Australia: Eteläinen helvetti

Olin ajanut Alice Sprinsistä jo muutaman päivän ajan kohti etelää. Roikotin päätäni alhaalla ja näin vanhat riekaleiset pyöräilykenkäni pyörimässä noin sadan kierroksen minuuttivauhtia. Hieman päätä ylös nostettuani auringonsäteiden seksikkään ruskeiksi polttamista ja aurinkorasvan kiillottamista reisistäni heijastui silmiini hentoinen auringonsäde. Vielä hieman niskaani oikaistuani, näin Bilteman keinokuituisen ohjaustankolaukun karttataskuun sullotut aurinkorasvan ja kartan. Seuraava ja viimeinen niskan ylöspäin oikaisu johtikin näkökenttäni kliimaksiin, jota olin odottanut jo muutaman viikon. En nähnyt mitään.

Olin ensimmäistä kertaa keskellä täydellisistä tyhjyyttä. Edessäni avautui täysin puuton ja pensaaton tasaisesti horisonttiin asti jatkuva alue. En ollut enää savanniruohon tai kitukasvuisten aavikkopuiden ympäröimä vaan tunsin kirjaimellisesti olevani autiomaassa. Mikä parasta, jäykkää niskaa pyöriteltyäni en nähnyt missään ilmansuunnassa minkäänlaisen elämänmerkkejä. Ainoastaan tien asfaltoidulla pinnalla meikäläisen näköinen ja oloinen musta mies pyöritteli polkimia samaan tahtiin kuin minä. Kyllä siitä hetkestä kannatti haaveilla. Olihan se eriskummallista, kun keskeltä ei mitään pääsi keskellä todellista ei mitään.

Eteläisessä autiomaassa oli jo niin kuivaa, että hyttyset eivät enää kiusanneet minua. Proteiinejani himoitsevat naarat kuitenkin jatkoivat minun ahdistelua. Naaraslaji vain muuttui kärpäsiin, kuuluisiin Australian hermoja raastaviin pusikkokärpäsiin. Kaksisataa kertaa sekunnista siipiään heiluttavat pörriäiset himosivat proteiinia munasolujensa rakennusaineeksi ja tunkeutuivat korviini, nenääni ja suuhuni keinoja kaihtamatta ja ihailtavalla sitkeydellä. En pystynyt pyöräilemään ilman hyttysverkkoa. Syödäkin minun piti varovaisesti verkon alla. Ne naaraskärpäsistä, jotka olivat liian laiskoja lentämään 25 kilometriä tunnissa kulkevan pyöräni tahdissa, matkasivat pyörälaukkujeni päällä odottaen pysähtymistäni, jotta niiden hyökkäykset nenääni kävisivät helpommiksi, tai sitä, että kävelisin kakalle tien sivuun ja laskisin heille kasan, johon ne voisivat laskea minusta jo nuolluista proteiineista kasvatetut munasolut. Neljäsosa ympärilläni pyörivistä sadoista kärpäsistä oli toivottomia koiraita, jotka eivät onneksi olleet kiinnostuneita minusta, vaan seurasivat naaraita vain seksin tähden. 

Olin polkenut Alice Springsistä jo satoja tyhjiä kilometrejä kohti etelää, mutta seuraavaan kylään Cooper Pedyyn oli matkaa vielä satoja tyhjiä kilometrejä. Kesä Australian autiomaassa oli taittumassa jo syksyyn ja lämpötila oli laskenut mukavaan 30-36 asteeseen ja sain pidentyneistä yöunista voimaa polkea. Voimaa todella tarvitsinkin, sillä kuumuuden sijasta riesakseni saapui kova vastatuuli.

Kovasta vastatuulesta ja sen aiheuttamasta haasteesta huolimatta nautin pyöräilemisestä eteläisessä autiomaassa. Nautin voimantunteesta kun päivä päivän jälkeen jalkani jaksoivat vääntää vastatuulta kohden. Täydellinen yksinpyöräilemisen vapaus ja maiseman avaruus tekivät menosta huoletonta. Päivän ainut tehtäväni oli polkea vastatuuleen 80-170 kilometriä, pyöräillä pari sataa metriä pusikkoon, pystyttää teltta, syödä, levätä, puhaltaa makuualusta pehmeäksi, asetella pyörälaukku tyynyksi pään alle, unohtaa korvissa puhaltava tuuli, ottaa käteen Michael Palinin Himalaya kirja ja siirtyä viihdyttävässä matkaseurassa mielikuvitus matkalle Tiibetin ylängölle ja Karakoramin raateleviin nousuihin. Niin yksinkertaista, mutta niin hienoa.

Kaarroin syömään taukopaikalle suolajärven viereen. Paikassa oli myös asuntoauto. Pariskunnan mies avasi kolatölkin juuri kun olin saapumassa paikalle ja hän oli nostanut sen jo huulilleen, mutta nähtyään minut hän laski juoman alas ja sanoi, että minä tarvitsen sitä enemmän. Luonnon kauneus oli autiomaassa hienoa, mutta ihmisluonnon kauneus ei sille kalvennut.

Olin polkenut sinä päivänä jo 160 kilometriä kun näin kaupungin valot kaukana etelässä. Taivas oli pilvinen eivätkä kuu ja tähdet antaneet lainkaan valoa synkkään iltaan. Vastatuuli oli niin kova, että kaupungin valot tuntuivat pysyvän paikallaan. Autiomaa tarjosi minulle kovimman haasteensa loppuun, mutta myöhään illalla olin onnistuneesti polkenut halki autiomaan. Olin taas merenrannalla ja Port Augustassa. En löytänyt kaupungista halpaa majoitusta ja päädyin nukkumaan kaupungin jalkapallostadionin nurmella olleeseen vaihtopelaajaboksiin.

Heräsin yöllä kun päälleni satoi vettä. En ymmärtänyt miksi päälleni satoi, vaikka olin boksin katon alla ja tähdet tuikkivat jo pilvettömällä taivaalla. Olin väsynyt ja yritin jatkaa nukkumista, mutta kerta toisensa jälkeen päälleni vain satoi. Katsoin monta kertaa tähtitaivaalle ja luulin vain kuvittelevani sateen. Nousin ylös lämpimästä makuupussista ja boksista ulos päästyäni nurmikentän sadettajat ruiskivat minut läpimäräksi. Siirsin kotini stadionin katsomoon.

Kolmannella yrityksellään vuonna 1862, onnistui John McDouall Stuart tarpomaan miehineen ja hevosineen ensimmäisenä eurooppalaisena halki Australian autiomaan. Hän teki yhdeksän kuukauden matkan Adelaidesta Darwiniin ja joutui maksamaan matkan rasituksista kovan hinnan, hän ei enää koskaan palannut ennalleen ja kuoli matkan aiheuttamiin rasituksiin muutaman vuoden kuluttua. 145 vuotta myöhemmin minä seurasin hänen jalanjälkiään pyöräilemällä hänen mukaansa nimetyn 3000 kilometrin mittaisen Stuart Highwayn Darwinista Adelaideen.

Stuart taittoi matkan tiettömillä taipaleilla ja heidän matkastaan raakalaismaisen tekivät vedenpuute, karkailevat hevoset, kuumuus, ruuan heikko laatu, huono hygienia ja autiomaan piikkikasvit, jotka repivät miehiin ja hevosiin tulehtuvia haavoja. Olosuhteet olivat niin kovat, että miehet sortuivat juomaan omaa ja hevostensa kusta. Kaikista rasituksista huolimatta tämä vaahtosammuttimen kokoinen sisupussi jäi historiaan kenties Australian arvostetuimpana tutkimusmatkailijana.

Minä taitoin matkan pinnoitetulla ja sileällä maantiellä, jossa huoltoasemia ja vettä oli vähintään 175 kilometrin välein. Minua eivät kiusanneet karkailevat hevoset tai piikkipuskat, enkä minä juonut omaa tai pyöräni virtsa, mutta siitäkin huolimatta reitti oli tyhjyydessään, kuumuudessaan ja vastatuulisuudessaan yksi koko matkani raskaimpia.

Onneksi maltoin levätä matkalla ja minulle matka ei jäänyt viimeiseksi, kuten Stuartille. Toiseksi viimeisenä päivänä ennen Adelaidea olin kuitenkin niin väsynyt, etten voinut ajatellakaan hyvää syytä miksi olisin ajanut Melbourneen asti, josta minulla oli varattuna lento takaisin Bangkokiin. Pidin pyöräilyä tyhmimpänä mahdollisena vaihtoehtona. Olin taas polkenut koko päivän vastatuuleen. Vastatuuli oli niin kova, että kun väsyneenä erehdyin pissaamaan vastatuulta kohden, palautuivat pissat samaan suuntaan josta lähtivät liikkeelle ja pyöräilypaidan helmani kastuivat läpimäriksi. Olin henkisesti niin loppu, että soitin leirintäalueen puhelinkopista isälleni, jotta saisin tukea päätökselleni siitä ettei ole mitään järkeä jatkaa polkemista Adelaiden jälkeen. En halunnut luovuttaa ja hypätä junaan, vaikka mitään muuta en tosiasiassa kokenut järkeväksi vaihtoehdoksi. Edessäni vielä olleet 1200 kilometriä tuntuivat elämää suuremmilta ja tunsin itseni kovin pieneksi Australian luonnonvoimien rinnalla.

Menin illalla nukkumaan mielessäni, että tuleva ajopäivä Adelaideen olisi viimeinen ennen Melbournea. Aamulla nousin ylös teltasta, kävelin pienen ympyrän nurmikolla ravistellen ja taputellen jalkojani. Jalkani eivät enää olleet äärimmäisen kipeät ja ajatus Melbourneen ajamisesta heräsi uudelleen. Päätin siis jatkaa matkaa polkupyörällä.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Kolumbia 4

Fillareilla Virossa

USA - länsi

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Lämmittely

Argentiina

Iran