USA - länsi


Luulin Kalliovuorten jo päättyneen. Tuntia aiemmin olin jättänyt taakseni kaupungin, jossa hevosvankkurit kuljettavat turisteja, kantrimusiikin soinnuissa kylpevät saluunat juottavat janoisia matkamiehiä ja niiden kauniit tarjoilivat ihastuttavat heitä hymyillään. Nousu aavikon ja vuorten rajamailla lepäävästä Durangosta oli 13 kilometrinen. Tunsin vuorten vertikaalisen paineen jaloissani ja ihollani valui aavikon kuumuuden puristamia hikipisaroita. Tuon edelleenkin kevyesti sujuneen vuorinousun jälkeen edessäni oli vielä 1700 kilometriä kuumaa, mäkistä ja aavikkoista tietä Amerikan länsirannikolle. 

Toisena ajopäivänä maatilat tienvarrella vähenivät maili maililta. Keskipäivällä olin jo kilometrien päässä joesta, jonka vesien viherryttämien peltojen vehreydestä nautin vielä aiemmin aamulla. Aavikon mäkien katveessa, sotkuisen pihan rähjäisestä talosta käveli ulos ryvettynyt nainen. Päätin pyytää talosta vettä ja yllätyin talon ovessa näkemästäni ”open” kyltistä. Sisään astumani huone oli kauppa ja sain huutamalla vanhan miehen palvelemaan minua. Hän laahusti takahuoneesta hitaasti eteeni, pöydän reunaan itseään tukien. Päästyään puisten hyllyjen eteen – joiden lokeroissa oli myynnissä pitkään säilyviä karamelleja, kolaa, purkkiruokaa, pattereita ja saippuaa, aivan kuten Afrikan syrjäisissä kaupoissa – hän vain pysähtyi sanomatta sanaakaan. Avasin itse suuni ja hän kumartui verkkaisesti ottamaan pyytämäni patukan alahyllyltä. Tussilla puisen halkeilevan hyllykön reunoihin kirjatut hinnat olivat aivan yhtä halpoja kuin polkuhinnoistaan tunnetussa Walmartissa. Lähdettyäni mies murahti muutaman sanan ja aloitti hitaan kävelynsä takaisin takahuoneen pöydän vierelle radiota kuuntelemaan. Tuntui kuin rakennuksen katto odottaisi romahdusta ja kaupan myyjä kuolemaa.

Kuinka nopeaa elämänvirran muutos onkaan. Muutama sukupolvi sitten valkoiset miehet jyräsivät alueen intiaanit tieltään ja kaikki ihmisen rakentama kukoisti uutuuttaan. Ihmismielissä vallitsi pioneerihenki. Nyt samat paikat ovat väistämättä luisumassa kohti loppuaan ja niistä kiinni pitävät ihmiset tarraavat aina vain ohenevaan köyteen.

Olin ajanut Amerikassa jo 5500 kilometriä, mutta olin nähnyt vasta muutamia mantereen alkuperäisasukkaita, intiaaneja. Satoja vuosia sitten eurooppalaiset saapuivat Amerikkaan ja heidän mielestään uuden mantereen maat kuuluivat Jumalan tahdosta uusille valloittajille. Toisaalta intiaaneillekin Jumala kertoi, että maat kuuluivat heille itselleen. Molemmat, itsensä toisesta erottaneet ihmisryhmät olivat väkivaltaisia ja syttyi sota. Sodassa kuoli enemmän intiaaneja, koska heidän jousipyssyissään ei ollut ruutia. Valkoisten ihmisten totuus toteutui ja he saivat Jumalan heille osoittamat maansa itselleen. Maan omisti valloittajien mielestä nyt oikeat ihmiset. Intiaaneille jätettiin kaikkein kuivimmat ja karuimmat alueet, niin sanotut paskamaat, joita reservaateiksikin kutsutaan. Nyt intiaanit asuvat vaatimattomissa taloissaan karun aavikon kuivassa puristuksessa. Suuri osa ihmisistä on työttömiä ja heille sataa hengenpitimiksi ropoja hallituksen kapenevasta laarista.

Tällaisella matkalla olisi oiva mahdollisuus tutustua eri alueiden historioihin yksityiskohtaisesti ja kenties sitä kautta oppia tietämään miten maailma on kehittynyt sellaiseksi kuin se on ja miten se toimii. En ole harrastaja lainkaan, mutta olen lukenut sen verran historiaa, että tiedän kaikkien alueiden historian olevan samankaltaisia. Olen polkenut halki monien entisten sota-alueiden ja nähnyt televisiosta tuhansia sotaisia kuvia. Ihmisen historian sanotaan olevan sodan historiaa. Monet ihmiset sanovat väkivaltaisuuden ja siitä kumpuavan sodan olevan luonnollista kilpailevalle ihmiselle. Minua ei ole mietityttänyt yksityiskohtaiset tapahtumat sodissa tai historiassa. Minua on mietityttänyt se, mitä on ihmisen väkivaltaisuus ja miksi sodan historia toistaa itseään kaikkialla?

Jos pystyn päästämään irti siitä ideasta, että ihminen on luonnostaan väkivaltainen, joudun väistämättä tilanteeseen, jossa pohdin väkivallan olemusta ja sitä mitä on sota. En ole kuitenkaan yrittänyt systemaattisesti ja askel kerrallaan miettien, puntaroiden ja pohtien edetä kohti omaa totuuttani siitä miksi ihmiset sotivat. 

Tämä kuulostaa kenties lapselliselta tai äärimmäisen rajulta, mutta niinä hetkinä kun olen miettinyt mitä sota tai väkivalta on, en ole voinut pitää Hitleriä lainkaan pahempana ja raaempana ihmisenä kuin 3-vuotiasta poikaa, joka varastaa pikkusiskoltaan tikkarin. Minun on ollut täysin mahdotonta erottaa toinen väkivaltainen teko toisesta. En osaa erottaa edes itseäni Hitleristä. Tunnistan itsessäni tuon saman joukkomurhiin johtaneen väkivallan siemenen. Vakavasti tarkastelemalla mitä sota on, en voi ainoastaan tukeutua historioitsijoiden tieteellisiin tutkimuksiin, minun on pureuduttava myös siihen mikä on nyt, eli itseeni, eli ihmiseen, eli ihmiskuntaan.

Sota ei lopu rauhansopimuksia tekemällä. Sota voi loppua ainoastaan yksilön tasolla, ihmisen tiedostettua mitä on sota. Kun yksilö tiedostaa mitä sota eli väkivalta on, se ei saa enää polttoainetta kasvaa ja sille jää tilaa, joka ei ole väkivaltaa.

Ehkä tuo väkivalta jonka tunnistan omassa mielessäni ja joka Hitlerin ajatuksissa väistämättä oli, ei vain ole saanut minussa ainakaan vielä yhtä raa’alta näyttävää muotoa. Aina kun koen itseni tylsistyneeksi, väsyneeksi, apaattiseksi, turhautuneeksi, yksinäiseksi tai miksi lie ja haen epämukavaan tunteeseen lohtua ulkopuolisesta asiasta tai omista ajatuksistani ja haaveistani, olen väkivaltainen. Silloin en tyydy siihen mitä on nyt, enkä näe asioita niin kuin ne ovat. Pakenen hetkeä halutessani jotakin parempaa tulevaisuudessa. Hitlerkin halusi tulevaisuuden valtakunnastaan paremman, täydellisen.

Ihminen luulee olevansa oman onnensa luoja. Ihmismieli ei halua kohdata tätä hetkeä puhtaana, koska ajatuksien suruista ja haaveista laskeutuminen tähän hetkeen vaatii mielen hiljenemisen tai sen ettei samaista itseään nouseviin ja laskeviin ajatuksiin. Ajatustottumustemme kehä on kuin virus, joka haluaa laajentua. Se ei halua pysähtyä ja tarvitsee polttoaineekseen tulevaisuuden ruusuisia kuvia ja menneisyyden katkeria muistoja. Tuossa ajatustottumusten kehässä elämä tapahtuu aina jonakin muuna aikana kuin nyt, jossakin muussa paikassa kuin tässä. Se on illuusio ja kaiken väkivaltaisuuden alku ja juuri.

Elämä voi olla aina ja ainoastaan vain nyt. Lapsena mietin sekuntikello kädessäni mitä aika on. Mietin, että sekunnin voi jakaa kahtia, sataan tai tuhanteen tai miljoonaan ja niin edelleen. Ymmärsin, että sekunnin voi jakaa aina vain pienempiin osiin. En löytänyt aikaa. Ymmärsin, että aina on vain tämä hetki, joka on kellossani juoksevalla ajalla määrittelemätön. Ajattelin, että on vain nyt ja tunnin päästä tulee olemaan se sama nyt ja niiden välillä on ääretön määrä hetkiä jotka olivat silloin nyt. Kellossa oleva aika tuntui lapselle hassulta.

Kehomme on aineesta koostuva muoto maanpäällä ja ympärillämme oleva luonto on niin ikään eri muodoissaan olevaa ainesta. Aines on jatkuvassa muutoksessa ja kellossa käyvä aika mittaa tuota muutoksessa olevaa liikettä. Kellossa juokseva aika on vain työkalu järjestää luonnollisia ihmiselämän asioita. Aivoissa juokseva psykologinen aika on illuusio. Se on mielen illuusio ajassa, että tulevaisuus toisi jotakin parempaa kuin jo oleva.

Historian ymmärtämisen halusta ja tulevaisuuden suunnittelusta ovat kummunneet lähes kaikki ihmiskunnan niin kutsutut suurimmat saavutukset: ideologiat, lait, uskomukset, politiikat, näkemykset, tiede, koneet ja vehkeet. Eihän politiikassa, tieteessä, koneissa ja vehkeissä ole väkivaltaa. Eivät ne sodi. Väkivalta on siinä, että ihminen luulee hyvinvoinnin, paremman tulevaisuuden ja jopa totuuden tulevan asioiden kautta: lakeja lisäämällä, koneita hiomalla, politikoimalla ja ideoita kirjoittamalla, ikään kuin ne olisivat palvelemassa niiden luojia kohti tulevaisuudessa olevaa oletettua hyvinvointia.

Ihmiset kokevat, että kiihtyvä ajattelu, tiedon kerääminen ja uuden luominen eli työnteko ovat ratkaisu maailman ongelmiin. Halu ratkaista ongelmat ja halu tehdä rauha on edelleenkin vain halu. Halu, joka vaikuttaa paljastuvan jokaisen väkivaltaisen teon takaa, kun pysähdyn miettimään mitä sota on. Kyltymätön halu saada, tehdä tai tietää jotakin joka ei ole nyt.

Onko väkivalta ihmisen perimmäinen luonto, sellainen asia, jonka kanssa vain tulee elää ja johon sopeutua? Onko meidän tehtävämme siten vain tuomita väkivaltaiset ihmiset pahoiksi, sekä laatia uusia lakeja, joilla pitää väkivalta kurissa? Miksi eurooppalaiset tappoivat intiaaneja ja tuhosivat heidän kulttuurinsa ja miksi intiaanit panivat aseilla hanttiin? Onko vastaus siis se, että ihmiset nyt vain ovat väkivaltaisia ja on luonnollista, että erillään olevat ihmisryhmät kilpailevat elintilasta? Vai onko mahdollista, että tukos olisikin ollut ihmisen sisällä, ei siis ulkopuolella elintilan puutteessa? Olisiko ihmisen sisäinen maailma ollut hukkunut pettymysten, toiveiden ja ajatusten saastaan ja se lähti hakemaan raikastavaa tilaa ulkopuolelta? Kenties sotaan lähteneet ihmiset janosivat vain elämän tarjoamia makeimpia herkkuja: aistinautintoja, valtaa ja kunniaa.

Vaikka amerikkalaisilla on nyt paljon enemmän tieteellistä tietoa siitä miten maailma toimii mekaanisesti kuin 500-vuotta sitten ja he pystyvät nykyisin muokkaamaan maailman luonnonvaroja huomattavasti tehokkaammin ihmisten hyötykäyttöön kuin aiemmin, ei se ole välttämättä tuonut mukanaan minkäänlaista kehittymistä, tai paremminkin vapautumista ihmisten mielen tasolla, vaikka se on tilaa ja hyvinvointia elinolosuhteisiin luonutkin. Kuinka se voisikaan, jos lähtökohtana oli tilan hakeminen väkivallan keinoin ulkopuolelta. Ulkopuolisia asioita voi parantaa ikuisesti. Ne eivät kuitenkaan voi tuoda mukanaan järkkymätöntä iloa, sillä ne ovat alituisesti muutoksessa.

Olen tuntenut näkeväni aivan kaikkialla maailmassa raakaa ihmisten välistä kilpailua, vertailua ja arvostelua. Hurjaa, mutta perimmäisyydessään koko materiaalisen kehityksemme perusjalka koulutussysteemi perustuu noihin samoihin asioihin ja ihmiset opetetaan nuoresta asti erottamaan itsensä toisesta kilpailemalla kanssa veljiään ja siskojaan vastaan ja oppimaan, että hyvinvointi luodaan tieteellä, taiteella, politiikalla ja kovalla työnteolla.

Niin pitkään kun kilpailuun kannustetaan yhteiskunnan kaikilla aloilla, on epätodennäköistä, että ihmisyksilö pysähtyisi tarkastelemaan mitä on väkivalta. Väkivaltaa ei voi tarkastella huomaamalla se, toteamalla se pahaksi ja haluamalla lopettaa se. Niin se yritetään kuitenkin tukahduttaa, uusilla ideoilla ja tehokkaammilla aseilla.

Onko mahdollista, että tarkastelemalla väkivaltaa täysin vapaasti ilman mielipiteitä ja ilman halua rakentaa rauhaa, vailla halua mistään lopputuloksesta, olisi mahdollista, että sille jäisi tilaa, joka ei ole väkivalta. Miten tarkastella väkivaltaa ja itseä täysin vapaasti? Kysymyksessä on kenties kätkettynä harso, jonka läpi emme näe asuvamme paratiisissa. Ihmiset ovat etsineet keinoa, jolla saavuttaa onnen. Olemme etsineet paratiisia muun muassa sotimalla ja kilpailemalla. Haluamme myös auktoriteetin: opetuksen, asian, kirjan, päätöksen, unelman, lain, ihmisryhmän tai toisen ihmisen kertomaan meille miten elää hyvin. Haluamme kaiken ulkopuolelta, koska emmehän me tunne, että ongelma olisi itsessämme, vaan meidän elämäntilanteissamme.

Aina kun tarkastelen väkivaltaa, huomaan sitä minussa tai vähintäänkin sen siemenen itsessäni. Silloin myös tiedän, että siemen on kaikissa muissakin. Huomaan usein myös sen, etten useinkaan huomaa mitään, koska mieleni halajaa aina jonnekin tai murehtii menneitä, eikä siinä ole siten energiaa ja vakavuutta olla tässä ja nyt. Silloin kaadan vettä väkivallan siemelle ja se alkaa kukkia. Hiljaisuus ja rauhallisuus painuvat taustalle ja rauhattomuuteni lähtee etsimään keinoa, jolla rauhoittua tulevaisuudessa.

Jos kehoni ei ole palautunut tai minulla on vammoja, en voi lähteä harjoittelemaan lisää ja tekemään kehostani entistä vahvempaa. Minun on levättävä ja odotettava, että kehossani on taas järjestys ja hiljaisuus. Vasta kehon hiljaisuudessa on tilaa uusille koville pyöräilyharjoituksille, koska vain hiljaisuudessa keho pystyy mukautumaan uusin ärsykkeisiin. Hiljaisuudesta uusi kumpuaa itsestään. Hiljaisuus on perusolemuksemme.

Joskus minulle on tullut mieleen, että Amerikassa tai missään muuallakaan asuvilla ihmisillä ei ole koskaan ollut energiaa ja vakavuutta pysähtyä odottamaan sodissa saatujen vammojen paranemista ja kärsivällisyyttä tarkastella väkivaltaa ja sitä mikä johti sotaan. Ja miksi olisi ollut? Sodassa hävinnyt osapuoli on kiireinen, jotta saa rakennettua elämän asiat takaisin siihen ”vanhaan ja menetettyyn hyvään” ja voittanut osapuoli on kiireinen toteuttaessaan niitä unelmia, joita sillä sotaan lähtiessään oli. Samanlainen oravanpyörä toistunee minun ja muidenkin ihmisten pikkuruisissa elämissä.

Huomaan itsessäni tuon väkivaltaisen oravanpyörän, josta kuitenkin olen suuremmaksi osaksi aikaa todennäköisesti täysin tietämätön, koska voin huomata luonteen vasta kun pysähdyn tarkastelemaan sitä, enkä ole enää sen vietävänä. Olemme kenties niin tottuneita tuohon meitä sokaisevaan oravanpyörään, että emme kerta kaikkiaan halua edes vapautua siitä. Ainut asia mitä emme näytä haluavan, on olla onnellinen, ja asia jonka perässä juoksemme, on sama, jonka hylkäämme joka hetki.

Tartumme pikkutuhmiin nautintoihin viihdyttääksemme itseämme hautaan asti ja toteamme kaiken pahan nyt vaan olevan pahaa. Olemme kenties niin syvästi juurtuneita siihen ideaan, että kaikki hyvä maailmassa pitää itse tehdä, ettemme uskalla pysäyttää meteliä päässämme aiheuttavaa ajattelemisen ja touhuamisen noidankehää, sillä luulemme, että sen loppuun pysähtyisi koko elämämme, vaikka voi olla, että silloin vasta alkaisimme elää, elämään vailla saman vanhan toistoa, ilman menneisyyden kahleita ja tulevaisuuden paineita, vapaasti kuin taivaan lintu.

Jos olen joskus tarkastellut jotakin ja niin sanotusti pysähtynyt, olen huomannut olevani silti elossa ja energinen. En ole kuollut, en ole oikeasti edes pysähtynyt, vain ajatukseni ovat pysähtyneet tai olen kyennyt seuraamaan niitä ikään kuin sivusta ja olematta samaistamatta itseäni niihin. Olen siis voinut tarkastella mieltäni kuin ulkopuolinen. En siis voi olla vain mieleni. 

Sen mikä ei ole väkivaltaa, voimme kenties havaita, kun ei ole väkivaltaa. Voisiko se kuitenkin olla jotakin sellaista, jota ei voi absoluuttisesti kuvailla sanoilla ja jolla ei ole osoitetta, jonne raivata tiensä aseilla ja ajatuksilla. Sitä lienee kutsutun olemiseksi, tietoisuudeksi, rakkaudeksi, onnellisuudeksi, jumalaksi ja miksi lie kirjain yhdistelmäksi. Sanatkin voinevat kuitenkin olla ainoastaan suuntakylttejä kotiimme, ajatuksiemme taustalla olevaan itsemme perusolemukseen, jonne ei siis pääse väkivallan avaimella. Kotiin ei oikeastaan edes tarvitse avainta. Kodissa on aina avoimien ovien päivät. Etsijä ei kuitenkaan pääse sisään, jos hän on samaistunut mukanaan kantamiin pettymyksiinsä, onnistumisiinsa ja suunnitelmiinsa. Kotiin ei siis pääse hän, joka mielii vain ruokapöydän makeimpia herkkuja. Hän kiroaa kotinsa ovella paskaa elämäänsä ja lähtee uudelle ristiretkelle etsimään makeimpia herkkuja. Hän on menneisyytensä vanki ja tulevaisuutensa uhri, väkivallan kehässä ja sodan lähettiläs.

Intiaanien ja eurooppalaisten välisestä sodankäynnistä takaisin asiaan, eli satulaan:

Päivä oli kuuma. Join vettä 10 minuutin välein. Päivän päätteeksi saavuin huoltoasemalle, jossa pähkäilin kuinka paljon vettä tarvitsen seuraavalle 140 kilometrin täysin autiolle ja vedettömälle taipaleelle. Varauduin 40 asteen lämpötilaan ja päätin lastata pyörääni kahden päivän vedet. Seuraavassa ylämäessä jalkojani rasitti 20 lisäkiloa. Nukuin yön tienvarren suojaisassa kanjonissa.

Yön aikana pilviverho oli hivuttautunut taivaalle. Vastatuulessa matka eteni hitaasti, kunnes tie laskeutui alas ylängöltä. Oikealla puolen tietä kohosi jyrkkä punainen ja rosoinen vuorivalli ja vasemmalla tasangon yllä roikkui massiiviset mustat pilvet. Seuraavassa jyrkässä vuorinousussa koin raikastavan rankkasateen, jossa lämpötila laski lähes 20 astetta.

Vuorenhuipulla luin kyltistä, että 140 vuotta aiemmin lähetyssaarnaaja perheet saavuttivat samaisen huipun. Silloin ei ollut teitä ja miehet joutuivat tasoittamaan alamäkeä kahdeksan päivän ajan, jotta 83 hevosvankkuria saatiin turvallisesti alas. Kiitos heille, minun ei tarvinnut raivata maastoa, eikä lämmitellä suhteita intiaaneihin. Laskin mäen alas kymmenessä minuutissa ja nautin mitä kauneimmasta kanjonista.

Tuuli kääntyi myötäiseksi ja sateessa kehoni viileni rauhalliseksi. Sateen jälkeen lotisi kaikkialla. Kapea joki valui laiskasti luoteeseen. Kallioihin kuluneista syvistä uomista ryöppysi vesiputouksia, pienet valumat kuluttivat kiviin kauniita muotoja omalla hitaalla tahdillaan. En ollut nähnyt luonnossa vettä kahteen päivään. Nyt joenvierustan kapealta viherkaistaleelta nenääni kantautui puiden ja kukkien raikas tuoksu. Sirkat ja linnut lauloivat. Olin syrjäisessä punaisessa kanjonissa yksin. Olin oikeutettu kokemaan sen sateen ja tuulen kauneuden, joka on muovannut Etelä-Utahin ylänkömaisemasta niin ainutlaatuisen vaihtelevan.

Joen ja kanjonin jäätyä taakseni, edessäni avautui uusi laaja aavikko ja sen taustalla korkeat vuoret, niin syrjäiset, että ne olivat Pohjois-Amerikan viimeiseksi nimetty merkittävä vuorijono. Harvoja sitkeitä aavikon kukkia lukuun ottamatta vihreys oli vain muistojeni illuusio. Loppupäivän myötätuulessa etenin vaivattoman vauhdikkaasti ja sain poljettua 140 kilometriä yhdessä päivässä. Viimeisessä mäessä jalkojani rasitti vielä toisenkin päivän vedet. Sen huipulta näin kanjoneissa luikertelevan kapean järven ja sen aalloilla tuhansia kelluvia kesämökkejä. Oli varsin erikoista saapua autiolta aavikolta järvelle, joka sijaitsee keskellä ei mitään ja nähdä tuhannet lomaveneet ja niiden tuhannet ihmiset juomassa kymmeniä tuhansia tölkkejä amerikkalaista olutta. Pakenin kulttuurishokkia lähimpään kanjoniin, jossa ei olisi kyltin kertoman mukaan saanut telttailla.

Aamulla otin lossin Powell-järven pohjoisrannalle. Seuraavat kaksi päivää ajoin kapealla, hiljaisella ja usein myös hiekkaisella Burr-tiellä laajan taivaan, aavikon, punaisten kanjoneiden, kuivien joenuomien, vuorien, kivimuodostelmien, piikkipuskien, kovettuneiden hiekkadyynien, kuumuuden ja yhden virtaavan puron valloittavassa Etelä-Utahin erämaassa. 

Dramaattisista kanjoneista ulospäästyäni pyöräilin taas tuttujen ja turvallisten laidunmaiden ja suomalaiselle silmälle kitukasvuisen havumetsän keskellä. Poljin kiinni saksalaisen pyörämatkaajan Sebastianin. Kuukauden matkalla olevan Sebastianin yksi ensimmäisistä kysymyksistä kuului: ”Oletko joskus yksinäinen tienpäällä?”

”En ole tuntenut niin”, vastasin.

”Minä olen ollut yksinäinen”, Sebastian jatkoi.

Pian me molemmat hymyilimme, sillä hän tiesi minun olleen matkalla jo kymmeniä tuhansia kilometrejä ja minä tiesin hänen matkansa alkaneen kahdeksan päivää aiemmin. 

Minulta on kysytty samaa montaa kertaa. Yksinäisyyttä ei kohdallani ole kuitenkaan voinut käydä läpi vain toteamalla, että sitä joko on tai ei ole. Minun on näköjään väännettävä yksinäisyyden vitsakin pitkän kaavan kautta.

Koska en ole juurikaan tuntenut itseäni yksinäiseksi tai en ole ainakaan monestikaan samaistanut itseäni sellaiseen tunteeseen, olen usein miettinyt leikkimielisesti mitä vikaa minussa on, kun en esimerkiksi ikävöi perhettä ja ystäviä kotona. Se on johtanut siihen, että olen tarkastellut mitä on yksinäisyys. Kuten niin usein, tarkasteluni ei ole johtanut mihinkään loppupäätelmään tai vastaukseen.

Jos yksinäisyytenä pidettäisiin sitä, ettei yksi ole tuttujen ihmisten seurassa ja hän tuntee sen vuoksi mielipahaa, on selvää, että ihmisen hyvinvointi ja ilo olisi silloin riippuvainen toisista ihmisistä. Selvää on se, että ihmisen elossa pysyminen on riippuvainen toisista ihmisistä. Yksinäisyys kyselyt ovat kuitenkin johtaneet minut pohtimaan sitä seikkaa, ovatko myös ihmisen tuntema ilo ja onni riippuvaisia toisista ihmisistä. Eli ovatko toiset ihmiset viihdyttämässä minua? 

Ovatko ihmiset toiselle ihmiselle samalla tavalla asioita kuin autot, talot, koulutus, työ, asema, omaisuus ja kunnia, joista ihmisten elämät heidän mielissään koostuvat? Asioista koostuisivat siten myös ihmisten vaihtelevat elämäntilanteet ja ne miellettäisiin elämäksi. Silloin kun asiat ovat niin kuin itse haluaa olisi elämäntilanne onni. Jos ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi, ovat ihmiset hänelle asia siinä missä auto ja elämäntilanteelle mielessä annettavan adjektiivin valintaan vaikuttavat siten ympärillä olevat ihmiset tai heidän puute.

Jos ihmisen rakentaa elämänsä asioiden varaan, jotka ovat väistämättä muutoksessa olevia, on selvää, että yksinäisyys eli kaipuu jollekin herää jossakin vaiheessa, oli yksi fyysiseesti yksin tai ei. Kaipuu eli halu, halu parempaan kuin tämä hetki. Halu, jonka siis sanoin löytyvän väkivallankin taustalta.

Se, etten ole myöntänyt olevani yksinäinen tai ilmaissut kaipaavani perhettä, ystäviäni ja tuttuja asioita Suomesta, lienee tullut joillekin ihmisille yllätyksenä, eikä sellaisenaan ole saanut hyväksyntää heidän mielessään. ”Kyllähän sitä nyt perhettä kuuluu kaivata”, on minulle sanottu. Yksinäisyys siis vaikuttaa ihmisten mielissä olevan väistämätön elämään kuuluva seikka, jonka välttämiseen tulee olla ihmisiä, suunnitelmia ja asioita.

Kyseenalaistan joskus kaikkea, nyt yksinäisyyden tunteen. Luonnollisuuden sijaan yksinäisyyden tunne saattaakin olla vain heijastus samasta harhasta kuin väkivalta. Jos yksi on temmeltänyt elämänsä kentällä pikkutuhmien, omaa itseä viihdyttävien asioiden perässä, jossa ei ole ollut lainkaan kokonaishahmotusta hetkestä ja hetkessä olemisesta kumpuavaa tietoisuutta elämän laajuudesta ja sen alati muuttuvasta moniulotteisesta luonteesta, lienee yksinäisyys vain korkeamman viisauden, elämän, eli tietoisuuden näpäytys ihmisen tuhmille sormille.

Sormille näpäytyksestä seuraa totta kai kipua. Me ihmiset olemme ottaneet tuon näpäytyksen usein vain kovin raskaasti, olemme pelästyneet sitä ja alkaneet heti miettiä poispääsy keinoa sen epämiellyttävästä tuntemuksesta. Hämmentynyt mieli palasi vanhoihin koettuihin asioihin ja kertoi tästä kärsimyksen hetkestä puuttuvan jotakin joka tuotti itselle iloa menneisyydessä. Yksinäisyys lienee siis vain pakokeino menneeseen ja pois siitä mikä on nyt, pois elämän näpäytyksen kivusta. Yksinäinen ihminen on kuin sotaisa ihminen ja mielii vain elämän tarjoamia makeimpia herkkuja.

Jos pidät hyvää huolta omista pikkutuhmista aistinautinnoistasi, koet nautittavia hetkiä. Pikkutuhmissa aistinautinnoissa piehtaroidessa ja niiden perässä juostessa saattaa elämästä huolta pitäminen jäädä sivuseikaksi, jos sellaista seikkaa kuin elämä on edes sattunut huomaamaan. Jos on olemassa sellainen seikka kuin elämä, yksi ja sama yhteinen elämä, voisiko yksinäisyys, kuten väkivaltaisuuskin, olla siis siitä yksinkertaisesta seikasta kummunnutta kärsimystä, ettei yksi ole soittanut samaa nuottia tuon kaikissa meissä soivan elämän musiikin kanssa, vaan on halunnut kaapata itselleen vain musiikin kauneimmat soinnut. 

Voisiko yksinäisyys olla vain mielen tuottama heijaste siitä, ettei yksi ole kulkenut elämänvirran hetkissä läsnäollen ja tuntien laajaa, syvää ja jakamatonta vastuuta elämän kokonaisuudesta. Elämä on kaikkialla jokaisessa tilanteessa ja siitä harteillamme olevaa vastuu on aina läsnä. Vastuumme on nähdä ja vastaanottaa elämä sellaisena kuin se on. Puhtaasta vastaanottamisesta kumpuaa puhdas teko. 

Se, että elämme asioiden kautta itseämme viihdyttäen, saattaa olla tuon vastuun pakenemista. Olemme paenneet sitä niin pitkään, että kantaminen tuntuu vieraalta. Kun tuttujen ihmisten ja asioiden turvaverkko katoaa meidän ollessa fyysisesti yksin, saattaa noussut omituinen tunne ja hämmennys olla vain osoitus siitä, että ahtaiden ajatuksiemme kehä ei saa enää polttoainetta tutuista asioista. Polttoaineen puutteessa ajatustottumustemme kehä, eli egomme pelkää menettävänsä voimansa ja kuolevansa, ja alkaa vastustaa tuota kukistumista yrittämällä tarttua menneisiin, muistoissa oleviin asioihin, kuten kokemuksiin tuttujen ihmisten seurassa. Tuo kärsimyksen ja sitä pakenemisen kierre on se mitä olen kutsunut noidankehäksi ja oravanpyöräksi.

Elämä on muutosta. Muutoksesta asiat tuhoutuvat. Muutos eli tuhoutuminen tuo mukanaan kipua. Vastustamalla tuota muutosta, eli elämää, tulee luonnollisesta kivusta kärsimystä. Jos pystyisimme myöntämään ja hyväksymään, että kipu kuuluu elämään, emmekä kerta kaikkiaan tiedä miten sitä pystyy välttämään ikuisuuksiin asti, emme identifioisi itseämme kipuun ja pakenisi muutosta hetkessä lämmittäviin aistinautintoihin, muistoista kummunneisiin tekoihin ja ajatuksiemme haaveisiin. Tarkkailisimme olevaa hetkeä ja sopeutuisimme siihen, eikä kärsimys saisi enää polttoainetta. Silloin saattaisimme ymmärtää kehomme olevan yksi elämänvirran liikunnossa muiden mukana oleva katoava asia. 

Tuntemalla elämänliikunnon muuttumattoman taustan, kaiken perusolemuksen, nousee siitä vastuuntunto ja ymmärrys, että se on tietoisuutena paljon syvempi kuin omat oppineet aivomme. Niin ymmärrämme, ettemme ole ainoastaan ajatuksemme ja kehomme. Vastuumme on se, ettei ajatuksemme vie meitä kuin vierasta sikaa. Ymmärrämme, että ajatuksiin samaistumisen loputtua, jää tuolle elämän tietoisuudelle tilaa toimia meidän kauttamme. Meistä tulee kuin välikappaleita muodottoman ja muodon välille. Ymmärrämme ettemme ole ongelmamme ja elämän vaihtelevat tilanteet eivät ole elämämme. Ymmärrämme sen, että ajatuksilla on mahdotonta pystyä yhtä hienovaraiseen ja kaiken huomioivaan toimintaan miten se tietoisuus toimii, joka on ajatuksiemme taustalla. Ajatuksiemme kertomat onnelliset sadut antavat meille illuusionmaisen turvallisuudentunteen ja uskallamme usein hypätä elämän arvaamattomaan, mutta ainoaan väkivallattomaan rakkauden kelkkaan vasta kun asioiden kautta turvallisuutta ja onnea hamunnut illuusiomme on tuottanut meille kestämättömästi kärsimystä.

Tuo kuvailemani vastuu elämästä, on mukana jokaisessa hetkessä, myös niissä kun sattuu ja niinä kun on fyysisesti yksin. Jos niinäkään hetkinä kun sattuu, ei pakene lohduttaviin asioihin kuten hyvien ystävien viihdyttävään seuraan tai mielikuviin siitä, on elämä aina iloista tanssia, sillä jokaisessa hetkessä on jo hienoin mahdollinen asia: elämä itsessään ja vastuu sen kanssa samassa tahdissa pysymisestä. Elämän kanssa samassa tahdissa pysyminen on kuitenkin haastavaa, sillä olemme vältelleet sitä kautta historian, kun olemme aina halunneet lukea sen edellä. 

Kun kokee tuon hetkessä läsnäolemisen, eli elämän kanssa yhteisen musiikin soittamisen olevan merkittävin ihmiselämän seikka, ei kukaan voi olla yksin, koska elämäntanssin tahdissa pysymiseen on annettava huomiota joka hetki. Jokaisesta hetkestä tulee mitä merkityksellisin. Ihminen näkee ja kokee kaiken aina uutena. Yksinäisyys ei voi yllättää uuden kokijaa, sillä hänellä elämä ja sen ilo ovat aina matkassa mukana, oli hän yksin, kaksin, taikka ryhmässä. Menneestä ja tulevasta vapaa kokija ei vastusta elämänvirtaa, vaikka se olisi ajelehtinut hänet fyysiseen yksinäisyyteen. 

Elämä on aina läsnä ja on pohjimmiltaan sama kuin nuo ystävät, joita yksinäiseksi itsensä kokeva kaipaa. Kun tienpäällä pitää huolta kaikesta, eli itsestään, eli elämästä, ei voisi olla ystävilleen lainkaan rakastavampi, vaikka ei heidän seurassaan olisikaan.

Tanssilattialla tulee ongelmia ellei kumppanista pidä tiukasti kiinni ja aisti herkeämättä häneen kehonsa liikkeitä, siitä puhumattakaan, että katse vilkuilisi kumppanin olan yli mielessään uusi ehompi tanssittajatar. Elämä haluaa aina tanssia kanssamme. Jos emme pysy sen tahdissa tai vilkuilemme seksikkäämmältä vaikuttavia kumppaneita, se yrittää näpäyttää meidät hereille. Ellemme herää, nukahdamme syvästi kärsimyksen katkeraan yksinäisyyteen.

Niissä hetkissä kun olen kokenut olevani yksinäinen tai turhautunut, olen tarttunut elämäni asioihin, ottanut ne kovin tosissani ja mieltänyt, että niistä muodostuu hyvinvointini. En ole tyytynyt elämänvirtaan, tarkastellut sen olemusta ja hyväksynyt sitä sellaisena kuin se on.

Olen kokenut, että yksinäisyyden tai kaipuun mahdollisuus on läsnä jokaisessa hetkessä, olin yksin tai en. Niissä hetkissä vastuuni on vain tarkkailla rauhattomuuttani ja sitä kautta ymmärtää sekin vain elämänvirran yhdeksi koskeksi, tuomitsematta sitä mitenkään negatiiviseksi asiaksi, josta pitäisi päästä eroon. Tuo tarkkailija ei voi koskaan olla yksinäinen, vain ajatukset voivat.

Jatkan jeesustelulla. 

Oli hienoa tavata pitkästä aikaa toinen pyörämatkaaja. Tavatessani Sebastianin ymmärsin kuinka paatunut matkaaja olenkaan. Edellisenä iltapäivänä poljin rankkasateessa ja 14 asteen lämpötilassa. Väreilin kylmästä kymmenen kilometrin vuorilaskussa. En kuitenkaan pistänyt lämmintä päälle, eikä minulle edes olisi ollut vedenpitävää takkia. Nautin vain kylmästä ja väreilystä, sillä tiesin senkin olevan vain ohimenevä ilmiö. Vuorilaskun päätteeksi saavuin luonnonpuiston parkkipaikalle, jonka ympärillä oli kaunista ja vehreää luontoa. Kylttien mukaan paikassa ei olisi saanut telttailla, mutta pystytin kotini kuitenkin suojaisaan paikkaan joenvarrelle. Illalla tein alueella pienen kävelylenkin ja ihmettelin kuinka paljon voin kokeakaan, vaikka en tee mitään, enkä halua ymmärtää mitään. Pelkästään seisomalla oli tarkkailtavana joen liike ja kohina, lintujen laulu ja lento, tuulen vire, lehtien väreily ja maanpinnan muodot jalkojeni alla. Katseeni kohdistamalle olisin voinut havaita lukemattomia kiviä, kukkia ja lehtiä, huomata niiden eloisuuden, puhumattakaan oman kehoni tuntemuksista, ajatuksistani ja pysähtymättömästä hengityksestäni. Missä ikinä olenkaan, maailmassa on joka hetki meneillään melkoinen näytelmä. En tuntenut kauneutta niinkään upeista yksityiskohdista, kuin laajan kokonaisuuden hahmottamisesta.

Pian tapaamisemme jälkeen taivaalta alkoi tippua muutamia vesipisaroita. Sebastian puki päälleen välittömästi sadetakin ja housut. Telttailimme yön leirintäalueella, koska Sebastian ei saa nukutuksi villeissä luonnon tarjoamissa ilmaisissa telttapaikoissa. Illalla hänen oli luettava uutiset ja sanoi olevansa uutisaddikti.

En ole koko matkalla juuri kylmästä välittänyt ja olen saanut nukuttua villeissä paikoissa aivan yhtä hyvin tai huonosti kuin missä tahansa. Muistan kuitenkin sen, että alkumatkalla minäkin halusin pysyä paljon enemmän tietoisena siitä mitä maailmalla tapahtuu uutisten kautta. Olin aivopesty koulussa siihen, että opiskelemalla ja lukemalla oppii, ymmärtää ja saavuttaa.

En moiti tietoa, sen keräämistä tai koulusysteemiä, mutta minusta tuntuu, että tiedolle on annettu hieman hassu asema. Koulussa olalle taputuksia saavalla oppilaalla on nopea kyky omaksua ja muistaa tietoa. Tiedon omaksumisen kautta muodostuu ihmisen asema yhteiskunnassa. Ihmiset haluavat olla menestyneitä ja he luulevat, että menestykseen tarvitaan tietoa. Tiedon avulla yritämme ratkaista ongelmiamme. Kasaamme jatkuvasti lisää tietoja, järjestämme ihmissuhteitamme ajattelemalla, suunnittelemme ja haaveilemme tulevasta. Emme ole kuitenkaan ajattelumme. Voisiko olla, että elävässä ihmisessä aivot olisivat vain työkalu, eivät mitään muuta. Nyt alituinen ajattelumme, suunnittelumme ja paniikin omainen tiedonkeruumme viestittää enemmänkin siitä, että olemme aivojemme ja mielemme hallussa, emmekä hallitse ja käytä niitä työkaluina.

Eräs surffipummi sanoi minulle kerran jotakin seuraavanlaista: ”eikö olekin hassua, että äidillä oli tapana torua minua: ”Juhani, olitpas taas ajattelematon””. Voisiko tuo Juhanin ajattelemattomuus olla tila, jossa ihminen on oma itsensä, ei mekaanisesti ajatteleva oppinut kone. Voi toki olla, että Juhanilla oli mielessään vain uudet metkut, mutta esimerkin kautta tulee hyvin esille se kuinka tärkeänä ajattelua pidetään.

Tuossa ajattelemattomuuden tyhjyydessä on kuitenkin jo valmiina se olemisen kauneus, rakkaus ja onnellisuus, joita ihmiset ajatuksen rajallisella voimallaan etsivät. Ajatuksettomuudestakin kumpuaa ajatuksia, mutta ne eivät välttämättä kumpua vanhojen kokemusten ketjusta, vaan tuoreesta lähteestä. Olemisen tilasta kumpuavat ajatukset ja teot pursuavat sellaisesta harmonisesta kaiken huomioivasta, ristiriidattomasta ja väkivallattomasta lähteestä, joka ei halua, eikä tavoittele mitään ja joka käyttää ajatuksia vain työkalunaan tuoda oman itsensä kauneuden muodoksi maanpäälle. Teot ja ajatukset eivät ole sille portaita menestykseen, vaan itsestään jo täydellistä elämänvirtaa.

Katsoessani uutisia en näe pelkästään yksityiskohtia maailman eri tapahtumista ja ongelmista, vaan usein minulle tulee kokonaishahmotus väkivallasta joka meissä on. Siitä, että luulemme olevamme erillisiä toisistamme ja etsimme aina jotakin parempaa ja oletamme sen tuovan mukanaan täyttymyksen itsellemme. En osaa antaa suurta merkitystä tiedolle, enkä aina sure sitä, että polkiessani minulta jää koulut käymättä ja uutiset lukematta.

Tarkkailtuani luontoa tuossa sateen jälkeen kosteassa telttapaikassa, minulle tuli mieleeni tämä asia josta nyt kirjoitan. Tarkkailtuani sitä mikä ympärilläni oli silloin, mitä kehossani tuntui silloin, olin sellaisessa vapaassa tilassa, joka ei etsinyt mitään tai halunnut hetkeltä mitään. Tuosta tilasta kumpusi kuitenkin nämä ajatukset tiedosta ja sen luonteesta ihmisen elämässä. Se mitä olemisesta, eli kenties minun itseni perusolemuksesta kumpusi, oli uutta, jotakin sellaista, jota en tiennyt tietäväni. Kuulin omia ajatuksiani aivan kuten sinä luet sanojani. Ajatukset vain nousivat, olivat hetken ja katosivat, mutta eivät muotoutuneet mielipiteiksini. Kirjoitin ne nyt muistini pohjalta ylös, joka sinänsä perustuu aina vanhaan eli rajalliseen.

Luonnollisesti en siis voi koskaan siirtää teille lukijoille kokemaani sellaisenaan kuin se oli, sillä tiedon ja sanojen maailma on aina rajallinen. Tieto on hyvä työkalu pitämään meidät hengissä ja luomaan meille inhimilliset elinolosuhteet, enkä siten moiti koulusysteemiä tai tietoa lainkaan ja ongelmamme kumpuavatkin vain suhteestamme tietoon. Olemme rajallisen tiedon orjia.

Oli varsin erikoista, että näiden ajatusten jälkeen tapasin seuraavana päivänä Sebastianin, joka tuntui matkaavan Saksasta asti roikkuvan napanuoran päässä. Hän halusi pysyä tietoisena uusimmista uutisista ja tahtoi pitää elinolosuhteet mukavina ja kodinomaisina, kuitenkin samalla paeten kodin oloja, jotka olivat saanet hänet voimaan kuulemma hieman huonosti. 

En tunne Sebastiania kohtaan mitään negatiivistä, vaikka jyrkästi hänestä ehkä kirjoitankin. Jos koen hänessä jotakin sellaista minkä koen olevan väkivaltaa, koen sen vain siksi, koska olen tunnistanut samat asiat itsessäni. Hän vain sattui olemaan yksi elämääni pyöräillyt enkeli, joka vahvisti niitä kokemuksiani, joita olin käynyt läpi edellisenä iltana. 

Sebastianille vanhat muistot kertoivat uusille ajatuksille mikä on hyvää ja mikä ei. Hänen iholle tipahtaneiden sadepisaroiden herättämät tuntemukset nostattivat hänessä selvästi ajatuksen siitä, ettei sade tunnu hyvältä, joka sinänsä pohjautui vain vanhoihin ajatuksiin ja mielikuviin samasta asiasta. Ajatuksissaan ja siitä nousseessa pelon tilassa hänellä ei ollut tilaa aistia tippuvia sadepisaroita, pysähtyä katsomaan taivaalle ja tarkkailemaan kokonaisuutta. Hymyilin Sebastianin pelko reaktiolle tunnistaen, että olen ollut samassa tilanteessa itse joskus aiemmin. Jatkoin eteenpäin t-paidassa. Tihkusateen loputtua Sebastian oli hiestä märempi kuin minä vesipisaroista.

Se, että nyt on kipu tai tulevan kivun uhka, ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi ajatuksilla ja tiedonkeruulla alkaa heti etsiä ratkaisua oletettuun ongelmaan. Tarkastelemalla eli pysymällä kivussa, saattaa ajatuksettomasta uteliaasta olemisesta tulla tieto kivun todellisesta luonteesta. Kivun, etenkin henkisen kivun todellisen olevuuden, ei tietämisestä, vaan kokemisesta saattaisi kummuta ymmärrys, joka olisi sellaisenaan jo kärsimyksen loppu. Ei välttämättä fyysisen kivun, mutta varmasti psyykkisen kärsimyksen loppu, sillä emme enää identifioisi itseämme kipuun.

Jos pelästymme pientä fyysistä kipua, mutta etenkin henkistä kipua ja alamme heti etsiä ratkaisua siihen, emme koskaan malta kokea sen todellista luonnetta ja sanomaa, jolloin sen lopullinen ratkaiseminen ajatuksilla on täysi mahdottomuus, vaikka kivulle tilapäisen avun ajatuksen keinoilla saisikin. Ellei kipua kuitenkaan käy läpi ja koe sitä perusteita myöten, palaa se aina takaisin uudessa muodossaan. Edes menneet ihmiset ovat huomanneet, että heillä on kyky ratkaista kipuja ja ongelmia älyllään eli keräämällä tietoa. Olemme paikanneet monet kivut, säryt ja ongelmat. Paikkauskeinomme ovat yhä monimutkaisemmat, kuten ovat ongelmammekin. Elämme jatkuvaa taistelua ongelmia vastaan. Ihmisaivoilta vaaditaan aina vain enemmän, elämämme rakenteet monimutkaistuvat ja muuttuvat aina vain vaativammiksi yllä pitää. Olemme identifioineet itsemme ajatuksiimme, eli egoomme, joka uskoo ratkaisevansa kaikki ongelmansa ajattelemalla ja tekemällä työtä yhä kovemmin, vaikka todellisuudessa tuon egon alituinen ja pysähtymätön ajattelu ja halu ratkaista ongelmia on juuri se mikä luo ne ongelmat, joita se haluaa ratkaista. Se on taistelua elämää, eli itseämme vastaan. Toisaalta se on juuri sitä mitä me haluamme.

Olemme niin ajattelumme ja sen kautta saamamme tiedon ja asioiden sokaisemia, että luulemme niiden olevan elämä itsessään. Elämä, joka koostuu perheestä, ystävistä, koulutuksesta, tiedosta, asemasta, kodista, kansallisuudesta, uskonnosta ja mistä lie loputtomista asioista. Emme uskalla laskeutua alas ajatuksistamme oman itsemme luonnolliseen olemisen tilaan. On kuin pelkäisimme kuolevamme, jos ajatuksemme lakkaisivat. Olemme noidankehässä, jossa annamme ajatuksille lisää ajatuksia, nautinnoille lisää nautintoja ja polttoaineelle lisää polttoainetta. Olen kokenut tämän kehän omassa elämässäni, omassa kehossani, omissa ajatuksissani ja omine kärsimyksineni.

Monet meistä matkaajista tuntevat, että kotopuolessa ei ole aina hyvä olla ja pakenemme sitä maailmalle matkaamaan. Maailmalla saattaa tulla tilanteita, jossa ympäristössä ei ole tuttuja asioita, joihin olemme identifioineet itsemme ja joihin elämämme on perustunut. Siitä seuraa omituinen tunne, jota siis kuvaamme yksinäisyydeksi. Yksinäisyyden tunne saattaisi olla portti laajempaan kokemiseen ja ymmärrykseen, eli rikkomaan siteet ajatuksiimme ja asioihin, jotka pitävät meitä kahleissaan, mutta kun olemme oppineet ratkaisemaan tiedolla ja ajatuksiemme ideoilla kaikki elämämme puutteet ja kivun hetket, pakenemme helposti tuota vierasta tunnetta. Matkailun tarjoama tilaisuus olla pois tutuista olosuhteista on mahdollisuus. Me matkamiehet käytämme sen usein kuitenkin vain paetaksemme hetkeksi noita tuttuja kotiemme olosuhteita, etsimme erilaisia ärsykkeitä ja nautintoja peittämään perustavanlaatuiset ongelmamme, jotta pystyisimme palaamaan tuttuun oravanpyöräämme näennäisen virkistyneinä.

Mikä on, pitää varmasti olla ja mikä on tapahtunut on varmasti pitänyt tapahtua, mutta jos emme lakkaa höpöttämästä päässämme mitä erilaisimpia satuja ja vielä samaista itseämme niihin, saa väkivaltaisuutemme ja kärsimyksemme jatkoa. Sekin on ihan okei, sillä tuo ajatuksiin samaistumisen ja tiedolla ongelmien ratkaisemisen rajallinen noidankehä on kestämätön ja lopulta se romahtaa. Kenties se onkin sen tarkoitus. Ongelman ratkaisukeinomme ja niiden ympärille kehittyneet poliittiset, sotilaalliset, uskonnolliset ja taloudelliset järjestelmät ovat yhä monimutkaisempia, joten niiden romahtaessa ongelmat tulevat olemaan aina vain enemmän epäinhimillistä kärsimystä tuottavia. Kenties se onkin niiden tarkoitus. Mitä enemmän kärsimme, sitä nopeammin saatamme saada tarpeeksi kärsimyksistämme ja uskallamme päästää niistä irti.

Ilmastonmuutosta, sademetsien hakkuuta, saastumista, nälänhätää, köyhyyttä, ylikansoitusta, merten kuolemaa ja sotia pitää tutkia, jotta ymmärrys niiden luonteesta kasvaa, mutta tiedon keräämiseen ei tule uppoutua niin syvälle, että olettaa siitä löytävän tulevaisuudenratkaisun ongelmiimme. Kaikki ulkoiset ongelmamme ovat vain erimuotoisia heijastuksia sisäisestä sairaudestamme. Jos jatkamme taistelua ulkoisia ongelmiamme vastaan, emme voi koskaan hyväksyä niitä täydellisyytenä. Silloin jäämme vaille laaja tietoisuutta, joka kumpuaa oman itsensä ja tämän hetken täydellisestä ymmärtämisestä. Vain hetkissä, joissa hyväksymme kaiken täydelliseksi, jää olemisen korkeammalle tietoisuudelle tilaa toimia kauttamme ja se ratkaisisi lopulta ongelmammekin. Asiat eivät toki muuttuisi, mutta ongelmat ratkeaisivat sillä, ettemme enää kokisi mitään asioita ongelmallisiksi, edes niitä mitkä tuottavat kipua.

Miten tuo perustavanlaatuinen sairautemme lakkaa olemasta? Siten, että siitä tulee tietoiseksi. Miten siitä voi tulla tietoiseksi?

Pienoinen pulma onkin juuri siinä, ettei siitä oikein voi tulla tietoiseksi joillakin keinoilla tai keräämällä tietoa, kuten olemme tottuneet ratkaisemaan ongelmiamme. Siitä voi myös tulla tietoiseksi vain nyt, ei koskaan muulloin. On mahdotonta edetä askel kerrallaan kohti tuota tietoisuutta, kuin kohden mitä tahansa tavoitetta, joita olemme oppineet kovalla työllä lähestymään. Tietoisuus on jo meissä. Emme voi lähestyä sitä, mutta voimme jättää sille tilaa. Se kyllä kumpuaa kokemuksena, kun mielessä ei ole sitä mikä ei ole tuo tietoisuus.

Hassua on siis se, että minun pitää päästää irti menneisyydestäni, tulevaisuudestani, kokemuksistani ja kaikesta mitä olen oppinut, jotta kykenen todella tarkastelemaan joen virtausta ja kohinaa, lintujen laulua ja lentoa, tuulen virettä, lehtien väreilyä ja maanpinnan muotoja jalkojeni alla niin kuin ne ovat. Jotta pystyn todella kuulemaan, näkemään, haistamaan ja tuntemaan, on minun oltava täysin läsnä, vailla ajatuksien hämärtävää harsoa. Jos nimeän näkemäni, kuulemani, haistamani ja tuntemani oppimani tiedon tai aikaisempien kokemusteni perusteella, astun tiedon rajalliseen maailmaan. Maailmaan, jossa voin tiedoillani tehdä ohimenevän vaikutuksen ainoastaan ihmisiin, jotka ovat itsekin hukkuneet ajatuksen harhaan.

Saatan nimetä taivaan kaikki tähdet, mutta en välttämättä koskaan koe tähtitaivasta. Voi olla etten osaa nimetä ainuttakaan tähteä, mutta voin ajatuksilta vapaana sulautua tähtitaivaan loisteeseen.

Seuraavan lyhyen ajopäivän päätteeksi pysähdyimme kuuluisalle Bryce Canyonille. Lepäsin päivän leirintäalueen viileässä havumetsässä ja vasta auringonlaskun aikaan pyöräilin ihailemaan komistusta. Kanjonin reunalta avautui upea näkymä yli kallioon uurtuneiden terävien kivimuodostelmien, jotka auringonkulun mukaan punertavat eri sävyisinä. Näky ei pysäyttänyt, vaan sai minut innokkaasti etsimään parhaita kuvakulmia tallentamaan kauneuden kamerani muistikortilleni. Kanjonilta Sebastian jatkoi kohti San Fransiscoa ja minä kohti Las Vegasia.

Takanani oli taas satoja kilometrejä aavikon tietä kun vuortenlaaksossa ja keskellä aavikkoa näin kaupungin kohoavan kuin tyhjästä. Olin Las Vegasin laitamilla. Kaukaa katsoen betoniviidakko vaikutti täysin kuolleelta. En nähnyt liikettä lainkaan. Olin 20 kilometrin päässä keskustasta ja laaksoon laskevan solan huipulla. Näky vaikutti oudolta, sillä tiesin kaupungin tarjoavan vierailijoilleen liikettä, eli kaikenlaisia aktiviteetteja pitämään heidän aistinsa kiireisinä 24 tuntia vuorokaudessa. Lähdin mielenkiinnolla laskemaan alas aavemaiseen näkyyn, kohti maailman viihdekeskusta. Kaupungissa viettämieni päivien aikana minä en kuitenkaan uskaltautunut kasinoille uhkapelaamaan, vaan tein ilmastoidun raikkaassa hostellihuoneessa varmaa rahaa kirjoittamalla Fillari-lehden jutun ja nautin pehmeästä sängystä kuukauden yhtäjaksoisen telttailun jälkeen.

Las Vegasin jälkeen olin polkenut muutaman tunnin moottoritiellä ja ohitseni oli huristellut tuhansia autoja. Päätin vaihtaa suuntaa ja kääntyä rauhalliselle, mutta vähintään yhden ajopäivän pidemmälle Mojave-aavikon halkaisevalle tielle. Matalien piikkipuskien maassa sain kuumuudesta turvaa ainoastaan entisen karjatilan puuaidan varjosta. Ensimmäisessä kylässä ei ollut ketään kotona. Ruostuneet autot, puhki kuluneet vesitankit, ränsistyneet rakennukset ja kallellaan olevat aidat saivat minut luulemaan, ettei Cimassa asuisi ketään. Yksi talo kuitenkin viestitti olemuksellaan elämän mahdollisuudesta. Lukitun oven raosta kantautuvasta pakastimen sirinästä tiesin seinien sisällä todellakin olevan kauppa. Naurahdin maailman hiljaisemmalle kylälle ja toivoin saavani virvokkeita seuraavasta kylästä.

Loppupäivän poljin ylös loivaa, mutta vastatuulista laajan hiekka-aavikon ympäröimää 30 kilometrin nousua. Tavoitteeni oli 1200 metrin huippu ja sen muutaman asteen viileämpi yö. Pystytin telttani radiomaston vallin taakse, jossa sain suojaa vuorten taakse laskeutuvan auringon päivän viimeisiltä kuumilta säteiltä.

Aamun viileydessä, alamäessä ja myötätuulessa oli vaivatonta edetä kohti kolmatta Mojave-aavikon kylää. Yhden asukkaan ja huoltoaseman kylässä sain täytettyä vesisäiliöni ennen janoa ja valitsin kylän ravitsevinta ruokaa: maitokahvin, hillokakkuja ja halpaa puolalaista suklaata. Myöhemmin päivällä pysähdyin pyytämään vettä autoa kotipihallaan korjaavalta mieheltä. Aavikon yksinäinen kaivosmies vahvisti tuntemukseni, päivä oli viileä, kuuleman mukaan vain 39 asteinen. Hän kertoi minun olevan onnekas. Iltapäivällä saavutin suuremman kylän ja nukuin viileydestä huolimatta ilmastoidussa motellissa.

Minkä eron koinkaan yhden päivän aikana. Rouhean Kalifornialaisen aavikkokylän nuhruiset hierontasaluunat, tatuointiliikkeet, halvat motellit, moottoripyöräpajat, helvetinenkelit ja aavikon polttama kuumuus vaihtuivat Tyynenvaltameren viileään tuulahdukseen, sporttisiin rantalentopallotyttöihin, skeittaaviin nuoriin, adonisiin rantaleijoniin ja Hermosa Beachin hienostelevan kauniiseen ilmapiiriin. Saavuin Amerikan länsirannikolle ja yksi pitkä etappi matkallani tuli päätökseen. Otin neljä päivää rennosti Afrikassa tapaamani ystävän Ashleyn luona ja sitten aloitin Amerikan viimeisen etapin kohti San Diegoa.

Yhdysvalloista nousee ensimmäisenä vaikutelmana mieleen sen monimuotoisuus. New Yorkin vilske, Keskilännen hiljainen maaseutu, Coloradon villin lännen kylät, Utahin autiomaat, Las Vegas, Mojaven autiot kylät, Kalifornian modernit ranta-alueet ja lukemattomat tapaamani erilaiset ihmiset tekevät mahdottomaksi kuvailla amerikkalaista kulttuuria. Amerikkalaisuus lienee se, että maahan mahtuu kaikenlaista ja kaikenmoisia kaduntallaajia. Missään maassa ei liene niin monenkirjavia tapoja saada toimeentulo, kuin tässä uuden mantereen kulttuurien sulatusuunissa. Sen sanottuani, voin myös todeta, että missään muualla ei liene myöskään yhtä laajaa massakuluttamisen yhdenkaltaisuutta.

Mojave-aavikon tyhjyyden jälkeen jatkoin matkaa tiheästi asutetun Etelä-Kalifornian rannikolla. Ensin ajoin Los Angelesista rannikkoa pitkin kohti etelää niin pieniä teitä pitkin kuin vain löysin. Kalifornia oli tosi nätti paikka. Surffareita, palmuja, santarantoja ja paljaita sääriä oli vaikka muille jakaa. Poljin 250 kilometriä tosi helposti myötätuulessa, vaikka kontteja aavikkotaipaleen jäljiltä vielä kiristikin. Encinitaksessa jälleen tapsin moottoripyörämatkaajan, jonka kanssa polkumme ristesivät Etiopiassa. Allan oli taas aikamoinen velikulta ja piti minua kuin oman poikanaan kauniissa kodissaan. Meinasi adoptoidakin minut, mutta polkasin kiiressä San Diegoon.

Kalifornian rannoilla oli tosi paljon kauniita tyttöjä, mutta ketään ei huutanut minulle: ”I love you, please be my boyfriend!”, joten minun piti alentaa standardejani taas radikaalisti ja sain seurakseni suomalaisen Lukaksen, joka pyöräili myös ympäri maailmaa. Lukaksen kanssa oli kivaa, sain taas kiroillakin suomeksi.

Ihastuin suomalaiseen kolliin niin, että pyysin Lukasta matkaani Meksikoon, mutta ei hän lähtenyt, sillä hänellä oli ikävä Aldin halpoja karkkiosastoja ja lensi siten takaisin Eurooppaan. Se olikin ehkä fiksua, koska ihmiset varoittelevat, että Meksikossa saattaa tulla kuula kalloon. Tosin ihmiset jotka ovat itse käyneet Meksikossa, ovat sanoneet minulle, että siellä on ihan turvallista. Enpä tiedä, mutta ei minua se kuulan kalloon saapuminen ainakaan huoleta, sillä kuolema voisi olla vain helpotus, koska Baja Kaliforniassa on aika kuumaa ja mäkiäkin ihan tarpeeksi. 

San Diegosta siirryn uuteen maahan. Meksikossa voin taas näytellä tyhmää turistia, sillä en osaa espanjaa lainkaan. Minulla ei ole nyt mikään kiire, mutta fiilis on kuin kotiin lähtisi, sillä niin helpolta edellä oleva reitti nyt näyttää. Poljen vain alamäkeä Etelä-Amerikan kärkeen asti ja suunnistan pitämällä Tyynenvaltameren oikealla puolellani. Ei pitäisi olla kovin stressaavaa, vaikka 18 000 kilsaa pitäisikin vielä polkea. Siihen mennee ainakin puolitoista vuotta, mutta saa mennä kauemminkin, jos jumala niin tahtoo ja voin kyllä heittää itsekin rukkaset tiskiin, jos ei enää huvita kulkea.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Lämmittely

Brasilia

Malesia ja Thaimaa

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Burundi-Tansania

Argentiina-Chile