aktiivisen päivän päätteksi.
Jo aamulla tunsin tahmeutta olemuksessani. Ajattelin polkea vain ”puolikkaan” päivän suhteellisen tasaisella tiellä. Ajatuksissani leijaili haave riippumatosta vihreässä puutarhassa, mutta aavistelin sen jäävän vain toiveikkaaksi haaveeksi keskellä raukeaa väsymystäni. 54 kilometrin päässä saavuin Lumbaquin kylään .Yllätyksekseni näin shamaanin hostellille ohjaavan kyltin. Hymyilin syvään kun saavuin vihreään puutarhaan ja näin suurten puisten mökkien kuisteilla riippumattoja.
Kun kysyin tietoa majoituksesta, ohjattiin minut puutarhan perällä olevaan puiseen mökkiin, jossa voodoo-nuket, rummut, valokuvat ja käsityöt koristivat korkean huoneen tummia lautaseiniä. Televisiota katsovan shamaanin olemuksesta huokui luotansatyöntävä, hänet muista ihmisistä aitaava mukavuudenhalu. Hän sanoi, ettei minun tarvitse pelätä ja pyysi istumaan. Harmaantunut mies oli niin lihava, ettei hän päässyt kulkemaan, vaan käskytti henkilökuntaansa erikoisleveään tuoliinsa vangittuna. Istuin television vierelle. Hän kehui heti kuinka komea olen ja kysyi myöhemmin olenko kiinnostunut miehistä. Kuulemma sen vuoksi, että hän nautti minun katselemisesta, sain helposti läpi ehdottamani alennuksen huoneen kahden yön hinnasta. Kannoin laukut huoneeseeni. Avasin pimeän huoneen puisen ikkunaluukun ja näin suoraan sisään toisen mökin ikkunasta, jossa missikisoihin valmistautuvat tytöt vaihtoivat vaatteita. ”En perhana, nyt mene mitään missejä kiusaamaan”, ajattelin. Tirkistelin hetken ajan ja löin ikkunan kiinni. Onneksi tytöt huudettiin pian bussille ja luonasmatkalle ravintolaan, ja sain itse laskeutua päiväunille rauhassa kiusaukselta.
Tästä eteenpäin edessäni olisi tuhansia kilometrejä maailman korkeimpiin kuuluvia teitä. Vaikka olin viimeisinä viikkoina ja päivinä kokenut yhä vahvemmin sen, että olen taas ajautunut tilanteeseen, jossa tulisin polkemaan rajunlaisesti, en taaskaan tiennyt olisiko minulla todella halua ja kykyä siihen. Ajatukset edessä olevista vuorista ja yksinäisistä kilometreistä vetivät minut hiljaiseksi ja toisaalta huolimaan tulevaisuudesta. Tai kenties kaipasin vain Kolumbiaa ja sen tyttöjen hymyjä, huomiota ja halauksia, sillä mietin myös miten ja koska voisin taas palata tuon rakkauteni luo. Kuuntelin pedilläni ajatuksiani yömyöhään ja kokemuksesta tiesin, että huolet kyllä huolehtisivat itsestään. Huolet olivat tässäkin hetkessä vain omalla paikallaan tekemässä työtään. Soin huolille työrauhan. Aamulla olin huonosti nukkunut, mutta rauhallinen ja välittömiin asioihin keskittyvä. Voin taas hymyillä sille, kuinka rauhattomuus sammuu aina omalla ajallaan, kun ei ole halua kokea rauhaa. Odotin vielä, että hinku tienpäälle syttyisi.
Roihahdin tuleen puolen päivän jälkeen ja voi kuinka kevyesti pyörä kulkikaan lepopäivän jälkeen! Ajoin erityisen maltillisesti ylös vihreää tihkusateen hivelemää sumuista vuorenrinnettä.
Seuraavana aamuna olin jo syönyt, pakannut, vaihtanut vaatteet ja sitten palannut takaisin kolmen paksun viltin alle. Avasin silmäni ja vilkaisin ulos kiihtyneeseen vesisateeseen. Koin paremmaksi painaa pään takaisin tyynyyn. Kuuntelin musiikkia ja päätin kuunnella vielä ainakin yhden kappaleen lisää. Mitä ikinä puhelimeni soitti, kuulosti se mitä kauneimmalta musiikilta vasten aamun hiljaista raukeutta. Melodioiden voimalla kulkeva euforinen hyvänolon tunne matkusti kehoni joka sopukkaan. Ehkä kymmenennen kappaleen ja muutaman hitaan ulos vilkaisun jälkeen siirsin peitot pois päältäni, haukottelin syvästi, pistin kylmät ja märät kengät jalkaan ja lähdin polkemaan viileään vesisateeseen.
Muutaman polkaisun otettuani vastaani käveli ryppyinen, kyttyräselkäinen ja hengästynyt nainen kahdella kävelykepillään itseään alamäen kaltevuuteen tukien. Pysähdyin katsomaan hänen vaivalloista kulkuaan älämäkeen ja sitten vilkaisin vuorten korkeuksiin tai paremminkin siihen suuntaan sumua johon tie kohosi ja ymmärsin että tulisin tänäkin päivänä taas kohoamaan kymmenien kilometrien aikana tuhansia metrejä ylöspäin painavalla pyörälläni. Minun ei tarvinnut enää vilkaista jo takanani aamusumussa laahustavaan hahmoon, jotta ymmärtäisin että tällekin, nyt kevyesti polkevalle keholle massiiviset vuorinousut olisivat jonakin päivänä ylitsepääsemättömiä.
Lähes 3000 metrissä oli jo varsin kylmä, mutta en huolinut lainkaan mahdollisesta vilusta, sillä tiesin Papallactassa olevan kuumia lähteitä. Ajoin 33 kilometriä ylämäkeä. Otin kaupungin halvimman huoneen vanhan pariskunnan majatalosta ja sitten suuntasin kuumille lähteille, pihinä miehenä tietyskikin halvimmille. Autoilla paikalle saapuneet ecuadorilaiset turistit olivat tyytyväisen oloisia hieman yli 30 asteisissa lähteissä, mutta minä, kolme tuntia sateessa pyöräilleenä en näissä, tietystikin kylän kylmimmissä lähteissä lämmennyt. No sainpahan hyvän syyn pitää lepoa, rentoutuakseni yhden päivän ajan kuumemmissa lähteissä.
Majatalon muori katti minulle lounaan paikan kylmään ja kolkkoon ravintolaan. En tuntenut olevani oikeassa paikassa ravintolassa, joten kävelin takaisin keittiöön ja kysyin voisinko syödä seurassanne tässä lämpöisessä tilassa. Siitä lähtien pariskunta otti minut kuin omaksi pojakseen ja jatkossa minut kutsuttiin syömään aina yhdessä heidän kanssaan. Ukrainalaistyttö, jolle toimin espanjankielen tulkkina vanhusten välillä, luuli että olen ollut paikassa jo pitkään, kun vanhukset näyttivät niin rakastavan minua. Olin kuitenkin ollut heidän luonaan vasta yhden päivän, mutta voin kyllä todeta tytölle sen, ettei rakkaudellamme ollut rajoja.
Poljin 4100 metrin korkuisen nousun kautta Ecuadorin pääkaupunkiin. Quiton esikaupunkialueet olivat kuin suoraan Yhdysvalloista. Katuja reunusti samat amerikkalaiset pikaruokalat ja liikekeskukset olivat yhdenlaisia kuin Pohjois-Amerikassa. Ainoastaan rakennetun ympäristön linjoista ja olemuksesta uupui, jollakin sanoinkuvaamattomalla, häviävän pienellä eroavaisuudella, länsimainen puhdaslinjainen selkeys. Poljin ylämäen vahvasti ylös sankassa liikenteessä ja betonisten aitojen rännissä. Viimeinen koettelemukseni oli parin kilometrin mittainen korvia huumaavan meluisa ylämäkeen kulkeva tunneli, jonka läpi tein tieni kahden kaistan välissä kulkevalla turva-alueella polkien. Tunnelin saasteista putkahdin mitä kauneimpaan kaupunkiin ja voin todeta, että koko San Agustinista alkaneen 600 kilometrisen matkan vahvin ajopäivä oli ihmeellisesti tämä viimeinen. Jatkoin matkaani pyörätiellä valtavien vihreiden puistojen raikastamassa siistissä kaupunkiympäristössä. Vanhassa kaupungissa, maailman ensimmäisessä UNESCON maailmanperintökohteessa, puikkelehdin vanhojen varikkäiden talojen välissä. Kauniita kirkkoja ohitin niin paljon, että jos olisin seurakuntaani etsimässä, tulisin valinnanvaikeudessani yhtä hulluksi kuin lukiessani Andien vuoriston maantiekarttoja. Kaupunkia ympäröivät massiiviset tulivuoret – toiset hiljaisuudessaan jo suojelevia, toiset unessaan yhä kyteviä.
Löysin historiallisesta kaupunginosasta taiteellisen kauniin putiikkihostellin ja teltalleni paikan sen puutarhasta, jossa minulla oli ystävinä kaksi kania. Minun oli taas aika levätä muutama päivä, tai siis kirjoittaa tämä matkatarina. Nyt kun olen saanut tämän matkatarinan valmiiksi, on minun taas aika levätä kirjoittamisesta, eli jatkaa polkemista vuorilla.
