Burundi-Tansania


 Jatkan kirjoittamista nyt siitä, mihin viime matkatarinassa jäin, eli Ruanda-Burundi rajalta.

Vaistoin välittömästi Burundin olevan köyhempi ja toisella lailla organisoitu maa kuin Ruanda. Kadut olivat roskaiset, lapsilla ei ollut kenkiä, monet ihmiset kulkivat vanhoissa ryysyissä, he kerääntyivät uteliaina ympärilleni, eikä juuri kukaan puhunut englantia.

Rehellisiä vuorinousuja ei matkalla Bujumburaan ollut. Mäet nousivat ylös vuorenharjannetta, vain laskeakseen alas toisen harjanteen juurelle. Kun olin päässyt hyvään nousurytmiin, jäähtyivät jalkani pian alamäen helppouteen.

Miehet kaivoivat maata tiiliskivien muottiin, jotka sitten ladottiin samanlaisista tiilistä rakennettuun uunin poltettavaksi. Lapset kantoivat tiilet päänpäällä tienvarrelle, johon he kasasivat ne kauniiksi pinoiksi, joista naiset myivät ne lopulta talonrakentajille. Pelloilla ei ollut työkausi, joten ihmisillä oli aikaa istua toimettomana tienvarrella ja tervehtiä minua. Melko monet olisivat halunneet minun pysähtyvän ja antavan rahaa. En kohentanut Burundin onnellisuusvertailu sijoitusta peränpitäjästä tekemällä ihmiset hetkessä onnelliseksi

Viimeiselle huipulle ennen Bujumburaa nousin yhdessä kahden paikallisen pyöräilijän kanssa, jotka tosiaankin polkivat nousun ylös seurassani. Suurin osa paikallisista polkijoista nousi ylös niin kovaa vauhtia etten millään pysynyt heidän tahdissaan. He roikkuivat rekan perässä ja joskus samasta rekasta piti kiinni kuusikin pyöräilijää. 2200 metrissä olimme niin korkealla, että edessämme oli 30 kilometriä alamäkeä. Tropiikin taivas oli utuinen, eikä näkymiä ollut. 

Mäki laski minut alas Tanganyika-järven rannalle ja Burundin pääkaupunkiin. Kysyin kadunmieheltä tietä Bujumburan majapaikkaani. Hän ei osannut neuvoa englanniksi, mutta lupasi näyttää jalan missä paikka on. Hän antoi minulle suuntaa juosten edessäni koko kolmen kilometrin matkan ajan. Kolmeen kilometriin kului todella kauan, mutta vieraanvaraisuus ponnistuksen syvyyttä lisäsi huomattavasti seikka, että mies oli lyhyt, mutta painoi varmasti yli sata kiloa. Käteltyäni häntä kiitokseksi, oli hän yltä päältä hiessä, mutta toivotti minulle hyvää matkaa suurella hymyllään.

Burundin pääkaupungissa asuin Saran, Davidin ja heidän toisen vieraan Elisan kanssa. Belgialainen Sara oli parantamassa burundilaisten kommunikointiverkkoa, samasta maasta kotoisin oleva lakimies Elisa tutki vapaaehtoisesti jotakin rikosjuttuja ja burundilainen David opiskeli psykologiaa, jotta voisi tulevaisuudessa auttaa maansa lukuisia hulluja. Minut he oppivat tuntemaan poikana joka lepäsi, söi, pyöräili, venytteli tai nukkui. En auttanut energiallani ketään, sillä sellaista ei ollut. Ne olivat jääneet vuorinousuihin. Hamusin niitä takaisin, jotta jaksaisin kivuta seuraavatkin vuorinousut kivuttomasti.

Yhtenä päivänä Bujumburassa kuulin kahvilasta lasten hysteeristä kirkumista. Käänsin katseeni tapahtumapaikalle ja näin simpanssin varastamassa pöydällä olleen lapsen kolapullon. Vikkelästi ja meluisasti mölyten se poistui rikospaikalta karkuun juoksemalla pöytien alta. Kahvilan ulkopuolella se heittäytyi rennosti makuulle ensimmäisen varjoisan puun alle ja hörppisi tyytyväisenä juuri avatun pullon viileä kolaa. Sen karkumatka viereisestä eläintarhasta oli onnistunut. Perheen ihana iltapäivä oli pilalla ja tilalla itku.

Pakomatkani Bujumburasta oli myös onnistunut. Lähdin seuraamaan Tanganyika-järven rannikkoa. Järven kristallin kirkkaat, rannassa kivipohjaan asti läpikuultavat vedet tummenit kohden horisonttia. Turkoosi vyö rannan tuntumassa tummui kaukana ulapalla Afrikan syvimmän järven tummaan sinisyyteen. Kun tie ei kulkenut rannalla, minua ympäröivät rehevät palmu- ja banaaniviljelmät. Vasemmalla puolella kohosivat jyrkät vuoret, joiden kuivunut kasvillisuus oli paljastanut niiden väriksi maaperän oranssin.

Pysähdyin lounastauolle kiviselle rannalle, jossa kalastajaa odotti yksi vene. Istuin palmupuun varjoon, söin, huilasin hetken ja otin virkistävän uinnin kirkkaassa ja lämpimässä vedessä. Oli mukavaa keskeyttää pyöränpäällä istuminen veden painottomuudessa polskimiseen. Uinnin jälkeen satulan viimassa ihoni oli pölyttömän raikas ja hengittävä. Märät ajovaatteeni pitivät sen viileänä vielä pitkään vedestä poistumisen jälkeenkin.

Vietin yön toisella rannalla. Seuraavana päivänä tie jatkoi kulkuaan paratiisimaisen järven vierellä, josta se kuitenkin lähti jyrkkään nousuun. Päivä oli kuuma ja nousu raatelevan jyrkkä. Nousin sitä ylös kevyellä tuntumalla, eikä minun tarvinnut odottaa sen päättymistä, sillä olisin jaksanut kammeta vielä pitkäänkin jo saavuttuani Burundin viimeiseen kaupunkiini.

Jokaisena iltana uudessa kylässä Burundissa vierelleni ilmestyi suojelusenkeli. Mabandassa hänen nimensä oli Zuma. Hän oli 25-vuotias hitsari. Kävimme lempeän miehen kanssa hänen työpajallaan, kaupungin markkinoilla ostoksilla, syömässä hänen veljensä ravintolassa ja moikkaamassa sairaalassa hänen isoäitiään. Seuraavana aamuna hän johdatti minut oikealle tielle kohti Tansaniaa.

Aamulla tie muuttui hiekkaiseksi, nousut pysyivät jyrkkinä ja perääni lähti juoksemaan noin 7-vuotias poika. Hän juoksi kanssani koko pitkän ylämäen. Jätin huipulla jäähyväiset, koska olin varma hänen jäävän taakseni alamäessä. Taakse katsottuani näin lyhyiden jalkojen kuitenkin käyvän yhä kovempaa vauhtia jo kaukana takanani. Seuraavassa yli 10 prosentin mäessä poljin taas kävelyvauhtia. Poika 

juoksi minut kiinni ja alkoi välittömästi työntää minua. Hän oli hengästynyt ja hikitippoja valui hänen poskillaan. Hän työnsi minut ylös koko mäen. Mäen jälkeen laskin vauhtia tasaisella, jotta hän pysyi tahdissani. Seuraavassa ylämäessä pojan esimerkki motivoi myös vanhemman pojan työntöhommiin. Nyt minun ei enää juurikaan tarvinnut itse polkea. Vanhemmalta pojalta loppui kuitenkin puhti ja pieni, vain pyörälaukkujeni ylätasoa hieman korkeammalta maailmaa tarkasteleva poika jatkoi yksinäistä uurastustaan. Tajusin tulleeni pitkän alamäen huipulle, kiitin poikaa ja kättelin hänelle uudet jäähyväiset. Olin varma, ettei hän enää voisi seurata minua. Hän otti vielä viimeiset toivonaskeleet alas rinnettä, mutta tajusi itsekin, että ainut vaihtoehto oli vilkuttaa jäähyväiset.

Hän jäi viimeiseksi ystäväkseni Burundissa, sillä pian olin jo Tansaniassa. En havainnut mitään muutosta rajalla, jossa ei rajaa oikeastaan ollutkaan, vain yksi rakennus, jonka ohi itse asiassa vahingossa pyöräilin ennen tienvarren miesten takaisin huutoa.

Tansanian puolella alamäessä laski pikkupoikia itse puusta tekemillään polkupyörillä. Pojat olivat kovemmanluokan alamäkikuskeja, sillä heillä ei ollut pyörissä lainkaan ketjuja saati jarruja. Pyörillä oli vain yksi käyttötarkoitus, laskea alamäkeä mahdollisimman kovaa. Ei heillä ollut huolia rengasrikoistakaan, sillä kumit, pinnat ja vanteet olivat yhtä umpipuuta läpeensä. Tie uudessa maassa oli paikoin äärimmäisen pölyinen, mutta matkani eteni vilkkaasti ja saavuin pitkän päivän päätteeksi takaisin Tanganyika-järven rannalle Kigomaan ennen pimeän laskeutumista.

Kigoman kadulla vastaani käveli valkoinen mies. Hän oli heti halukkaan oloinen juttelemaan, joten tiesin hänen olevan myös pyörämatkaaja ja ajattelin hänen nähneen minut aiemmin päivällä pyöräilemässä. Näin asia myös oli. Amerikkalainen Dravis oli polkenut Euroopassa ja Länsi-Afrikassa 11 kuukautta ja 18 000 kilometriä ja hän oli lopettelemassa matkaansa kuukauden sisällä Nairobin. Pienikokoinen, korvarenkainen ja kielikoruinen Microsoftin entinen insinööri oli saanut lopputilin, menettänyt samalla asunnon ja tyttöystävän. Takaiskujen sijaan hän näki tilanteessa hienon mahdollisuuden nähdä maailmaa. Hän aloitti uuden elämän.

Mietin usein tapaani edetä, sitä miten pitkiä ja tehokkaita päiviä poljen, missä lepään ja kuinka paljon. En niinkään etsi oikeaa tapaa matkata, vaan miettiminen ja ”tasapainon” tunnustelu kuuluvat mielestäni olennaisena osana pyörämatkaamiseni kokonaisuuteen. Ehkä se kuuluu muidenkin pyörämatkaajien elämään. Siitä syystä kyseenalaistankin usein oman tapani edetä, koska useat tapaamani polkijat, etenkin ikäiseni nuoret miehet matkaavat usein hyvin eri tavalla kuin minä. Monet heistä polkevat pitkiä päiviä samalla vauhdilla kuukaudesta toiseen ja pitävät minua huomattavasti vähemmän lepopäiviä.

Todennäköisesti minä olen vain laiskempi ja kenties pyöräilyyn jopa lahjattomampi, koska en kykene piiskaamaan itseäni moiseen.

Hän polkee 20 000 km vuositahtia ja minä olen parhaimmillani pystynyt 16 000 kilometriin huomattavasti paremmilla Aasian ja Euroopan teillä kuin hän pääasiassa Afrikassa. Minulla on takana yhtäjaksoista (terveysvaivoja lukuun ottamatta) kestävyysharjoittelua 14-vuotiaasta asti, mutta hän oli edellisessä elämässään X-box insinööri.

Olen miettinyt useasti millaiseksi olotilani ja kuntoni muuttuisi, jos lisäisin pyöräilymäärääni runsaasti. Olen uumoillut, että määrän lisäys heikentäisi kuntoani. Luit oikein. Määrän lisäys heikentäisi kuntoani. Uumoilin joskus sitäkin, että paljon polkiessani voisin tuntea itseni väsyneemmäksi, enkä siten jaksaisi keskittyä tapaamieni ihmisten seuraan ja vastata edes heidän yksinkertaisiin tervehdyksiinsä tienpäällä.

En tuntenut kyseenalaistavani lainkaan Dravisin tapaa matkata. Hän oli fiksun oloinen ja hänellä oli selvästi eteenpäin pyrkiviä mielipiteitä esimerkiksi Afrikan kehittämisestä ja muista asioista, joiden parissa aivoni eivät ole jaksaneet työskennellä. Hän sanoi taluttaneensa pyöräänsä siinä järveltä nousseessa ylämäessä, jossa nousin vahvasti ja nautin burundilaisten koululaisten ja kanssapyöräilijän seurasta. Hän ei pitänyt Burundista, koska ihmiset olivat liian lähelle tunkevia ja runsaslukuisia. Hän myös sanoi Bujumburaan johtaneen alamäen olleen matkansa kauhistuttavin kokemus. Kurvit joiden vauhdissa rentouduin.

En puhunut Dravisille paljoakaan, eikä hän tiedä mitään matkoistani. Hänellä oli niin kova draivi puheessa, etten ehtinyt suullani väliin. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata häntä teehetkellämme ja olen kiitollinen hänen esimerkillään, jolla hän näytti, että jos nopeuttaisin paljon etenemisvauhtiani, kuntoni saattaisi laskisi, olisin kenties väsyneempi, enkä ehkä enää jaksaisi nauttia vieressäni juoksevien koululaisten tempuista.

En usko Dravisin tyylin edetä olevan sen parempi kuin minun, mutta en myöskään usko omaan tapaani sen enempää. Tyylilläni jää varmasti paljosta paitsi asioissa, jotka ovat hänelle tärkeitä. Olen ollut tyytyväinen, kun pyöräni on kulkenut kevyesti vuorinousuissakin ja siitä, että joskus on ollut hetkiä, jolloin olen osannut pysähtyä nauttimaan tapaamieni ihmisten seurasta.

Minulle pyörämatkaaminen on ollut suurelta osalta pyöräilemistä ja siinä sivussa ihmisten seurassa olemista. Hänelle se on puheidensa mukaan kulkuneuvo uudesta kokemuksesta toiseen. Minä nautin pyöräilemisestä ja Dravis polkenee kokemuksien perässä, joista hän haluaa nauttia. Ainakin hän kirosi pyöräilyn raskautta.

Kuuntelin kertomusta siitä miten hän jätti kaiken taakseen ja aloitti uuden elämän. En ole itse kokenut koskaan samoin, vaan pikemminkin tuntuu että matkani on vain jatkumo jollekin. En ole osannut ajatella tätä ”pyörällä maailman ympäri” suoritustani erillisenä projektina elämässäni, jonka loppuun asti olisi riitettävä motivaatiota ja jonka suorittamisesta saisin jotakin. Matkaan niin rennosti ,etten tarvitse etenemiseen motivaatiota. Se vain tapahtuu niin kuin se tapahtuu tai sitten ei tapahdu lainkaan. Dravis voi aina aloittaa uuden elämän ja laittaa uutta matoa uuteen koukkuun. Minulla riittää oppimista vielä tässäkin elämässä…

Niin, polveni tulivat kipeiksi Burundin jyrkissä vuorinousuissa, joten Dravis lienee ollut viisaampi kun ei polkenut niitä. Lepuutin polvia Kigomassa viikon ajan. En ole koskaan ennen saanut polviani kipeiksi ja jatkettuani matkaa olin hieman epävarma lähtevätkö jäykkyydet pois polkemalla vai olisiko ollut parempi jäädä lepäämään lisää.

Afrikkalaiset koittavat usein renkaitani ja nostavat peukut pystyyn niiden ollessa kivikovat. Heille päällimmäinen ongelma on miten pitää renkaissa ilmat ja sainkin ihmetteleviä katseita kun otin tienristeyksessä pois puolet renkaitteni paineesta. Tein sen koska edessäni oli 1000 kilometriä hiekkateitä. Olen lukenut montaa Tansanian karttaa ja vain yhdessä niistä oli merkitty tie alueelle jonne olin menossa ja siinäkin kartassa tie merkittiin 50 kilometrin jälkeen poluksi.

En voi sanoa tien olleen hyvä, sillä neljän tunnin pyöräilyn päätteeksi olin vain 45 kilometrin päässä Kigomasta. Olin kuitenkin tyytyväinen, että oli tie. Pysähdyin pieneen kalastajakylään, josta löysin pienen majatalon, jonka rouvalla oli aikaa pitää kaikkien huoneiden numeroimattomia avaimia samassa nipussa. Ei ihme, sillä hotellin vieraskirjaan oli edellisen kuukauden aikana kertynyt vain kymmenen uutta nimeä. Huone maksoi 1.25 euroa, joten paikan pääasialliset tulot tulevat yötä lyhyemmistä vierailuista.

Viereisestä huoneesta kuului lemmen ääniä, juoppo huusi, lapset itkivät, kipeät yskivät, naiset huusivat järjestystä ja radio pauhasi. Paikka ei ollut täydellinen lepoon, mutta oli hienoa etten viettänyt yötäni yksinäisesti pusikossa. Vietin illan yksinhuoltaja prostituoitujen ja heidän lastensa kanssa, joiden isät eivät ole maksaneet elatusmaksuja ensiyön jälkeen. Heidän mustat silmänaluset ja ryvettynyt olemus viittaisi keskimääräisen illan olevan vaisu, mutta tuona kuun valaisemana iltana nuukahtaneen majatalon sisäpihalla maittoi nauru. En tiedä oliko heidän luonaan koskaan vieraillut valkoista miestä, sillä kaikki mitä tein tai sanoin oli heidän mielestään ihmeellistä tai hauskaa ja he kuuntelivat minua mielenkiinnolla, vaikka en paljoa puhunutkaan. Kun olin ikkunattoman huoneeni lian syövereissä, heidän melunsa jyrisi täydellä voimalla metrin päässä seinän takana olevalle sängylleni. Osaan jonkun sanan swahilia ja ymmärsin heidän puhuvan koko ajan minusta ja aina puheenaiheen päätteeksi kaikuvalla ja pimeällä betonipihalla raikui nauru.

Hauskaa oli, mutta kun yksi heistä sanoi erittäin huonolla englannilla haluavansa tulla minun kanssani Suomeen, yhtyivät kaikki muutkin hänen tokaisuun, eikä pieneen hetkeen kukaan nauranut. Hiljainen hetki osoitti heidän todella haluavan pois siitä missä ovat. He tekevät kuluttavaa työtä ja palkaksi he saavat sen verran rahaa, että saavat korkeintaan yksinkertaista ruokaa, vaatteita ja alkoholia, jolla pitää hauskaa kun minä en ole talossa.

Sisäpihan huuto ja viereisen huoneen radio herättivät minut jo ennen kukonlaulua ja päätin jatkaa matkaa aikaisin. Noustuani sängystä kaikki metelöitsijät olivat painuneet takaisin nukkumaan ja ainoastaan naisista vanhin, joka ei työskennellyt yöllä, oli aamutoimissaan.

Alkumatka kulki hienolla palmupuiden reunustamalla maaseudun kapealla tiellä kivenheiton päässä Tanganyika-järvestä. Tie oli kivinen, mutta niitä kanssani jakamassa oli runsaasti paikallisia polkijoita. Matkaani tuli tauko joella, jonka rantaan lossi oli juuri saapunut.

Lossin pielessä nautiskelin matkaamisesta ja ostin rouvalta tuoreita vehnäpullia ja seurailin värikästä afrikkalaista maalaiselämää. Toisella puolen jokea todella jyrkät mäet alkoivat siitä mihin ihmisasutus päättyi. Olin jo kymmenien kivenheittojen päässä järveltä ja välissämme oli vain mäkiä ja pusikkoa.

Olin tarkkana polvieni kanssa ja jyrkimmissä nousuissa talutin pyörääni, koska, sillä tavoin etenin yhtä nopeasti kuin polkemalla mutta rasittamatta polviani. Jotkut hiekkaisista nousuista olivat niin pehmeitä, ettei niissä olisi ollut edes mahdollista polkea ja työntämälläkin pääsin ylös vain vaivoin.

Odotin milloin näkisin taas järven, jotta saisin sieltä vettä ja voisin pysähtyä lepäämään pitkän päivän päätteeksi. Kysyin pienen puron vierellä maata hoitaneilta miehiltä tietä järvenrannalle, mutta he sanoivat kylän olevan jo takanapäin. He ohjasivat minut kuitenkin oikopolulle. Aluksi se oli niin jyrkkä, etten ollut alkuun päästä ja sitten niin kapea, ettei pyöräni mahtunut kulkemaan. Palasin päätielle 50 metrin kulkemisen jälkeen, vaihdoin jalkaani lenkkarit kovapohjaisten pyöräilykenkien sijaan, miehet täyttivät vesipulloni ja lähdin työntämään laakson pohjalta ylös noussutta pitkää, pinnaltaan hiekkarantaa muistuttanutta todella jyrkkää nousua.

Yli 10 prosentin kiviset ja hiekkaiset nousut olivat jo normi, autoja en ollut nähnyt lossin jälkeen, lenkkarit pysyivät jalassani ja veteni alkoi vähetä. Toivoni järven näkymisestä hiipui korkeuteni jatkuvasti noustessa. Asutustakaan en nähnyt, joten odotin vain seuraava puroa.

Puolituntia ennen auringonlaskua laskinkin pienelle purolle, jossa ei enää virrannut vesi, vaan se oli seisahtunut pieneksi lätäköksi odottamaan seuraavien sateiden tuomaa liikettä. Ylämäessä näin myös talon, mutta ajattelin heidän hakevan vetensä samasta likaisesta lammesta ja päätin pumpata sieltä vettä filtterillä ja vielä tupla puhdistaa se tipoilla. Lähistöltä löysin pienen palmulehtikatoksen palmunviljelijöiden autiosta leiristä. Pystytin telttani sen alle ja nukuin pitkät unet.

Olin aamulla virkeä ja tyytyväinen, etteivät polveni olleet kipeät seitsemän tunnin mäkisen päivän jälkeen. Hamusin kuitenkin helppoa päivää ja Tanganyika-järven rantaa. Jyrkkien nousujen jälkeen olin tuhannessa metrissä ja aistin ympäristöstä ettei tie voisi enää nousta. Alamäessä pyörälaukkuni rokkasivat, ojentajani ottivat iskuja vastaan ja pääni nautti vauhdinhurmasta ja sinisistä näkymistä järvelle.

Alhaalla tie laski suureen palmulehtoon. Tervehdin kylän ensimmäistä näkemääni miestä, vaihdoimme kuulumiset ja kysyin onko kylä Helembe. Viirusilmäinen ja lempeäkasvoinen Yoka johdatti minut Helembem kylän peruskouluun, esitteli minut rehtorille ja sanoi hänen pitävän minusta huolta. Sain majapaikan rehtorin talon lattialta. Minua auttaneen miehen poistuttua rehtori kertoi Yokan olevan kyläpäällikkö. Lähdimme yhden opettajan kanssa hiekkarannalle uimaan ja peseytymään.

Matkalla vanttera ja yritteliäs, mutta ajoittain tyytymättömän oloinen koulun viides ja epävirallinen esikoululaisten opettaja, joka saa palkkaa sen verran kuin koulun muut opettajat ovat valmiita omasta pussista antamaan, joskus siis 30 000(15e) toisinaan 50 000 shillinkiä kuukaudessa tienaava John kysyi minulta: ”mitä hyödyn pyörällä kiertämisestä?”

”En tiedä, miten sinä hyödyt lasten opettamisesta”, vastasin. 

Hän vastasi hieman yksinkertaisella englannilla: ”to know what is going on” 

Minulla ei ollut mitään lisättävää vastaukseen.

Seuraavana päivänä olimme taas matkalla rannalle kun osoitin hänen t-paitaansa ja kysyin tietääkö hän mitä siinä oleva Windows XP Security-logo tarkoittaa.

John osoitti koulun ikkunaa ja sanoi: ”This is what we call window, if there is more than one, we call them windows. Pian hän lisäsi osoittaen kaltereita: “and this is the security”.

Muutaman askeleen jälkeen hän kuitenkin totesi ettei tiedä mistä hänen t-paitansa tulee, aavistellen kuitenkin Englantia tai Amerikkaa. Sanoin sen tulevan Amerikasta. Muuta lisättävää minulla ei ollut, sillä hänen kylässään ei ole yhtään tietokonetta, televisioita on kolme tai neljä, ne toimivat generaattorilla, sillä sähköä saati juoksevaa vettä kylässä ei ole. Autoja ei ole yhtään, kännykkä ei kuulu ja jalkapatikan lisäksi ainut julkinen viestin kuljetusväline on järvellä kulkeva lautta.

Illat kylässä eivät kuitenkaan ole tylsiä ja ylivoimainen enemmistö sen asukkaista onkin siten lapsia. Koulussa on neljä opettajaa, seitsemän luokkaa ja yli 700 oppilasta. Useimpina päivinä kouluun asti vaivautuu kuitenkin vain 200-300 oppilasta, sillä vanhempia on autettava kotitöissä, pellolla ja paatilla. Toisia koulu ei yksinkertaisesti kiinnosta, joten he karkaavat. Kyniä, kirjoja ja vihkoja on liian vähän eikä oppilailla ole niihin aina rahaa, vaikka kynäkin maksaa vain 2-5 senttiä. Pulpettejakaan ei ole riittävästi ja osa sakista istuu lattialla.

Kouluun oppilaat tulevat vatsa tyhjänä kello seitsemän. Ensimmäiset kaksi ja puolituntia aamuna jonka kylässä vietin, kuluivat oppilailta jalkapalloa pelaten, koulun pihaa lakaisten ja tiiliä opettajan uuteen taloon kantaen. Yksi suuri tiili muuten maksaa 5 senttiä ja talonrakentajan palkkio koko hommasta on 20 euroa. Katto ei maksa mitään, jos heinät kerää itse, joten talon saa alle satasella ja vieläkin halvemmalla jos tiiletkin polttaa itse.

Sitten koko koulu kokoontui pihalle ja yksi opettajista piti oppilaille osuvan puheen sanomalla ettei valkoista miestä voi pitää kävelevänä pankkiautomaattina, eikä ole mitään järkeä huudella ”GIVE ME MONEY!!!!!!!” Puheen jälkeen yksi opettajista haki piiskan ja rankaisi napakoilla lyönneillä edellispäivänä laiskotelleita oppilaita. Myöhemmin tein jokaiseen luokkaan lyhyen vierailun. Oli jo keskipäivä, mutta opetusta lapset eivät olleet vielä saaneet. Pieni oppilas tulikin opettajan luokse ja kysyi: ”etkö opeta meitä tänään lainkaan?”  ja toinen pikkupoika sanoi pian: ”tulisit jo opettamaan.”

Itse olin tyytyväinen jokaisesta sekunnista kun minun ei tarvinnut opiskella. Ehkä tilanne olisi toinen Suomessakin, jos koulussa olisi yksi opettaja lähes 200 oppilasta kohden ja he kiertäisivät päivänmittaan luokasta luokkaan opettamassa nälkäisiä oppilaita, joilla ei ole kirjoja. Rehtori myönsi työnsä olevan vaikea, mutta ainakin hän sanoi yrittävänsä.

Hellivässä Helembessä olisin viettänyt mielelläni pidempäänkin, mutta en vastannut myöntävästi kutsuun jäädä, sillä joskus matkamiehen pitää edetä ja Tansaniassa se tapahtuu vihdoinkin aavistuksen vauhdikkaammin. Toisaalta mihin minulla taaskin oli muka kiire, ei kerta kaikkiaan mihinkään.

Helembestä seuraavaan kylään loppui tie. Useimmiten vain pyöräni levyinen polku mutkitteli sen jälkeen idyllisessä maalaismaisemassa. Ajoin halki palmukujien, poikki tiheiden maissipeltojen, yli kapeiden jokien ja läpi perheiden pihapiirien, joissa nuorimmat lapsista lähtivät usein juosten karkuun kun näkivät valkoisen pyöräilijän saapuvan, pillastuipa useat heistä itkuunkin. Polku oli paljon parempi poljettava kuin se loppunut, kivinen ja hiekkainen ”tie”. Polku oli vain pyöräni levyinen jalaukkuni koskettivat maissinvarsia. Kovapintaisuudessaan se oli kuitenkin täydellinen leppoisaan pyöräilyyn. Sen loivat mutkat loivasti kiemurtelevat mutkat tanssittivat minua. Ei ihme, että seurassani olikin paljon pyöräilijöitä, sillä seutu oli tasaista ja pyörä ainut kävelyä nopeampi kulkuneuvo.

Mgombazin markkinoilla tein viimeiset ostokset ennen tien kääntymistä kohti sisämaata. Pujottelin aikani vehreän kylän hiekkaisilla poluilla savitalojen sokkeloissa, mutta en löytänyt tietä oikeaan suuntaan. Saavuin palmukujalta koulunpihalle, jossa suuri oppilasjoukko jähmettyi sanattomana paikoilleen minun polkaistua hiekkaiselle pihalle trikoissa, aurinkolaseissa ja pyöräilykypärässä. Jähmettyneestä monikymmenpäisestä koulujoukosta ja jännittyneessä ilmapiirissä yksi poika käveli luokseni niin rennosti ja rehvakkaasti, että amerikkalaisten rap-videoiden lökäpöksyiset artistit vaikuttaisivat hänen rinnallaan rautakangen nielleiltä. Sini-valkoiseen koulupukuun sonnustautunut laiha koulupoika tuli luokseni leveästi hymyillen, paiskasi kättä ja kysyi mitä kuuluu. Siinä hetkessä kaikkien kymmenien oppilaiden pelko ja ihmetys laukesi ja täydellinen hiljaisuus ja seisahtuneisuus muuttuivat nauruun ja meidän luoksemme johtaneeseen liikkeeseen.

Tämän päättäväisen pojan johdolla iso joukko koululaisia lähti saattamaan minua oikeaan suuntaan. Reitti oli kapea ja koululaisten jono takanani pitkä. Leveän, mutta matalan joenylityksen jälkeen polku erkaantui sisämaahan päin. Koululaisten oli aika palata takaisin ja heilutimme jäähyväiset. Reitti pysyi yhä kapeana ja lähti toisen joenylityksen jälkeen jyrkkään nousuun. Ainut vaihtoehto oli pistää lenkkarit jalkaan ja alkaa työntöhommiin. Jyrkimmissä kohdissa pyöräni pysähtyi suuriin kiviin ja sain sen uudelleen liikkeelle ainoastaan hakemalla pitoa maassa kovin kiinni olevista kivistä, jotka olivat oivia apuja, kuin otekahvoja kiipeilyseinällä.

Kuulin takanani huohotusta mutta en voinut kääntyä katsomaan, sillä kohta oli jyrkimpiä ja jouduin taistelemaan kovasti painovoimaa vastaan jotta pyöräni ei lähtenyt vierimään alaspäin. Tein maksimaalisia rykäisyjä yli kivien keskittyen samalla pystyssä pysymiseen. Sykkeeni nousi korkealle vaikka vauhtini oli alle 2 km/h. Mies huohotti jo niskaani ja vauhtini pysähdyttyä hänkin pysähtyi. Kivikon loputtua tunsin pyörässäni todellakin olevan menoa auttavat laakerit ja 4 km/h vauhti tuntui kuin lennolta. Tervehdin viimein myös takanani jo jonkun minuutin kävellyttä miestä.

Nousin mäkeä ylös pitkään ja yhteensä 300 vertikaalista metriä. Olin ylhäällä yhtä aikaa miehen kanssa, joka otti minut aina kiinni jyrkimmissä kohdissa. Huipulla hän hyppäsi moottoripyörän kyytiin ja minä jäin ruokatauolle puun alle. Kovasta työstä huolimatta työntäminen ei tuntunut rankalta ja jalkojani ei hapottanut edes jyrkimmissä kohdissa. Selkävaivani on estänyt minua pitämästä ylävartaloani vahvana jo kolmisen vuotta ja käteni olivat väsyneet tosin jo alkumatkasta. Väsynein oli juuri se pahimmassa jumissa ollut kohta selästäni. Olin kuitenkin tyytyväinen, että puolen tunnin makoilun jälkeen selkäni tuntui palautuneelta. Jumia selässä siellä täällä vielä on, mutta puun alla maatessa kasvoillani oli leveä hymy, kun se kesti koetunlaisen rääkin. 

Ylämäen toisella puolen peseydyin purossa, otin siitä vettä, poljin vielä joitakin kilometrejä ennen kuin pystytin leirini pusikkoon. Valitsin paikaksi jo palaneen maan, sillä ruohikkopaloja oli kaikkialla, enkä halunnut sellaista yökylään.

Seuraavana päivänä edessäni oli vielä yksi työnnettävä kivinen nousu, jonka jyrkimmässä hieman oikaisseessa kohdassa mittasin jyrkkyydeksi 30-40 prosenttia. Montaa prosenttia jyrkempää tai kivisempää nousua en olisi kyennyt nousemaan. Huipulta tie lähti loivaan laskuun. Poljin kaksi päivää melko harvaan asutulla alueella, mutta hyvällä hiekkatiellä. Viikon pitkän matkan jälkeen saavuin yllättävän hyvävoimaisena Mpandaan, mutta olin seuraavana aamuna kuitenkin väsynyt, sillä hiljaiseksi olettamani hotelli sijaitsikin yöllä eloon syttyneen discobaarin välittömässä laheisyydessä.

Heräsin kukonlauluun, pakkasin laukkuni ja lähdin polkemaan. Norsu katkoi puita tien läheisyydessä, kirahvit popsivat lehtiä, apinat hyppivät puissa ja antiloopit ampaisivat minua karkuun. Ympärilläni pörräsi muutama tsetsekärpänen.

Yhtäkkiä vierestäni alkoi kuitenkin kuulua kova ulvonta ja murina. Olin ajanut hyeenalaumaan. Jotkut pötkivät karkuun pusikkoon ja toiset jähmettyivät paikalleen murisemaan. Lähimmälle murisijalle oli matkaa 15 metriä. Vauhtini oli kova, eikä hajaantunut lauma vaikuttanut uhalta, joten jatkoin eteenpäin tasaisella matkavauhdillani joka oli pitkästä aikaa kiitettävällä tasolla, sillä tie oli nyt täysin mäetön eikä keskipäivän tuuli vielä puhaltanut, mutta etenkin siksi, että ympärilläni pyöri jo satoja tsetsekärpäsiä ja kärsin jatkuvasti niiden puremista. Mitä kovempaa poljin, sitä vähemmän ne purivat minua. Tilapäinen kipu ei minua haitannut, mutta tiesin niiden levittävän unitautia.

Kun vauhtini laski alle viiteentoista, oli kuin takanani seuraava valmentaja olisi piiskannut kampiini lisävauhtia heittämällä tikkoja perseeseeni. En hidastanut lainkaan kuopissa ja kiihdytin kovaa kohtiin joissa näin pehmeää hiekkaa. 

En enää nähnyt suuria eläimiä juuri lainkaan, sillä jatkuva huitominen ja ajoon keskittyminen veivät koko keskittymiseni. Naamalle tunkevien paarman kaltaisten otusten hyökkäykset ja kymmenet puremat tekivät ajosta erittäin kuormittavaa. Kolmessa tunnissa pysähdyin vain kerran ottaakseni laukusta leipäpussini. Sadat laukkujen päällä odottaneet tsetsekärpäset hyökkäsivät kimppuuni ja saivat minut pelaamaan kämmentennistä. Pyörän päällä oli parempi olla.

Oli helpotus saapua kansallispuiston toiselle laidalle, mutta Welcome back -kyltin olisin mieluusti kaatanut. Pian tienvarressa oli autiotalo. Juoksin sen sisälle vauhdilla ja etsin tieni perimmäiseen huoneeseen sulkien nopeasti kaikki taakseni jääneet ovet. Vedin henkeä hetken ja sitten hain ulkoa ruokalaukkuni. Pimeään huoneeseen minua seuranneet muutamat kärpäset olivat nyt vieraassa ympäristössä, eivätkä kiusanneet minua. Söin hyvin ja lepäsin tunnin ajan. Mikä lepo, mikä helpotus!

Levon jälkeen kävin pakkaamassa laukkuni kiirellä, palasin pommisuojaani ja odotin minut jo löytäneiden kärpästen kaikkoavan pyörältäni. Palasin pyörälleni vikkelästi ja kiihdytin nopeasti karkuun kärpäsiltä. Ponnistukseni oli turha. Keskipäivän tuuli alkoi puhaltaa vastaani, tie alkoi nousta, vauhtini laski ja kärpäsille tuli lounasaika. Siinä minä olin kuin hopeatarjottimella. Lopulta minun oli pakko pysähtyä ja vaihtaa päälle pitkät ajovaatteet. Vein operaatio-huitomisen loppuun äärimmäisen nopeasti, mutta sain taas lukemattomia puremia.

Tuulitakki, väljät retkihousut, hanskat ja kypärän alle sullottu pyyhe helpottivat vointiani, vaikka sainkin vielä puremia kohtiin, joissa vaatteet olivat kiinni ihossa. Oli kuumin päivä Tansaniassa, noin 30 astetta ja keskipäivän aurinko porotti selkääni. Poljin raskaassa nousussa kävelyvauhtia ja olin edelleen pitkissä vaatteissa, eikä puremien ja pitkään yli 160 sykkeillä ajamisen rasittama kehoni päässyt jäähtymään ja stressitekijöiden yhdistelmä keitti kehoni ja sykkeeni pomppasi yli 170:een, vaikka en tietoisesti ponnistellut kovasti, jota yleensä vaaditaan moisiin sykelukemiin. Nousun päällä sain huilattua hetken varjoisassa majassa ja parin kymmenen kilometrin päässä ihmisasutuksen alettua sain vihdoin riisua vaatteeni. Tuulen päästyä puhaltamaan iholleni ja tsetsekärpästen puremien loputtua, kehooni laski rauha ja sykkeet palasivat alas, jopa vain kaksinumeroisille lukemille. Olin tyytyväinen, ettei stressitila johtunut kestävyyden loppumisesta ja pienestä univajeesta.

Nukuin taas palaneella maalla ja hyvin nukutun yön jälkeen jatkoin matkaa onnekseni tiheämpään asutulla ylängöllä, jossa tsetsekärpästen sijaan seuraa antoivat ystävälliset ihmiset. Monotonisen ja epämääräisen savanniryteikön jälkeen oli ilo olla alueella, jossa oli taas näkymiä. Ruohosto ja viljelymaat kumpuilivat kauniisti aina 2500 metrin korkuisten vuorten juurelle asti. Lounasajan tultua muistot Katavin ryteiköstä elivät ihollani kuitenkin yhä kirkkaammin. Punaisia puremia oli kaikkialla. Eniten kihelmöi ja kutisi takapuoleni, mutta pelkästään vasemmasta kämmenselästä laskin 46 punaista puremaa. Persettäni en uskaltanut lähteä edes tutkimaan. Seuraavat kaksi päivää kuluivat pyöränpäällä kihelmöiden, mutta helpohkosta ajosta nauttien. Sumbawangassa oli onneksi taas aika levätä ja antaa pattien laskeutua.

Olin nyt pienessä kaupungissa, jossa oli tarjolla kaikki tarvitsemani palvelut. Hotelli oli loistava: hiljainen ja ainoastaan vessanpytty, valot ja verhot olivat rikki, mutta sellaiset kuitenkin oli. Söin pitkästä aikaa jopa maittavaa ja ravitsevaa ruokaa ravintola Valkoisessa talossa. Vitivalkoisessa rakennuksessa ja kylmien loistoputkien valaisemassa tilassa edessäni oli lihaa, papuja, riisiä ja kolmenlaista kasvismuhennosta ja vieressäni ruokaillut mies kysyi: ”Oletko turisti täällä ja vierailemassa Katavi kansallispuistossa.”.

Vastasin: ”Valitettavasti”, ja jatkoin herkullisen aterian syömistä, takapuoltani silloin tällöin raapien.

Niin, tämä kirjoitus taitaakin taas olla niin pitkä, ettei kovinkaan moni silmäpari ole tänne asti jaksanut. Poljin Sumbawangasta kuitenkin kolme päivää tänne Mbeyaan ja kertaan nyt sen ajan tapahtumat lyhyesti, jotta minulle jää edes pieni kirjallinen muisto kiikkustuoliin tuoltakin pätkältä:

Nousin ylös pusikosta. Poljin viisi tuntia samaisella tahmealla soratiellä tiellä. Ylängön maisemat olivat silmiä lämmittäviä ja pienet maatiilitalot kylmiä Tansanian talviöiden jäljiltä. Sigungassa pysähdyin kylänraitille ja ympärilleni tulleista miehistä Isaac kutsui minut kotiinsa. Hyvin pukeutunut pitkä, hoikka ja kaikin puolin edustavanoloinen maanviljelijä oli valmistautumassa kolmen kylän kanslerin vaaleihin, mutta valitti, että hänen ystävä, vastustaja ja nykyinen kansleri on kisassa vahvoilla, sillä hallitus on maksanut hänelle viiden vuoden aikana 4000 euroa palkkioita, joilla hänen on nyt mahdollista lahjoa äänestäjiä, kuten pelipaitojen puutteessa olevaa jalkapallojoukkuetta. Hän pyysi minua kuitenkin rukoilemaan hänen puolestaan. Hänen vaimonsa lämmitti minulle kylpyveden ja valmisti poikkeuksellisen maukkaan illallisen. Isäntäni pahoitteli, että olemme Afrikassa eikä hänellä ole tarjota parempaa. Seuraavana aamuna olin hieman raukea ja kadehdin sylivauvoja, joita pikkutytöt kantoivat selissään heidän saatettuaan minua takaisin samaiselle tielle. Käärön käärityillä, villahattuun puetuilla ja selässä matkustavilla pienokaisilla on vapaus itkeä kun ei ole kivaa, on nälkä, jano tai paikkoja kolottaa. Kun kaikki on hyvin he ilmoittavat siitä hymyllä ja kikatuksella. Voi niitä aikoja. 

Onneksi kovaa vastatuulta, rasvaista eväsmunkkia ja kuoppaista tietä oli edessäni enää 35 kilometriä ja kolme ja puoli tuntia. Niin hyvältä se tuntui, että olisin laskeutunut pussaamaan asvalttia, ellen olisi tuhannen kilometrin aikana jo sopeutunut hiekkaan ja kuoppiin. Juhlistin tapahtumaa kuitenkin syömällä ravitsevan aterian Tundumassa, vilkkaassa ja villissä Sambian, Tansanian ja Malawin välisessä rajakaupungissa. Syömisen jälkeen juttelin pitkään samassa ravintolapöydässä lounastaneen HIV-tutkimusta tekevän lääkärin kanssa. Hänen kenttätutkimukset rajakaupungin yöelämästä olivat saattaneet hänen suuhunsa niin mustia sanoja ihmiselämän todellisuudesta etten niistä nyt kirjoita. Niin synkkiä kuin kuvitella saattaa. Huhhuh mitä kaikkea sitä ihmisten hymyjen taakse kätkeytyykään. Sitten käännyin koilliseen kohti Mbeyaa ja myös Nairobia. Ironista kyllä, että käännyttyäni suoraan kohti lähtöpistettäni Nairobia, selkääni puhalsi sivumyötäinen ja keskinopeuteni nousi loppupäivänä 100 prosenttia. Olin ajanut jo tuhansia kilometrejä pääasiassa vastatuuleen. Vietin illan pienen ja afrikkalaisittain todella hiljaisen kaupungin majatalossa, jossa oli odotettu seuraavaa vierasta jo viikon ajan ja sen vanhahko nainen sanoi heti alkuunsa: ”jos haluat hyvän huoneen, etsi sellainen muualta”. Viimeisenä päivänä poljin jo sammuneilla lyhdyillä ja yhteistyöhaluttomilla jaloilla. Mbeyassa on ollut hyvä levätä. Neljä levättyä päivää eivät sytyttäneet lyhtyjäni takaisin täyteen liekkiin, mutta tarkoitukseni on edelleenkin edetä vauhdikkaammin ja kun olen ajanut seuraavat 420 kilometriä ja olen Malawijärven rannalla, on tarkoitukseni levätä riittävästi, vähintäänkin kaksi viikkoa, jona aikana lyhtyjeni liekkejä kirkastella.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Kolumbia 4

Fillareilla Virossa

USA - länsi

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Lämmittely

Argentiina

Iran