Kolumbia 3

Reitti: Bogota-Murillo-Manizales-Salento-Ibague

Heräsin Bogotassa kaupunkiin saapumista seuraavana aamuna jo kello kuusi. Isäntäni, sveitsiläinen filmituottaja, jonka olin tavannut hostellissa saavuttuani ensimmäisellä kerralla Bogotaan, oli jo täydessä työntouhussa. Hän vietti koko aamun tietokoneensa takana ja kirosi sitä sen mentyä jatkuvasti jumiin. Sveitsiläiseen tapaan kaikki hänen pienessä asunnossaan oli omalla, ajatuksen asettamalla paikalla ja huoneisto oli putipuhdasta. Hän oli jatkuvasti tulvillaan ajatuksia ja hänen kätensä täynnä töitä. Hän oli saanut tarpeekseen Kalifornian pinnallisesta elämästä ja freelance-urasta ja pyrki nyt tunkeutumaan syvemmälle filmiteollisuuteen rennommassa ja aidommassa Bogotassa. Hänellä oli Bogotassa tärkeä kontakti, jonka varassa pitkälti oli, saisiko hän kaupungista heti töitä omalta alalta. Hänen päivänsä kuluivat odottaessa tämän kontaktin soittoa. Hänen mietti mitä voisi tapahtua, jos puhelu tulisi ja toisena hetkenä hän rakensi varasuunnitelmaa sen varalle, että kaikki murenisi pettymykseen. Huolilta vapaina hetkinä hän opiskeli maanisesti uusia taitoja parantaakseen mahdollisuuksiaan pysyä rakastamallaan alalla, kovan kilpailun filmiteollisuudessa.

Oli melkoinen muutos tunnelmassa siirtyä asumaan Jannickin luota Sebastianin, bogotalaisen triathlonistin luokse. Saapuessani Bogotaan, Sebastian oli ajanut minut kiinni liikenteen seassa ja kutsui minut asumaan hänen luokseen. Nuorimies aloitti triathlonin vakavan harrastamisen vasta kaksi vuotta aiemmin, mutta oli jo nyt Kolumbian parhaimpia triathlonisteja puolimatkalla. Hänen päivänsä rakentuivat harjoitusten ympärille ja niistä kasautunut rasitus tahditti kaikkia muitakin vuorokauden tunteja. Kun Sebastianin päivän harjoitukset oli tehty, ei hän enää muita murehtinut, kunhan vain lepäsi ja söi. Kyllä hän kävi kouluakin, mutta sanoi ottavansa sen rennosti, jotta hänelle jää tilaa treenata. Itsekin olin polkemisen väsyttämä, joten Sebastianin elämänrytmi sopi minulle mainiosti. 

Päätin aiemman kirjeen kysymykseen ”Miksi?”, kun Paola oli puhelimessa kysynyt miksi olin ajatellut häntä.

Tunsin silloin tuon kysymyksen ollen kuin spontaanin ilon verhonnut huoli. Kun hän alkoi kysyä miksi, tiesin, että vastaukseni olisi liian suuri vastaanotettavaksi. En tuntenut siihen olevan syytä, niin oli vain tapahtunut. Vastasin hänelle: ”Miksipä en olisi ajatellut sinua?”

Tuon puhelun aikana saatoin kuulla sanojen välistä, että hän halusi tietää mitä tulee tapahtumaan, hän halusi tietää mitä ajattelen hänestä, hän halusi tietää kuka minä olen ja mietti miten minä sopisin hänen elämään. Kenties hän alkoi etsiä syytä syyttömälle, eli alkoi jahdata sellaista jota ei ole. Kun etsii sitä mitä ei ole, on seurauksena luonnollisesti pelko siitä, ettei löydä sitä mitä etsii. Toisaalta se on ihan normaalia, näin me ihmiset elämme.

Bogotassa hän oli jo monesti sanonut haluavansa tavata minut ja olimme sopineet tapaavamme kolmesti, mutta joka kerta Paola kuitenkin peruutti tapaamisen eri tekosyihin vedoten. Kenties hän tiesi mikä on hänelle parasta, emmekä siten enää tavanneet. Ja onhan se ymmärrettävää että minuun on vaikea luottaa ja minua on mahdoton ymmärtää, sillä elämäni tapahtumat ovat itsellenikin täysiä mysteerejä. Välillämme ollut halu kuljetti minut Pohjois-Kolumbian sijaan takaisin Bogotaan, mutta ei johtanut uudelleen tapaamiseen. 

Oli lähtöaamu Bogotassa. Keski-ikäinen herrasmies avasi pähkinäputiikkiinsa oven juuri sopivasti meidän saapuessa paikalle Sebastianin kanssa. Latasin laukut täyteen ravitsevaa energiaa. Sen tehtyäni hoikka, isokorvainen, puhelias, valoisa ja eloisasti liikehtivä, mutta hetkittäin silmäkulmistaan surullisen oloinen mies tervehti minua sellaisella innolla, että tiesin hänen olevan myös pyörämatkaaja. Vaistosin oikein ja itse asiassa hän oli juuri se sama pyörämatkaaja, josta pähkinäkaupan myyjä oli meille hetki sitten kertonut. Carlos oli ollut matkalla Bogotasta aina Etelä-Amerikan kärkeen asti, aivan kuten minä suunnittelen tekeväni, mutta oli jättänyt matkansa kesken Perussa. Carlos kutsui meidät kahville omaan kahvilaansa.

Pitkän juttutuokion päätteeksi Carlos lähti johdattamaan minua ulos Kolumbian pääkaupungista ja Sebastian palasi tekemään päivän juoksulenkkiään. Laskettelin rauhallisesti eteenpäin, täysin huoletta ja vailla mietteitä mutkista. Carlos vilkutti kädellään minulle kaikki kuopat ja töyssyt, hän näytti nyrkkiä huolimattomille autokuskeille ja neuvoi minua usein siirtymään hänen sormensa osoittamaan suuntaan, jotta kohoaisin mahdollisimman pehmeästi takaisin pyörätielle. Poljettuamme yhdessä hän selvästikin tunsi vetoa palata elämään tienpäälle. Hän kuitenkin sanoi elämän tienpäällä olevan todella rankkaa ja yksinäistä. Jokapäiväiset 85 kilometriä olivat olleet hänelle raskaita kokemuksia ja ajopäivän jälkeiset tunnit olivat kuluneet väsyneenä siten, että uusista kokemuksista, ihmisistä ja asioista oli kuulemma vaikea iloita. Hän sanoi, ettei pystynyt matkustamaan yksin; se oltua yksinkertaisesti liian raskasta ja yksinäistä. Hän kaipasi ystävää, jonka kanssa puhua. Hän ylisti sitä kuinka vahva minä olin kun pystyin silminnähden mukavasti matkustamaan yksinkin polkupyörällä.

Sanoin ymmärtäväni häntä, mutta lisäsin, etten suinkaan ole vahva, sillä pidän vain säännöllisesti lepopäiviä ja tarkkailen kehoni tilaa, jotta olemukseni ei tulehtuisi rasituksen sumuverhoon, jonka lävitse ei näe hetkeä puhtaana, vaan ainoastaan siitä mieleen heijastuvan mielikuvituksellisen tarinan elämän mahdottomuudesta ja suunnitelmista kuinka siitä selviää. Carlos yhtyi sanoihini ja kehui kuvailemaani tapaa järkeväksi. Suuren betonisen sillan juurella hän sanoi edessäni olevan nyt vain suoraa tietä. Carloksen ansiosta olin selvittänyt suurkaupungin mutkat ja kuopat vaivattomammin kuin koskaan aiemmin. Jatkoin yksinäistä matkaani ja sosiaalinen Carlos polki takaisin kahvilaansa, jossa olisi tarjolla juttuseuraa päivästä toiseen.

Parin päivän kuluttua olin laskenut vuorilta alas Rio Magdalenan kuumaan jokilaakson 300 metriin. Laaksoa voiteli periksiantamaton kostean ja kuuman ilman tunkkainen voi ja vastaani tuuli siten, että tunsin taapertavani puolisulassa sellaisessa. Niin pitkälle kuin joki jaksoi levittää vetensä, olivat ihmiset kylväneet maan pelloiksi. Pellot olivat laajuudeltaan valtavia, kenties suurten yritysten tuottavia rahasampoja. Vastaani tömisteli ja jyrähteli massiivinen puimuri. Alueella oli suurine maatilojen portteineen ja aitoineen sellaisen karun suuruuden tunnelma, että maiden omistajat saattavat olla aivan yhtä vieraantuneita siitä miltä oma maa tuntuu kynsien alla kuin peltoa viljelevät köyhät työläiset tietävät miltä tuntuu kun taskussa on rahaa säästössä.

Ei lämpöä ollut kuin 35 astetta ja tietäkin varjosti kaunis puiden muodostama tunneli, mutta siitä huolimatta tunsin kuumuuden aiheuttaman stressin kehossani ja virtaavan hien käsivarsillani. Pysähdyin syömään tienvarren ravintolaan saavuttuani alueen hiljaiselle päätielle. Lähes kaikki ihmiset olivat lihavia, istuivat laiskasti tuoleissaan, pelasivat uhkapelejä ja polttivat tupakkaa. No, kukapa tällaisessa trooppisessa kosteudessa ja lämmössä muuta viitsisi tehdäkään, ajattelin. Täytin vesisäiliöni ja jatkoin eteenpäin pienellä tiellä kohti vuoria.

Vain kivenheiton päässä tiestä näin puiden takana aukion ja vuosien varrella kehittynyt vaistoni otaksui siellä olevan mainio paikka teltalleni. Leiriä pystyttäessäni jonkinmoiset, pimeässä havaitsemattomat pienen pienet itikat olivat pistäneet minua huomaamattomasti lukemattomia kertoa. Myöhemmin teltassa kehoni oli myrkytetyn rauhaton, pyöriskelin hikoillen patjallani ja ajatukseni lentelivät ihmeellisiin unimaailmoihin.

Satojen näkyvien paukamien ja kutinan laskeuduttua ja ilman viilennyttyä ilmeisesti myös kehoni stressi ja ajatuksien virta päässäni rauhottui, sillä aamulla heräsin katkottoman yön päätteksi jo kello 5.30. Aamutoimeni hoidin hyttysten ja aamun valossa näkyvästi kirmaavien itikoiden aamutervehdyksessä kertakaikkisen vikkelästi. Tielle päästyäni voin hengähtää hyttysten jäätyä metsään, pesin hampaani rauhassa ja levitin punaisten pattien värittämälle iholleni aurinkorasvaa.

Leiriltä tie lähti heti nousuun, joka olisi loputon koettelemus 300 metristä 4750 metriin. Idästä noussut aurinko paahtoi aamuisen länsirinteen tulikuumaksi. Tie kulki tappavan tasaisesti ylös 5-6 prosenttista rinnettä. Hain suojaa auringolta pensaiden ja puiden varjoilta. Tässä nousussa minussa oli sellainen lataus, ettei se sallinut pysähtyä huilaamaan puun alle lintuja kuuntelemaan ja pilviä katselemaan. Jaksoin kammeta tasaisesti vailla sen suurempaa rasitusta. 

Nyt tietä reunusti vuoroin maatilojen avara ja kumpuileva maisema valtavien vuorten juurella, ja toisaalla ajoin läpi niin tiheän metsän, että olin kuin tunnelissa ja voin tuntea vuoren olemassa olon vain kasvavana paineena jaloissani. Mäki jyrkkeni. Kumpuilevien vuorten takana levittäytyi näkymä alas laaksoon, jossa olin aloittanut aamun. Olin jo 2000 metriä telttapaikkaani korkeammalla ja näky oli niin kaukainen, että se sai minut tuntemaan kehoni lokomotiiviseksi ihmeeksi. Kun olin polkenut ylämäkeä kuusi tuntia, ajattelin, että voisihan sitä jo levätä. Ajoin kuitenkin vielä puolitoista tuntia ja illansuussa saavuin pienen kylän värikkäiden talojen reunustamalle hiljaiselle raitille. Pienissä ja pimeissä kaupoissa yksinäiset kauppiaat odottivat illan viimeisiä yksittäisiä asiakkaita. Eloa kaduille toi muutama leikkivä lapsiporukka ja kirkon edustan betonilla meneillään oleva jalkapallopeli. Siellä täällä talojen edustalla istui ikääntyneitä miehiä yksikseen tai kaveriporukassa tarkastelemassa Murillon verkkaista elämää, jossa minun saapuminen kylään polkupyörällä näytti jonkinmoiselta uutiselta ja sai miesten päät kääntymään ja pohtimaan, että mitä tuokin täällä mahtaa pyörinensä tehdä. Sillä tavalla uudesta paikasta toiseen kulkiessani minusta muodostuu tuhansia tarinoita ihmisten mielissä.

Löysin muutamalla eurolla hyvän syyn olla telttailematta tihkusateisessa viileydessä. Talutin pyöräni majataloon, otin jääkylmän suihkun ja lepäsin hetken. Sitten vietin loppuillan etsiessä pienistä putiikeista ravitsevia eväitä tuleville kolmelle päivälle Los Nevadosin kansallispuistossa. Olin 2700 metriä korkeammalla kuin herätessäni hyttysiä huitelemaan ja tämän iltainen lähes 20 astetta viileämpi sää huolehti siitä, että käteni saivat huitomisen sijaan keskittyä raapimaan edellisen päivän matkamuistoja ihollani.

Murillon toiselle laidalle loppui päällystetty tie ja nyt kolistelin kivisellä koettelemuksella. Tällaista tie olisi huipulle, 4750 metriin asti. Metsäiseltä taipaleelta pujahdin mitä kauneimpien, loivasti kumpuilevien rinteiden avoimmuuteen, jossa kauniisti kukkivat perunaviljelmärivit mutkittelivat mäenmuotoja myötäillen alas kapean jokilaakson tasaisuudelle saakka. Alkoi sataa. Söin evääni tienvarrella suurten havupuiden suojassa, jonne ei pisaroita vielä kevyesti tihkuttaneesta sateesta pudonnut ja jossa voin nauttia harvojen pilvien välistä paistaneiden auringonsäteiden lämmöstä. Huomasin heittäväni leivän alas vuorenrinteeltä. Niin tapahtuu hyvin harvoin etten saa syödyksi ja tuo teko oli täysin spontaani reaktio ällöttävän tuntemuksen päätteksi. Minulle ei maistunut mikään muukaan ruoka.

Vierelleni laukkansa pysäytti yltäpäältä hiessä oleva hevonen. Vaihdoin ratsastajan kanssa kuulumiset ja sitten hän käskytti hevosensa ylös vuorenrinnettä käsittämättömän kovalla vauhdilla. Olin ihmetyksestä ymmällä ja paikalleen seisahtuneena tuijotin hevosen kaunista laukkaa sen kadottua kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Kuuntelin vielä hetken pilvien ja maiseman taakse puikahtaneen hevosen kavioiden kopinaa. Kylmä pilvi oli juuri paiskautunut vuorenrinteelle ja palelin niin, että jatkoin mielelläni kampeamista lämmetäkseni.

3700 metrissä maisema muuttui metsäisestä vihreydestä kuin veitsellä leikaten aromaiseen, etten sanoisi tundramaiseen kasvillisuuteen. Pensaiden ja ruohoston keskeltä nousi ylös frailejonales kasveja, sellaisia kylmää kestäviä korkeanilmanalan sotureita, kuin kaktuksen ja palmun risteytyksiä, joilla on kaulassa paksu karvainen kauluri ja joiden terävä tukka törröttää villisti joka suuntaan. Jatkoin matkaa kivisellä tiellä, en nyt sanoisi vahvasti, mutta sen verran energisesti kuitenkin, että saatoin iloita avautuneesta häkellyttävän kauniista näkymästä vuorijärvelle. Tyynen järven pintaan heijastui satoja kuvaamiani ylängön kauniita pikkupuita.

Ajoin nuhruisessa ilmassakin monenlaisin haalein värein hohkaavan valtavan rotkon halki ja saatoin nähdä laaksoon satoja, tuhansia metrejä alemmaksi. Tämä valtava arpi vuoressa muodostui tulivuorenpurkauksessa vuonna 1985. Valtava laavapurkaus sulatti  Los Nevadosin jäätiköitä ja aiheutti massiivisen maanvyöryn, joka tuhoi kaiken edestään ja tappoi matkallaan kohti Magdalena joen tasankoa yli 22 000 tuhatta yllätettyä kolumbialaista. Armeron kaupungin 29 000 asukkaasta 20 000 sai surmansa.

4000 metrissä luulin kärsiväni vuoristotaudin oireista. Minua heikotti, huimasi ja hengitykseni oli tiheä. En jaksanut ajaa enää edes viiden prosentin nousussa. Minun oli levättävä selälläni maassa maaten. Paksun pilvimassan juuri ja juuri erottuvat tummuden eri syvyiset sävyt pyörivät silmissäni. Täysin tyynessä säässä kuulin vain puron kevyen lotinan ja höyhenmäisten sadepisaroiden herkän, vain tarkalla korvalla kuultavan rapinan. Maassa maatessani vain seurailin mitä tapahtuu, niin omassa kehossani ja siinä kentässä jonka se pystyy kokemaan. Kun mieleeni nousi halu kaapata tilanne sanoiksi, ajattelin: ”Vai että tällä tavalla tässä hetkessä, kaikkea sitä ihmisen pitääkin elämässään kokea. Huipulle on vielä kilometrien matka ja onhan se kertakaikkisen kummaa, että näin matalalla happivelka vei miehestä aivan kaikki voimat. ”

Nautin sadepisaroiden antamasta kasvohieronnasta, mutta ne olivat niin perhanan kylmiä, etten voinut jäädä selälleni makaamaan. Lämpöä oli enää vain viisi astetta. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulin sillä tavalla vuoritien tyrmäämäksi, että en kerta kaikkiaan jaksanut kohota sitä polkemalla. Talutin pyörääni jo kolmenkin prosentin ylämäessä ja vähän väliä lepäsin ohjaustankoani vasten. Ajoittain minua huimasi niin, että palasin makuulle. Maanpinnalla tunsin kuinka koko kehoani piiskasi eräänlaisen pehmeän kivun väristykset. Kun aloin kuorruttaa tienpintaa oksennuksella, ymmärsin, ettei kyse ollut toki happivajeesta, vaan kärsin ruokamyrkytyksestä. Se oli ihan mukava huomata, sillä tällä reissulla ei olisi ollut pohjaa, jos elimistöni olisi alkanut reistailemaan jo neljässä tonnissa. Käytin viimeiseen viiteen kilometriin aikaa yli kaksi tuntia ja huipulla fiilikseni olivat tyhjät.. Aamupalankin oksensin ulos, eli mikään sinä päivänä syömäni ei ollut imeytynyt energiaksi keholleni, päivänä jona olin polkenut viisi tuntia kivisiä teitä 3000-4200 metrissä.

Huipulla minulla oli kaksi vaihtoehtoa joten edetä; jatkaa ylös 4750 metriin pienellä kivisellä tiellä tai laskea 40 kilometrin mäki alas kaupunkiin hyvällä tiellä. Molemmat vaihtoehdot kuulostivat mahdottomilta, joten aloin etsiä telttapaikkaa. Halusin vain päästä mahdollisimman nopeasti makuulle sateensuojaan. Ylängön kaikki purot olivat maasta mutaisia, joten minulla ei ollut riittävästi vettä, kun löysin syrjäisestä kolkasta kauan sitten hylätyn ravintolan rippeet. Onnekseni kuitenkin satoi ja sain vettä kattilaani katolta alas liruvasta norosta. Pystytin telttani ravintolaan. En saanut huonovointisuudessani syödyksi, mutta keitin maitojauheesta, suolasta ja hunajasta vahvan liuoksen juodakseni, mutta siitä huolimatta tuleva ilta ei ollut niin energinen, että olisin jaksanut nousta vaihtamaan kalsarit, kun huomasin ripulipierun mukana vapautuneen paljon muutakin kuin ilmaa. Totesin vain että voi paska, ja jatkoin voimattomana makaamista kolmen asteen luihin asti tunkevassa kosteassa kylmyydessä.

Pakkasyön yön pyörin ja värisin kuumeen kourissa, lämmön ja kylmyyden aalloissa vuoroin surffaten. Aamulla astuin ulos rähjäisestä talostani. Hengitykseni höyrysi ja minua tervehti lumihuippuinen vuori ja aamun hiljainen seesteisyys. Vuorenhuipun seepramaisen kaunis juovaisuus kallionkielekkeineen ja lumivaippoineen houkutteli minua kohoamaan ylös 4750 metriin ja ajamaan suunnitelman mukaisesti läpi koko Los Nevadosin luonnonpuiston. Vaikka olin aamulla jo hyvävoimaisempi, oli vointini edelleenkin kovin tyhjä, joten olin tyytyväinen siitä seikasta, että Manizalesiin oli matkaa vain 40 kilometriä alamäkeä. Kun pilvien taakse kadonnut vuorikaan ei enää houkutellut minua olemuksellaan, päätin pakata varusteeni, söin hieman löysää kaurapuuroa, vaihdoin ne kalsarit, puin untuvatakkia myöden lähes kaikki vaatteet päälleni ja lähdin laskemaan alas mäkeä. Jo reilun kahden tunnin kuluttua olin hostellissa puhtaiden valkoisten lakanoiden välissä parantumassa ruokamyrkytyksestä. Vasta neljän yön kuluttua olin saanut syötyä siten, että minulla oli halu jatkaa matkaa. 

Valitsemani helpotus, 40 kilometrin alamäki tarkoitti 70 kilometrin ketunlenkkiä Salentoon, jonne olin ajatellut kulkea läpi kansallispuiston. Nyt ajoin sen sijaan päätiellä, varsin hiljaisella ja kauniilla reitillä Kolumbian kahvialueella. Kahvi oli marjaisempaa ja vahva aromisempaa kuin mikään maistamani ja naisten tienvarren kojuissa rakkaudella leipomat piirakat sulivat kyytipoikana rasvaisesti alas vatsaani, energiaksi taas ruuasta nauttivalle hoikistuneelle keholleni. 

Päivän viimeisessä mäessä turistit ottivat minusta kuvia kohotessani hiki päässä ylös todella jyrkkää mäkeä. Saavuin Salenton keskusaukiolle ihmisjoukon pitäessä minulle peukkuja pystyssä. Hengähdin hetken penkillä ja ensikatseillani ihailin kylän värikkäitä taloja, jotka olivat söpöydessään kuin kuvaus jonkin sarjakuvafantasian paratiisista. 

Salentossa parantelin oloani muutaman päivän syömällä hyvin. Telttailin hostellissa, joka oli rakennettu mäenharjanteelle, josta avautui 270 asteen panomaara ympäröiville vihreille, jylhille vuorille. Kun lepäilin riippumatossa, saatoin nähdä 5300 metriä korkeaa vuorenhuippua ympäröivät pilvet ja sieltä alas laskevat jyrkät, mutta samettimaisesti tropiikin vihreydellä kuorrutetut sateiset vuorenrinteet. Hyvinkin korkealle uutterat ihmiset olivat työstäneet viljelmiään. Välittömättömässä läheisyydessäni niitty kumpuili kohden muutamia kymmeniä metrejä alempana virtaavan puron lotinalle saakka ja tarjosi matkallaan ravintoa muutamille lehmille ja kahdelle hevoselle. Hevoset tulivat vierelleni silloin tällöin, sillä ne tykkäsivät, kun niitä taputti turvasta.

En pitänyt lähtöaamuna kiirettä. Annoin läpimärän teltan kuivua rauhassa ja hoidin muut hommat samaan verkkaiseen tahtiin kuin kevyen pilviverhon takaa pilkistävät heikot auringonsäteet kuivattivat telttakangasta. Touhujen tuoksinnassa jättelin jäähyväisiä uusille ystävilleni.

Edellisinä päivinä voin kävellä Salenton kaduilla muiden turistien joukossa sen enempää huomiota herättämättä, mutta kun pyöräni oli taas lastattu täyteen laukkuja, sain ihmisten päät jälleen kääntymään. 2000 metristä 3300 metriin noussut hyvin kapea tie kulki lähes koko matkan tiheässä metsässä asumattomalla alueella. Kun ilmakin oli vielä sumuinen, en nähnyt lainkaan maisemia.

Tien laskettua jonkin matkaa huipulta, sumun verho väistyi ja vieressäni avautui helkeäsalpaava maisema vihreän eri sävyineen. Suuri osa rinteistä oli laidunmaina, samettisen pehmeitä kuin golfkentän viheriöt ja mitä korkeammalle vuorenrinteille katsoin, sitä useammin niitä rikkoi rehevä tummanvihreä metsä. Alempana laidunmaista kohosi ylös pystysuoria, kertakaikkisen hoikkia kymmenien metrien korkuisia palmuja. Ajoin iltapäivän pehmenevässä valossa kymmenien tuhansien majesteettisten palmujen ohitse. Pysähdyin vähän väliä ihastelemaan minut täysin yllättäneen näkymän jylhyyttä. Aamupäivän työn ansiosta rullasin kevyesti alamäkeen. Nyt maisema oli kuitenkin kirjaimellisesti niin pysäyttävä, ettei matkani tahtonut edetä edes alamäessä. Ei se mitään, minulla ei ollut vielä pienintäkään ajatusta siitä mihin halusin päivän aikana kulkea.

Tie laski joelle ja samana hetkenä silmäni näkivät tasaisen ruohostomaan kosken välittömässä läheisyydessä. Ihmisiä ei ollut tässä paikassa mailla eikä halmeilla. Pystytin telttani ja sitten päätin rauhoittua. Istuin alas keskellä koskea olevalle suurelle kivelle. Vaikka joen vesi matkallaan kivien ylitse ja ohitse ei minua kastanutkaan, oli kuin virtaus olisi puhdistanut minut kaikista pahoista ajatuksista. Kevyt alku illan viima oli kuin rakastajan hellä silitys kosketusta kaipaavalla ihollani, ainoastaan tämä iltainen kevyt tuulahdus pystyi hellimään koko kehoani yhdellä puhalluksella. Hengittämäni puhdas ilma oli kuin pyhää henkeä, joka rauhallaan rikastutti ja viisastutti yksinäisimmänkin kolkan kehossani. Voisin verrata heleää olemustani vieressäni tanssineen hiljaisen ballerinan, perhosen herkkään lentoon. Luonto ympärilläni oli niin kauniin ainutlaatuinen, että tiesin maan olevan pyhä. Joki oli kristallin kirkas. Tästä paikasta hohti ainoastaan puhdas totuus. Katsoin tähtitaivaalle ja kiitin elämää tästä hetkestä. Olin sinut itseni kanssa. Tiesin ettei tätä rauhaa voisi viedä minulta mikään, eikä koskaan. Tunsin itseni sisältä täydeksi sillä samalla tavalla kuin joenpenkan auringossa kypsyvien ja laajentuvien banaanien venyvät kuoret tuntevat täyttävänsä heidän ainutlaatuista tehtäväänsä. Enää minäkään en kysellyt mikä on elämäni tarkoitus. Vaikka minulla ei ollut mitään enempää tuossa hetkessä kuin koskaan aiemmin, tiesin, että minulla oli kaikki mitä olin koskaan halunnut saada. Hetki oli minulle tärkeä, varmasti yksi tärkeimmistä koko elämässäni ja tästä paikasta oli tullut minulle nopeasti erityinen. Vilkaisin vielä pilviä ja hymyilin niiden huonolle onnelle, niiden kohtalolle tuhoutua hyvinkin pian. Itse olin löytänyt jotain mikä ei katoaisi koskaan. Ellet ole kokenut tuota varmuutta ja viisautta itse, missä olin kiven syrjässä istuessani, voit vain arvailla, tai olla kateellinen. Millään muulla näet ei ollut enää mitään väliä, sillä ainoastaan halusin tuon tilan pysyvän. En kuitenkaan pelännyt, sillä tämän kauniin ja pyhän paikan henget kertoivat minulle ettei minulla ole enää hätää; nyt voisin kuulemma vain nauttia. Halasin viileässä illassa itseäni ja onnittelin hyvin eletystä elämästä.

Ja paskanmarjat, sillä todellisuudesssa minä istuin tuossa kivennokassa varpaat palellen ja hengitystäni väkisin pidättäen, kun olin taas asettanut kameran 10 sekunnin ajastimelle ja juossut jo ties kuinka monennen kerran housujenpuntteja ylhäällä pitäen yli kylmän kosken, jotta saan hyvän selfien itsestäni. Oli melkoinen työ pidätellä juoksuaskeleiden jälkeen puuskuttava kehoni suorassa ja keuhkot tiukasti liikkumatta, jotta komeuteni välittyisi täydellisen terävänä 9 sekunnin valotusajan valokuvassakin. Yritän luoda valokuvillani kauniin tarinan matkamiehen vapaasta elämästä upeissa paikoisssa, mutta todellisuus kuvieni takana on useimmiten karu ja hengästyttävä; todellisuudessa vain työtä, bisnestä, illuusioiden ja brändin luomista, jotta saan edes vähän rahaa. Sama pätee näihin kirjoituksiini, ne ovat pakkotyötä. 

Ajoin seuraavanakin päivänä viiden tunnin hengästyttävän päivän. En saanut vieläkään syötyä kunnolla ja minua hyydytti kummasti kun saavuin Ibaguen keskuspuiston penkeille odottamaan Bogotassa tapaamani Katherynen saapumista. Väsyneenä pistin suosiolla pitkäkseni betoniselle penkille; joskin myöntänen kyllä pistäväni pitkäkseni melko herkästi silloinkin kun en ole näin pirun väsynyt. Aikani siinä lepäilin kunnes hengästyttävän kaunis tyttö korkokenkien kopinan kutsuhuudolla sai minut nousemaan ylös kevyeen huimaukseen ja heikotukseen. Päivät Ibaguessa alkoivat venyä viikoiksi, eivätkä ainoastaan pitkään jatkuneen vatsavaivan johdosta.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely