Chile-Argentina

Reitti: San Pedro de Atacama – Socaire - Paso Sico – Olacapato - San Antonio de los Cobres – Salta

Aivan kuin eläessäni hengitän, tunnen pyörää polkiessasi tuulen aina kasvoillani. Nyt laskin vastatuulessa kovaa vauhtia Bolivian rajalta kohti Chilen puolista San Pedro de Atacaman kylää. Kova tuuli sai poskeni lommolle. Katsoin laaksossa avautuvan Atacama-aavikon kuivaan laajuuteen ja tunsin kuinka mieleni vapautui yhden ajatuksen halusta. Poltteeni polkea erittäin vaativa, yksinäinen, viikkojen mittainen ja huolellisista valmisteltua vaativa seikkailu Punan syrjäisillä vuorilla sai täyttymyksensä vailla sen kokemista.

Saatuani Etelä-Amerikan kartat eteeni ennen tätä matkaa, oli jo kartalla maagiselta tulivuorineen ja järvineen vaikuttava Pohjois-Argentinan Punan alue herättänyt minussa suurimman innon ja jännityksen sekaisen kutkutuksen. Tuo seikkailu oli se, mitä olin etukäteen eniten valmistellut Etelä-Amerikan retkelläni tutkimalla satelliittikarttoja ja ottamalla selvää mistä saisin autiomaassa vettä. Menneinä viikkoina olin miettinyt miten järjestää matkan ravinnon, reitin, varusteet ja veden, jotta saan pidettyä pyöräni niin kevyenä että voin edetä hiekassa, mutta en kuolisi erämaahan. Boliviassa olin saanut kaikki valmistelut ja logistiikan valmiiksi päässäni. Nyt, päivää myöhemmin, minulla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista halua polkea yksin viikkotolkulla keskellä autiota vuoristoaavikkoa, jossa saattaisin joutua työntämäänkin pyörää pitkiä pätkiä; oli paikka kuinka uskomaton tahansa. Sellainen ei vain tuntunut nyt omalta jutulta tässä hetkessä.

Minulla ei ollut tahtoa ottaa enää lisäaskelta kohti yhä vaativampia seikkailuja, kovempaa kestävyyttä ja yksityiskohtaisemman suunnittelun käytäntöönpanoa. Tunsin, että jos lähtisin tekemään tätä matkaa, saattaisin tehdä sen ainoastaan kunnianhimosta, jotta oma nimeni komeilisi yhden maailman vaativimman pyöräseikkailun alla. Minulla ei ollut kuitenkaan halua painostaa itseäni, saati tarmoa valmistella ja levätä retkeä varten viikkotolkulla; huomasin suuremman halun olevan säilyttää etenemisen kiirastulessa edes ripaus avonaista keveyttä ja saapua Argentinan Saltaan hyvissä ajoin, jotta saattaisin levätä kunnolla ennen suunniteltua yhteisen matkan aloittamista ystäväni kanssa. Valitsin tieksi Paso Sicon kautta kulkevan helpomman, mutta yhä niin syrjäisen reitin, että jouduin lastaamaan pyöräni neljän päivän ruuilla. 

Hetki, jona vilkaisin Atacaman laajuuteen ja tunsin halun massiiviseen vuoriseikkailuun kuolevan, saattoi olla suurin ”käännepiste” matkoillani, ikään kuin yhden aikakauden päätös. 

Olin levännyt San Pedrossa vasta kaksi päivää ja Bolivian kiihkeä rytminen ja runsas polkeminen painoivat tuoreina rasituksina vielä jaloissani. Poljin tasaisella tiellä halki maailman kuivimman aavikon, Atacaman. Keskipäivän kuumuus särki päässäni ja jalkoihini sattui. Haukottelin jatkuvasti. Tuulen pöllyttämän maiseman taivas oli samaa harmautta kuin rutikuiva aavikko. Joku lintu täälläkin nyt kuitenkin lauloi. Ajatukseni soittivat minulle pysähtymisen säveltä. Ne sytyttivät kaipuun, joka kuljetti minut kohti varjoa ja lepoa. Saavuin pieneen Toconao-kylään ja kysyin olisiko poliisiasemalla paikkaa nukkua. Ei ollut ja jatkoin matkaa kaupungin aukiolle. Kaupungilla käveli muutamia japanilaisia ja eurooppalaisia turisteja. Tervehdin nuoria hippejä, joiden ohi olin polkenut maantiellä jo aiemmin päivällä. Istuin heidän seuraansa ja rupattelin muutaman sanan. Tyttö vastasi minulle hänen olevan chileläinen, mutta hoikka, vekkulimainen ja pörrötukkainen poika kertoi kuuluvansa esi-isiensä heimoon. Alueella oli ollut asutusta kuulemma jo tuhansia vuosia. Taisivat turistit olla siis katsomassa joitakin muinaisten ihmisten jäännöksiä, ajattelin. Söin eväitäni talon varjossa ja notkistelin jäseniäni. Iltapäivän aurinko oli yhä korkealla. En vielä tiennyt missä yöpyisin tai jatkaisinko kenties vielä polkemista. Kunhan istuskelin ja katselin. Uusien ystävieni seuraan istahti toinenkin nuori pariskunta ja he tervehtivät minua vienosti. Poika vilautti minulle patjan sisällä olevaa kaktusta kuin aarrettaan varjellen ja livautti sen pian takaisin piiloon. Kaktuksen huumaavalla vaikutuksella hän saisi kuulemma syvemmän yhteyden esi-isiinsä. He pakkasivat reppuihinsa leipää, ostivat lähdevettä mukaansa ja kävelivät yöksi aavikolle todistamaan kaktuksen voimalla, en tiedä, kenties jotakin arkista suurempaa ja syvempää. Minutkin kutsuttiin kaktus-coktailille, mutta halusin vain huilata. Jatkoin itsekin vielä matkaa, sillä aavikolle olisi yksinkertaisinta pystyttää leiri. Tuuli pöllytti hiekkaa sellaisella voimalla, että hiekka puristautui teltan sisällä läpi sen sisäosan verkkokankaan. Hivutin teltan ylle tuulikankaankin ja laskin hiekasta kivistelevät ja vetistävät silmäni sen alle suojaan. Auringonlaskun aikaan tuuli tyyntyi ja laakean maan ylle syttyi taivaan taide.

Aamulla tie alkoi kohota 2500 metristä takaisin ylängön vähähappisiin korkeuksiin. Poljin nyt rennolla tahdilla ja ruokataukoni venyivät pitkiksi. Päätin kuitenkin tehdä pienen lisäkierroksen läheisten järvien kautta. Nousun huipulla ajoin ohi kansallispuiston maksuportin, jossa ei ollut ketään paikalla. Miscanti järven takana kohosi kartiomaisia tulivuoria ja sitä reunusti valkoinen suolahuivi. Autiomaassa olevan järven rantaan oli rajattu kivin kulkureittejä vierailijoille. En saanut reittien kuvakulmista tyydyttävää valokuvaa, joten poikkesin niiltä järvenrantaan muutaman kymmenen metrin päähän. Jatkoin toiselle järvelle ja sen rannalle saapui autolla muutamia italialaisia turisteja oppaineen. Yksi mies kertoi minulle kansallispuiston työntekijän nähneen minun poikkeavan tehdyltä reitiltä ja sanoi hänen olleen hyvin vihainen.

Pystytin telttani ainoaan tuulensuojaan, järven läheisyydessä olevan kiviaidan taakse. Tiesin kyllä, ettei tässä puistossa saisi telttailla ja olin jo oppinut vahtien olevan äkäistä sorttia. Se oli kuitenkin alueen paras telttapaikka ja siihen laitoin kotini. Kun olin saanut leirin pystyyn ja ruuan kiehumaan, saapui kaksi naista kiviaidan vierelle. Eivät he puhuneet mitään suoraan, mutta ymmärsin alueen ja kiviaidan olevan suojeltuja: en siis saisi telttailla paikassa, enkä voisi edes jatkaa matkaa tiellä, jolla olin ajatellut kulkea, sillä se oli suljettu. 

Aavistelin toki, että naiset, kansallispuiston vilpittömät suojelijat olisivat täysin kaavoihinsa kannistuneita, mutta tilanne vaikutti niin hullunkuriselta, etten saattanut olla katsomatta naisia hiljaisesti silmiin ja selittää rauhallisesti:

”Katsotaanpa tätä tilannetta nyt sellaisena kuin se on. Täällä tuulee kovasti ja minä olen pistänyt leirini jo pystyyn parhaimpaan mahdolliseen tuulensuojaan. Ruokani kiehuu jo tulella. Paikka on oikein mukava. Kaiken lisäksi minulla on sellainen tapa, etten jätä lainkaan roskia luontoon, joten tämäkin paikka olisi aamulla kuin en olisi täällä kaynytkään. Yhtä paljon tänne jää kenkieni jälkiä, jos jään nyt telttaani nukkumaan ja puran leirini vasta aamulla tai siinä tapauksessa, että jatkan nyt matkaa. Joka tapauksessa tuuli lakaisee kengänjälkeni tuossa tuokiossa. Pimeäkin on tulossa varsin pian, enkä ehtisi polkea kovin pitkälle kuitenkaan.”

Naiset kuuntelivat hetken aikaa, mutta johtaja nainen heräsi kuin olisin hyökännyt häntä vastaan väkivaltaisesti ja sanoi: ”Ei, ei, et voi jäädä tänne, sinun tulee lähteä. Paikka on arkkitehtuurisesti suojeltu ja vain eläimet saavat nukkua täällä: eivät ihmiset. Vierailijatkin tulevat aamulla paikalle jo aikaisin.”

Olin kyllä oppinut turistien liikkumisajat tienpäällä ja olin melkoisen varma, että olisin jo tienpäällä ennen kuin yksikään turisti tulisi aamulla paikalle, mutta sekään ei kelvannut rouvalle. Sain kuitenkin häneltä erikoisluvan kulkea suljettua tietä pitkin takaisin päätielle, mutta kavereilleni en siitä sitten saisi kuulemma hiiskua. Kiitin rouvaa lämpimästi tuosta erikoisluvasta ja kerroin jatkavani mieluusti matkaa. Pakkasin leirini, söin hieman ja kun olin lähtemässä, auto ajoi vierelleni, josta takaisin palannut rouva astui ulos ja sanoi: ”Ai niin ja sinun pitää maksaa kansallispuiston maksu.”

”Niin, ilman muuta. Kuinka paljon?”

”3000 pesoa”

Annoin hänelle 5000 pesoa, mutta nainen sanoi ettei hänellä ollut vaihtorahaa.

”No mutta mikäs sen kivempaa, sillä sittenhän saat pitää vaihtorahatkin”, sanoin naiselle, kiitin heitä huolenpidosta ja jatkoin polkemista.

Tämä nainen oli hieman apean ja tylyn oloinen, mutta toinen nainen ei edes vilkuttanut minulle mennessäni, vaan seisoi mäen alla tumput suorana murjottaen.

Koko tapahtuma oli hymyilyttävän koominen. Vaikka tiesin koko ajan olevani väärässä ja tekeväni sellaisia asioita joita ei pykälien mukaan saisi tehdä, oli kiva jutella sääntöjen ja lakien suojelusenkeleiden kanssa, jotka eivät voineet sietää ajatustakaan niiden taakse kurkistamisesta. Olin menneinä kuukausina Andeilla kävellyt monien järvien rantaan ja telttaillut vapaasti samanlaisten kiviaitojen suojassa. Nyt kun paikasta oli päätetty tehdä luonnonpuisto, oli siitä ilmeisesti tullut jotakin elämää suurempaa. Jatkoin eteenpäin rauhallisesti pyöräillen, pysähdyin katsomaan illan lämpimän valon pehmentämiä maiseman muotoja ja kovan tuulen rikkomaa Laguna Miniguesin sinistä pintaa. Aurinko leimautti taivaan pilvenhattarat keltaisiksi liekeiksi. Tuuli oli viedä telttani taivaan tuliin, mutta sain sen hallintaan suurten kivien avulla. Illan pimeys oli ilokseni tuulelle jälleen merkki lopettaa työt. Katselin makuupussista tähtitaivasta. Sitten lämmitin ruokani uudelleen ja vaivuin palauttavaan lepoon.

Auringon aamuinen valomerkki sai minut aloittelemaan touhujani siinä samassa rauhallisessa tahdissa kuin vuoriston tuuli oli aloittamassa joka päiväistä uurastustaan. Ajoin takaisin päätielle sillä suljetulla tiellä, jolla olin saanut erityisluvan kulkea. 

Salar de Aguas Calientesin suolajärvellä täysin harmaan hiekan peitossa olevat puhdaslinjaiset vuoret piirtyivät kaksoismaisemaksi tyynen veden pintaan. Ajoin suolaista niemeä pitkin turkoosin veden rantaan. Istahdin syömään niemen valkoiselle suolalle. Autiomaan yksinkertaisen kauneuden hiljaisuuteen nousi ääniksi vesilintujen siipien humina. Nautin maiseman mahtavuudesta mahdollisimman lähellä sitä, kiertäen järven toiselle puolelle sen villiä rantaviivaa seuraten. Toisinaan pystyin ajamaan kovalla suolalla ja vikunoiden mutaan tekemillä reiteillä, mutta usein myös työnsin pyörääni karkeassa maassa ja kivikoissa. Kun saavuin tielle ja myöhemmin vielä toiselle turkoosille järvelle, alkoi tuuli-onneni kääntyä ja ajoin pitkästä aikaa vastatuuleen. Minun tuli polkea seuraavalle vesipisteelle, kaivokselle asti. Kaivos oli nyt seisokissa ja töissä vain kaksi huoltomiestä. Sain ystävällisiltä miehiltä majapaikan heidän ohikulkijoille varaamasta huoneesta. Pääasiassa vierailijat ovat pyöräilijöitä, joille paikka on reitin yksi harvoista vesipisteistä. Pyöräilijöitä kulkee tiellä kuulemma yksi tai kaksi kuukaudessa ja minä tunsinkin lähes kaikki viime aikojen pyöräilijät joista pomo Alex jutteli ja näytti valokuvia.

Minulla oli menossa jo kolmas pitkä pyöräilyviikko putkeen, joiden aikana olin polkenut tunteja samaa tahtia kuin ammattipyöräilijät Ranskan ympäriajossa. Suurimman osan kilometreistä olin taittanut 3500-5000 metrissä ja hitailla, upottavillakin hiekkateillä. Monet pyörämatkaajat polkevat huikeasti pidempiä matkoja päivittäin, viikottain ja kuukausittain kuin minä. Tiedän kavereita jotka polkevat joka päivä 100-200 kilometriä, ennätysten tekijöistä puhumattakaan. Itse etenen hyvin hitaasti ja saatan joskus pitää huolta myös palautumisesta. Sen vuoksi pyöräilykunnollani on ollut aikaa nousta ja olen siten pystynyt ajamaan helponlaisesti ja intensiivisesti ylös maailman vaativimpiinkin kuuluvia vuorinousuja, mutta väistämättömänä kääntöpuolena en ole kouluttanut itseäni polkemaan yli 30 ajotunnin viikkoja perätysten ja jo nyt aloin tuntea kertyvän rasituksen kehoni olemuksessa. Pyöräilin vielä verrattain vaivattomasti 5-6 tunnin päiviä, mutta aamuisin liikkeeni olivat jo hitaanlaisia ja haukotukset syviä. Päivittäisten asioiden kuten ruokien järjestämisessä ei ollut läsnä selkeyttä ja toimet tuntuivat hetkittäin ponnistelulta. Havainnoinnissa ei ollut herkkyyttä ja puuduttavan olemuksen kuorruttivat päässä hyörivät ajatukset. Ajatella, väsynyt mieleni pohti tulevia pyörämatkojakin. Huomasin niiden olevan vain vanhojen ajatusten savuja, joiden tuli vielä sumentaa tietoisuuteni taivas hetkeksi. Väsyneen miehen houruilevat päiväunet saivat liitää omille teilleen, mutta yksi tuntemus oli kirkas: tunsin, että tämä ensimmäinen kerta Etelä-Amerikassa kun ajan pitkiä raskaita viikkoja monta putkeen, saisi jäädä myös viimeiseksi. Olin taas vahvistunut kestämään sen ja minun tuli käydä tämä lävitse, mutta se siitä. Olin polkenut edelliset viikot vahvasti kuin sankaritarinoissa, mutta aikansa kutakin. Tunsin, että siihen tilaan, jonka kova fyysisen työ oli vienyt, oli aika saapua jotakin muuta.

Ylängön kuumaisen harmaat maisemat jatkoivat muodoiltaan selkeää, poutapilvien varjojen eloisaksi rikkomaa kumpuiluaan ylängön horisontin kaukaisuuteen saakka, jonka rajaan syvän sininen taivaankatto piirtyi asteittain vaalenevalla pehmeydellään. Myötätuuli saattoi minua eteenpäin. Poljin sen helppoudessa sulavasti. Päivät olivat hiljaisia ja yksinkertaisia. Argentiinan erittäin syrjäisellä raja-asemalla, jossa olin ainut asiakas, pääsin pitkästä aikaa nettiin. Pian seuraani saapuva ystävä soitti minulle ja kertoi juuri saapuneensa pyöräilytreenistä, joita olin määrännyt hänelle, jotta hän vahvistuisi tulevan pyöräilyloman vaatimuksiin. Kerroin hänelle väsymyksen painavan jo raukean kehoni jokaista sopukkaa. Hän kertoi kuulevansa sen äänestäni. 

Jatkoin matkaa halki laajan aavikkoisen laakson, jonka laidalta tie lähti taas nousuun, kulkeakseen jälleen ylös 4500 metriin. Tuon mäen takana olikin jo ensimmäinen argetiinalainen kylä. Ihmiset olivat punaposkisia, lyhyitä ja tanakoita vuoriston alkuperäisasukkaita, aivan erinäköisiä ihmisiä kuin jollaisina olin tottunut argentiinalaiset ystäväni tuntemaan. Olacapaton kaivoskylä oli pölyinen ja köyhän oloinen kuin Boliviassa konsanaan. En löytänyt kylästä kauppaa, eikä ravintolassa ollut vielä ruokaa, joten sain täytetyksi vain juomapulloni. Lensin hurjassa myötätuulessa vielä pitkälle ja yövyin mukavasti tuulensuojassa, hylätyn kylän tiiveimmässä autiotalossa.

Tulevana päivänä saavuin ensimmäistä kertaa sitten Pohjois-Chilen virtaavan puron varteen. Makean veden ja tuoreen kasvillisuuden tuoksu kantautui nenääni ja virtauksen lotina korviini. Pysähdyin ihmettelemään ja täytin juomapulloni raikkaalla vedellä. Huipulta tie laski alas ensimmäiseen pikkukaupunkiin San Antonio de Los Cobresiin. Ajopäivä jäi lyhyeksi jäätyäni syömään hyvin ja lepäämään kaupunkiin, jossa niin sanottu kehitys vaikutti paikoin pysähtyneen kolmekymmentä vuotta sitten ja siitä lähtien rapistus vallannut maalilta tilaa talonjenkin seinistä.

Abra Blancalla, valkoisella huipulla, olin 4080 metrissä ja edessäni oli pitkä alamäki Saltan 1250 metriin. Olin huipulta tyytyväinen siitä, että saisin kohta levätä. Kumarsin myötätuulelle sen avusta, jonka turvin olin edennyt siedettävällä keveydellä. Enpä olisi huipulla huilatessani uskonut mitä metkuja maailmalla olikaan tarjota veijarille vielä tuonakin iltapäivänä.

Laskin niin nopeasti asvaltoitussa alamäessä, että uumoilin saapuvani 130 kilometrin päähän Saltaan vielä samana päivänä. Niin siinä kuitenkin kävi, että myötätuuli kääntyi rajunlaiseksi vastatuuleksi. Vuorenrinteillä törrötti kymmeniä tuhansia kaktuksia. Laskin jylhässä laaksossa alaspäin samansuuntaisesti joen kanssa. Alamäessä pääsin polkemalla kuitenkin vain 10-12 kilometrin tuntivauhtia. Tuuli riepotti pyörääni ja päässäni humisi niin, etten ajatuksiani kuullut. Tuntui että olin kuivausrummussa. Ei minulla ollut enää toivettakaan Saltaan saapumisesta, kunnes yhtäkkiä jaloissani napsahti. Huomasin kuinka jalkani alkoivat polkea kovempaa. Minua ei pysäyttänytkään sitten mikään. Tuulenpuuskista poljin läpi tehokkaasti pyörittämällä, lyhyet ylämäet sprinttasin seisoen ja hiekkatien pätkät ajoin täysillä kuoppien yli. Kaikki tapahtui kuin itsestään. Ajoin tunnista toiseen kovaa ja tuntui kuin olisin ollut rennolla palauttavalla lenkillä. Vauhtini oli huimaa. En voinut uskoa mitä tapahtui. Kuten blogia aiemmin lukeneet tietävät, olin vuosikausia elänyt vaivojen kanssa, joiden myötä kuntoni oli romahtanut. Kuin itsestään, ilman uudenvuodenlupauksia, rantakunnon himoitsemista tai itsestä niskasta kiinni ottamista, oli kuntoni noussut huiman kovaksi. Poljin vahvemmin kuin koskaan ennen. Kun luulin polkevani kovaa, lisäsin taas vauhtia. Korkeaan ilmanalaan tottuneilla keuhkoillani ei ollut rajoja, vaan ne pumppasivat vaivattomasti niin paljon happea jalkoihin kuin ne suinkin kestivät polttaa. Yleensä vuoritaipaleiden jälkeen lihakseni eivät ole vahvistuneet muun kehon tahtiin, mutta nyt nekin toimivat moitteettomasti, vaikka olin polkenut vajaan kolmen viikon aikana jo lähes 100 tuntia.

Vastatuuli tyyntyi ja Saltan kaupunki alkoi lähestyä. Valuvasta hiestä tiesin työskenteleväni kovaa ja vihreän ympäristön raikkaudesta ymmärsin sateen alueella juuri lakanneen. Aavikon karuuden herkistämä nenäni tunnisti kukkien tuoksun. Tietä reunustivat suurten omakotitalojen laajat nurmikot ja puutarhat uima-altaineen. Loisteen keskellä Argentiinan taloudelliset ongelmat vilkuttivat minulle sieltä täältä hylättyjen talojen hämähäkin seittien, villiintyneiden pihojen ja maahan lysähtäneiden ja ruostuneiden autojen välityksellä. Vieläkin ihmettelin sitä, että poljin tasaisella tai hyvin loivassa yhden prosentin jyrkkyisessä alamäessä kevyeen vastatuulen henkäykseen jatkuvasti huimaa 30-40 kilometrin tuntivauhtia. Maantiepyörälläkin tuo vauhti olisi ollut hyvä, mutta allani oli leveät maastorenkaat, tuulenvastuksena laukut, niissä painoa viimeisine ruokineen yli 20 kiloa ja ajoasentoni pystyhkö. 150 kilometriä poljettuani tunsin kammen painamisen tuottavan ensimmäistä kertaa jumittavaa happoa ja löysäsin välittömästi vauhtia, jotta en saapuisi vieraiseen kaupunkiin rasituksessa ajelehtivana maitohappotukkina.

Parin kymmenen kilometrin päässä olin saapunut viileässä tihkusateessa ja rauhallisessa sunnuntai-liikenteessä vaivattomasti suurehkon kaupungin hiljaiseen keskustaan. Kysyin lähes autiolla kävelykadulla seisovalta poliisilta, josko hän tietäisi halpaa paikkaa yöpyä. Reppureissaajien hostelli löytyikin heti kulman takaa ja pääsin pian lepäämään. Hostellin vastaanoton suloinen tyttö huomasi kasvoillani sykkivän ponnistelujen punotuksen ja hänen seurassaan kertasin ihmeellisen päivän tapahtumat. Rasitus ja ihmetys seurasivat kuuman yhteismajoitushuoneen pehmeälle patjalla pitkälle yöhön asti. Pyöräilykuntoni, joka ei ollut koskaan aiemmin pyörämatkoillani puhjennut, oli nyt täydessä kukassa. En kuitenkaan halunnut pitää siitä kiinni, saati yhä parantaa, vaan tunsin, että se saisi lakastua hoidon puutteeseen.