Egypti

Niveliä kolottavista pyöräilysäistä oli taas mukava palata inhimillisiin pyöräilyolosuhteisiin Afrikan mantereelle. Suomessa monet huomasivat että maailmalla pojasta on kasvanut miehenalku, sillä 33 000 kilometrin pyörälenkki pisti siloposkisen pojan parran kasvamaan, venytti pituutta 2,5 senttiä ja kasvatti elopainoakin yli kahdella kilolla. Harmi vain että henkinen kasvaminen on minulta yhä kokematta ja Helsinki-Vantaan lentokentällä riitti taas haasteita kun yritin lähteä matkaan teipillä korjatulla, muualla hyväksytyllä, mutta Suomessa kelvottomalla passilla. Onneksi olin onnekas idiootti ja saavuin pikapassi kädessä lennon odotusaulaan muutaman minuuttia ennen lähtöä. Tällä kertaa en lentotuolille istuessani siis tervehtinyt ventovierasta kanssamatkustajaa, vaan istahdin isäni Timon viereen, joka pysynee matkassani noin kymmenen kuukauden ajan.

Yöllä Kairossa odotimme, että lihava taksikuski köyttää pyörämme hänen ikivanhan Renaultinsa katolle. Leppoisa mies ei pitänyt minkäänlaista kiirettä ja hänen kädenliikkeensä olivat äärimmäisen verkkaita. Istahdin alas parkkipaikan kivetykselle, huoahdin ja ymmärsin olevani Afrikassa ensi kertaa elämässäni. Minunkin olisi aika laskeutua kiireiden keskeltä yhtä verkkaiseen elämään kuin mitä taksikuski ja hänen rakastettu autonsa viettivät. Jarruttaessa auto veti pahasti vasemmalle, sisällä jokainen koskemani osa jäi käteen, se ei ollut päästä siltojen mäkiä ylös täydellä kaasullakaan, mutta vei meidät luotettavasti perille. Kumpa olisin ottanut opikseni söpöltä taksilta ja sen rennolta kuskilta. 

Aamulla Afrikka otti meidät vastaan järjettömällä torvienpauhulla ja massiivisella liikenneruuhkalla. Kadunvarret kuhisivat elämää kuin Intiassa konsanaan, eikä ihme, sillä onhan Kairo yksi maailman tiheimmin asuttuja kaupunkeja ja Afrikan suurin kaupunki. 

Polkaistuamme uudet loistavat Felt pyörämme liikkeelle Kairossa, oli edessämme tuhansia kilometrejä teitä Afrikassa, joka on tuntemattomuudessaan ja mystisyydessään kiehtonut, raastanut ja tappanut eurooppalaisia löytöretkeilijöitä menneinä vuosisatoina. Ihmisten mielissä mikään ei tunnu olevan muuttunut tänä tietoyhteiskunnan aikakautenakaan. Nykyisin ihmiset tietävät varoitella minua siitä, että Etelä-Afrikan kärkeen asti on turha kuvitella pääsevänsä: Egyptissä räjäytetään turistien busseja tai vähintäänkin ryöstetään lompakko, Sudan on kamalan sisällissodan partaalla ja Etiopiakin kinastelee naapurivaltioiden kanssa, Keniaan on turha kuvitella menevänsä yksin, sillä Nairobissa ammutaan selkään kameran tähden, Sambiassa leijonat tunkeutuvat telttaan ja Namibiassa skorpionit kenkiin, Etelä-Afrikassa taas ammutaan pyörän vuoksi ja jos mikään näistä ei osu kohdalle niin ainakin joudut malarian, bilhartsian ja koleran sairastuttamaksi.

Varoittelut ja pelottelut ovat vain lisänneet Afrikka intoani, sillä haluan todella tarkastaa pitääkö väitteet paikkansa ja pystynkö kohtaamaan Afrikan mahdollisesti tarjoamat haasteet. Matkani alkuvaiheessa Indonesiassa muistan käyneeni läpi tulevaa reittiäni ja ajatelleeni, että taitaa olla viisainta jättää Afrikka väliin sen liiallisen haastavuuden vuoksi ja edelleenkin epäilen olevani liian heikko ja kärsimätön kohtaamaan maanosan haasteet, mutta esimerkkien, kuten Marion Afrikkaa ylistävät kertomukset maanosasta luovat uskoa, että heiveröisillä eväillä matkassa oleva nuorukainenkin saattaa päästä ainakin Sudanin rajalle asti. Niin ja onhan isäni nyt matkassani jonkin aikaa ja hän hyvällä kunnollaan sitten vaikka kantaa minua eteenpäin

Kairossa edessämme oli 1500 kilometriä Egyptin länsiaavikon tyhjyyttä, johon mahtuu hiekan lisäksi vain neljä keidaskylää. Läntinen Kairo kuhisi ihmisiä kolmenkymmenen kilometrin matkalla kuin Helsingin keskustan kadut vappuna, mutta leveiden teiden ansiosta vilinässä mahtui pujottelemaan pyörällä mukavasti. Pyöräilimme pyramidien ohi jotka eivät sen suuremmin säväyttäneet, sillä markkinavoimat ovat kyllä pitäneet huolen siitä, että tiesimme etukäteen miltä ne näyttävät. Emme maksaneet sisäänpääsylippuja ja tutkineet kivikasoja lähempää.

En minä käy kotonakaan paikallisissa turistinähtävyyksissä ja jos haluaisin esitellä kotiseutuani ulkomaisille kavereilleni, en todellakaan taluttaisi heitä yhteenkään kotiseutumuseoon tai kirkkoon. Eli miksi tuhlaisin aikaa kuolleisiin turistinähtävyyksiin ulkomailla. Kävely- tai pyöräilylenkki jossakin Kairon lähiössä on minulle antoisampi kokemus kaikkine tuntemattomine kadunkulmineen ja ihmisten vastaanottavine hymyineen ja tarinoineen kuin pyramidien näkeminen. Minulle matkustaminen on enemmänkin jotakin uuden löytämistä kuin unelmien mielikuvien toteuttamista. En ollut koskaan haaveillut pyramidien näkemisestä, ne vain sattuivat olemaan pyörämatkani varrella. Tiesin etukäteen varsin hyvin miltä pyramidit näyttävät joten ei niiden näkemisessä ollut mitään uutta, vaikka hienoa niidenkin näkeminen tietysti oli.

Ensimmäinen aavikkotaival ei tarjonnut sekään paljoa nähtävää, vaan saimme osaksemme vain aavikon hiekkaa ja tuulta. Neljänsadan kilometrin matkaan mahtui tasan yhtä monenlaista maisemaa kuin kotini olohuoneen harjoitusvastuslenkeillä, ainoastaan harmaata ja tasaista hiekkamaamaisemaa. Yömme nukuimme kännykkämastoja ympäröivien korkeiden kiviaitojen sisällä, jotka antoivat kaivattua suojaa tuulta, kylmyyttä ja aamuaurinkoa vastaan.

Neljän pitkähkön ajopäivän täydellinen päätös oli saapua palmuilla reunustettua tietä pitkin Bahariya-keitaan syvään vihreyteen, ravita kehonsa viereisen maaseudun tuoreilla eineksillä ja pulahtaa viileässä illassa kuumaan lähteeseen pehmentämään kilometrien jäykistämiä lihaksia. Lämmintä nautintoa ei pilannut edes työpäivän päätteeksi kuumaan kylpyyn pesulle tulleiden maajussien lähteen vierelle parkkeerattujen aasien luonnottoman säröilevä ääntely.

Naapurikaupungit Bahariya keitaan keskus Bawiti ja Kairo ovat kuin toisesta maailmasta. Kairon jälkeen oli kulttuurishokki pyöräillä lepopäivänä vihreiden peltojen, taatelipalmujen, kuumien lähteiden, suolajärven ja hiekka-aavikon muovaavassa hiljaisessa maisemassa. Autoja Bawitin maaseuduilla edustavat aasit, joiden liikennevirta suuntautui aina auringonlaskun aikaan maaseudulta kohti Bawitin kylää maanviljelijöiden palatessa työpäivän jälkeen kotiin. Bawitissa työaikoja ei ohjaa kello, vaan työmäärä ja aurinko.

Nukuin Bahariya-keitaan viileydessä ensi kertaa Egyptissä hyvin ja se sai elämän palaamaan kehooni. Neljän lepopäivän jälkeen jatkoimme matkaa kohti Farafra keidasta. Unilla oli uskomaton vaikutus. Olin tienpäällä kuin uusi mies.

Pilvet roikkuivat matalalla, lähes koskettaen maanpinnan mustia kumpuja polkiessamme hurjaa vauhtia halki kuumaisen Mustanaavikon. Lopettaessamme kampien raivoisan kiertämisen, romahti vauhtimme yhtäläisellä dramaattisuudella kuin tumma tuliperäinen maa muuttui kalkkikiviaavikon valkoisuuteen. Jalkoja ahdistavan pyöräilyvauhdin ja synkän tummuuden muuttuminen leppoisaan pyörittelyyn ja maiseman valkoiseen harmonisuuteen, oli kokemus kuin pyöräilijän helvetistä taivaaseen siirtyminen. Valitettavasti turisteja näyttää olevan taivaassakin ja Valkoisenaavikon kalkkikivimuodostelman suojasta valitsemamme telttapaikka osoittautui niin suosituksi nähtävyydeksi ettemme saanet käydä paskallakaan rauhassa. Kiistatta mahtavan Valkoisenaavikon upeimmat vitivalkoiset luonnonmuodostelmat ovat valitettavasti kaukana päätiestä polkupyörän saavuttamattomissa ja taivaallinen elämys jäi siten hieman vajaaksi.

Farafra, kaikkein eristäytynein keitaista, on pieni ja pölyinen kylä keskellä Saharaa. Elämä keskittyy yhdelle pääkadulle, jossa vieri viereen rakennetut matalat tasakattoiset rakennukset myyvät yksinkertaisia palveluja ja tuotteita. Supermarketin tavaravalikoima oli samalla tasolla kuin suomalaisen kioskin, ei kuitenkaan R-kioskin. Elämänmeno Farafran pääkadulla muistuttaa lännenfilmien pölyisten pääkatujen rauhallista eloa. Tosin Farafrassa elämän kiihkeimmät sykäykset ovat kaukana länkkäreiden hevosralleista, saluunatappeluista ja pankkiryöstöistä, sillä jalon hevosenlaukan sijaan Farafrassa kuulee aasien köpötystä, alkoholin sijaan miehiä huumaa tee ja miedot vesipiiput ja saluunatappeluiden sijaan miesten tunteet kuohahtelevat jalkapallon tahtiin. Vaikka pääkadun tunnelma ei ole keidasmainen, voi muutaman sadan metrin päässä pestä pääkadun pölyjä pois lämpimässä keitaassa, polkea vehreässä ja raikkaassa taatelipalmumetsässä ja poimia energiapatukoita eli tuoreita taateleita suoraan puusta.

Kahden lepopäivän jälkeen jatkoimme Farafrasta kohti 300 kilometrin päässä olevaa Dakhla-keidasta. Ensimmäisenä ajopäivänä saimme maistaa kunnon aavikkotuulia kun hiekkadyyneiltä puhaltanut tuuli teki poskiimme syväpuhdistuksen ja ruokaan väistämättömästi tunkeutuneen hiekan muokattua hampaitamme uuteen uskoon. Kovaa vauhtia poljetun päivän päätteeksi asettauduimme suojaan aavikolla olleeseen monttuun joka osoittautui kuitenkin varsinaiseksi tuulenpesäksi ja telttamme ei ollut pysyä pystyssä vinhassa tuulessa.

Toisena päivänä tie ja onnemme kääntyivät, kun myötätuuli vaihtui kylmäksi sivutuuleksi, jonka pyörteissä keskinopeutemme romahti alle kahteenkymmeneen. Saharan kylmyys pureutui luihimme niin, että poljimme tuulisessa 14 asteen säässä pitkillä ajovaatteilla. Mustan ja valkoisen aavikoiden vaihtelevat pinnanmuodot olivat enää muistoja ja horisonttiin asti oli nähtävissä pannukakkumaista hiekkakivimaisemaa, jonka värittömyyden rikkoi ainoastaan siellä täällä olleet tummat kallion kohoumat. Väsyneet mielemme ja viileät nivelemme kokivat kuitenkin lämpöä kohottavan kokemuksen löydettyämme majapaikan keskellä aavikkoa olleelta pieneltä keidastilkulta, jossa ei asunut ketään. Kylmimpänä keskitalven päivänäkin keitaan pellot ja pensaat loistivat syvän vihreää raikkautta. Pikkulinnut sirittivät taatelipalmuissa ja uhkeat valkoiset vesilinnut nokkivat ruokaa kosteilta pelloilta. Pystytimme teltan keitaan kuivemmalle puolelle ja lähdimme seuraamaan viereistä ojanpenkkaa kohti sen alkulähteitä. Alkulähdettä ei koskaan löytynyt, mutta muutaman sadan metrin kävelymatkan aikana ojan vesi lämpeni niin, että kylvimme yli 30 asteisessa vedessä. Telttailua paratiisissa.

Aamulla keitaan omistajat ajoivat vastaamme autollaan ja heti meidät nähtyämme he ryntäsivät iloisesti ulos ovista ja kättelivät meidät tervetulleiksi ilman pienintäkään epäröintiä ja miettimistä keitä olemme tai mitä teemme heidän keitaallaan. Miesten positiivisesta asenteesta noussut hymy huulilla jatkoimme kohti Dakhla-keidasta.

Olen ylittänyt tällä matkalla jo monia aavikoita, mutta hiekkadyynien näkeminen odotti itseään aina Dakhla-keitaan tuntumaan saakka, jossa upeat keltaiset sirppi- ja pitkittäisdyynit aaltoilivat kauniisti tienvieressä. Olisin voinut kävellä hiekkadyynien seassa päiväkausia etsien upean yksinkertaisia tuulen muovaamia muodostelmia, jotka ovat samaisen voiman johdosta tuhoon tuomittuja hyvinkin pian.

Dakhla keitaan Al-Kasr kylästä löysimme todellisen keitaan keitaan keskeltä, jonka ainutlaatuisessa ympäristössä pidimme viikon pysähdyksen. Edullisen hotellin vieraanvarainen monitoimimies Mohamed sai meidät tuntemaan itsemme muutaman päivän ajan faaraoiksi ja kylän taatelipalmujen, hiekkadyynien, kuumien lähteiden, matalien vuorien ja vihreiden niittyjen ympäristö, sekä keitaan rennot ihmiset kruunaasivat paikan täydellisen soveltuvuuden lepoon. Kumpa olisin saanut vielä nukuttua. 

Emme olleet paikan ainoita vieraita. Monet talvet keitaassa viettänyt ranskalaistaiteilija lauloi ja naputteli veistoksiaan herkeämättä ja minne ikinä kulkikaan jätti hän aina peräänsä lapsimaisen peijakkaan tuulahduksen. Kuiva teksasilainen mies, joka oli kyllästynyt tavalliseen elämäänsä Amerikassa, jaksoi puhua niin pitkään pyramideista ja muista nähtävyyksistä ja siitä mihin menisi Egyptin jälkeen ja mitä nähtävyyksiä siellä näkisi, että oli äärimmäisen piristävää, kun yhtenä viileänä iltana illallispöydässä vastapuolellani istunut seksikkään söpö ja mehevä vartaloinen belgialaistyttö antoi minulle kiduttavan pitkän ja kauniin hymyilevän katseen suoraan silmiini. Voi miksi matkasin isäni kanssa, oi kumpa hän ei olisi matkustanut veljiensä kanssa, huh huh, monet muistot Es-Kasrin kylästä palasivat tulevina aavikkotaipaleina mieleeni vain harvoin, mutta tuo katse, se tuli niin usein ajatuksiini niinä hetkinä kun mieleni oli laskeutunut hiljaisuuteen ja se tarvitsi jotakin kaunista muisteltavaa ja jossiteltavaa mihin tarttua…

Jätettyämme Dakhla-keitaalle haikeat jäähyväiset, oli edessämme jälleen 200 kilometriä aavikon tyhjyyttä ja hiekkaa, sillä vaikka olimme kokeneet kylässä 18 tunnin sateen, joka oli kuulemma suurin 40 vuoteen aavikolla ja sai kylän sähköt poikki, taloja sortumaan ja ihmiset ihmetteleväisiksi, ei aavikko ollut paikallisten lupauksista huolimatta puhjennut harvinaiseen aavikon kukkien värikkääseen loisteeseen. Matkan varrelle osui kuitenkin yksi pieni kylä jonka piskuisen maatalouskeitaan haaleasta vehreydestä löysimme taas oivan telttapaikan. Seuraavana aamuna koimme vieraanvaraisuuden huipentuman, kun maatilkun omistaja Hassan tuli aamulla tekemään nuotion telttamme viereen ja keitti meille matkamiehille aamuteet. Ihmisten rentous ja ennakkoluulottomuus ovat heistä kumpuavia ominaisuuksia näissä aavikon keitaissa.

Suomalaiseen järveen pitää porata reikä jääkairalla ennen kuin sisältä alkaa pulputa vettä ja vesi pitää lämmittää vaivalla mukavan lämpöiseksi. Täällä Egyptin keitaissa mukavan lämmintä vettä kulkee ojissa ilman kairaamista ja lämmittämistä. Sama eroavaisuus pätee myöskin ihmisiin. Syy lienee siinä, että suomalaiset eivät todellakaan asu keitaassa ja siinä, että näiden keitaiden ihmiset eivät todellakaan asu kilpailuyhteiskunnassa jossa priorisointiakin priorisoidaan.

Aavikon poliisintarkastuspisteellä dominoa pelannut englantia hyvin vähän taitanut vanha mies totesi päätä pudistellen: “Bahariya verrry nice, Farafra verrry nice, Dakhla verrrry nice, Kharga not very nice”.  Minä hymyilin pitkään miehen tapaa kertoa sen ettei Kharga olisi niin ihana paikka kuin edelliset keitaat. Paratiisissa ei niin kauniskaan osoittautui kuitenkin niin halvaksi ja ihanaksi, että viivyimme kaupungissa taas monta päivää, valitettavasti emme ainoastaan keitaan kauneuden vuoksi, vaan siksikin, etten unettomana ollut millään palautua matkan aiheuttamista rasituksista. Rakkautemme keitaita kohtaan ei sammunut, mutta päätimme lähteä, sillä Khargan keidas ei tarjonnut enää riittävää vastalämpöä ja rakkautta, kun hänen kuuman lähteensä lämpötila oli selvästi alle ihomme lämmön. 

Ensimmäistä 125 kilometrin ajopäivää seuranneena aamuna nousin teltasta ulos keskelle viileää ja kolkonväristä hiekka-aavikkoa. En nukkunut silmäystäkään yön aikana. Kehoni oli aivan yhtä tyhjä voimista kuin aavikon sininen taivas oli tyhjä pilvistä. Nostin valtavan taivaan alla käteni kiltisti pystyyn ja tunnustin ettei minulla ole voimia vastata aavikon tyhjyyteen, tuuleen ja suuruuteen. Pyöräilimme kymmenen kilometrin päässä olleelle poliisipisteelle ja odotimme siellä seuraava ohi ajavaa autoa, jonka kyydissä pääsimme 200 kilometrin päähän Luxoriin.

Sairastin vuosina 2003-2005 unettomuutta, joka romahdutti fyysisen suoritus- ja palautumiskykyni. Olen kärsinyt samaisesta sairaudesta koko Egyptissä olon ajan. Syytä unettomuuteen en tiedä. Sen kyllä tiedän että unettomuus romahduttaa fyysisen suorituskyvyn. Tiedän myös sen, että Afrikassa pyörämatkaaminen vaati terveen ihmisen fyysistä ja psyykkistä suorituskykyä. 

Niilin varrella silmille löivät ihmispaljous ja pitkälle horisonttiin jatkunut vihreys. Taatelipalmut, ilmasto, aasivankkurit, vehnäpellot, ihmisten pukeutuminen, utuinen taivas ja katujen nuhruisuus muistuttivat niin paljon Punjabin maaseutua, että palasin muistoissani vuoden taaksepäin Pakistaniin. Vaikka aistini olivat väsymyksen turtamat, sai uuden ympäristön virikkeet matkamiehen “uuden löytämisen innon” nousemaan pintaan.

Poljimme temppeleistään kuuluisan Luxorin keskustaan vilkkaassa turistibussivirrassa. Kuten kaikissa turistikohteissa niin myös Luxorissa kokemisen ja näkemisen arvoiset paikat löytyivät muutaman sadan metrin päässä paikoista, joita Luxoriin tullaan massoittain kokemaan ja näkemään.

Niilin varrella ei virallisesti saisi pyöräillä ilman poliisisaattuetta siellä joskus tehtyjen terrori-iskujen vuoksi. Valitsimme kuitenkin oikean lähtöpäivän, sillä Egypti oli edellisenä iltana voittanut Afrikan mestaruuden jalkapallossa ja poliisit elivät siten yhä muissa maailmoissa. Pääsimme siis polkemaan maailman pisimmän joen länsirannan pikkutiellä rauhassa poliiseilta.

Egyptin kahdeksankymmentä miljoonaisesta väestöstä 99 prosenttia asuu Niilin varrella vain noin 40 000 neliökilometrin alueella. Lähes koko väestö asuu alueella joka on vain 5.5 prosenttia maan pinta-alasta. Ilman Niiliä ja sen jokavuotisia kesätulvia antiikkiset sivilisaatiot eivät olisi nousseet loistoonsa ja tänäkin päivänä maa on täysin riippuvainen Niilin vedestä, sillä Egypti on maailman kuivin maa. Kapealla 200m-2000m vihreällä kaistaleella kulkeneella tiellä ajaessa ympäristö ei todellakaan näyttänyt maailman kuivimpaan maahan kuuluvalta, vaan peltojen, taatelipalmujen ja eukalyptuspuiden vihreys oli trooppisen vihreää keskitalvellakin. Toisaalta vihreys loppuu Saharan kuivuuteen usein vain kivenheiton päässä Niilistä.

Niilin varren kapea maaseudun kaistale kuuluu maailman tiheimmin asuttujen maaseutualueiden joukkoon ja vastaanottamamme tervehdykset ja kiljahdukset iloisilta ja värikkäiltä ihmisiltä olivat niin runsaita, etten ole kokenut vastaavaa sitten Indonesian Sumatran. Tyhjää tilaakin Niilin varrelle mahtui ja usein löysimme varjoisan ja rauhallisen piknikpaikan joenvarrelta, josta voimme seurailla ohitse köpöttäviä aaseja ja joella seilaavia feluccoja, eli turisteja kuljettavia jokilaivoja.

Egyptin viimeisen ajopäivän kohokohtia olivat myötätuuli ja saapuminen nubialaisten maaperälle. Pyörällä hitaasti edetessä ihmisten ulkonäön muutosta eri alueiden välillä ei huomaa helposti, koska vaihettumien ulkonäön piirteissä tapahtuu pikkuhiljaa. Niilin varrella ihmisten arabialainen vaaleus muuttui kuitenkin nopeasti nubialaiseksi tummuudeksi ja saimme ensimmäisen osoituksen siitä, että musta Afrikka ja uusi kulttuuri ovat enää muutaman polkaisun päässä tai tässä tapauksessa paremminkin 24 tunnin lauttamatkan päässä, sillä saimme Sudanin viisumit nopeasti täältä Aswanista ja ainut keino siirtyä keskellä aavikkoa sijaitsevasta Aswanista keskellä aavikkoa sijaitsevaan Sudanin Wadi Halfaan on Nasser-tekojärven poikki kulkeva lautta.