Australia: Adelaide-Melbourne

Australia on kummallisten vastakohtaisuuksien maa. Maassa joulu tulee keskellä kesää, joutsenet ovat mustia ja kotkat valkoisia, puut pudottavat oksansa ja pitävät lehtensä, etelätuulet ovat kylmiä ja pohjoistuulet lämpimiä, liikenne on vasemmanpuoleista, diesel on kalliimpaa kuin bensa, ovet aukeavat sisäänpäin, takkien vetoketjut vedetään ylös oikealla kädellä ja saunassa ei heitetä vettä kiukaalle. Niin ja syksy tulee huhtikuussa, eikä sää todellakaan ollut lämmin kun lähdin Adelaidesta kohti Melbournea. Autiomaan huippulukemista sää oli kylmennyt 34 astetta ja kaupungissa satoi vettä. Ainoa muuttumaton asia oli yhä navakasti puhaltanut vastatuuli.

Päivä alkoi vuorinousulla, jota jouduin kohoamaan pitkin moottoritietä koska en ollut löytänyt ylös mutkittelevaa pikkutietä. Oli täysin pöljää polkea jyrkästi kohoavassa tunnelissa, jossa vauhtini oli vain kymmenen kilometriä tunnissa ja rekat kulkivat kovaa vauhtia ohitseni. Vasemmalla puolellani oli harmaa kiviseinä, enkä voinut paeta hitustakaan sivulle kymmeniä tonneja painavien rekkojen viistettyä ohitseni vain kymmenien senttien päästä pyörästäni. Puristin ohjaustankoa lujasti, pidin katseeni tiukasti edessä ja poljin niin lujasti kuin pystyin, jotta olisin päässyt mahdollisimman pian pois tuosta meluisasta helvetistä. Poliisit pysäyttivät minut pian mäen jälkeen ja kielsivät moottoritiellä ajamisen. Onnekseni he ohjasivat minut tarkan kartan avulla samaan suuntaan johtavalle pikkutielle.

Pikkutien havupuuvaltaisessa vehnäpeltotilkkujen rikkomassa maisemassa pyöräily sai minut ajelemaan mielikuvitusmatkalle Varsinais-Suomen syksyiselle maaseudulle. Nenääni virtasi syksyisen kostea maatuvien lehtien tuoksu ja tienvarsien värikkäät vaahterat virkistivät autiomaassa harmaantunutta mieltäni. 

Auringonsäteet herättivät minut aikaisin uuteen vastatuuliseen päivään. Ensimmäiseltä huoltoasemalta jatkoin matkaa yhdessä italialaispyöräilijän kanssa. Hänellä oli päällään Bangkokin paikallista olutta mainostava paita ja kun puhe kääntyi Bangkokiin, hänellä tuli väistämättä puheeksi sen tytöt. Mies totesi: ”Girls, no problem Bangkok, no problem, beautiful. Seuraavassa hengen vedossa hän jatkoi: ”Australia no girl, problem, only one girl roadstation”. Vaikka hänen englanninkielen taitonsa oli kovin heikko, nyt kyllä ymmärsin miksi vaalea keski-ikäinen rouva vilkutteli miehelle niin seksikkäästi meidän polkaistua pois hänen huoltoasemaltaan. Samalla valkeni sekin, miksi olin ajanut hänet kiinni, vaikka hän oli aloittanut ajopäivän jo aamulla kello viisi. Takkutukkaisen, tuhtipartaisen ja huonohampaisen rekkakuskin jalat olivat spagetin ohuet. Ne eivät tosin olleet mitkään löysäksi keitetyt spagetit, sillä niissä oli voimaa niin etten ollut pysyä viisikymppisen miehen perässä. Huoltoaseman nainen oli lempinyt bensaa hänen suoniinsa.

Yhtäkkiä minun jalkojani alkoi sattua niin kovaa etten pystynyt enää polkemaan. Onnekseni samaan aikaan italialaiselta puhkesi rengas ja sain tauon kuin tilauksesta. Taukopaikalla en pystynyt edes kävelemään, sillä reiteni ja pakarani olivat käyttökelvottomat ja niihin sattui hirveästi. 

Italialainen ei jaksanut paikata kumiaan ja liftasi autokyydin seuraavaan kaupunkiin. Minä meni metsään ja pystytin teltan. Makasin teltassa täysin liikkumatta puolitoista tuntia, kunnes pissahätä pakotti minut ylös ja ilokseni totesin, että jalkani tuntuivat normaaleilta. En ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa, enkä suoraa selitystä jalkojen laajalle kivulle ymmärtänyt. Sen kuitenkin tajusin, että kuljin taas kestävyyteni rajoilla.

Saavuttuani kuuluisalle Great Ocean tielle olin hurmaantunut merelle avautuneesta näkymästä ja siitä, että 1800 kilometriä vastaani puhaltanut tuuli kääntyi rannikolla myötäiseksi. Bay of Islandin pystysuorat rannikkoseinät ja eroosion rannikosta erottamat pikkusaaret paistattelivat poutaista päivää nousten syvänsinisestä merestä kohti kirkasta taivasta. Pysähdyin useille upeille luonnonmuodostelmille. Vaikuttavin paikoista oli London Bridge. Lontoon silta tunnetaan edelleen sillä nimellä, vaikka Lontoon sillan muotoiselta kalkkikivimuodostelmalta romahti itse siltaosa mereen vuonna 1990. Romahduksen seurauksena mies ja nainen jäivät jäljelle jääneelle pienelle saarelle merenloukkuun. Kyseessä ei suinkaan ollut pariskunta, vaan naimisissa ollut mies oli kuhertelemassa sihteerinsä kanssa. Televisioyhtiöiden helikopterit tulivat kuvaamaan suoraa lähetystä televisioon tästä eriskummallisesta sillan sortumisesta. Miehen vaimo ei varmasti nauttinut näkemästään, kun koko Australia sai tietää hänen miehensä romanssista, eikä mies varmasti nauttinut kotiin paluustaan. 

Kävin ottamassa valokuvat vielä Kahdellatoista Apostolilla ja Lord Ard rannalta, joka oli upein koskaan näkemäni hiekkaranta pystysuorien kalkkikivivuorien muodostamassa kristallinkirkkaassa turkoosin veden poukamassa. Luonnonihmeiden ihastelun jälkeen alkoi työpäivä, sillä tavoitteeni oli päästä Melbourneen seuraavaksi illaksi ja matkaa oli jäljellä vielä satoja kilometrejä. Olin polkenut aamusta jo 150 kilometriä ja ottanut matkalla 200 valokuvaa, kun tie lähti nousuun yli viileän ilmaston sademetsän peittämän matalahkon vuoriston. Pitkä nousu muuttui mäkiseksi ylängöksi, eikä pyöräilyni ollut enää mitään alkukesän aurinkoannoksesta villiintyneen sonnin kirmausta, vaan kärsivän tuskaista matelua ykkösvaihteella. Pimentyneessä illassa aloin hoiperrella vastaantulijoiden kaistalla. Ranskan ympäriajon ystävät muistavat vuoden 2004 kisan ja Thomas Voecklerin yli viikon mittaisen taistelun keltaisen paidan puolesta aikaa vastaan. Tunsin sisälläni varmasti hieman niin kuin hän tuolloin. Rajani olin ylittänyt jo monena päivänä, mutta jatkoin vain. Lihaksissa ei vain ollut voimia työskennellä. Vauhtini oli todella hidas ja luulin jo olevani sukua matelijoille. Onneksi katsoin korkeusmittaria ja se kertoi minun nousseen edellisen tunnin aikana 500 metriä ylöspäin. Minä luulin ajaneeni lähes tasaisella, sillä pilkkopimeässä en kyennyt hahmottamaan kunnolla ylämäkeäkään. Sain yllätyksestä pientä lisäpontta polkemiseen ja uskoni pyöräilijänkykyihini palasi.

Pääsin lopulta huipulle, josta avautui näkymä kaukana alhaalla oleville Apollo Bayn valoille. Ilma oli viileä ja edessä oleva lasku jyrkkä. Puin päälleni rintakehääni suojaavan tuliliivin, sillä olen kuullut, että tytöt pitävät lämminsydämisistä miehistä ja saatoin unelmoida tapaavani heitä alla näkyvän kaupungin hostellissa. Kruunun 180 kilometrin päivään toi nopeusennätykseni alamäessä. Jalokiven kruunun toi vanhan naisen lämpimät toivotukset löytämäni hostellin aulassa. Nainen näki minut aamupäivällä monesti kun siirryin nähtävyydeltä toiselle yhtä nopeasti kuin hän autolla. "Hyvin tehty, aivan uskomatonta että olet jo täällä asti, yli vuorten ja kaikkien, onneksi olkoon." , hehkutti vanha rouva. Harvoin saan tuollaisia kehuja tienpäällä ja onnistuneen päivän jälkeen se lämmitti mieltäni. Sekin ilta jäi kuitenkin kruunaamattomaksi, sillä vaikka hostellin upean TV-huoneen säkkituoleilla makoili useita kauniita tyttöjä, oli laskussakin kyllä lämpimänä pysyneen sydämeni valtaisa päivätyö syönyt minusta energiat ja illan keskityin tyttöjen vikittelyn sijaan ylenpalttiseen syömiseen. 

Seuraavan päivän hämärään mennessä olin polkenut taas 140 kilometriä ja minulla oli matkaa sukulaiseni Laurin luo Melbourneen enää 60 kilometriä. Olin nelikaistaisella moottoritiellä pahimpaan ruuhka-aikaan. Autojen valojuovat säkenöivät silmissäni ihmisten ajettua ohitseni 140 kilometrin tuntivauhtia. Kaistanvaihdossa tai liittymän ylityskohdassa sykkeeni nousi korkealla, sillä vaikka lähdin ylittämään tietä autojen valojen oltua kaukana, vältin onnettomuuden usein vain täpärästi, koska pimeässä oli vaikea arvioida etäisyyttä kovasti kulkeviin autoihin.

Seisoin pitkään West Gate-sillan läntisessä päässä miettien miten pääsen Melbourneen. Sillan päässä oli pyöräilykieltokyltti, mutta en tiennyt yhtään kiertoreittiäkään. Päätin polkea sillan yli. Sillan kaiteen ja autojen välissä oli tilaa ehkä metri, jossa minä jännitin, koska joku kännykkään puhuvan, työpäivästä väsyneen tai alkoholista juopuneen autoilijan ratti kääntyy hieman vasempaan ja runttaa minut sillan palkkien välistä 60 metriä alempana virranneeseen Yarra-jokeen. Poljin koko 2.6 kilometrin matkan täysillä ja joen Melbournen puoleiselle osalle päästyäni olin adrenaliinin huumaama ja minun oli vedettävä tovi henkeä katukivetyksellä. 

Melbournen keskustassa lyöttäydyin yhteen kiinalaisen pyöräilijän kanssa, joka oli menossa samaan kaupunginosaan kuin minä. Thorburyssa minut vastaanotti otti 80-vuotias sukulaismieheni Lauri ja sain pedin hänen olohuoneen lattialta. Melbournesta minulta varastettiin polkupyörä, kun olin nettikahvilassa. Se ei ollut minulle yllätys, sillä jo nettikahvilasta ulos noustuani minulle tuli vahva tunne, että pyöräni on vaihtanut omistajaa. Käveltyäni ulos, hymyilin kun metallitolppaan lukittu pyörä oli viety. Kävelin poliisiaseman kautta pyöräkauppaan. 

Varkauden johdosta minun piti hankkia uusi pyörä ja lykkäsin lentoa Bangkokiin kahdella viikolla, joka olikin hienoa, sillä kuuntelin mielelläni Australiassa 45 vuotta asuneen Laurin humoristisia juttua. Australia oli ainut maa koko matkalla, jossa minulta varastettiin tavaraa, mutta se ei liene ihme, sillä saihan koko moderni Australia alkunsa vankilasta. Vuonna 1787 englantilaiskapteeni Arthur Philip johti uudelle mantereelle tuhannen ihmisen joukon, jossa oli mukana 700 vankia.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Kolumbia 3

Malesia ja Thaimaa

Kolumbia

Peru

Uusi matka alkamassa

Kolumbia 2