Nepal


Kaikki valtiot saisivat hoitaa viisuminmyöntämisen kuten Nepal. Kodarin rajatoimistossa siviilipukuinen rajavirkailija liimasi ja leimasi passiini viisumin kymmenessä minuutissa. 

Rajan kummallakin puolella oli pitkä jono rekkoja, Kiinan siniset ja oranssit Dong Fengit kuljettamassa tavaraa rajalle ja värikkäiden maalausten yksilöimät nepalilaisrekat hakemassa tavaraa rajalta. Aina yllätykselliset ja äänekkäät Dong Fengit jätin ilolla Kiinan puolelle, mutta mukavaa yhteiseloa Nepalin rekkojen kanssa ei ennustanut lähes jokaisen rekan perässä lukenut maalaus Please Horn!!

Nepalissa majatalo oli helppo löytää, sillä sen olemassa olosta ilmoitettiin englanniksi sanalla Guesthouse. Oli mukavaa olla taas maassa, jossa voi kommunikoida englannilla. Kailash majatalon alakerran baari kuhisi elämää tavalla, jonka koin Tiibetissä vain Barkhorilla. Ilmassa leijui ihana curryn tuoksu. Laiha lippalakkipäinen ja omituinen hotellipoika kantoi minulle ruokaa metallilautasella. Nepalin perusruoka Dal bhaat sisälsi riisiä, linssisoppaa, kukkakaali-peruna currya, keitettyjä kasviksia ja tuoretta retiisiä. 

Juuri Kiinasta tulleena en oikein hallinnut ruuantilausta ja majatalon omistajan tytär hymyili vastakkaisesta pöydästä minun ujoudelleni ja suomalaiselle junttiudelle. “Perhanan Fredi”, ajattelin. Hän varoitti minua naisten valokuvaamisesta Intiassa ja Nepalissa ja sanoi, ettei naisia sovi katsoa silmiin. Itseni ikäinen mantelisilmäinen, ponihäntäinen, iso povinen ja suurin korvarenkaisiin sonnustautunut nuori nainen hymyilee minulle lämpimästi ja minun muka pitäisi tuijottaa alakerran ravintolan lautaisia seiniä, Coca-cola mainoksia, vanhaa cappucino-konetta, baaritiskin viinakokoelmaa tai ravintolan karvaisia miesasiakkaita. Anteeksi vain Fred, mutta Tiibetin luostarikäynti ei munkkeuttanut minua niin että olisin malttanut pitää silmäni täysin erossa vastakkaisen pöydän tapahtumista. Ihastuneena, vatsa- ja pää täynnä uusia ärsykkeitä suuntasin spartalaisen huoneeni kovalle sängylle sulattelemaan valtion vaihtumista. Olin kokenut päivänaikana jo kaikenlaista, mutta en voinut ajatella kuin tuota äärimmäisen kaunista tyttöä.

Järkimies olisi jäänyt ylläpitämään majataloa yhdessä tytön kanssa, mutta tämän matkamiehen tie on pitkä ja yksinäinen, eikä siinä ole tilaa moisille pysähdyksille. Jatkoin matkaa yhä laskenutta, jyrkässä sumuisessa jokilaaksossa kulkenutta äärimmäisen huonoa tietä pitkin. Tienpäällä kaikki tuntui uudelta. Olin kaikkea tarkkailevassa lapsimaisessa tilassa. Luonnon, rakennusten ja ihmisten erilaisuus sai minut ujoksi, enkä oikein tiennyt miten tervehtiä ja kohdata ihmisiä. Olin niin hiljainen ja vaisu Tiibetin jäljiltä, etten ollut kehdata edes valokuvata ihmisiä. En tiennyt miten he siihen uudessa kulttuurissa suhtautuisivat. 

Ei kestänyt kauaakaan kun sain seuraa napattuani kiinni Tiibetistä minun tapaan alas laskeneen pyöräilijä Silvion. Tapasimme tien alimmassa kohdassa 700 metrissä, jonne olimme laskeneet 5100 metristä ja johon 150 km alamäki vihdoin päättyi. 

Matkamme yhdessä kulki halki maaseudun vuorimaisemien ja seuraillen ihmisten verkkaista elämänmenoa oranssin-punaisten savitiilitalojen pihoilla. Nautimme täyteläisestä alangon ilmasta. Hengittäminen oli naurettavan helppoa Tiibetin happivajeeseen tottuneilla keuhkoillamme. Höpötimme ja naureskelimme vaivattomasti ylämäissäkin.

Illan suussa saavuimme Dulikheliin, joka ensisilmäykseltä näytti vain pieneltä tienristeyksen huoltokeskukselta, mutta jonka kätköistä löytyi kapeita kujia, eurooppalaistyylisiä rakennuksia, aidattuja pikkupuutarhoja ja idyllinen nevari arkkitehtuurinaukio hindutemppeleineen ja rukousrituaaleineen. Kiinalaiset kaupungit olivat suurelta osin kaikki samanlaisia ja meille molemmille oli tervetullutta vaihtelua kaupunki, jossa oli värikästä elämää, uusia hajuja, makuja ja ääniä. Kaupungin koreuden kruunasi näkymät Himalajan lumihuippuisille vuorille.

Kummallakaan meistä ei ollut Kathmandun karttaa ja seikkailimme aikamme kaupungin kaduilla keskustaa ja turistialue Thamelia etsien. Pääasiassa hortoilimme rumien tiilitalojen pienillä kujilla ja vasta saavuttuamme majesteettiselle Durbar aukiolle, tajusimme miksi kaupunki oli aikanaan hippien huumanhakupaikka. Ostosikkunoissa eivät loistaneet Hugo Bossin puvut kuten Jakartassa, eikä kortteleita täyttäneet suuret ostoskeskukset kuten Kunmingissä. Yhden maailman köyhimmän pääkaupungin katukuvaa värittivät katukauppiaat.

Kathmandussa ei saa rakentaa yli seitsemän kerroksisia taloja, eikä kaupungissa ole leveitä bulevardeja ja suuria puistoja, vaan kaupunki koostuu suurelta osin kapeista keskiaikaisista kujista ja niiden lomaan kätkeytyneistä pienistä temppeliaukioista. Odotellessani Intian ja Pakistanin viisumeja kaksi viikkoa, oli minulla aikaa tutustua syvällisemmin Kathmandun ja viereisen Patanin pikkukujiin.

Pyöräily kujilla oli antoisaa ja jännittävää, sillä koskaan ei tiennyt mitä seuraavan nurkan takaa paljastuu. Saatoin törmätä palloa potkiviin nuorukaisiin, hiljaiseen temppeliaukioon, yleiseen pesupaikkaan, jokivarsikaatopaikkaan, hääkulkueeseen, umpikujaan, värikkäisiin markkinoihin, pässilaumaan, tiellä makoilevaan lehmään, valokuvalle poseerata haluneisiin pyhiin miehiin, armeijan yksikköön tai meluisaan liikennetukokseen. Kun ei tehnyt mieli pyöräillä (ja eksyä) pikkukujilla, suuntasin lähistöllä oleville vuoriteille nauttimaan luonnonhelman raikkaudesta.

Palauduin kahdessa viikossa Tiibetin rasituksista. Kathmandusta suuntasin alas Teraille, Etelä-Nepalin ohuelle tasankokaistaleelle. Terai on Nepalin vilja-aitta. Terailla elämäni oli leppoista. Poljin lyhyitä, keskimäärin vain 60 km päiviä, tehden 4-5 päivän välein kovavauhtisia polkaisuja, jotta sain jalostettua Tiibetin rankan polkemisen hyväksi kunnoksi.

Tehotreenipäivinä olin itsekeskeinen paskiainen enkä keskittynyt mihinkään muuhun kuin nostamaan vauhtia kovemmalle tasolle kuin aiemmin ja kestämään 5-20 min vetojen aiheuttaman stressin ja kivun. Vastapainoksi välipäivinä olin letkeä jätkä ja minulla oli runsaasti aikaa Terain maltillisille, ystävällisille ja englanninkielentaitoisille ihmisille. Pysähdyin pellonreunalle katselemaan poikien krikettipeliä, punastuneena vilkuttelin hihitteleville minihameeseen ja kauluspaitaan pukeutuneille lukiotytöille, kävin koulunavajaisissa toimittamassa hovivalokuvaajan virkaa, pysähdyin koulujen pihoille pelleilemään kameralla pikkulasten kanssa, hypin voltteja alas heinäkasasta tenavien kanssa ja vastailin kymmeniä kertoja viereen pyöräilemään ja juttelemaan jääneiden poikien kysymyksiin: “Oletko naimisissa?  Mitä pyöräsi maksoi?”. Hetkinä joina tie kulki halki asumattomien luonnonpuistojen, nautin lämmöstä, hiljaisuudesta ja pyöräilyn helppoudesta 4000 km vuorilla ajon jälkeen.

Runsaista metsähakkuista huoliatta Royal Chitwalin luonnonpuisto näytti vielä voivan hyvin ja minulla oli kunnia telttailla yhdessä tiikereiden, leopardien, norsujen, sarvikuonojen, apinoiden, krokotiilien ja lukuisten muiden otusten kanssa. Telttailu Terailla oli nautinto prinsessa Salmisellekin, enkä ole missään Aasian maassa telttaillut yhtä usein. 

Ainoa mainitsemisen arvoinen ala-arvoinen seikka alavalla Terailla olivat alhaiset tienristeyskylät. Bhagwanbur oli kylistä kauhein. Kylän asukasluku tuskin yltää viiteen tuhanteen, mutta kaupungin kahden kadun ihmisvilinä muistutti haita karkuun uivaa miljoonapäistä sardiiniparvea. Sardiinit sentään saavat uiskennella valtamerten hiljaisessa ja verrattain puhtaassa ympäristössä, mutta Bhagwanburissa nepalilaiset ja intialaiset työskentelevät saasteen ja melun keskellä.

Bhagwanburin kaduilla kävellessäsi en voinut välttyä ajatukselta, että Himalajan vuoret ovat laskeneet kaiken paskansa tähän kylään. Kadun avonaiset viemärit kumpusivat biojätettä, roskia ja öljyä yli äyräidensä. Kymmenet bussit ja rekat jumittuivat risteykseen haistattamaan pakokaasut toisilleen ja viihdyttämään kyläläisiä torvensoitollaan. Ilmassa kulki kirjaimellisesti tauoton torvensoitto. Löysin hotellin pääkadunvarresta. Hotellin sisäseinät olivat vuosien lian uuttamat ja maalaamattomia betonikäytäviä valaisi himmeän punaiset hehkulamput. Asettaessani pyörääni hotellihuoneeseen, kaatoi sen takapyörä roskakorin, josta lattialle valui kusta ja tupakantumppeja. Nostaessani kahden sentin paksuista sängynpatjaa ylös asettaakseni sen alle makuualustani makoilua mukauttamaan, paljastui patjan alta käytetty kondomi. Lakanoita ei oltu vaihdettu kondomin käytön jälkeen.

Jouluaatto Nepalganjissa oli perseestä, en saanut yhtään lahjapakettia. Lähdin mieli matalana valokuvaamaan kaupungille ja etsimään internetiä. Edellisen päivän villin vilkas aurinkoinen kaupunki oli pilvien pimentämä ja ihmisistä autio. Löydettyäni tieni vanhan kaupungin ytimeen ja leveälle pääkadulle, minulle selvisi miksi kaupunki oli kuin kuollut. Nuorten miesten mielenosoitusjoukko riehui kadulla ja he antoivat sapiskaa niille, jotka eivät totelleet heidän ohjeitaan olla ajamatta moottorikulkuneuvoilla ja pitää liikkeet suljettuina. Valokuvatessani palavia traktorin renkaita ja nuorten miesten puukepeillä heilumista, joudun kolme kertaa itsekin pakenemaan vinhaa vauhtia juoksevia kolmikymmenpäisiä mies- ja poikajoukkoja. Vaikka he eivät minua jahdanneetkaan, niin oli parempi painella vauhdilla pakoon, sillä mielenosoittajat ryntäilivät kaupungin talojen välissä rikkureiden perässä kuin laihat kesähunajaa metsästävät karhut, eikä siinä rytäkässä todellakaan mahtunut samoille kapeille kujille. Minulle ei koskaan selvinnyt mikä taho oli mielenilmauksen takana ja minkä asian johdosta mieltä osoitettiin. Nepal on maoistien vallankaappauksen jälkeen yhä hieman hajallaan ja ilmapiiri on arka mielenilmauksille. Puupamppusankarit olivat vanhempien kadunmiesten mukaan suurelta osin naisen ja työn puutteessa olevia vuoriston maaseudulta tulleita siirtolaisia. 

Nepalganjin jätin tapaninpäivänä, mutta ilmaa eivät enää lämmittäneet edes edellisenä päivänä kaduilla palaneet rekkojenrenkaat ja nepalilaiset hytisivät 13 asteen sumuisessa säässä. Terain talven kylmimpänä päivänä saavuin rajakaupunki Maherandnegariin ja nukuin yöni kaupungin vaaleanpunaisessa Hotelli Sweet Dreamissa.. Pieni ja köyhä Nepal oli itselleni nautinto, joka ei kuitenkaan herättänyt suuria tunteita tai jättänyt intohimoista takaisin kaipuuta. Tai no, olisihan se hienoa maastopyöräillä vuorillakin ja olivathan ne tienvarsien iloiset tytötkin aika kauniita.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely