Malawi, Mosambik, Zimbabwe ja Etelä-Afrikka

Takaisin asiaan, siis satulaan. Jätin pastori Chombolle jäähyväiset Lilongwen laitamilla. Lähdin polkemaan kohti Mosambikiä ja Kapkaupunkia. Myöhemmin iltapäivällä olin 50 kilometrin päässä kun pastori pysähtyi vierelleni auto täynnä hänen ystäviään, hekin matkalla Kapkaupunkiin. Hän oli taas ajatellut minua ja viilensi kuumaa päivääni jäisellä vesipullolla. Olisi hienoa asua jälleen hänen luonaan Afrikan etappini päätteeksi ja tavata hänen ydinperheensäkin, jota en vielä oppinut tuntemaan.

Seuraavana päivänä olin jo Mosambikissä. Ihmiset puhuivat englannin sijaan portugalia. Malawin maisemat olivat järveä lukuun ottamatta vaisut, epämääräistä hoitamattoman oloista peltoa ja ryysittyä luontoa. Mosambikissä maisemat olivat luonnollisempia, komeat vuoret kohosivat horisontissa ja vihreät puut rikkoivat luonnontilaisen pusikon ja pienten peltojen kuivuutta. Maaseutu oli Malawia harvaanasutumpaa ja sain ajella pitkälti ilman tervehdyksiä, jopa lapset olivat hiljaisia.

Illalla olin jo tiheämpään asutulla alueella, enkä löytänyt telttapaikkaa. Minut ohjattiin poliisiasemalle. Hoitamaton hiekkatie johdatti minut muutaman talon pihapiiriin. Ympäristö näytti likaiselta, mutta organisoidulta, kaikki oli vain niin vanhaa ja ränsistynyttä, että koko paikka vaikutti ruostuneen. Kaksi traktoria makasi keskellä pihapiiriä, kummassakin oli perä ja keula erillään kaukana toisistaan ja ainoastaan konepellin pieni sininen maalilaikku viestitti, että nuo metallikasat ovat joskus tulleet ulos tehtaan liukuhihnalta.

Nuorimies näytti minulle poliisiaseman. Se oli vain yksi toisten rapautuneiden talojen joukossa. Poliisiasema oli kirjoitettu tuhruiseen seinään grillihiilellä. Pihapiirin ihmiset olivat kaikki rauhallisia, he hyväksyivät minut hiljaisesti, mutta eivät puhuneet mitään. Otin paikan kodikseni, vaikka poliisia en ollut vielä nähnytkään. Hain yhdestä talosta vettä, peseydyin ja keitin ruokaa. Olin keittänyt ruokaa myös pian saapuneelle poliisille, mutta hän oli juuri tulossa vaimonsa illallispöydästä. Ei se mitään, olin polkenut 100 kilometriä ja minuun upposi helposti hieman suurempikin annos kasviksia, hedelmiä, tonnikalaa, pähkinöitä ja spagettia.

Oli jo pimeää. Näin poliisimiehen vartalon- ja kasvonpiirteet vasten loimuavia pusikkopaloja. Kysyin kuinka noin nuorella miehellä voi olla jo neljä lasta. Hän sanoi olevansa jo 46-vuotias. Vasta otsalampun valossa erotin miehen poskipäiden alkaneen jo laskeutua, sekä havaitsin ensimmäisiä ryppyjä hänen silmäkulmissaan. Kylä on hänen mukaansa rauhallinen, eikä töitä ole paljoa. Vain ryyppäävät miehet aiheuttavat säännöllisesti harmia. Poliisiasemalla on yksi pöytä, kaksi sänkyä, käsiraudat, kaksi pamppua, kissa ja toinen poliisi, joka oli nyt kaupungissa. Asetta kylässä ei kuulemma tarvitse.

Kuva-52

Ei miehen olemus toisaalta viitannutkaan tappajaan. Hän ei esitellyt itseään puheella tai teoillaan, mutta hänen olemus jäi vahvasti mieleeni. Keitin hänelle erikoista ruokaa, levitin tuntemattomia tavaroita hänen lattialleen ja venyttelin hänen toimistossaan. Hän tarkasteli minua tuolillaan istuen hiljaisen uteliaana ja hyväksyvän rehellisellä katseella. Hänen työpäivänsä ovat pitkiä, mutta ei hän pienen palkkansa eteen tee paljoakaan työtä, jos taakkaa verrataan suomalaisen poliisin työhön. Rauhallinen työ, rauhallinen mies. Kysyn joskus tyhmiä vain kysyäkseni tyhmiä: Kysyin: ”mitäs pidät täällä työskentelystä?”

”Se on minun tehtäväni”, vastasi poliisimies.

Myöhemmin illalla nuori peruskoulun opettaja tuli juttelemaan kanssani. Hän kuten niin monet muutkin afrikkalaismiehet ihmettelevät miksi en ole jo naimisissa. Hän ehdotti, että etsisin vaimon hänen kylästään. Sanoin tienvarren talossa asuvan ja minut poliisiaseman suuntaan neuvoneen tytön olleen kyllä poikkeuksellisen kaunis, mutta kenties hän on jo naimisissa ja tuskin kiinnostunut minusta. Minun äärimmäiseksi yllätyksekseni hän ei saanut mieleensä kyseistä nuorta naista, mutta sanoi yhden oppilaansa olevan niin kaunis, että hän haluaisi naida hänet. Häntä harmitti, että oli kiirehtinyt naimisiin. Sanoi myös, että kylässä on vaikea elää naimattomana. Hän olisi halunnut opiskella lisää ja matkustaakin. Hänellä on kuitenkin jo lapsi, eikä vaimo ole huono, on nuori ja käytökseltäänkin kuulemma ihan okei.

Ilta oli lämmin, kuiva ja savuinen. Vasta myöhällä ilma oli pitkän päivän pyöräilyt jäähdyttävää. Poliisimies ja hänen pieni kissansa heräsivät uuteen työpäivään kello viisi. Aamulla koin yöllisen sateen kosteuden ja ilma oli viileän raikas. Raikkaan ilman kulttuurishokki piristi väsynyttä itseäni ja kapusin mielelläni satulaan. Sanoin jäähyväiset viereisessä talossa asuvalle opettajalle. Oli kuulemma sunnuntai, hänen ainut vapaapäivänsä. 

-

Sambesi-joelta tie lähti kohoamaan kohti Zimbabwen ylänköä. Ensimmäiselle ruokatauolle pysähdyttyäni olin kiivennyt vasta noin sata metriä ja ilma oli yhä polttavan kuumaa. Litran vesipullo oli huikka. Pusikosta lounaspuuni alle käveli keski-ikäinen kohteliaasti puhuva, gollege-paitaan ja liiviin pukeutunut pyöreäkasvoinen mies. Hän sanoi, että motivoin häntä jatkamaan eteenpäin. Tarjosin hänelle vettä ja pientä purtavaa. Kongolainen Lucien oli jalkamatkalla kohti Zimbabwea. Yhtäkkiä, vain muutaman minuutin jälkeen hän jätti minulle jäähyväiset lämpimästi ja toivotti minulle hyvää matkaa. Aistin kuitenkin, että mies ei olisi halunnut jatkaa matkaa. Tunnistin hänen kasvoiltaan tunteen, joka minulle on tullut kun olen ollut avuntarpeessa, mutta en ole kehdannut tai väsymyksessäni ja turhautuneisuudessani osannut avata suutani.

Otin kävellen liikkeellä olleen miehen pian kiinni. Jatkoimme yhtä matkaa ja aloin udella hänen tarinaansa. Hän oli pakolainen Itä-Kongosta. Ne perheen jäsenistä, joita ei ollut vielä tapettu Kongon viidakkoon, olivat paenneet Malawiin, Etelä-Afrikkaan ja Zimbabween. Hänen ydinperheensä asuu nyt Malawissa, mutta heillä ei ole siellä yhtään mitään. Kongossa yksityislentäjänä työskennellyt Lucien oli työnhakumatkalla Etelä-Afrikkaan. Hänet oli ryöstetty edellisenä yönä Tetessä, eikä hänellä ollut päällä olevia vaatteita lukuun ottamatta mitään mukanaan. Ei ruokaa, eikä edes vettä. Matkaan varatut 30 euroakin olivat menetetyt. Eikä rajanylityksiä helpottanut passittomuus.

Hän ei halunnut jatkaa matkaa kanssani läpi tiheästi asutun kylän, jotta ihmiset eivät epäilisi hänen olevan ulkopuolinen. Poliisit aiheuttavat pakolaisille kuulemma harmia Mosambikissa ja tien partiopisteiden johdosta hän eteni osittain pusikoissa. Hänen lähimmät sukulaiset asuivat Hararessa 400 kilometrin päässä. Annoin hänelle rahaa bussimatkaan rajalle asti, josta hän toivoi saavansa pakolaisstatuksen. Palasin hetken päästä takaisin ja annoin hänelle vielä kaikki Amerikan rahani, kokonaiset kuusi dollaria, jotta hän saisi syödäkseen Zimbabwessakin. Huonoryhtinen ja keskivartalolihava mies oli liian kohtelias, koulutettu ja liian korkean sosiaalisen statuksen aiemmin omannut, jotta olisi kehdannut pyytää minulta mitään. Hän oli kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen pienestä avustani ja siunasi minun koko tulevan matkani.

Lucienin hitaasti laahustava hahmo näkyi jo kaukana takanani. Luonto ympärilläni oli kaunista. Paksuvartiset ja leveälatvaiset, mutta tähän vuoden aikaan lehdettömät Baobab-puut kohosivat hiekkamaasta pienten pusikkojen yläpuolelle. Ihmisasutus oli keskittynyt pienien pyöreiden olkimajojen kyliin, joiden välillä nautin kuivan ja karun luonnon rauhasta. Nukuin yöni pusikossa, jossa oli vielä illalla lämpöä lähes 40 astetta.

Raskaasti askeltavan Lucienin tavattuani ymmärsin olevan kuin tehty etenemään pitkiä matkoja omilla lihaksillani. Vaivoistani huolimatta tuonakin päivänä taakseni oli jäänyt jo kymmeniä kilometrejä nousuvoittoista maantietä 40 asteen kuumuudessa, mutta pyöräni vain jatkoi yllättävän kevyttä kulkuaan. 

-

Oli mielenkiintoista polkaista Zimbabween, maahan jonka taloudesta CIA factbook antoi seuraavia tietoja: Bruttokansantuote alle 100 USD/henkilöä kohden, työttömyys 95 prosenttia, köyhyysrajan alapuolella elää 68% väestöstä, inflaatio vuonna 2008 oli 15 000 000 000% ja julkinen velka on 283% BKT:stä. Maailman pohjalukemia kaikki.

Rajakaupunki oli hiljainen. Supermarketti oli suuri, mutta hyllyt puolityhjät. Maksoin ostokseni kynttilän valossa. Neidillä ei ollut antaa vaihtorahaa dollarista, sillä maassa on amerikan rahaa vain seteleinä. Jouduin ostamaan lisää hyödykkeitä, jotta dollari tuli täyteen. Ruokaravintolaa en löytänyt, joten kokkasin itse. Afrikkalaisittain kalliissa hotellissa oli kaikki rempallaan. Oli kuin kylä olisi palannut kymmeniä vuosia ajassa taaksepäin. Aamun kirkkaudessa näin tuoretta maalia vain talojen ulkoseinien tupakkamainoksissa.

Jatkoin matkaani kohti pääkaupunkia Hararea. Maaseutu oli hiljaista. Talojen pihoilla ei soinut musiikki, ei lasten nauru. Useat maaseudun olkikattoisten pyöreiden talojen pihapiirit vaikuttivat tyhjiltä. Hylättyjä, kaikesta tarpeellisesta karsittuja autonraatoja makasi tienvarrella toistuvasti. Useat tienvarren kaupoista olivat sulkeneet ovensa ja mainosmaalit niiden seinillä olivat haalistuneet. Pyöräilin myös rakentamatta jääneen työvoimatoimiston ohi. Jo pystyssä ollut runko oli kenties hylätty sen pienuuden vuoksi. Kylienraiteilla istuvat hiljaiset ihmiset eivät olisi kaikki mahtuneet asioimaan toimistossa. Ihmiset olivat huomattavan rauhallisia ja lämpimän vastaanottavaisia. Pellot ja laidunmaat olivat kultaisempia, viljavampia ja paremmin hoidettuja kuin useimmissa muissa käymissäni Afrikan maissa. Tie oli hyvä, sähkölinjat pystyssä ja koulut kauniita. Sähkölinjoissa ei kuitenkaan kulkenut sähkö ja tie oli hiljainen. Menneet menestyksen päivät olivat näkyvissä, mutta ilmapiiri kaikkialla oli verkkainen, etten sanoisi seisahtunut.

Oletin minulla olevan riittävästi dollareita ja Etelä-Afrikan randeja Harareen asti, mutta yksi 200 randin(20 euron) seteli osoittautui väärennetyksi, joten minulla oli vaikeuksia maksaa ostoksiani. Keniassa minut majataloonsa majoittanut eteläafrikkalainen Lydia antoi matkaani raamatun ja 50 Randia, jotta minulla olisi varalta hieman rahaa, kun saavun hänen kotimaahansa. Raamattu oli kannatellut minut pitkälle, mutta sen sivuista ei ollut nyt hyötyä, mutta muistin tuon 50 randin setelin ja sain siitä ostoksien päätteeksi vaihtorahana takaisin vielä kokonaiset kaksi dollaria. Zimbabwen dollari on poistettu käytöstä ja maan talous pyörii nyt ulkomaisella valuutalla, pääosin juuri randeilla ja dollareilla.


Seuraavana aamuna ostin dollarilla suuren paketin valkoista leipää ja säästin toisen dollarin hätävaraksi. Harareen oli kahden päivän matka.


Etsin majapaikka pusikosta, mutta näin pensaiden toisella puolen suuria rakennuksia, joista päätin kysyä lupaa telttailla aidatulla nurmella. Koulun vararehtori oli ymmällään mitä tehdä minun kanssani. Maan poliittisessa tilanteessa on kuulemma hieman arkaa olla tekemisissä ulkopuolisten ja tuntemattomien kanssa, etenkin jos he ovat valkoisia. Hän uskoi minun kuitenkin olevan vain matkaaja ja sain majapaikan luokkahuoneen nurkasta. Ilmapiirissä ei ollut tilaa lisäkysymyksille. En ihmetellyt sitä, että he olivat hieman epäileväisiä, vaan pikemminkin sitä että kaikista vastoinkäymisistä ja väkivallastakin huolimatta he olivat valmiit pitämään minusta hyvää huolta.

Heräsin uuteen aamun ennen oppilaiden kouluuntuloa ja sain diettiini hieman vaihtelua syömällä viimeiset kaurapuuron rippeeni luokkahuoneen pulpetilla. Hararen lähestyttyä vehnäpellot laajenivat ja hohtivat auringossa yhä kultaisemmin. Pelloilla ahersivat traktorit. Laidunten lehmätkin lihoivat ja ympäristö vaikutti hyvin eurooppalaiselta. Olin saapunut alueelle, jolla oli tapana olla valkoisten maanviljelijöiden hoidossa.

Hararen ulkopuolella söin viimeiset leipäni ja päätin käyttää viimeisen dollarin soittaakseni minut majoittaneelle belgialaispariskunnalle. Pääkaupunginlaitamilla palasin rahan ja mainosten maailmaan. Keskustan rakennukset kimaltelivat iltapäivän auringossa ja kuin taloudelliselle katastrofille kintaalla viitaten kohosivat korkealle kohti taivasta. Ihmiset olivat siististi pukeutuneita ja vaikuttivat säntäilevän tehtäviltään toisille kuin ohjelmoidut koneet.

En saanut nostettua rahaa yhdestäkään pankkiautomaatista. Seisoin pyöräilyvaatteissa jonottamassa jo neljännessä pankissa. Seurailin elämän lipumista silmieni ohitse. Jalkani alkoivat jo puutua ja olin tulossa nälkäiseksi. Taskussani ei ollut penniäkään käypää rahaa. Olikin helpotus kun pitkän jonon päätteeksi sain istua rahanvaihtotiskin ihanalle tuolille. Olisin voinut istua siinä ikuisuuden. Aivoni olivat pitkän pyöräilyn raukaisemat tai paremminkin kuin horrokseen vaipuneet, mutta minun piti vielä olla tarkkana jokaisen kysymyksen ja kaavakekohdan täyttämisen kohdalla. Sain lopulta vaihdettua rahaa verrattain edullisesti ja dollarit taskussani tuntuivat todelliselta vihreältä kullalta. Olin taas vapaa mies syömään mitä tahdoin. Saavuin sohvasurffaripariskunnan upealle talolle rikkaassa lähiössä, jossa lepäsin ja nautin uusien ystävien seurasta viiden päivän ajan.


-


Poljin kolme päivää rekkoja kuhisevalla kapealla tiellä. Jouduin lukuisat kerrat laskeutumaan jyrkkäreunaiseksi rapautuneelta tieltä alas hiekkaiselle pientareelle. Joskus takaa ohitseni kiirehtineet rekat lähes hipoivat pyörälaukkujani. Yritin vaalia elämääni ja pahimmissa paikoissa pysähdyin odottamaan rekkojen hurauttavan ohitseni.

Kahtena iltana käännyin piikkipusikkoon, pystytin telttani ja nukuin. Pusikoista matkaani tarttui piikkejä ja ensimmäistä kertaa 13 000 kilometriin kärsin rengasrikon. Seuraavina päivinä sainkin pysähtyä paikkamaan renkaita useasti, jopa viidesti yhden päivän aikana.


Kuva-53


-


”On kaunista. Kuulumme harvoihin onnekkaisiin”, sanoi hoikka, mutta urheilullisen jäntevä, ruskeahiuksinen ja brittiläisen vaalea nelikymppinen maanviljelijä Kathryn ihaillessaan mökin korkealta parvekkeelta persikkaviljelmien, ruohostomaan ja korkealla kohoavan mustan kallion maisemaa. Ilma oli kasteen raikastama, ruoho oli kuivankauden jälkeen vielä silmiinpistävän vaaleaa vasten sadepäivän tummaa taivasta. Karjatilallisella oli edessä taas yhden vuodenkierron odotettu alku, jolloin lehmät alkavat pulskistua ja päivät täyttyvät yhä kiivaammin maatilan askareilla.


Hänen puolisonsa Jaco, valkoinen zimbabwelaismaanviljelijä oli hakemassa nuorinta tytärtään koulusta viikonlopunviettoon. Edellisenä päivänä hän oli ajanut 560 km edestakaisen matkan Harareen hakeakseen toisen sairastuneen tyttärensä kotiin. Sillä matkalla mekin tapasimme. Jokainen maanantai ja perjantai hän tekee tuon samaisen matkan tuohon pääkaupungin yksityiseen kouluun. Vuosikymmeniä aikaisemmin hänen kotikylänsä Chatworthin koulu oli laadukas ja hän luki siellä itsensä yliopistokuntoiseksi. Nyt hän haluaa antaa hyvän koulutuksen lapsilleen. Hänen käymänsä koulu on nykyisin kuulemma vain haalea muisto menneestä, eikä ole mahdollista laittaa hänen lapsiaan kouluun, jossa ei ole kirjoja, ei ruokaa, eikä isoja kakarakatraita paimentaville opettajille ole maksettu viime vuosina aina palkkaakaan, joten he ovat jääneet usein kotiin matkarahan ja motivaation puutteen vuoksi.

Pariskunta tapasi toisensa vuonna 1996 ja menivät pian naimisiin. ”Kathryn ei olisi varmastikaan nainut minua, jos olisi tiennyt mitä tuleman pitää”, totesi lyhyt, verrattain vanttera, kaarevaselkäinen, lämminkasvoinen ja suurikorvainen Jaco totisesti naureskellen. Vuonna 1996 Zimbabwella meni hyvin, tilalla oli 3000-4000 päätä karjaa ja se antoi toimeentulon hänen isälle ja äidille ja kolmen veljensä perheillekin. 

Vuonna 2000 Zimbabwessa alkoivat maauudistukset. Siitä lähtien heidän maansa ovat pikkuhiljaa pienentyneet. 90% maasta, kolme perheen taloa, 16 työntekijöiden taloa ja suuri määrä muuta infrastruktuuria on valunut väkivallankin uhalla maat heiltä vieneille. Jacon veljet viljelevät nyt maata tai ovat muiden renkeinä Etelä-Afrikassa. Heidän vanhat maat ovat nyt mustien uudisasukkaiden viljelyksessä tai karjan laidunmaina. Villieläimet on nyt tapettu menetetyiltä mailta, jossa Jacon suku ennen niitä suojeli. Jacon isoisän 1930-luvulla ostamat maat ovat nyt pääosin hoitamattomia ja tehottomassa käytössä. Veroja hallitukselle alueen maanviljelijöistä maksaa ainoastaan Jaco itse. Aikanaan Zimbabwessa oli 4000 valkoista maanviljelijää, jotka omistivat 70% maan viljavimmista maista. Maauudistuksen jälkeen maassa on enää 250 valkoista viljelijää ja pahimman ruokakriisin aikaan neljäsosa asukkaista oli ulkomaisen ruoka-avun varassa maassa, joka tunnettiin aiemmin Afrikan vilja-aittana.

”Maauudistukselle oli kyllä tarvetta ja meitä valkoisiakin voi syyttää monesta, mutta että kaikki tapahtui näin katastrofisella tavalla,” sanoi Jaco. Käytännössä maauudistukset ovat olleet Presidentti Mugaben vaalitempaus, jolla pitää kiinni ikuiselta tuntuvasta vallankahvastaan. Sanomattakin lienee selvää, että suuri osa vallatusta maasta on sujahtanut presidentin omalle jengille tai jollain lailla siihen yhteydessä oleville henkilöille.

Kuva-54

Tuskin olisi Jacon anoppi antanutkaan tytärtään Zimbabween naitettavaksi, jos olisi tiennyt tulevasta. Kathrynin äidin ollessa vierailulla Englannista oli hän Jacon kanssa supermarketissa, jonka hyllyllä oli enää vain vessapaperia. Jaco oli miettinyt pitkään voisiko ostaa rullan, jonka hinta vastasi kymmentä Amerikan dollaria. Pahimmillaan inflaatio oli niin hurjaa, että leipäjonossa takana ollut saattoi joutua maksamaan leivästä kaksinkertaisen hinnan. Vaikka Jaco maansa menettikin, sai hän onnekseen myytyä suurenosan karjastaan itse. Valitettavasti inflaatio vei pian kolme neljäsosaa niistäkin rahoista.

Anoppi oli katsellut Jacoa hieman pitkään kaupassa ja hänen kotiinpaluunsa jälkeen englannista alkoi kuuluakin viestejä siitä, että eiköhän Kathrynin olisi parasta palata saarivaltioon. Voi Jaco parkaa. Kathryn on kuitenkin päättänyt jäädä Zimbabween, jota hän kovin rakastaa. He ovat kuulemma selviämisen rajoilla, kun lasten koulutuskin vie lähes 20 000 dollaria vuodessa. He haluaisivat laajentaa toimintaa uudelleen vuokraamalla menetettyjä maita, mutta epävarmuus on kasvamassa ensi vuoden vaalien vuoksi, eikä tulevaisuudesta ole kuulemma pienintäkään taetta.

Oli ilo olla heidän kauniissa keitaassaan pieteetillä kohdeltu vieras, josta he olivat aidon kiinnostuneita ja ilahtuneita. Polkaisin tutuksi tulleen perheen parista hiekkatien kautta päätielle, jonka varrelle Jaco oli pysäyttänyt autonsa kolme päivää aikaisemmin ja kutsunut minut heidän vieraakseen. Toivotin heille kaikkea parasta ja kiitin kaikesta mitä he olivat minulle tarjonneet.


-


Pyöräilin Ugandasta asti sadepilvettömän taivaan alla, eikä päälleni tippunut kuukausiin vesipisaraakaan. Pienet rakeet nipistelivät nyt ihollani, ajolasieni linssit olivat pisaraiset ja ihoni märän raikas. Etenin ukkosen mahtavassa sinfoniassa ja kaikkialla ympärilläni löivät suuret salamat. Minulla ei ollut mahdollisuutta piiloutua mihinkään keskellä villiä pusikkoa, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin ja nauttia voimakkaan näytöksen silmässä olemisesta. Olin juuri kuullut, että Zimbabwessa on suuri riski tulla salaman lyömäksi. Minulle kerrottiin myös, että jo ajamallani tiellä ja edessäpäin olisi suuri riski tulla ryöstetyksi maantierosvojen toimesta ja että telttailemani pusikotkin kuulemma kuhisevat kobria ja mustamamboja. Tietämättömän elämä oli helppoa, ei tarvinnut murehtia vaaroista, joista ei ollut tietoisuutta. Tyhmän elämä oli kivaa, joten en tarttunut ihmisten pelotteluihin ja jatkoin murehtimatta eteenpäinkin. 

Ukkosen jälkeen luonnossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Seesteisyyden rikkoi vain pienten juuri syntyneiden purojen kevyt loiske. Polvin tyynessä helppoudessa Masvingoon. Verrattain hyvin varustettu ja siisti kaupunki oli afrikkalaisittain varsin hiljainen. Tunnelma sivukaduilla oli kuin maaseudun kuolleiden kylien autioilla raiteilla.

Hotellini Masvingossa oli hinta-laatusuhteeltaan pohjanoteeraus. Suuri diesel-generaattori antoi valoa tunkkaiseen hotelliin, koko kaupungin ollessa taas pimeänä. Korkeassa katossani loisti kirkas lamppu, jolle en löytänyt katkaisijaa. Kysyin hotellin yövahdilta miten saan sen sammutetuksi. ”Kyllä se siitä sammuu kun sähkö tulee. Odotamme sähköä kello kymmeneksi.”, vastasi yövahti. Nauroin pitkään vahdin totista tokaisua, ”kyllä lamppu sammuu kun sähkö tulee.”

Menin nukkumaan ennen kymmentä, päässäni lentokoneesta saatu silmälappu. Ennen puolta yhtätoista sähkö todellakin palasi ja kattoon syttyi toinen lamppu. Pian yövahti kävi sammuttamassa generaattorin ja toinen lamppu sammui. Nousin ylös sängystä ja sammutin katkaisijasta sen sähköverkon sähkölläkin loistaneen lampun, yhä naureskellen miten ihmiset jollain tavalla aina löytävät tavan mennä eteenpäin maassakin, jossa ei useimmiten toimi juuri mikään.

Eteläinen Zimbabwe oli yhä vähävaraisempaa, ilmasto oli kuivempi ja maaperä köyhempää. Monet ihmiset valittivat nälkää ja kerjäsivät rahaa. 

Edellinen yö jäi lyhyeksi, kun teltta oli yli 30 asteinen. Nyt teltassa oli satoja muurahaisia. Paikkasin Jeesus-teipillä kaikki reiät, mutta jostakin niitä tuli vieläkin sisälle. Avattuani oveni vetoketjun tippui patjalleni kymmeniä muurahaisia, vaikka olin jo ravistellut enimmät murkut alas nurmelle. Illalla oli helppoa ymmärtää miksi Mugaben on ollut helppo taipua vaihtoehtoon, jossa kukistaa väkivallalla omaa mukavuutta uhkaavia ihmisiä.

Yritin sopeutua elämään muurahaisten kanssa, mutta pikku hiljaa niitä alkoi kuolla lakanoilleni. Yleensä tyhjennän teltan ötököistä ennen nukkumaan menoa, jotta ne pääsisivät elävänä takaisin omaan ympäristöönsä. Oli mielenkiintoisen traagista huomata oma raadollisuuteni, kun olin valmis tuhoamaan muurahaisia uneni puolesta. Ymmärsin, että todellisuudentajuni on todella kaukana todellisuudesta ja unet todellinen ongelmani. Olin univelkainen edellisen hikisen yön johdosta ja halusin nukkua hyvin. Näytin asettavan oman mukavuuteni kaiken muun edelle. Ymmärsin olevani riippuvainen unen suomasta raikastavasta vaikutuksesta, niin riippuvainen, että olen valmis tuhoamaan elollisia sen puolesta.

Toimintani oli ymmärrettävästi typrää, sillä olisin voinut kärsivällisesti ravistella muurahaiset pois teltastani elävänäkin. En kuitenkaan vajonnut synkkyyteen, vaan jouduin jälleen kerran vain näkemään oman typeryyteni ja kärsimättömyyteni maailman teillä. Episodi toi hyvin esille kuinka mieleni on riippuvainen unesta ja sen tuomasta virkeydestä. Tuo riippuvuus on juuri se seikka, joka saa minut pelkäämään nukkumista ja palauttaa univaikeudet aina silloin tällöin harmikseni.

-


Olisin ilman muuta ajatellut, että Etelä-Afrikan puoli raja-asemasta vaikuttaa kehittyneemmältä. Aina ei kuitenkaan kannata ajatella. Zimbabwessa tienvartta reunustivat suuret ja hyvin varustetut huoltoasemat, hotellit ja supermarketit. Etelä-Afrikan puolella ranskalaisia perunoita myytiin peltimajoista.

Tie oli kuitenkin äärettömän paljon parempi ja turvallisempi Etelä-Afrikan puolella. Musinan laitamilla kengättömät lapset pelasivat jalkapalloa vaatimattomien talorakennelmien keskellä, mutta ostin seuraavan päivän ruokani supermarketista, jonne kävelin halki kiiltävimmän näkemäni afrikkalaisen ostoskeskuksen. Kaikki mitä kuvitella voin, oli ostettavissani. Valitettavasti afrikkalaisen menestystarinan tuiskeessa ihmisten mukavuustaso on noussut niin korkeaksi, etten löytänyt kuin hyvin varustettuja hotellihuoneita. Hotellissa toimi kaikki, näin ensimmäistä kertaa sekoittavan vesihanan Afrikassa, kuulin uusimmista murhista ja raiskauksista suoraan televisiosta ja ennen kaikkea nautin ilmastoinnin viileydestä, kun ulkona lämpö kohosi 40 asteeseen. En haikaillut lainkaan vastaanoton lutuselle likalla luikahtaneita lukuisia lantteja.

Edessäni oli keskipitkä vuorinousu 500 metristä 1250 metriin. Polkaisin sen ylös kevyesti, mutta polviani alkoi lievästi jomottaa ja oikeassa koin kevyitä pistoksia. Sain vinkin telttailla maatilalla, jonne ei olisi opaskylttejä ollutkaan. Pirteä Gail otti minut vastaan ja sanoi, että mökki taitaa olla sinulle hieman liian kallis, mutta telttailu onnistuu. Sade ja Gail tulivat telttapaikalle samaan aikaan ja hän sanoi minun tarvitsevan hyvää lepoa ja oli valmis antamaan mökin hinnasta alennusta 80 prosenttia. Märän teltan sijaan lepäilin luksusmökin lämpimässä ulkoilmakylvyssä, raikkaassa metsämaassa ja vuorten siimeksessä. Valitin opettajapariskunnalle polviani ja pääsin heidän kauttaan hyvään hoitoon. Pyöräilevän ja vuorikiipeilevän lääkärin mukaan polvieni jännetulehdus on lievä ja pitäisi lähteä kuuden viikon kevennyksellä. Hän antoi lääkkeitä kuukaudeksi ja suositteli vähintään kolmen viikon pientä aktiviteettia sisältävää lepoa ilman matkaamista. Olin Gailin ja Alistairin paikassa lopulta kaksi yötä ja sain kaiken herkun ilmaiseksi. Ennen pitkää lääkärin määräämää lepoa jatkoin vielä kuitenkin muutaman ajopäivän Pretoriaan asti.

-

uskonnnolisessa perheessä

Joskus maailma on omituinen paikka. Zimbabwessa harmittelin yksi aamu kun en ollut muistanut ostaa vessapaperia. Pian tienvarressa keskellä autiota pusikkoa lojui valkoinen uusi rulla ja minulla oli taas millä pyyhkiä. Etelä-Afrikassa Bolokwanessa minun oli tarkoitus ostaa uusi juomapullo rikkoutuneen tilalla. Unohdin koko jutun. Lähtöaamuna pyöräilin Bolokwanen ulkopuolella, kun silmäni huomasivat maassa sinisen pyöräilyjuomapullon. Pullo oli sentilleen täydellisen kokoinen juomatelineeseeni, enkä olisi voinut löytää etsimällä parempaa. Alan vihdoin ymmärtää Marion minulle lausumia sanoja kun kyselin häneltä kaiken näköistä Afrikasta: ”Älä hyvä veli huoli, Afrikka kyllä tarjoaa kaiken mitä tarvitset.”

Etelä-Afrikan kartassani oli enemmän nelikaista moottoritietä pelkästään Johannesburgin alueella kuin kaikissa muissa vierailemissani Afrikan maissa yhteensä. Yksityisautojakin Etelä-Afrikassa saattaa olla enemmän kuin kaikissa vierailemissani Afrikan maissa yhteensä. Ei se mitään, minulla oli leveä piennar vain itselläni ja kovasta liikenteestä huolimatta sain ajella kaikessa rauhassa. Kolme poljettua päivää olivat streriiliä suorittamista poikkeuksellisen steriileissä olosuhteissa. Tien varren näkymistä ei voinut maisemina puhua ja koko pitkällä matkalla valkoisten maanomistajien tilat olivat korkeasti aidattuja. Tiellä ei pyöräillyt kukaan muu, kävelijöitä en nähnyt ja poliiseja lukuun ottamatta minulla ei juuri ollut mahdollisuutta puhua kenenkään kanssa, sillä ihmiset huristivat autoillaan ohitseni hirviässä kiireessä. 


Minua oli useasti varoitettu telttailemasta pusikoissa, joten olin päättänyt, että pariksi yöksi minulla olisi varaa investoida hotellihuoneeseen tässä afrikkalaisittain hintavassa maassa. Lopetettuani pyöräilypäivän ainoastaan lepäsin, söin ja venyttelin. Nautin yksinkertaisesta, laboratoriomaisesta elämästä, jossa oli vain yksi tarkoitus, edetä Pretoriaan mahdollisimman vähän polvia rasittamatta. Jos minulle ei ole suurissa kaupungeissa vielä mitään kontakteja, kysyn usein majapaikkaa sohvasurffaajilta. Lähetin Pretoriaan kolme kyselyä ja Connie oli ensimmäinen minulle vastannut.


Erityisesti kun takana on pitkiä päiviä yksinkertaisissa oltavissa, en ole puhunut päiviin ihmisten kanssa, keho alkaa olla niin väsynyt, että sormien heiluttaminen ja varpaiden koukistelu on työtä ja kun mieli alkaa olla niin puutunut, että herkkyys havaita on tipotiessään, alkaa mieli halajaa ärsykkeitä ja keho naisen hellää kosketusta. Tuntuu kuin väsymyksen tyhjyydessä puuttuisi jotakin ja mieleen tulee ajatus naisen lämpimästä ja turvaa antavasta sylistä jonne edetä. 


Kysyin Bolokwanen perheeni nuorimmaiselta, eloisan viekkaalta kymmenvuotiaalta Vernonilta lähtöaamua edeltävänä iltana onko hänen reppu jo pakattu aamun lähtöä varten. ”Valitan, mutta en voi lähteä kanssasi, minulla on täällä koti, perhe ja kaikki, enkä voi jättää niitä, mutta minä rukoilen että löytäisit tyttöystävän, ehkä niin olisi parempi ja hänen kanssaan olisi mukavampi pyöräillä kuin kanssani, eikö niin?”


Aamulla kysyin taas onko pyörä valmiina. ”Ei, en tosiaan voi lähteä, mutta ihan oikeasti ja tosissani minä rukoilin illalla, että löytäisit tyttöystävän. En välttämättä sellaista joka polkisi kanssasi, mutta ainakin sellaista joka jaksaisi ainakin odottaa sinua, että saat matkasi loppuun.” 

En voinut kuin hymyillä.

Jotkut varmasti muistavat kaulakorun, joka minulle jäi pantiksi kun kaivertaja Nkhata Bayssä ei maksanut velkojaan takaisin. Pyöräillessä minulle tuli mieleen tuleva emäntäni Connie ja tuo nimi alkoi pyöriä päässäni. Se kuulosti tutulta. Sitten muistin, pysähdyin, kaivoin puisen kalanmuotoisen korun tankolaukusta ja näin siinä lukevan Connie. Muistin vielä Vernonin rukoukset ja sen, että Connien profiilissa ja blogissa oli mielenkiintoista juttua mielenkiintoisista asioista. Connie palasi jäljellä olevina pyöräilypäivinä jatkuvasti ajatuksiini. Huomasin mieleni haikailevan, että Connien kanssa tapahtuisi jotakin kivaa.

Odotin Pretoriassa Connieta hänen pihallaan kaatosadetta puun alla pitäen. Hän oli jo haihtumassa mielestäni ja jotenkin tunsin, ettei Vernon tarkoittanut rukouksen toimivan näin pian.  Ymmärsin, että ajatukset Conniesta olivat vain mielen metkuja tarttua johonkin, jotta se pääsee pakoon hetkessä olevasta kivusta. Tarvitsin siis vain energiaa polkea yksitoikkoiset maantiekilometrit ja kaipasin jotakin muutakin ajateltavaa kuin omat vaivani. Heti tavattuamme suhteemme asettui paikoilleen. Aloin kuulla häntä ja ratkoa hänen rakkaushuoliaan. Hymyilin mieleni haaveille ja sille miten ne tulevat ja menevät kuin pilvet taivaalla. 

Nautin olla Connien seurassa ilman kosketustakin. Olin taas löytänyt paikkani maailmasta, jossa olla ja lepuuttaa itseäni niin pitkään kuin on tarvis, kunnes minut potkitaan pois tai kutsutaan kylään jonnekin muualle. 

Hän kysyi heti alkuunsa: ”Miksi teet sitä mitä teet? Keräätkö rahaa hyväntekeväisyyteen? Haluatko oppia jotakin? Etsitkö jotakin? Oletko etsimässä itseäsi? Vai oletko vain liikkeessä?”

”Olen kai vain liikkeessä”, vastasin kaulakorusta myöhemmin ilahtuneelle Connielle.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Kolumbia 4

Fillareilla Virossa

USA - länsi

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Lämmittely

Argentiina

Iran