Brasilia

Reitti: Fortaleza – Iguape – Prainha do Canto Verde - Aracati – Natal – Pipa -   Baia Formosa 

Niin siinä sitten kävi, että Brasilian aurinkoiset rannat houkuttelivat meitä enemmän kuin Patagonian jäiset syyssateet. Olisimmehan me tietysti voineet hytistä jäätikköjen rajaamilla Tyynenvaltameren kallioilla pingviinien kanssa, mutta emme mieltäneet siinäkään olevan mitään väärää, jos nauttisimme Atlantin lämpimillä aalloilla surffailusta bikinityttöjen seurassa. Suunnittelimme yhdistävämme yhteiset harrastuksemme, pyöräilyn ja surffaamisen. Pohjois-Atlantin talvimyrskyt pumppaavat tammi-helmikuussa aaltoja Brasilian pohjoisrannikolle, joten päätimme lentää Fortalezaan. 

Puhuin edellisessä matkatarinassani joidenkin chileläisten viileän oloisesta suhtautumisesta ohikulkijaan. Istuimme nyt Santiagon lentokentälle kulkevaan bussiin. Lähetin ikkunasta lentosuukon meille liput myyneelle söpölle tytölle ja vilkutin jäähyväiset hänen työtoverilleen, vanhalle miehelle, joiden kanssa olimme jutelleet bussia odotellessamme. Nappisilmäinen tyttö vastasi meille sylintäydeltä lähetetyin valtavin lentosuukoin. Hän teki sormillaan sydämen sydämensä kohdalle ja vilkutti meille iloisesti. Vanha mies katsoi vierestä ilmeellä ”voi teitä hupsuja nuoria” ja vilkutti myös jäähyväiset. Jos olimmekin jo vetäneet jonkin sorttisia päätelmiä chileläisestä kansanluonteensa, saivat tuhmat ajatuksemme Chilen matkamme viimeisinä hetkinä taas napakan näpäytyksen todellisuudelta.

Lentokentällä pääsimme taas tavaraksi yhteiskunnan liukuhihnalle. Check-in tiskillä kävimme läpi tunnin mittaisen, hankalien tietojärjestelmien edesauttaman monimutkaisen prosessin saadaksemme polkupyörät lentokoneeseen. Tilanteen mukaisen toiminnan sijaan tapahtumiin vastasi yleinen tarve saada asiat sujumaan ylemmältä taholta kirjoitettujen ohjesääntöjen mukaisesti. 

Kaksi yötä ennen lentoa oli ajatus Brasiliaan siirtymisestä kutkuttanut vatsanpohjaani. Tuntui kuin olisin ollut uuden matkan alussa. Vuorilla olin oppinut polkemaan alamäen jälkeen ylämäkeä, mutta Brasilia on kuuluisa aivan erilaisista tempuista: jalkapallosta, karnevaaleista, surffauksesta, seksistä ja sambasta. Sydämeni pomppasi tyhjää ajatellessani kuinka monen tuntemani matkaajan toimesta maailman kauneimmiksi ja ihanimmaksi tiluleeratut naiset ottaisivat vastaan minut, sinisilmäisen ja pellavapäisen, vauraasta maasta kotoisin olevan matkamiehen. Saattaisin olla monille heistä aivan samanlainen mieltä kutkuttava eksoottinen ilmestys, kuten minulle, yli kolmekymppisenä vielä isänsä luona asuvalle, tyttöjä ikänsä karkuun polkeneelle peräkamarin pojalle tulisten, mutta rentojen sambatyttöjen lanteiden keinutus. Noin kaksitoista vuotta aiemmin Tomi oli suunnitellut ystävänsä kanssa matkaa Brasiliaan. Tuota nuorta miestä lienee polttanut halu kokea Brasilian juhlat, seikkailut ja naiset. Kävi kuitenkin niin, että hänen ystävänsä lyöttäytyi tytön kanssa yhteen Suomessa ja heidän suunniteltu yhteinen matka ei sen vuoksi tapahtunut. Tomi matkasi yksin Aasiaan ja pysyi sillä tiellä yli kymmenen vuotta. Itsekin olin joskus haaveillut Brasiliassa matkaamisesta; ajatuksissani harhaiset mielikuvat sen vapaamielisestä ja rennosta elämästä. Itse asiassa muistan vuosia sitten olleen ajanjakson, jolloin ajattelin, että maailman ympäri matkani olisi hienoa päättää Brasiliaan ja kenties sen sambakarnevaaleille. Tuona yönä, kaksi päivää ennen kohti Brasiliaa nousevaa lentoa, olin varma, että Brasilia olisi se paikka, jolla on tarjota meille seikkailuja. Olisiko Tomilla vielä halua ja virtaa narrata naisia, juhlia villisti, päihtyä huumeilla ja surffata itsensä näännyksiin? Pystyisinkö minä ensimmäistä kertaa elämässäni vapautumaan elämän tarjoamille nautinnoille; antaa päihteiden viedä mennessään, antautumaan Samban rytmiin ja heittäytymään himon vietäväksi naisen avaamaan syleilyyn? Mistään muusta minua ei liene tässä maailmassa niin paljoa moitittu kuin ensiksi siitä, että olen monien ihmisten mielestä työtä tekemätön laiskuri, ja toiseksi siitä, etten kuulemma koskaan päästä irti kontrollistani, elä ja osaa nauttia siitä. No sillä ei ole niin väliä, mutta tiesin nyt, että moni tyttö odottaisi meitä Brasiliassa ja juhlat olisivat pitkiä meidän niin halutessa. En vain tiennyt haluaisimmeko me niitä. 

Saavuimme Brasiliaan Salvador de Bahian lentokentällä, jossa meillä oli koko yön mittainen Fortalezan jatkolennon odotus. Oli uudenvuoden yö. Lentokentän ulkopuolella olisi pian käynnissä yhdet maailman suurimmista uudenvuodenjuhlista, mutta me jämähdimme sisätiloihin, sillä matkatavaramme eivät siirtyneet suoraan seuraavalle lennolle, emmekä saaneet niitä minnekään säilöön. Siten meidän piti olla pyöränrojujemme seurassa koko yön ajan. Olin elätellyt pientä toivetta siitä, että sujuva espanjankielen taitoni auttaisi minua kommunikoimaan myös Brasiliassa, mutta paskanmarjat, en näet ymmärtänyt mitään ihmisten portugalinkielisestä puheensorinasta ja minun piti selvittää sanomani ihmisille pääasiassa muilla tavoin kuin sanoin.

Tyydytimme nälkämme ainoan auki olevan ravintolan suurilla hampurilaisaterioilla ja istuuduimme tarkastelemaan elämää. Ruuan jälkeen levitimme makuualustamme lentokentän kylmälle lattialle ja aioimme huilata makuuasennossa. Mietimme mitä kello Brasiliassa mahtaa olla ja kun emme saaneet sitä lattialla maaten selville, menin kysymään aikaa eräältä perheeltä. Sain heiltä oikean ajan ja jäin juttelemaan hetkeksi heidän kanssaan, kun heidän yliopisto-ikäinen tytär puhui espanjaa. 

Palasin takaisin huilaamaan ja aloin tapailla joitakin portugalinkielen sanoja älypuhelimestani. Sao Paololaisen perheen tytön katse jäi tuon tuosta jumittamaan suuntaani ja kun kerran hänellä ei näyttänyt olevan parempaakaan tekemistä ja minä opiskelin portugalinkieltä, oli tietysti luonnollista, että pistin kännykkäni taskuun, nousin ylös, istahdin viehättävän tytön vierelle ja pyysin häntä opettamaan minulle äidinkieltään. Vaaleaihoinen, mustia tuuheasti laineilevia hiuksia olkapäillään kantavan herkän oloisen tytön taidokkaasta opetuksesta heijastui hänen älyllinen lahjakkuutensa. Neuvoessaan hän katsoi minua suoraan silmiin, puhui hitaasti ja selkeästi. Kun hän itse kerran osasi espanjaa, hän opetti minulle portugalia seikkaperäisesti kielten ääntämiserojen kautta. Opin monien sanojen kielissä olevan hyvin samankaltaisia, mutta missasin ne ihmisten puheesta pienten ääntämiserojen takia. Kun hän keskittyi vain olennaisiin asioihin sanojen pänttäämisen sijaan, saatoin jo parinkymmenen minuutin kuluttua tunnistaa perheen puheesta sanoja, jotka olivat olleet vain hetkeä aiemmin tasapaksua, ikään kuin laulamalla puhuttavaa äänimössöä. En jaksanut pitkään ”opiskella” , mutta jatkoimme perheen kanssa hilpeää höpöttämistä. Perheen suorasukaisen, hieman espanjaa taitavan isän kanssa meillä kulki juttu railakkaasti, olemuksiemme kontrastin tanssittaessa värikästä keskusteluamme. Paremman luokan perheenisänä hän tiesi jo mitä hänen kauniista tyttäristään pitäisi isoina tulla. 22-vuotias Amanda oli lähdössä vaihto-oppilaaksi Australiaan ja tirskui halua nähdä maailmaa ja seikkailla vapaasti ennen kuin työura insinöörinä imaisisi hänet kohoamaan urakehityksen rappusilla. Ilmiselvästi hänen isänsä tämänhetkiselle mielenrauhalle olisi parempi, että Amanda menisi heti kiltisti töihin ja perustaisi perheen. Tällä hyvin syöneellä, laiskan pulskealla isällä, joka sanoi ettei ole mitään järkeä matkustaa polkupyörällä kun voi istua kotisohvalla juomassa kaljaa, oli hyväksyvää pilkettä silmäkulmassaan kuitenkin sen verran että taisi jo tietää joutuvansa sallimaan tyttärien seikkailevan vastuuttoman rauhattomasti itseään etsimässä. Rajansa kuitenkin kaikella; hän valitteli ilkikurisesti hymyillen sitä, etten ole kohdannut tyttöä joka haluaisi matkustaa kanssani. Sitten hän sanoi toivovansa että löytäisin unelmien tyttöni edes joskus tulevaisuudessa, mutta samalla vinkkasi Amandan suuntaan ja sanoi tiukasti, ettei se sitten perkeleessäkään ole tämä tyttö. Siten hän kommunikoi minulle puolittain vitsailevalla ja toisaalta tappavan vihaisella katsellaan viestin siitä, että minkä tahansa rentun matkaan hän ei rakasta tytärtään päästäisi! Minä nauroin kippurassa. Olimme tunteneet vasta hetken ajan, mutta vaikutti että olin perheen isälle samalla aikaa jo kuin pahin vihollinen ja paras ystävä. 

Suonissamme virtasi uudenvuoden juhlien energia emmekä saaneet rentouduttua lattialla makoilemalla ja menimme lentokentän kahvilaan istuskelemaan. Tomi alkoi juhlia uutta vuotta tyhjentämällä kahvilan viskipulloa. Äskettäin tapaamani perhekin saapui kahvilaan seuraksemme ja siten uudenvuoden iltamme sujui rattoisasti aamuiseen Fortalezan lentoomme asti. 

Otimme Fortalezan lentokentältä taksin kolmen kilometrin päähän perheen talolle, jonka olimme löytäneet Warmshowers-sivuston kautta. Perhe ei ollut kotona, mutta haimme heidän talonsa avaimen kivenheiton päästä perheen äidin siskon luota. Saimme siis perheen talon omaan käyttöömme vaikka he eivät tunteneet meitä laisinkaan. Asetuimme taloksi alakerran meille varattuun huoneeseen ja suihkun jälkeen suuntasimme uudenvuoden lomanpäivän johdosta hiljaisille kaduille etsimään ruokaa. Läpi kuuman ja kostean trooppisen ilman porottava iltapäivän aurinko sai meidät kulkemaan sillä puolella katua jota suojasi rakennusten antamat varjot. Uusi kotikatumme oli samalla tavalla totinen kuin monet näkemämme asuinalueet Chilen pääkaupunkiseudulla. Tällä keskiluokkaisella alueella puut olivat harvassa ja talot kasattu halvoista ja heiveröisistä tiilistä vieri viereen. Täälläkin betoniaidat, kalterit ja nato-langat suojasivat asukkaita mahdollisilta taloudellisilta menetyksiltä. Taloissa oli maalausten perusteella myös monenlaisia kauppoja, mutta ne olivat kaikki suljettuja peltiovien takana. Harvat edellisen illan juhlimisesta ulos asti toipuneet ihmiset kulkijat kadulla hitaasti ja paikasta huokui rauhallisesti soljuva elämänrytmi. 

Kysyimme ruokaa vaatimattomasta muovituoleilla ja saippuasarjaa huudattavalla televisiolla sisustetusta kulmabaarista. Paikka ei ollut ruokaravintola, mutta rouva pyysi meidän odottaa kun hän valmistaa meille jotakin omista ruuistaan. Baarissa oli kikkarapäisen, miesmäisen romuluisen, entisen jalkapalloilijan, mutta pehmeä kasvoisen omistajan lisäksi kaksi muutakin naista, nuorempi ja vanhempi. Kommunikointimme oli tietysti varsin vähäsanaista yhteisen kielen puutteen vuoksi, mutta saimme kyllä selitetyksi vastaukset jollakin tavalla kaikkiin meille esitettyihin kysymyksiin. Ennen saapumistamme naiset olivat kaataneet jo muutaman iltapäiväoluen ja juoruivat kovaan ääneen meidän saapuessamme. Nyt heidän täysi kiinnostuksensa vaikutti kohdistuvan meihin. He ymmärsivät että olimme juuri saapuneet Brasiliaan, emme tunteneet kaupunkia saati kaupunkilaisia lainkaan ja asuimme kahdestaan talossa, jonka omistajia emme olleet koskaan tavanneet. Tilanne kuulosti heille uskomattomalta ja he päivittelivät meidän rohkeuttamme. Silloin tällöin heidän suora kiinnostuksensa meitä kohtaan vaimeni ja he alkoivat supista jotakin keskenään. Ajoittain puhe säkenöi kiihkeänä kiistelynä, aivan kuin he olisivat kinastelleet siitä mitä meille pitäisi tehdä. 

Olimme jo syöneet. Ilmapiiri pöydän ympärillä alkoi muuttua. Vanhin ja villein naisista vinkkaili alituiseen, että jotakin pitäisi tapahtua minun ja nuoremman naisen välillä. Tyttö katseli minua, vetäen katseensa aina ujosti sisäänpäin hykerrellen, jos silmämme kohtasivat. Hän vastusti tätinsä ehdotuksia sanomalla, ettei häntä kiinnostaisi mikään sen enempää, ei lainkaan, mutta hänen tissit pystyssä vaivaantuneesti pyöriskelevä olemuksensa viesti oikeasti jotakin aivan muuta. Rempseä, jalkansa aikanaan pahasti loukannut jalkapalloilija nainen, jonka voisin uskoa teloneen pelikentällä ryntäillessään melkoisesti myös kanssa pelaajiensa jalkoja, elehti uskomattoman letkeään ja teatraaliseen tapaansa sitä näytelmää mitä he olivat suunnitelleet välillemme. Hän näytti miten pussataan, teki puisen pullonavaajan kädensijasta itselleen pippelin ja osoitti silmät säihkyen, mutta opettavalla vakavuudella, että muistaisin sitten sujauttaa omaan vastaavani kondomin. Sitten naiset taas nauraa räkättivät kovaa, paitsi nuorin heistä, jonka posket vain hymyilivät kevyesti punastuksen alla. Ja nyt vanhempi, ryppyisen rapistunut akka alkoi vähän niin kuin ehdotella, että hän voisi omasta puolestaan pitää huolta Tomista. Myhäilevä Tomi ei näyttänyt lainkaan innostuvan ajatuksesta.

Kerta toisensa jälkeen vanhemmat naiset kannustivat minua pussaamaan prinsessaa ja siihen minut olikin varsin helppo yllyttää. Naiset olivat kai päätelleet meidän olevan huolettomia kulkureita ja heittelivät ilmoille lauseita siitä, kuinka tärkeää on elää hetkessä ja nauttia siitä mitä on.

Meillä oli tarjolla seksiä, huolenpitäjät ja ruuanlaittajat, mutta sanoimme lähtevämme kotiin huilaamaan. Kyllähän minua alkoi tytön upeita tissejä katsellessa panettaa, mutta emme kai sittenkään olleet hetkessä eläjiä, eivätkä haluni voineet kuljettaa minua iloista iltapäivää ja yllytettyjä, outoja, mutta spontaanin nautinnollisia pusuja pidemmälle. 

Olisinhan saattanut tyhjentää täydet kassini toisen luokan mekaanisella hankaamisella, mutta rakastelun tapahtuminen olisi luonnollisesti vaatinut minun antavan tytölle ja tytön haluille täyden ja varauksettoman huomioni ja kaiken energiani. Pian matkaa jatkavista harteistani ei olisi ollut sellaisen vastuun kantamiseen. Minkäs sille teen, kun en osaa pitää kukista huolta hellyydellä; sitten en vain voi niitä poimiakaan.

Kävelimme takaisin kotiimme ja voimme taas huomata kuinka olemme kenties maailman huonoimmat naistenmiehet ja saatoimme hymyssä suin todeta, että me pojat taidamme tykätä kiimaisten kivestemme kiputiloista. Tällaisesta naisten spontaanisti tarjoamasta hoivasta, hellyydestä ja huolenpidosta olimme molemmat ilmiselvästi joskus kuitenkin haaveilleet, joten saatoimme kyllä nauttia täysin siemauksin toteutuvista unelmistamme, vaikka sulkeuduimmekin seisovan ilman tunkkaiseen poikamiesboksiimme ihan vain kahdestaan. Ottihan Brasilian retkemme lentävän lähdön ja jos ei muuta niin ainakin yritti täräyttää meidät hereille!

Vaikka emme tehneet todellisuudessa moniakaan asioita, tuntui että meillä oli kaupungissa ollessamme aina jokin rauta tulessa. Pyöräilimme kaupungin vilkkaassa ja pakokaasujen katkuisessa liikenteessä 300 kilometriä etsiessämme surffilautoja. Rakentelimme yrityksen ja erehdyksen kautta viemäriputkista surffilaudan kantotelineitä pyöriimme. Niin sanottuina väliaikoina opiskelin portugalinkieltä ja Tomilla oli omia asioita, jotka hänen piti käydä lävitse ennen kuin palaisimme tienpäälle. Vietimme Auridebsonin varauksettoman vieraanvaraisessa viisihenkisessä perheessä kaksi viikkoa.

Emme olleet löytäneet Tomille vielä sopivaa surffilautaa, joten pakkasimme tavaramme ja siirryimme kaukaisesta lähiöstä lähemmäksi ranta-alueiden surffikauppoja, jotta voisimme keskittyä etsimiseen huolellisemmin. Itselläni surffilauta, kuus-nelonen hybrid-fisu, oli jo kannossa pyöräni sivulla. Viemäriputket kannattelivat lautaa hyvin, pyörä kulki sivutuulessakin yllättävän vaivattomasti ja ihmiset tsemppasivat meitä surffarien hang-loose tervehdyksellä ohi ajavista autoista ja katujen varsilta. Kaupungin ainoasta näkemästämme inhimillisen vihreästä paikasta, yliopiston puutarhasta, jykevä ja tiukasti asennossa seisova turvamieskin heitti meille rennon tervehdyksen nähtyään surffilaudan pyörässäni. 

Olen puhunut paljon betonista viimeaikoina. Fortalezan Praia do Futurolla koin taas yhden pykälän verran kehittyneemmän kauhean kaupunkirakentamisen asteen. Harmaasta todellisuudesta huolimatta alueella oli hotelleja paljon ja niiden hinnat niin korkeita, että meidän oli pakostakin uskottava ympäristön olevan houkutteleva. Maksoimme itse 25 euroa vaatimattomasta ja erittäin likaisesta huoneesta. En lainkaan väitä, etteikö paikka olisi ollut tarpeemme täydellisesti täyttävä, mutta mietin silti itseäni hauskuuttaakseni lienenköhän koskaan aiemmin saanut markkinatalouden termeillä ajateltuna yhtä vähää vastinetta euroilleni. Meillä ei ollut heti käteistä jolla maksaa. Ei se mitään, hotellissamme oli vieraana myös kaksi mustaa miestä, kiertelevää keittiövälinekauppiasta, jotka nyt viikkasivat tulevan päivän kaupattavia liinoja pienen huoneen sängyllä ja toinen heistä lupasi heittää meidät autollaan Fortalezan keskustaan, jossa olisi lähin meidän korteillamme toimiva pankkiautomaatti. Koko tuolla pääbulevardin kuuden kilometrin mittaisella matkalla ihmiset olivat aidanneet itsensä ja rakennuksensa vähintään kaksi-kolme metriä korkeiden betoniaitojen taakse. Trooppisesta ilmastosta huolimatta vihreää näki vain harvojen muurien takaa kohoavien puiden latvoissa. Näyttää siltä, että ihmiset haluavat pitää kynsin ja hampain kiinni kaikesta siitä rumuudesta, jonka he ovat lähes poikkeuksetta lainarahalla rakentaneet. 

Selkäpiitä karmivassa kolkkoudessa ja täydellisen mauttoman arkkitehtuurin keskellä kohosi muutama valtavan kokoinen, mutta muuten sielultaan pienempien kanssaveljiensä kanssa samanmoinen viiden tähden hotelli. Niiden seinien sisäpuolella ihmiset saanevat nauttia rauhassa elämän tarjoamista makeimmista herkuista, jonka he ovat omalla työllään ansainneet. Kyselimme keskenämme voisiko kaupungin edustalla oleva keskinkertaisen hiekkarannan vetovoima todella ylläpitää näitä valtavia täyden palvelun hotellikolosseja vai olisiko alueella rehottava seksikauppa kuitenkin niiden suuri kannattaja. En tiedä, mutta kulkiessani näiden kilometrien mittaisten betoniseinien välissä, voin kyllä todeta, että maaseudun kylistä töihin tulleiden kauniiden tyttöjen pehmeät muodot näyttivät katujen varsilla inhimillisyydessään hyvin kauniilta, kuin ainoalta kosketettavissa olevalta elävältä todellisuudelta keskellä kuollutta karuutta. Kun me ihmiset olemme vankeina tällaisia hirvittäviä elinympäristöjä ja väkivaltaisia toimintamalleja rakentavissa tunkkaisissa peloissamme, ei olisi yllätys, jos draaman ja kiihkeiden nautintojen kaipuu ajaa monetkin meistä miehistä etsimään vapauden tuntemuksia vastakkaisen sukupuolen luonnollisista muodoista ja eloisuudesta, ja näiden tyttöjen vastaavasti etsivän aivan samalla tavalla omia haaveitaan, täyttääkseen jollakin meidän kaikkien ihmisten kokemaa ja jakamaa lohduttomuutta. 

Rauhaton kuskimme vaihtoi koko ajan musiikkia soittimessaan, mutta ei kertaakaan löytänyt etsimäänsä kappaletta, joka olisi iskenyt hänen mielentilaansa rauhoittavalla, mukaansa tempaavalla rytmillä. Kolmekymppinen mies, jolla oli jo perhettä, parikin ex-vaimoa ja tyttöystäviä kuulemma isompikin liuta, kertoili meille mitä naiset Fortalezassa maksavat yötä kohden ja kuvaili sitä valtavaa muutosta pikkukaupungista betonihelvetiksi, jonka tämä nopeasti kasvanut kaupunki oli käynyt lävitse viime vuosikymmeninä. Saimme vasta kolmannen pankin automaatista rahaa ja palasimme hotellille. Ei puhettakaan, että mies olisi vastaanottanut minkäänlaista korvausta pitkästä kaupunkikierroksesta. Chilen jälkeen, jossa kohtasimme välistä vetämistä muutaman kerran ja missä ihmisten bisnesvainu vaikutti olevan paikoin hyvinkin terävä, tuntui, että olimme taas palanneet samaan eteläamerikkalaiseen avustamisen kulttuuriin, johon olin jo tottunut mantereen köyhemmillä alueilla. Illalla kävimme syömässä toisen keittiövälinekauppiaan kanssa sivukujan mainiossa ja hyvin edullisessa pikkuravintolassa. Tämä äärimmäisen puhelias, pullea ja tavattoman iloinen velikulta ei ollut hetkeäkään hiljaa tai kysymättä jotakin, vaikka emme ymmärtäneet vähääkään hänen moottoriturpansa nopeasta puheensorinasta. Olin jo niin turtunut kuulemaan aivoilleni uutta kieltä kovasti kehkittyen, että hotellille saapuessani ei päässäni virrannut enää ajatuksen ajatus ja saatoin vain painaa pääni tyynyn nukahtaakseni.

[ kuva 155 ]

Emme olleet vieläkään löytäneet Tomin mielimää klassista kaksieväistä retro-fish lautaa, mutta tänä aamuna yhdestä suurehkosta sheippaamosta Tomin onnistui löytää sheippaajan, Fabiano Diaksen oma vanha,  5´11 hybrid-lauta. Sheippaamossa meille tarjottiin lounas ja saimme myös aimo annoksen vinkkejä tulevan taipaleemme varrella olevista parhaista surffibreikeistä. Poljimme iltapäivällä vielä muutaman kilometrin päähän shoppailemaan viimeiset tarpeemme, jotta saisimme Brasilian pyöräilymme vihdoinkin käyntiin. Uutena ajamisen haasteena meillä oli surffilautojen ehjänä pitäminen. Poljimme lyhyen päivän kohti etelää mahdollisimman lähellä rantaa kulkevilla pienillä teillä. Valitsimme joenylityksen jälkeen aivan rannan tuntumassa kulkevan pienen tien. Parin tunnin polkemisen jälkeen tunsimme, että olisi jo aika levätä, joten kysyimme pikkuruisesta, ainoastaan juomia myyvästä rantabaarista voisimmeko telttailla sen pihalla. Kasvojaan pehmeälle kestohymylle vuokraava mies antoi meille siihen luvan ilomielin. Ostimme häneltä virvoitusjuomat ja tarkastelimme valtameressä tyrskyävien aaltojen sopivuutta surffaamiseen. Tomi päätti mennä heti testaamaan miten aallot kuljettaisivat hänen uutta lautaansa. Minä pistin sillä välin leirin pystyyn ja tein voileivät. Tomin palattua kuivalle maalle, suuntasin itse kovassa tuulessa villisti rikkoutuvien aaltojen joukkoon. Eipä ollut vuorilla vahvistuneista jaloistani lainkaan apua meloessani hartiani hapoille päästäkseni rannalta edes sinne asti missä aallot alkoivat murtua. Ilokseni muutaman Balilla aikanaan surffaamani kuukauden aikaiset opit eivät olleet täysin kadonneet lihasmuististani ja yllätyksekseni sain napattua uudella, mainioksi valinnaksi heti osoittautuneella laudalla kolme aaltoja viidessätoista minuutissa. Vartin jälkeen silmäni olikin jo väsynyt aaltojen tarkkailemiseen heiluttavassa merenkäynnissä ja meloin suosiolla takaisin rannalle. 

Eteneminen Atlantin rannalla kohti etelää oli nyt alkanut. Pystyin jo joten kuten kommunikoimaan portugalinkielellä ihmisten kanssa, kehoni oli tottunut trooppiseen ilmastoon, olin oppinut tuntemaan osia brasilialaisen kulttuurin tarjonnasta ja olimme saaneet käyntiin ideamme siitä, että yhdistäisimme surffaamisen ja pyöräilyn. Kaikki oli tapahtunut rauhallisesti omalla painollaan, mutta tunsin koko olemuksessani, että olin menneen kahden viikon aikana käynyt lävitse valtavan määrän uusia asioita ja niihin liittyviä ajatuksia. Väsymys ei kuitenkaan tuntunut syvältä, sellaiselta, jonka saa osakseen viikkojen mittaisen vuorietapin päätteeksi. Tiesin, että yksi hyvin nukuttu yö kyllä piristäisi. Painaessani pään tyynyyn kehoni jokainen sopukka nautiskeli raskaan rennosta rauhallisuudesta ja ainoa mahdollinen kohtaloni oli nukahtaa välittömästi. Heräsin kuitenkin pian kuullessani ääniä. Joku asteli telttaamme kohti horjuvalla askeleella ja tuli sen vierelle pitämään meteliä. Olisin rentoudessani tietysti mieluusti kuunnellut miehen örinää pää tyynyssä, mutta meidän oli nyt noustava kuulemaan mitä vieraalla oli mielessään. Humalassa oleva ja hieman agressiivisen, eli pelokkaan oloinen mies kyseli kiivaasti miksi olimme paikassa. Hän ymmärsi että olimme saaneet omistajalta luvan yöpyä ravintolan edustalla, mutta hän jatkoi edelleenkin örinäänsä. Sitten hän veti selkänsä takaa jotakin salamannopeasti eteeni. Näin rintani edessä nyt sandaalin.….(ja tajusin vasta muutaman päivän kuluttua, että hän testasi pelkoamme pitämällä käsiään selkänsä takana ja vetämällä sandaalin housuistaan eteemme kuin pistoolin. Hymyilin hitaudelleni ymmärtää ja sille ettemme saattaneet reagoida mitenkään koko tapahtumaan.)

Tomi huomasi miehen käden olevan paisunut ja kivulias. Hän tutki sen, antoi miehelle ensiapua särkyyn ja pisti kipugeelituubin hänen taskuunsa. Miehen agressiivinen örinä ja sanoilla painostaminen ei ollut ihan heti loppua. Aivan kun hän olisi jatkanut vastustusta vain siksi, ettei mikään muu sopinut hänen imagoonsa. Kun hän ymmärsi, ettemme halua muuta kuin nukkua, alkoi hän itsekin pikku hiljaa rauhoittua. Laskeuduimme alas telttaan. Olimme sen aikaa vielä hereillä, kunnes mies lähti itse nukkumaan saman talon toiselle kulmalle. Sitten pistimme korvatulpat ja silmälaput päähän, etteivät kaikkein pienimmät häiriöt meitä enää herättäisi. 

No, keskellä yötä kusihätä herätti minut jälleen. Nousin ulos teltasta ja huomasin paikan omistajan istuvan ravintolan matalan tiiliaidan päällä, vaikka hän oli sanonut menevänsä kotiinsa hyvän matkan päähän. Tervehdin miestä ja sanoin että pissahätä pirulainen herätti minut. Hän käski pissata siihen vaan palmuoksaisen aurinkokatoksen alle, juuri siihen kohtaan hiekkaista maata, jossa päiväsaikaan sijaitsevat hänen ravintolansa pöydät ja tuolit. Kysyin ihmetellen pariin kertaan, että tähänkö tosiaan pissaan, oletko tosissasi. Olisinhan voinut kävellä vain parikymmentä metriä pusikon puolelle, mutta hänen ehdotuksensa kuulosti niin absurdin typerältä, että en voinut muuta kuin kusta hänen ravintolansa lattialle ja nautiskella siitä täysin siemauksin. Tarpeeni toimitettuani pysähdyin miehen kohdalla, toivotin hyvää yötä ja sanoin painuvani takaisin pehkuihin. Miehellä oli pimeässä yössäkin poskillaan sellainen samanlainen kevyt kestohymy, jollaisen voisin olettaa löytyvän vuosia meditoineelta joogilta, joka ajattelee saavuttaneensa valaistumisen tavoitteensa ja sitä myötä olevansa maallisten ongelmien yläpuolella. Nyt hän alkoi silitellä hellästi poskeani ja katsoi minua syvälle silmiin vienolla, haluavalla hymyllään. Enpä halunnut jäädä katsomaan mitä temppuja hänellä oli oikeasti mielessään ja mikä oli ajanut hänet istuskelemaan telttamme vierelle keskellä yötä, vaan taputin häntä lämpimästi olalle, toivotin uudestaan hyvää yötä ja painuin kyselemättä ja hänen toivotuksiaan odottamatta takaisin nukkumaan. Pistin taas korvatulpat korviini ja nukuin aurinkoisen aamun antamaan aikaiseen herätykseen saakka. Eipä niitä unitunteja kaikkinensa sitten paljoa kertynyt, mutta Tomi meni reippaana poikana heti surffaamaan ja minäkin tunsin oloni varsin virkeäksi. Nousuveden aaltojen lyödessä rantaan emme uskaltautuneet kulkemaan asumattoman dyynialueen eteläiselle puolelle pehmeää rantaa pitkin, joten päätimme polkea eteenpäin sisämaan kautta kulkevalla päätiellä. 

Monien terävien mäkien ja kymmenien kilometrien kuluttua saavuimme takaisin rantaan. Vieressämme levittyi massiivinen hotellikompleksi monine uima-altaineen, tekolampineen, pelikenttineen ja ravintoloineen. Muuten loma-alueella ei ollut kuin pari pikkukauppaa, apteekki ja betonimuurien suojassa ihmisiä tyhjillään odottavia loma-asuntoja. Ihmisiä emme kaduilla nähneet. Kaikki palvelut löytynevät suoraan täydenpalvelun hotellin muurien sisäpuolelta, jonne lentokenttäkuljetus tuo asiakkaat mennen tullen. Valtavan Beach Park vesipuiston ympärillä kävi kuhina kuin muurahaispesässä. Emme nähneet monimetristen aitojen takaa kuin korkeimpien vesiliukumäkien huiput ja niille kulkevat satojen ihmisten mittaiset jonot. Muut kävelivät vapaasti vesipuistoon, mutta kun me pyörinemme aioimme syödä eväitämme sen tiheässä palmulehdossa, soi vartijan pilli välittömästi pyöriemme notkahdettua vähänkin puiston muurien sisäpuolelle. Vartija taisi aistia ihan aiheellisesti, että olimme tässä paikassa outoja lintuja. Beach Parkin ulkopuolella oli rakenteilla lukuisia pienempiä, silti valtavan kokoisia hotelleja. Hotellien alta luonto oli työnnetty tasaiseksi maansiirtokoneilla, niin mäet kuin kasvitkin olivat kuolleet. Uudet rakennukset kohoaisivat ihmismuurahaisten käsien kautta kulkien tehtaista tulevin tiilin, rautatangoin ja elementein kuin feenix-lintu tuhkasta. 

Olemme kai vieraantuneet todellisuudesta, kun jatkoimme mielellämme matkaa kohti toisenlaisia ja edullisempia olosuhteita. Poljimme rakenteilla olevan lomakylän jälkeen upeassa dyynimaisemassa kohti seuraavaa kylää, josta toivoimme löytävämme kohtuuhintaisen ravintolan. Prainhan kauniin hiekkarannan edustalla ulkoisilta puitteiltaan vaatimattomien oloisten ravintoloiden sisäänheittomiehet mainostivatkin meille halpaa ruokaa, mutta aterioiden parinkymmenen euron hinta sai meidät syömisen sijaan tuumaamaan, että kyllä Brasiliassa pitää näinä päivinä olla valtava määrä maksukykyisiä asiakkaita, kun hinnat turistipaikoissa ovat karanneet katujen hintoihin verrattuna taivaisiin. Pienen matkan päässä näin pienen ravintolan sisämaan puolella ja huokaisin, että vihdoin taisimme löytää etsimämme. Nautimmekin kolmella eurolla täyttävän, ravitsevan ja erittäin maukkaan lounaan. Kysyimme ravintolan pitäjältä, joka itsekin surffaa, mistä saattaisimme löytää halvan majapaikan. Hän sanoi, että voisimme asua hänen luonaan. Saimme huoneen hänen yksinkertaisesta, mutta mukavasta kerrostalokolmiosta. Päätimme olla kohtuullisen surffibreikin paikassa alkuun ainakin viikon ajan ja sovimme maksavamme Jorgelle vuokraa 13 euroa päivässä, josta hän oli ilmiselvästikin äärimmäisen tyytyväinen. Se oli hänelle niin suuri raha, että hän pisti tohinalla aluksi sotkuisen kodin siistiksi, kävi ostamassa meille pöytätuulettimen ja lupasi vielä kaupanpäälle päivittäisen lounaan hänen ravintolassaan! 

Prainhakin oli kerrassaan valloittava kylä. Oma kerrostalomme oli heikonlaisessa kunnossa ja sen viereiset rakennukset olivat osittain jo sortuneet ja autioituneet. Kylässä roskat heitetään suoraan kadunkulmiin, josta osa niistä pöllähtää taivaan tuuliin ja loput kerää roskamiehet kuorma-autoihinsa. Biojätteen kierrätyksen hoitavat katujen asukit: hevoset, aasit, koirat ja kissat. Kaduilla ihmiset kävelivät hitaasti ja lähes kaikkien talojen edustalla istuskeli useimmiten vähintään yksi kyläläinen päivää paistattelemassa. Käveltyämme talolta rannalle, tervehdimme matkalla useampaa tutuksi tullutta kasvoa. Iltapäivisin kylän pojat ja miehet suuntasivat joukolla surffaamaan. Poikaporukassa pari tyttökin pelasi jalkapalloa laskuveden paljastamalla kovalla rantakaistaleella. Pienimmät pojat potkivat palloa betonisella pikkustadionilla. Auringon laskettua kylän mäkien taakse, käveli joukko urheilusta väsyneitä ja nälkäisiä kyläläisiä kukin omaan kotiinsa syömään, me heidän mukanaan. Kuten koko ympäristö kylässä, olivat monien ihmisten kasvotkin karun ja kovia kokeneen oloisia. Rapistuneiden talojen joukossa oli suuria, muurein aidattuja kaupunkilaisten lomahuviloita, jonne näin pariin kertaan ajavan tummin lasin varustettuja luksusautoja. Aina kun muurien takana soi r&b tai hiphop musiikki, sanoin timantteihin ja kultakelloihin pukeutuneiden lihaksikkaiden miesten nauttivan taas aurinkotuoleissaan drinkit kädessä upeiden tyttöjen tissien ja peppujen tanssista uima-altaan reunalla. Tomi höpötti että kuvittelen vain, mutta tähdensin hänelle nähneeni musiikkivideoita ja tietäväni siten kyllä tasan tarkkaan mitä tuollaisten aitojen takana tehdään moisen musiikin soidessa. Jo osittain sortuneistakin taloista kantautui musiikkia parvekkeellemme suurimman osan aikaa päivästä. Itse asiassa muistan vain yhden hiljaisen hetken jona kylästä ei kantautunut lainkaan stereoiden sointuja korviini asti.

Surffasimme niin paljon kuin kroppamme kestivät ja minä kävin lisäksi polkemassa lyhyitä mutta kovia treenejä rantahiekalla. Lounasaikana laskimme mäen alas Jorgen ravintolalle, söimme lounaan ja saatoimme juoda rantabaarissa kahvit ja kookokset. 

Isäntämme Jorge rakasti koiria ja piti niitä hyvänään kadulla. Kissoista hän ei kuitenkaan pitänyt. Tummassa, valottomassa porraskäytävässämme pyöri hylätty ja sairas kissanpentu. Koska naapureilla oli jo kuulemma liikaa kissoja, ei kukaan halunnut ottaa sitä omaksi riesakseen. Tomi alkoi hoitaa pikkuruista kissanpentua. Viikon aikana hän kylvetti Rääpälettä, hoiti sen tulehtuneet silmät tipoilla ja antoi vatsalle matokuurin. Tomi valmisti katille ruokaa ja vietti sen kanssa paljon aikaa. Katti kasvoi ja vahvistui nopeasti. Toinen ystävämme oli jo kahdeksan vuotta pihalla asunut pieni, periaatteessa valkoinen, todellisuudessa likainen ja takkuinen koira, Vanha Rouva. Vanhalle Rouvalle naapurit antoivat ruokaa. Se oli niin tapoihinsa kangistunut, että vasta tunnettuaan meidät lähes kahden viikon ajan, se uskaltautui kanssamme betoniaitojen ulkopuolelle seuraamaan meitä lähes sadan metrin matkaksi! Sitten yksi koira haukahti sille ja se juoksi pelästyneenä takaisin tuttuun ja turvalliseen monttuunsa kerrostalomme muurin oven pieleen. Vanhalla Rouvalla oli niin paljon kirppuja turkissaan, että se käytti noin kolmanneksen elämästään rapsuttamiseen. Se taisi elää elämänsä parasta aikaa niinä hetkinä, kun minä rapsutin sitä päivittäin puukepillä. Mitä kovempaa rapsutin, sen parempi oli.

[ kuva 159 ]

Kotiimme saapui kolmaskin uusi ystävä. Koirarakas isäntämme osti, kenties meidän maksamiemme vuokrarahojen ansiosta itselleen unelmiensa seuralaisen, kaiketi puhdasrotuisen kultaisennoutajan. Kahden päivän ajan hän piti rakkaudella hyvänään pikkuruista, ihanan valkoista koiranpentua, mutta alkoi jo kolmantena päivänä vihastua siihen että se pyöri jatkuvasti jaloissa ja pissasi sinne tänne. Jorge ei enää jaksanut koiran aiheuttamaa vaivaa, eikä ottanut Tudoa enää mukaansa ravintolaan, vaan lukitsi sen koko päiväksi makuuhuoneeseensa. Tudo pissasi ja kakkasi makuuhuoneen täyteen, itki ja ulvoi yksinäisyyttään kuumassa tilassa. Päästimme Tudon silloin tällöin ulos huoneesta purkamaan energiaansa. Se ei pitänyt mistään yhtä paljoa kuin siitä, että sai pureskella vapaasti sormiani. Siitä huolimatta, että minä selätin sen painimatseissamme aina rajunlaisesti, ei se koskaan vastustanut uutta selkäsaunaa. Meidän piti olla kuitenkin tarkkana, ettei Jorge huomaisi 

Tudon viettäneen aikaa makuuhuoneen ulkopuolella. Oli nimittäin ehdottomasti kielletty ettei se saa poistua huoneesta leikkimään, haukkaamaan raitista ilmaa, juoksemaan suurempaan huoneeseen ja nauttimaan ystävien seurasta pelottavan yksinäisyyden sijaan. Aikansa energiaa purettuaan Tudo pysyi hiljaisena ja rauhallisena omassa vankilassaankin, jonne sen nostimme ennen kuin isäntä tulisi työstressin höyryissä keitettynä kotiin. Ensimmäiseksi hän halasi ja paijasi Tudoa lähes väkivaltaisella innolla ja sitten haukkui koiran maasta taivaaseen, kuinka se oli huonotapainen kakatessaan ja pissatessaan ympäriinsä. Jorgen edellisen koiran karvoja oli yhä huoneistossa ja puheista päätellen hän oli hylännyt sen huonon käytöksen johdosta, kaiketi jonnekin kadulle. Niin me ihmiset tapaamme rakastaa: koiria rakastan, kissoja en. 

[ kuva 157 ]

Äärimmäisen taitava, maagisella lennokkuudella Prainhan sotkuisia aaltoja yhdistelevä hennonlainen Jorge surffasi työpäivän jälkeen lähes joka päivä. Hän oli jättänyt taakseen huumeiden, juhlien ja viinanhöyryisen nuoruuden. Niin monet miehet olivat särkeneet hänen sydämensä, että hän oli päättänyt pysyä sinkkumiehenä ja elää elämäänsä yksinkertaisessa selkeydessä. Hän sanoi olevansa tyytyväinen pelkästään siitä, että oli hullun nuoruutensa jälkeen yhä elossa. Näinä päivinä hän oli jatkuvasti menossa johonkin, teki yksinkertaisetkin asiat usein harkitsemattoman oloisesti, stressasi itsensä hajalle pienistäkin jutuista ja vaikutti että jaksoi pahimpina hetkinä elää ainoastaan koska tiesi ansaitsevansa toukokuussa viikon mittaisen surffiloman Brasilian suurimpien aaltojen saarella Fernando de Noronhalla. Hän eli siis kovin tavanomaista modernin ihmisen elämää. Aivan kuten hänen läheisimmät ystävänsä, niin mekin, annoimme hänelle vain tilaa tyyntyä hänen heikoimpina hetkinä. Vaikka hän meitä silloin tällöin sättikin ja vaikutti toisella viikolla ajoittain toivovan että olisimme jo polkemassa omaa elämäämme, saatoimme pysyä omassa rauhallisuudessamme ja sieltä käsin nähdä senkin puolen kolikosta, kuinka hän nautti siitä hyvänolontunteesta, jonka hän koki pitäessään meille järjestystä, auttamalla meitä ja hemmottelemalla meitä yksinkertaisella ja ravitsevalla ruualla. 

En tiedä mihin me tuottamattomat lurjukset olimme taas haaskanneet kaksi viikkoa, mutta niin se vain oli, että olimme maksaneet Jorgelle 14 päivää ja ne olivat nyt loppu. Päätimme jatkaa matkaa vaikka olisimme toki saaneet viettää samalla hinnalla Jorgen luona pidempäänkin. Rääpäle oli jo vahvistunut niin, että se läppäsi Vanhaa Rouvaa kämmenellä turpaan sen tultua häiritsemään. Eiköhän se pärjäisi jo omillaan, kun yksi naapurin lapsistakin oli jollain tavalla tykästynyt siihen. Kenties se oli saanut pojasta uuden hoitajan, kukapa tietää. Toivottavasti joku naapurissa oli kuitenkin pannut merkille kuinka Tomin antama huomio ja hellyys Rääpäleelle oli tehnyt ihmeitä lyhyessä ajassa. Vanhasta Rouvasta ei olisi huolta, sillä se pysyisi tyytyväisenä kunhan saa pitää oman kuoppansa portin pielessä ja tassut nousevat korvantaustoja rapsuttamaan. Kävin heittämässä viimeiseksi jäähyväiset Tudolle, joka viettäisi nyt päivänsä yksin yksinäisessä vankilassaan. Laskimme mäen alas Jorgen ravintolalle ja tervehdimme matkalla niitä talojen edustoilla istuvia puolituttuja, joita olimme tervehtineet jo lukuisia kertoja, mutta ujoina poikina emme olleet koskaan uskaltautuneet juttusille. Ravintolalla jätimme jäähyväiset Jorgelle. Hän oli omaan tapaansa pahoillaan kaikesta mitä oli tehnyt meille, mutta sanoi olevansa mielissään vierailustamme ja käski soittaa hänelle jos kohtaisimme hankaluuksia. Työnsimme pyörämme pehmeän rantahiekan yli kovalle laskuveden paljastamalle ja aaltojen paineen koventamalle maalle. Lauantai aamupäivänä ranta kuhisi Fortalezasta tulleita kaupunkilaisia. Surffilautoinemme keräsimme paljon katseita ja meitä kannustettiin pystyyn nostetuin peukuin. Kylän ahkerin surffaaja, agressiivisella tyylillä aalloilla kulkeva salamannopea Oso oli nyt ainut vedessä oleva surffari. Laskuveden vuoksi hänkin tosin leija-surffasi. Pienikokoinen ja kiharatukkainen, arpisten kasvojen ja lasisten silmien Oso huomasi meidät ja lähti surffaamaan meitä kohden.

Olin itse alituiseen pinteessä Prainhan pienten, mutta teknisesti vaativien aaltojen kanssa. Poistuin usein lineupista hädin tuskin yhden tai kaksi aaltoa surffanneena. Sinä samana aikana kuulopuheiden mukaan aikanaan ammattilaisenakin surffannut Oso saattoi napsia parikymmentä aaltoja ja aina ollessaan lähelläni kysyi miten minulla on mennyt, neuvoi ja kannusti. Oso asui mäessä kotimatkamme varrella ja olin pysähtynyt juttelemaan hänen kanssaan muutaman kerran. Pöhnäpäissään hänellä olisi riittänyt juttua ikuisuuksiin. Kun Jorge oli huomannut, että olimme viettäneet aikaa Oson kanssa, hän kielsi sen jyrkästi ja sanoi hänen vetävän huumeita ja varastelevan. Hän kuulemma saattoi vaikuttaa mukavalta kaverilta, mutta oli todellisuudessa paha. Näin ihmiset palmupuiden alla Prainhassakin vaikuttivat elävän; monet heistä osasivat kertoa kuka ystävistämme oli paha ja kuka hyvä. 

Nyt Oso saapui niin lähelle rantaa kuin mahdollista ja surffasi vierellämme saattaen meidät eteenpäin hänen kotikylästään. Oso toivotti meille hyvää matkaa ja palasi aaltojen yli pomppien takaisin ulapalle. Vastatuuli leveällä rannalla oli kova, humina korvissa jatkuva ja rannan pehmeissä kohdissa meno tahmeaa. En ollut nähdä eteeni aurinkolaseihin kuivuvien suolaisten meren pisaroiden takaa. Pehmeimpiin kohtiin etupyörämme tökkäsi ja kaaduimme rannalle. Poljimme yhdeksän kilometrin tuntivauhtia, mutta työskentelimme kovaa. Vain seitsemän kilometrin polkemisen jälkeen meidän oli pysähdyttävä syömään aurinkovarjon alle ja juomaan rannan kioskista ostamamme vihreät kookokset. Olin keskipäivän kosteassa kuumuudessa niin märkä hiestä, ettei aurinkorasva uponnut ihooni. Jatkoimme rannalle polkemista. Kirosin, että olin sahannut surffilaudan telineeni vaakaputket liian lyhyiksi ja nyt sen heiluva etupää hakkasi sääreni. Potkin sitä tuon tuosta sivummalle ja tasapainoni horjui. Pian oikea jalkani ei enää mahtunut polkemaan lainkaan ja heitin koko pyöränpaskan hiekalle. Ilokseni huomasin että telineestä olikin vain irronnut liimaus, eikä kyseessä ollut täydellinen munaus suunnittelussa. Kuinka sattuikaan että teline hajosi sellaisessa kohdassa, jossa vieressämme rullasi rightin pehmeä, tuulensuojainen ja pitkä pointtibreikki. Kaksi surffaria käveli luoksemme. Toinen heistä, kypärineen, kameroineen ja asusteineen surffirobotilta näyttänyt äärimmäisen innokas ja puhelias mies piti meitä kuin jonain jumalina, sanoi tuollaisen kulkemisen olevan suurta elämää ja meidän olevan todellisia, aitoja surffaajia. Ihmettelimme mitä pirua tämä italialainen surffiopettaja oikein puhui, mutta olimme mielissämme siitä kun hän kutsui meidät luokseen ja saisimme asua hänen surffi-leirillään. Aallot meressä olivat nyt niin kauniita, että jätimme lautamme viereiseen kahvilaan odottamaan meitä ja poljimme kilometrin verran takaisin päin Ugon kämpille. Pyöräilypäivillämme oli nyt tapana päättyä lyhyeen; tänään etenimme 8 kilometriä!

Vuorilla pyöräiltyämme tunsin olevani ylivertainen, huomattavasti kehittyneempi ja elämässäni paremmin onnistunut ihminen kuin Tomi, mutta Atlantin aallot näyttivät nyt toisin. Siinä missä minä tanssin vuorilla, tanssi Tomi nyt aalloilla. Yli kymmenen vuoden surffikokemus vahvoissa hartioissaan Tomi meloi helposti takaisin lineupiin ja minä ruipelo jäin selkä hapoilla räpiköimään joihinkin metrisiin pikkumaininkeihin. Täällä Iguapen puhtailla laineilla olimme nyt kahdestaan. Suuri hiekkadyyni laguunimaisen lahden pohjukassa esti tuulta rikkomasta aaltoja. Laineet saapuivat ulapalta niin selkeinä, että minun haparoiva silmänikin saattoi ymmärtää missä kohtaa niitä olisi hyvä metsästää. Tasapainoilin useita pehmeitä ja helposti luettavia aaltoja pitkälle, kerran lähes rantaan asti. Nautinnollisen session jälkeen naureskelimme kuinka pyöräni räkki olikaan rikkoutunut juuri tähän paikkaan. Internetin ennustukset lupasivat voimakasta swelliä saapuvaksi muutaman päivän kuluessa, emmekä voineet sen tiedon saaneina tehdä muuta kuin jäädä odottamaan korkeita aaltoja. 

Suurempien aaltojen saavuttua lineupikin täyttyi kymmenistä surffareista. Taitavammat kaverit popsivat useimmat aallot nenäni edestä, mutta kun satuimme Tomin kanssa samalle laineelle, jatkoimme molemmat eteenpäin toiselle tilaa antamatta ja yhtä matkaa. Oli kuin olisin osannut surffata ensimmäistä kertaa elämässäni mutkitellessani eräässä pitkässä ja mukavasti kuljettavassa aallossa Tomin ohitse yläkautta, sitten alakautta, välillä vauhtia hidastaen ja toisaalla yrittäen ottaa Tomia kiinni. Tanssimme noin 200 metriä pitkällä aallolla laudat toisiaan niin läheltä hipoen, että sivusta seuraavat huusivat meille varoitushuutoja. Oli kuin Tomi olisi ohjannut minut aina oikeaan paikkaan tai ehkä se oli vain yhteinen kommunikointimme, joka sai minut vihdoinkin suuntaan, johon aalloilla on kaikkein mukavin kulkea. Olimme molemmat fiiliksissä maagisen party-aallon jälkeen, löimme ylävitoset valtavat hymyt huulillamme ja totesimme yhteen äänen, että sessio on päätettävä tähän aaltoon.

Ugon tiluksilla seurailimme elämän eriskummallisuutta. Ensi alkuun saimme käyttää melko vapaasti paikan palveluja, mutta päivä päivältä elämämme koki enemmän ja enemmän kieltoja. Ensin meiltä kiellettiin keittiön käyttäminen, sitten jääkaapin; lopulta emme saaneet käyttää edes paikan juomavettä. Sitten kun olimme siirtäneet tavarat jääkaapista toiseen huoneeseen, Ugo tuli tiuskimaan meille siitä ettei ruokaa saisi jättää pöydälle homehtumaan. Hän käski meidän vaihtaa telttamme paikkaa tuon tuosta oman mielensä mukaan. 

Ugolle mikään ei vaikuttanut olevan tärkeämpää kuin oma ammattimaisuus, siitä hän ei lakannut puhumasta. Hänen ammattimaisuutensa ansiosta hän olikin leijasurffauksen mestari ja luonut surffileirin, jossa hän opetti ammatikseen italialaisia surffikoululaisia. Hänellä oli hienot tilukset ja varastossa pelit ja vehkeet. Nuori tyttöystävä auttoi häntä pyörittämään surffikoulun arkea. Ugo oli saavuttanut vuosikymmenien takaiset unelmansa. Oli mukava tavata menestyksekäs ja niin itsevarma, että hän kuuli omaa itseään silloinkin kun hänen ystävänsä puhuivat hänelle. Harmillisesti Ugolle oli käynyt kuitenkin huono tuuri sen suhteen, että hän oli rakentanut unelmansa Brasiliaan, jossa ihmiset ovat kuulemma rottia: varkaita ja vain omaa itseään ajattelevia laiskimuksia. Hän yritti pitää kiinni omaisuudestaan, mutta siitä huolimatta häneltä oli varastettu tavaroita. Hän kertoi syvän kokemuksensa rintaäänellä, että me tulisimme aivan varmasti menettämään pyörämme. Lisäksi hän neuvoi, että meillä pitäisi olla kaikkia tavaroita varalta kaksin kappalein, sillä kaikki meiltä tultaisiin Brasiliassa viemään. Kyllähän näitä samoja juttuja aina kuulee, mutta kyselin itsekseni kuitenkin, että jos suojautuisin aina ihmisten ohjeiden mukaisesti viimeisen päälle ja tarttuisin kynsin ja hampain tavaroihini, voisinko totuttautua pitämään kiinni maallisesta mammonastani niin tiukasti, etten voisi edes kuolla rauhassa, jos kohdalleni varkaan sijasta sattuisikin onnettomuus tai murhamies?

Ihmisyyden pahojen puolien lisäksi Ugoa kiusasi vuosi vuodelta kohoavat Atlantin valtameren aallot, jotka olivat jo murskanneet hänen rannansuuntaisen turvamuurinsa. Nyt hänen pihaltaan voi katsella surffausta, mutta turvallisuus on heikentynyt. Naapuri oli rakentanut kivimuureja ja aitaa tonttinsa edustalle 80 000 eurolla, suojaksi Atlantia vastaan, mutta siihen Hugolla ei kuulemma ollut varaa. Kaiken kukkuraksi mereltä puhaltava suolainen tuuli tuhosi nopeasti kaiken ruostuvan ja elektroniikan, joista kukaan ei näyttänyt pitävän säännöllisesti huolta, sillä hänen ainoa palkattu työntekijänsä oli myös hänen tyttöystävänsä. Hugo ei voinut sietää sitäkään, että kylän lahjakkaat surffarit olivat laiskoja ja pilasivat tulevaisuutensa vetämällä huumeita ja nussimalla teinityttöjä. Hän tiesi omaavansa kyvyt auttaa ihmisiä, mutta hän ei ollut vain saanut käsiinsä sopivaa materiaalia. Italiastakin hänen kouluunsa saapui kuulemma kaikkein hulluimmat nuorista. Eikä siinä vielä kaikki, samana iltana kun saavuimme Hugon huostaan, hänen tyttöystävänsä pakkasi laukut ja lähti omille teilleen. Nyt hänen majatalonsa oli vailla hoitajaa. Me sopeuduimme mainiosti Hugon paikkaan vaikka fyysinen tilamme uusien sääntöjen myötä jatkuvasti kapenikin. Mestarin auran alla oli helppo vastata uusin käskyihin tunnollisesti: Niinkö? … Ai jaa? … Ilman muuta ... No selvä ... Kyllähän se sopii. 

Vietimme paljon aikaa italialaisen, valloittavan hauskan surffikoululaisen Zappan kanssa, joka ei iholtaan vitivalkoisena, musta tukkaisena, huono ryhtisenä ja langanlaihana näyttänyt lainkaan tavanomaiselta surffarilta ja kahden fortalezalaisen muusikon kanssa, jotka kävivät Iguapessa rentoutumassa kaupunkielämästä polttamalla pilveä ja surffaamassa. He kaikki toivoivat, että voisivat matkustaa kuten olemme Tomin kanssa tehneet. He kuitenkin epäröivät miten tehdä niin kun ei ole rahaa. Kerroin heille, ettei matkustamiseen tarvita yhtään rahaa, vaan kun on puhdas halu kulkea, se kyllä vie eteenpäin ja tuo myös rahaa mukanaan, kun sitä tarvitsee. Tuota meille hyvin yksinkertaiselta kuulostavaa seikkaa heidän oli hyvin vaikea ymmärtää. Ystävämme sanoivat että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin me, joilla on rahaa ja vapautta, eikä vastuuta työstä tai perheestä; jotkut tekevät kuulemma kovasti töitä vuosikausia, mutta eivät pysty millään säästämään rahaa toteuttaakseen unelmiaan. Sanoimme Tomin kanssa kuin yhdestä suusta: ”Jos haluatte ensin paljon säästössä olevaa rahaa ja vapauden kaikesta vastuusta ja sitten vasta matkustaa; on se mitä todella haluatte; paljon säästössä olevaa rahaa, vapauden kaikesta vastuusta ja vasta sitten kun ne ovat olemassa, matkustaa. Sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä matkustamisen kanssa ja tässä hetkessä voin nähdä ainoastaan sen, että haluatte pyörittää päässänne tarinaa siitä kuinka haluaisitte toteuttaa unelmianne muun muassa matkaamisesta, mutta kuinka ulkopuoliset seikat kuten rahan puute, työt ja ihmissuhteet eivät salli sitä. Se on kyllä ihan kiva tarina ja aika kuluu varmasti mukavasti sitä päässä pyöritellessä. Taidattekin pitää tuosta tarinasta enemmän kuin itse matkaamista. Sen vuoksi ette halua katsoa tässä hetkessä omia ajatuksianne ja ympäröivää todellisuutta niin kuin se on, koska oma tarinanne siitä ettette voi matkata juuri nyt, ei kestäisi päivänvaloa ja ymmärtäisitte että jos teillä olisi puhdas, hyvin vahva halu kulkea, te lähtisitte matkaan juuri nyt, vailla vaadetta siitä, että muut seikat elämässänne säilyisivät ennallaan tai haluamallanne tasolla. Siinä samassa hetkessä kun katsoisitte asioita niin kuin ne ovat, ymmärtäisitte myös, ettei matkaaminen tulisi tekemään teitä onnellisemmaksi, eikä poikkea siten mistään muusta aktiviteetista. Tuotakaan seikkaa ette luonnollisesti halua katsoa, sillä se ei tukisi ajatuksianne siitä, kuinka matkatessanne olisitte vapaampia ja onnellisempia kuin kierteessä, jota nyt kutsutte kaupunkilaisen oravanpyöräksi.”

[ kuva 161 ]

Ehkä pojat halusivat kuitenkin ainoastaan jotakin puhuttavaa yhteisestä mielenkiinnon kohteestamme ja sydämellistä kommunikaatiota meidän, uusien ystävien välillä, mutta minkäs mekään sille voimme, että me suolsimme heille tuutin täydeltä vain filosofista paskaamme. 

Edellisenä iltana leirille oli saapunut ”speciaalivieraat”, joiden alta olimme joutuneet siirtämään telttamme pois, jottei olisi pienintäkään riskiä, että me huomattavasti vähemmän maksavat vieraat aiheuttaisimme heissä pienintäkään pahennusta olemalla lähellä heidän huonetta. Uusien kiireiden myötä Mestari oli saanut houkuteltua, kaiketi korotetulla palkalla ja pahoittelevin sanoin, tyttöystävänsä takaisin hellan ja sänkynsä välille. Tyttöystävä puhui ja hymyili kiltisti kaikille muille vieraille paitsi meille. Aivan kuin hän ei olisi huomannutkaan meitä, niitä hetkiä lukuun ottamatta kun hän käveli seksikkäästi, lanteitaan kuin kiusoitellen keikuttaen riippumattojemme ohitse. Istuimme joskus aivan vieressä hänen tarjotessa kahvia muille vieraille, mutta meitä hän ei noteerannut lainkaan niinä hetkinä kun jotakin oli tarjottavana. Kenties häntä oli kielletty huomioimasta meitä ja kenties meitä oli kielletty menemästä keittiöön jonkin muun syyn kuin sen keittiön vuoksi. Istuimme Tomin kanssa surffisessioiden välissä riippumatossa ja katselimme paikoillaan oleskellen millaisia muotoja ihmisten parisuhdesotkujen ratkaisukeinot maalasivat ympärillemme.

Hetkeä aiemmin Ugo oli laskeutunut liitovarjollaan taivaalta rannalle kuin jumalolento. Olin komean, yläkropaltaan lihaksikkaan viisikymppisen kanssa nyt siinä, missä sortunut betoniaita oli aiemmin turvannut häntä ja hänen omaisuuttaan. Nojasin palmuun, Atlantin laineet murtuivat rannan tuntumassa kauniina taideteoksina ja vaikka kysyinkin muutaman kysymyksen, kuuntelin pääasiassa Ugon monologia. Hän sanoi haluavansa elää yksinkertaista elämää, olla loppuelämänsä ajan vaatimaton kalastaja. Hänen tilukset täällä Iguapessa olivat jo myynnissä. Pian hän kertoi suunnitelmistaan muuttaa Kolumbiaan, jossa ihmiset ovat kuulemma paljon luotettavampia ja ystävällisempiä kuin Brasiliassa. Juttelimme myös ystävistämme Prainhassa. Hän tunsi Oson ja Jorgen ja oli yhtä mieltä siitä että he ovat loistavia surffareita, mutta lisäsi sivulauseessa heidän molempien olevan myös pahoja huumehörhöjä. Seuraavana päivänä meidän olisi aika jatkaa matkaa, ja oli myös selvää, että Hugon matka kohti uusien haaveiden toteutumista ja yksinkertaisempaa elämää tulisi jatkumaan. Sen verran sokeita olemme omille asioillemme, että sitä minä, eikä tuskin Tomikaan tiedä, olemmeko mekin jatkuvasti pakomatkalla kohti parempaa; toisaalta, kuinka voisi olla toisinkaan; siitä huolimatta vaikuttaa kuitenkin siltä, ettemme ole koskaan vielä päätyneet väärään paikkaan. 

[ kuva 163 ]

Atlantin mainingeista terävin voima oli jo lakannut, kuten oli hartioistammekin; oli siis aika palata tienpäälle polkemaan. Ystävämme saattoivat meidät lämpimästi matkaan ja Hugo jaksoi yhä mainita siitä kuinka hienoa elämää elimme. Kiersimme rantakivikot sisämaan kautta, laskimme kylästä alas vihreään purojen halkomaan metsään, josta etsimme yrityksen ja erehdyksen kautta tien takaisin rantahiekalle. Tauotta puhaltava merituuli oli kasannut rantahiekkaa loiviksi dyyneiksi satojen metrien matkalta sisämaahan ja paluumme kovalle rantakaistaleelle oli raskas työntöurakka upottavassa hiekassa. Kovalla rantahiekalla poljimme kuin maailman vapaimmalla tiellä. Poljettava kaistale oli kymmeniä metrejä leveä ja vaalea ranta muutamaa kalastajaa ja heidän paattejaan lukuun ottamatta autio. Vastatuuli pysyi periksiantamattomana ja päiväntasaajan läheisyydessä keskipäivän aurinko oli polttavan kuuma. En tahtonut nähdä läpi meren suolaisten pisaroiden verhoamista aurinkolaseista. Kalastajat heittivät verkkojaan matalaan rantaveteen ja korppikotkat söivät vieressämme aaltojen rantaan tuomia kuolleita mereneläviä. Pysähdyimme kalastajan pieneen ravintolaan juomaan paikalliset urheilujuomat, kookokset. Kookoksen mineraalipitoinen maito upposi hikoileviin ruumiisiimme kuin vesi kuivaan pesusieneen. Myöhään iltapäivällä saavuimme paikalliseen turistikylään, josta päätimme kuitenkin jatkaa eteenpäin majatalojen hintojen oltua eurooppalaista tasoa. Olimme ensin majoittautua autioon taloon, mutta viereisen laiturin vanha herra kyyditti meidät pitkällä kepillä työntämällään puisella lautalla leveän jokisuiston laguunin toiselle puolelle jo samana iltapäivänä. Laguunin toisella puolella olimme nousuveden aikaan saarrettuja. Joka puolella oli kuljettavana vain pehmeää hiekkaa. Olimme kuin autiolla saarella, mitä nyt lautta kuljetti rantaamme iltapäivän viimeisiä, jalan läheiseen kylään töistä palaavia ihmisiä. Illan tullen kuun vetovoima alkoi kasata Atlantin valtameren vettä toiselle puolelle maapalloa. Kuivuva laguuni oli enää vain kapea kaistale ja siinä missä kävimme pesulla, oli jäljellä ainoastaan matalia pian hiekkaan imeytyviä lammikoita, joihin heijastui laguunin toisella puolella syttyneet pikkukaupungin iltavalot. Jäimme yöksi olkikaton suojaamaan majaan.

[ kuva 165]

Säpsähdimme yhtäkkiä hereille hiljaisessa ja pilkkopimeässä yössä; Teltan ulkopuolella korviemme juuressa mies löi kätensä lujasti yhteen muutaman kerran. Nousimme ylös katsomaan mitä asiaa miehellä oli. Juovuksissa ollut, paksuista käsivarsista ja urheilullisesta olemuksesta päätellen kalastajamies alkoi osittain anovalla ja toisaalta uhkaavalla äänensävyllä pyytää meiltä vuokraa majassa telttailemisesta, jonka hän kertoi itse rakentaneensa. Hän selitti olevansa köyhä perheellinen kalastaja ja kertoi majan rakentamisen maksaneen paljon. En kuitenkaan tahtonut maksaa hänelle pyydettyä 50 reiaisia(16 euroa) ja sanoin meidän siirtyvän muualle telttailemaan ellei maksamani 20 reaisia riittäisi hänelle. Mies oli oikein tyytyväinen parista kympistä ja halasi meitä molempia kiitokseksi. Nyt hänellä oli niin paljon kerrottavaa, ettemme päässeet nukkumaan pitkään aikaan. Puolistakaan tarinoista en päässyt selville, mutta ymmärsin hänen kutsuvan meidät rapujahtiin aamu viideltä. Kun en enää lainkaan jaksanut keskellä yötä haukotellessani keskittyä ylitse pursuavan energisen miehen tarinoihin, kättelin häntä ja ehdotin jospa miettisimme sitä rapujahtia sitten aamulla uudestaan. Saimme taas rauhan nukahtaa pehmeälle hiekalle trooppisen yön lämmössä.

Miehellä olikin heti hyötykäyttöä rahoille, sillä yön aikana hän palasi teltallemme vielä kerran yhä humalaisempana. Nyt hän toi teini-ikäisen poikansakin esiteltäväksi. Poika häpesi isäänsä ja yritti sanoa hänelle, että päästäisi meidät nukkumaan. Pääsimmekin lopulta nukkumaan, mutta aamulla herätessämme kalastajasta ei ollut tietoakaan. Naurahdimme, että hänellä taisi olla niin kova krapula, että oli aamulla päättänyt rapujahtiin lähtemisen sijasta kääntää vain kylkeään. 

[ kuva 167 ]

Aamulla meillä ei ollut pienintäkään kiirettä jatkaa matkaa sillä merenpinta oli laskussa ja tunti tunnilta ranta muuttuisi helpommaksi polkea. Matkamme jatkui jaden vihreän, puolimakean jokisuiston rannalla, jossa valtavan laaja, pieninä dyyneinä kumpuileva rantahiekka yhtyi kovana kaistaleena vedenrajaan. Viereisiä mäkiä peitti tiheät pusikot ja niiden taustalla kohosi majesteettisia kookospalmuja. Kuinkas muuten, tänäänkin vastatuuli oli rajunlainen. Paikoin koralliriutat kavensivat rannan kovan kaistaleen olemattomiin ja kompuroimme pehmeään hiekkaan. Jouduimme työntämään pyöriämme koralliriuttojen rikkomissa rannan kohdissa. Hiekan pehmeille urille ohjaamassa arvaamattomuudessa Tomi loukkasi aran selkänsä lopullisesti ja hänen menonsa oli silminnähden tuskaisaa. Työnsimme pyörämme pois hiekalta läheisen kylän raitille. Kylän kauniissa lehdoissa monet haaveet olivat romahtaneet ja luonto valtasi vihreydellään taloudellisesti kannattamattomia, jo hylättyjä lomakyliä. Kaupungissa asuvien hyvätuloisten prameat loma-asunnot olivat täälläkin muurien taakse suojattuja salaisuuksia. Kyläläisten taloissa ovet olivat auki ja monet heistä istuivat rappusilla, räystäiden suojaamassa varjossa lepäämässä keskipäivän kirkkaudesta. Joen ja meren yhtymäkohdan muodostamaa vesistöjen verkostoa reunusti lukuisa joukko ravintoloita, jotka olivat nyt brasilialaisten loma-aikana täynnä paikallisia, pääosin sisämaasta merta ihastelemaan saapuneita turisteja. Merituulen suhinaa ei saattanut kuulla valtavan kovaa soivan musiikin taustalta. Tuttujen listahittien myötä ainakin ihmisten äänimaailma pysyi tutun turvallisena minne ikinä he kulkivatkaan lomallansa rentoutumaan. Söimme jäätelöt suuressa ravintolassa ja mietimme kuinka voisimme jatkaa matkaa Tomin selän antamien rajoitteiden kanssa.

Kiertoreitti seuraavalle sillalle olisi ollut pitkä, joten jatkoimme lyhyellä työntöurakalla yli joen vesistön. Kahdessa syvimmässä kohdassa saimme kyydin puulauttojen avuliailta ja vahva kehoisilta miehiltä. Pyöriemme lasti oli helppo työntää, mutta nämä vahvat miehetkin joutuivat ponnistelemaan äärimmilleen työntäessään rantakirppua, joiden yli satakiloiset kulkijat eivät suostuneet edes astumaan alas autostaan. Joen toisella puolella Tomin pyörä ei tahtonut kulkea ja takaa katsottuna vaiva näytti silmilleni rikkoutuneelta vapaarattaalta. Tarkemmin asiaa tutkittuani löysin takanavan syvyyksiin sotkeutuneet Tomin kadoksissa olleet nappikuulokkeet. Minä mekaanikkonamme huokaisin helpotuksesta, Tomi ei niinkään.

Saavuimme Morro Brancon kuuluisille, punertavin sävyin kumpuileville ja kanjonien halkomille rantajyrkänteille. Paikassa oli bussilasteittain turisteja, joka oli meille täydellisen hyvä syy jatkaa heti matkaa kohti sisämaassa olevaa Beberiben pikkukaupunkia. Beberibe oli sunnuntai iltapäivänä kuin suljettu. Elämää kaduilla oli oikeastaan vain supermarketin edustalla, jonne ihmiset saapuivat verkkain askelin. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Suomen pienissä kaupungeissa yhtä hiljaiset kadut olisi nimetty viikon vilkkaimmaksi päiväksi. Oli sitten kylä tai kaupunki, täällä Brasiliassa ihmiset elävät ja liikkuvat hitaammin ja rennommin kuin Härmässä. Täällä kun istumme rennosti marketin rappusilla syömässä eväitämme emme ole elämänrytmiltämme outoja lintuja, kuten jossakin Amerikan keskilännen kaupungissa, jossa lastensa harrastuksiin työpäivän jälkeen kiirehtivät perheet rynnistivät markettien ulkopuolella ohitseni usein korkeintaan välttävän katseen saattelemana. Kun emme löytäneet majapaikkaa kylästä, jatkoimme matkaa valtatietä pitkin kohti etelää, toiveenamme mukava telttapaikka. Oli uskomattoman virkistävää kun tuuli ei riepottanut, suola maistunut suussa ja hiekka rapissut ketjuissa. Ympäristökin oli raikkaan vihreä. Pyörämme kulkivat asvaltilla niin nopeasti, että päätimme polkea vielä kaukaiseen Prainha do Canto Verden kylään asti, jossa meitä odottaisi majoitus sohvasurffarin luona. Seitsemän aikoihin pistimme otsalamput päähämme. Pimeässä vauhti vaikutti tavanomaista kovemmalta, luonnon tuoksut tuntuivat päiväsaikaa voimakkaammilta ja synkän pimeyden raskas varjo oli raikastavan viileä kokemus. 

Yritin ottaa matkalta yhteyttä Alexiin, joka oli viestitellyt minulle usein sen jälkeen kun olin pyytänyt häneltä majapaikkaa. Hän olikin melkoinen viestittelijä, emmekä tienneet olimmeko matkalla viekkaalle parittajalle vaiko kenties hyvinkin ennakkoluuloiselle isännälle. Itse asiassa olin lukenut rivien välistä, ettei hän vastauksieni jälkeen lopulta edes halunnut meitä vieraakseen, joten oli ihan kiva ettei puhelimessani ollut kenttää jolla saada yhteys häneen. Ajattelin että olisikin parempi että saapuisimme perille yllättäen. Saavuimme monen mäen kautta tuuliseen ja hiekkaiseen kalastajakylään, jossa ei ollut auki yhtään ravintolaa, jossa olisimme saattaneet täyttää kurnivat vatsamme. Aloin kysellä ihmisiltä missä Alex asuu. En tiennyt hänestä juuri muuta kuin nimen ja sen että hän puhuu monia kieliä. Ihmiset ymmärsivät pojan olevan sama, joka on nähty kylän raitilla gringojen seurassa aiemminkin. Olimme jo lähes kylän perällä, kun saimme eräästä talosta vinkin kulkea kohti rantaa. Jätin pyörän tielle kohtaan, jossa oli jo liian pehmeää ja lähdin kävelemään pilkkopimeässä ja upottavassa hiekassa kohti laineiden kaukaista liplatusta. Kymmenien kookospalmujen varjot tummuivat kuun valossa aaltoilevan vaalean hiekan pintaan. Kävelin sisään yhden pienen talon porstuaan ja koputin auki olevaan keittiön oveen. Sisätiloissakin tuulen voima heilutti sähköjohdon päässä pöydän yllä roikkuvaa valolamppua. Pieni hehkulappu antoi himmeää, mutta lämmintä valoaan päivittyneille oransseille seinillä. Perhe söi hiljaisesti pöydän ääressä illallista ja he kääntyivät kaikki minun suuntaani. Suoraan edessäni, selkä minuun päin korkeaselkäisellä puutuolilla istunut nuori nainen suuntasi kasvojensa hämmästyttävän kauneuden minun suuntaani ja oli hiljaisuudessaan vastaanottavainen kuulemaan minua. Kerroin hänelle etsiväni Alex nimistä poikaa. Perhe keskusteli hieman aikaa, mutta he eivät osanneet vastata kysymykseeni. Kylässä minua neuvonut rouva oli kuitenkin kävellyt minut kiinni ja saapui talolle. Hän lupasi viedä minut Alexin luo.

Kenties Alexin viesteistä tihkunut pelko, varautuneisuus ja uteleminen olivat saaneet minut rempseälle tuulelle ja vähät välittämään hänen touhuistaan, sillä tiesin että ennakkoluulojen alla hän olisi vastaanottavainen poika. Kävelin suoraan hänenkin taloonsa ja sanoin tulleeni yöksi. Alex ei ollut kotona, mutta perheessä arvattiin, että Alex oli ollut välikappaleemme ja he toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi. Teimme yhdessä ruokaa keittiössä ja juttelimme paljon. Perheen äiti ja isä olivat kiinnostuneita meistä ja monista muista asioista. Perheen 17-vuotias tytär seisoi koko alkuillan ajan vessan kulmalla paikoillaan ja katseli meitä herkeämättä rauhallisesti, mutta intensiivisesti. Hänen avoin katseensa ei hievahtanutkaan kun katsoin häntä silmiin ja hänen yksinkertainen, puhdas kiinnostus vieraita kohtaan oli harvinaislaatuisuudessaan sävähdyttävää. Alex saapui myöhemmin kotiin ja oli meidät nähdessään järkyttyneen oloinen, aivan kuten olin arvellut. Vaikka hän oli vihainen meidän saavuttua hänen kotiinsa ilman ilmoittamista, en vain voinut ottaa hänen tunteidensa vaihtelua tosissaan. Hän oli niin ennalta arvattava, että aivan kuin olisin tuntenut hänet aina. Ei mennytkään pitkään, kun hän oli unohtanut sen ajatuksen, ettei tykkää meistä kun emme olleet toimineet niin kuin hän olisi halunnut ja jutteli meidän kanssa jo niin vuolaasti ettei ollut tarpeeksensa saada.

[ kuva 169 ]

Jos suomalaisten pitää olla jostakin ylpeitä on se varmasti koulusysteemimme. Mikään asia Suomesta ei ole ainakaan Etelä-Amerikassa yhtä hyvin tunnettu fakta kuin se, että Suomi, hyvin Pisa-testeissä menestyneenä, on koulutuksen mallimaa. Asia on selvästikin ollut esillä paikallisissa uutisissa, kun niin monet ihmiset ovat ottaneet sen esille kuultuaan minun olevan kotoisin Suomesta. Nyt Alex mainitsi Tomille siitä, että kotimaassamme on maailman paras koulutus.

Tomi vastasi Alexille kysymällä: Mitä se oikein tarkoittaa, että koulutus on maailman paras? 

Hän jatkoi. ”Onko se maailman parhaan koulujärjestelmän ansiota, että suomalaiset ovat hyvin sijoittuneina itsemurhatilastoissa, kymmenet tuhannet vanhukset elävät yksin tai lääkittyinä laitoksissa ja 500 000 eli kymmenen prosenttia väestöstä käyttää säännöllisesti masennuslääkkeitä. Entäpä se, että maassa on paljon päähän potkittuja ja syrjääntyneitä työttömiä ja suuri osa niistä joilla on töitä, vaikuttavat jaksavan puurtaa askareissaan ainoastaan palkkapussinsa tai asemansa säilyttämisen tähden tai koska tietävät perjantain, vuosiloman tai eläkkeen olevan edessä. Luuletko, että suomalaiset ovat sen vuoksi hyväksyviä, että heille on opetettu rasismin olevan pahasta? Uskotko, ettei Suomessa miehet hakkaa kännipäissään vaimojaan, koska heidät on koulutettu fiksuiksi maailman parhaassa koulujärjestelmässä? Tiesitkö, että maailman paras koulusysteemi rankaisee niitä, jotka eivät pärjää sen tahdissa? Heitä rangaistaan jälki-istunnolla, heidät pistetään erityisopetukseen tai jätetään luokalle kertaamaan se mikä heitä ei ensimmäiselläkään kerralla kiinnostanut. Nekin oppilaat, jotka menestyvät kokeissa, tuntevat usein paineita menestyä yhä paremmin, ollakseen ihmisinä hyväksyttyjä ihmisten joukossa. Mitä se tarkoittaa käytännössä, että Suomessa on maailman paras koulusysteemi? Onko opetetun mahdollisimman tehokkaalla muistamisella mitään tekemistä oppimisen tai ymmärtämisen kanssa? Saattaisiko systeemi olla myös maailman tehokkain aivopesukoneisto, joka sokeuttaa näkemästä mitään sellaista uutta, joka ei ole osa tuota systeemiä?

Sen voisin itse Tomin kysymykseen lisätä, että minä tiedän ja Tomikin varmasti tietää asioiden Suomessa olevan täydellisesti. Saatamme siitä huolimatta asettaa kuitenkin kysymyksiä, jotka pistävät meidät yhdessä ystäviemme kanssa tarkastelemaan tapetilla olevia asioita hyvin tarkasti ja vailla mielipiteitä. Alex ei ollut kuulemma ajatellut Tomin mainitsemia asioita. 

Perheen muutaman makuuhuoneen kokoista, kauttaaltaan siniseksi seiniltään maalattua siistiä ja yksinkertaista taloa viilensi jatkuvasti puhaltava navakka tuuli, joka suhisi taukoamatta kattorakenteissa ja kuorrutti lattiat hienolla hiekkapölyllä. Illalla perheen vanhimmat tyttäret menivät yöksi minne lie ja me saimme majapaikan oman huoneemme lattialta.

Tulevana aamuna herättyämme talossa oli täysi touhu päällä. Alex oli jo lähtenyt yliopistolle ja perheen äiti ja kotiin aamuvarhaisella ”isoäidin” luota palanneet tytöt hoitivat kotia. Nelivuotias Ana alkoi opettaa Tomille portugalia ja minä istuin ulkona perheenisän seurassa, joka ei lähtenyt tänään kalastamaan kovan tuulen vuoksi. Pienikokoinen, vahvan kiinteä ja kasvoiltaan auringon ja merisuolan rypistämä mies painotti sanoissaan usein sitä, kuinka köyhästi he elävät. Hänellä vaikutti olevan mielessään haikeaa kateutta meidän länsimaalaisten elintasoa kohtaan. Innokkaimmin hän puhui kertoessaan haluavansa kaikuluotainta tehostamaan kalastamista tai sellaista älypuhelinta jollainen minulla oli kädessäni. Hän kalasti yhä perinteisin käsityöläiskeinoin. Hänen uusi, vain vuosi sitten laajennuksen saanut talonsa oli maksanut noin 10 000 euroa ja siinä oli sähköt ja kaakeloitu kylpyhuone vesivessalla. Isä oli kasvoiltaan pikkupoikamaisen iloinen, mutta varsin vaitelias ja hänellä oli paljon aikaa istuskella. Rauhallisen istuskelun lomassa hänen jalkansa ja sormensa tekivät alituiseen pientä liikettä, aivan kuin viestien hänen suunnittelevan koko ajan jotakin. Muistin, kuinka olin vain muutamaa päivää aiemmin seisonut surffiguru Ugon kanssa palmun alla ja kuullut kuinka hän haluaisi jättää kaiken taaksensa ja elää loppuelämänsä yksinkertaisena kalastajana. Nyt kuuntelin materiaalisesti yksinkertaisesti elävää kalastajaa, joka kertoi haluavansa lisää. 

Alex, kalastajan poika, kertoi ettei hän ole koskaan astunut jalallaan kalastuspaattiin, eikä hän osannut keittää edes riisiä, saati tehdä muitakaan kotitöitä. Hän oli kuitenkin menestynyt yliopistossa ja opetellut itsenäisesti puhumaan neljää vierasta kieltä sujuvasti. Alex oli täynnä ideoita ja ajatuksia. Hän palvoi länsimaista sivistystä, hyviä käytöstapoja ja korkeaa koulutusta, oli suorasanainen ja kieleltään terävä. Hän huomautti epäsiisteistä ja kampaamattomista hiuksistani, korjasi kielioppivirheitä sanoissani ja minun sopimattomat vastaukset hänen kysymyksiinsä ja käytöstapojeni suoruus saivat hänet kutsumaan minua itsekeskeiseksi boheemiksi.

Kysyin perheen toiselta, kymmenen vuotta Alexia nuoremmalta, 16-vuotiaalta pojalta, eikö hänellä ole koulua tänään, hänen yhä makoiltua rennosti sohvalla muiden matkattua kouluihin ajat sitten. Hän sanoi ettei menisi kouluun tänään. Kysyin eikö hän pidä koulusta ja hän vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi: ”En.” Tämä kirkassilmäinen poika eli perheessä kuin kaiken tapahtuvan taustalla ja tarkkaili koko ajan. Kun kysyin häneltä jotakin, hän vastasi, mutta muuten hän ei juurikaan puhunut. Kysyin häneltä mistä hän sitten tykkää. Hän vastasi suorilta käsin: ”Jalkapallosta”.

Myöhemmin iltapäivällä perheen äiti kertoi minulle moittivalla ja vähättelevällä sävyllä kuinka tämä nuorimmainen poika oli laiska ja tyhmä, eikä tahtonut päästä koulunsa kursseista läpi. Fiksu ja kielitaitoinen Alex oli kuulemma ollut aina eri maata. Voin kuulla äänensävystä hänen olevan ylpeä vanhimmasta pojastaan.

Iltapäivällä Alex saapui yliopistosta kotiin ja halusi näyttää meille kyläänsä. Hänellä oli ajatus, että meidän tulisi mennä jonnekin ja tehdä jotakin, jotta voisimme oppia ja nähdä sitä ja tätä. Jo yksinkertainen elämä perheessä oli meille mitä rikkain nähtävyys purtavaksi ja tuntiessamme Alexin energian, tiesimme, ettemme välttämättä jaksaisi kulkea sen siivellä, joten painotimme vahvasti, että ensimmäiseksi meidän olisi ainakin parasta mennä syömään. Kävelimme valtavan leveällä hiekkarannalla ja Alex kertoi kuka asui missäkin talossa. Hänen isoisänsä tuli vaihtamaan kanssamme muutaman sanan, mutta Alex sanoi, ettei ole elinikänään juurikaan ollut tekemisissä hänen kanssaan, eikä tuntenut oikeastaan koko miestä. Vuosi vuodelta nouseva meri sai täälläkin aikaan tuhoa. Monet rannan taloista oli jo hylätty, mutta yksi asukas näytti taistelevan aaltoja vastaan viimeiseen saakka. Vaatimattoman talon ympärille oli kasattu aallonmurtajaksi valtava määrä betonia, kiviä, autonrenkaita ja muuta irtonaista romua. Alex nimitti talon omistajaa typerykseksi, sillä aallonmurtajien rakentaminen oli jo kuulemma tullut taloa kalliimmaksi. Näemmä ei ollutkaan ainoastaan tarkoitus että talo huuhtoutuisi mereen, vaan viimekädessä myös omistajan taistelun huuhtoutumista vastaan tuli murtua.

Kalastuspaatit olivat tänään rannalla. Muutamat kalastajat kutoivat verkkojaan ja huolsivat paattejaan tyynempien päivien varalle. Tarposimme rannalta kohti kylää halki pehmeän hiekkamaan. Pysähdyimme kookospalmumetsän reunalla sijaitsevaan Alexin ystävien taloon. Suurperheen eläkkeellä olevat vanhemmat nauttivat päivästä talonsa terassilla. Alex alkoi kertoa heille juttua meistä ja siitä kuinka olimme kulkeneet pyörillä ympäri maailmaa. He kysyivät meiltä vain muutaman kysymyksen ja sen jälkeen he alkoivat puhua keskenään meistä, vaikka osasin kyllä jo sen verran portugalin kieltä että ymmärsin mitä he puhuivat ja olisin saanut kyllä vastattua ymmärrettävästi. He puhuivat keskenään kuinka olimme rohkeita, miten hyödyllistä ja opettavaa matkaaminen on, kuinka uskallamme elää omaa elämäämme, miten paljon näemmekään kulkiessamme, kuinka koemme maailman yksinkertaisesti paikallisten ihmisten parissa emmekä vain turistinähtävyyksillä ja niin edelleen. He päivittelivät kuinka hienoa yksinkertainen ja vapaa elämämme on, mutta kuinka heistä itsestä ei olisi siihen. Siinä me istuimme ihmetellen vieressä, Tomi ei ymmärtänyt kaiketi sanoja, mutta aisti saman kuin minä; suurin osa mitä he meistä puhuivat keskenään oli täyttä puuta heinää. He puhuivat meistä, aivan vieressä istuvista ystävistä ilman kommunikaatiota aivan kuten ihmiset katsovat eläintarhassa kalterien ja lasien takana olevia vangittuja eläimiä ja höpöttävät keskenään kuinka ihania ne ovat. No, näin me ihmiset usein tapaamme olla keskenämme; ja minä jopa kirjoitan muiden ihmisten luettavaksi tarinoita omista harhaisista ideoistani ja siitä mitä minä luulen huomaavani muissa ihmisissä! Kun paikalle saapui nuori mies, ei meistä ollut enää mitään puhuttavaa ja keskustelu kääntyi kylän uuden nuorten komitean paperilla olevaan toimenpidekokonaisuuteen, jonka yksityiskohtia tultaisiin käymään läpi myöhemmin pidettävässä kokouksessa.

Alex oli ylpeä siitä, että hänen kylänsä oli säilynyt aitona kalastajayhteisönä, josta suuret hotellit ja turismi olivat pysyneet poissa. Koulutettuna poikana hän piti kyläänsä kuitenkin kehittymättömänä ja edessämme olevassa paperissa luki mustaa-valkoisella hänen ystäviensä kanssa miettimiä parannusehdotuksia kylän elämään. Tulevassa kokouksessa heidän tulisi muun muassa miettiä uusien sääntöehdotuksien yksityiskohtia: talojen sallittu koko ja muoto, minkälainen aita tonttien ympärillä saisi olla, määrätä sallittu rakennusten lukumäärä kullakin tontilla, ohjeistaa varastorakennuksien enimmäiskoosta ja kertoa mitä puita ihmiset saisivat istuttaa puutarhoihinsa… Lista oli loppumattoman tuntuinen, mutta tärkeintä vaikutti olevan, että ihmiset saataisiin koulutetuiksi ja tietoisiksi kylän ongelmista. Näimme aivan vierestä kuinka se mitä me kutsumme yhteiskunnalliseksi kehitykseksi saapui kiihtyvällä vauhdilla tähänkin Atlantin valtamerenrannan piskuiseen kylään. Tulevaisuudesta huolehtiva pelokas ajatus monimutkaistuessaan tuo ihmisten mukana sääntöjensä tukahduttavan sekamelskan maailman joka niemeen, notkoon ja rantaan. Katsoessani vierestä heidän suunnitelmiaan, ajattelin itsekseni, että jos se olisi heistä, oppinsa yliopistossa saaneista nuorista miehistä kiinni, niin pian kylän kalastajat tekisivät uuden ammattijärjestön työehtosopimusten mukaista kahdeksan tunnin työpäivää maanantaista perjantaihin ja lepäisivät tuulisten päivien sijaan silloin kun heillä on neljän viikon mittainen vuosiloma.

Olimme istuneet terassilla jo ties kuinka kauan ja olimme Tomin kanssa niin nälkäisiä, ettemme jaksaneet oikein keskittyä enää kuulemaan maailman parannusta. Ehdotimme josko menisimme jo syömään. Kävelimme kylän keskustaan ja ensimmäisestä ravintolasta olisimme saaneet ruokaa neljän päivän kuluttua lauantaina ja toisessa ravintolassa käytyään Alex kysyi riittäisikö jos ruoka olisi valmista illalla. Hän ihmetteli miksi meille oli niin tärkeää syödä. Selitin hänelle seikkaperäisesti meidän surfanneen ja pyöräilleen edellisinä päivinä rankasti ja rasitusten tuntuvan nyt elimistöissämme, jotka huutavat ruokaa ja lepoa. Kerroin vielä kuinka meilla on tapana syödä pienin väliajoin ja kuinka emme ole siten tottuneet viettämään aikaa tällaisissa sokerivajareissa, jonka nyt koemme. Sanoin, että toki me pärjäämme näinkin, mutta ei ole välttämättä tarkoituksenmukaista voida heikosti juuri nyt, kun syöminen olisi helposti järjestettävissä. Sanoin hänelle kuin lohduttaen, että syötyämme saatamme sitten kyllä keskittyä uudella energialla muihinkin juttuihin. Ostimme kaupasta lopulta jäätelöt ja kun meillä oli energiaa, teimme myös ostokset, josta valmistaisimme itse ravitsevan kasvis-linssi-pähkinä-riisi aterian.

Matkalla talolle eräs pikkusiskoaan koulusta kotiin taluttanut tyttö hymyili ja flirttaili minulle iloisesti ja minä flirttailin hänelle takaisin kevyesti, mutta niin purevasti kuin saatoin. Lopulta me vain hymyilimme toisillemme leikkisästi. Alex torui vierestä kuinka en saisi tehdä näin vieraille ihmisille. Nuorella, mutta mehevää aikuista vartaloa asuttavalla tytöllä oli Alexin mukaan jo iäkäs poikaystävä, joka oli kuulemma sen sortin pahis että hakkaisi minut jos näkisi mitä teen. Voi herranjumala ajattelin ja kysyin Alexilta eikö hän koskaan puhu tai kommunikoi kadulla vieraiden ihmisten kanssa. Hän vastasi ettei juurikaan puhu, sillä ventovieraista ei kuulemma koskaan tiedä. Tuntui hassulta, että mies jota kuulemma kiinnostaa erilaiset kulttuurit ja kielet sulkee silmänsä elämän pienille iloille, niille, joista on kuolleeksi kirjoitettu se kulttuuriksi kutsuttu, jota Alex opettelee kirjoistaan. 

Me aloimme kokkaamaan ja Alex palasi kouluun tällä kertaa englannin opettajan roolissa. Söimme ja vietimme iltapäivän ja illan perheen parissa. Silmiemme iloksi taloon tulvi tyttärien kauniita ystäviä.

Sillä samalla tavalla kuin Suomen kouluissa rangaistaan jälki-istunnolla sitä pikkuruista myöhästyjää, jonka puhdas mielenkiinto koulumatkalla on vetänyt hänet huomaamatta sivupoluille kokemaan ja tarkastelemaan omaa elinympäristöään, tunsin perheen nuorinta poikaa rangaistavan hiljaisesti siitä, ettei häntä kiinnostanut koulu ja asettautuminen kiltisti siihen tunnollisen pojan asemaan jota vanhemmat häneltä toivoivat. Tämä poika kuitenkin tarkkaili meitä yhä jatkuvalla mielenkiinnolla ja ne vähät kysymykset mitä hän alkoi nyt kysyä osoittivat pojan olevan oman vaitonaisuutensa taustalla kiinnostunut ja utelias. Tarkastelin perheen elämää ja ihmettelin eivätkö vanhemmat todella huomaa miten nuorempi poika oppii ja havainnoi koko ajan sohvalla maatessaankin. Ja toisaalta eivätkö vanhemmat olleet pistäneet merkille sitä, kuinka heidän ylpeys, fiksu ja koulutettu Alex halutessaan olla yhteiskunnassa salonkikelpoinen oli jatkuvasti huolissaan omasta ulkonäöstään ja käytöstavoistaan, oli pulassa omien monimutkaisten ihmissuhteidensa kanssa ja kuinka pisarat valuivat usein tunteellisen pojan silmäkulmissa hukassa olevan kaipauksesta. 

Toki uskon vanhempien huomanneen kaiken aivan kuten minäkin ja vielä paljon syvemmin, mutta kuten useimmissa perheissä, paperille todistuksiin, tutkintoihin, sopimuksiin ja tiliotteisiin kirjoitetusta menestyksestä maksettava kuolleena elämisen hinta saattaa tässäkin perheessä olla halpa sen vastikkeen rinnalla, kun vanhemmat voivat kertoa naapureille ja sukulaisille tarinoita menestyvän poikansa elämän yksityiskohdista. Tutkinnot, paperit, raha ja asema sekä niiden puute näyttävät sokaisevan meidät niin syvästi tässä maailmassa, että antaessamme niille jumalallisen merkityksen saatamme samalla kääntää huomiomme läheistemme silmäkulmista valuvalta surulta. Toisaalta, kuinka voisimmekaan huomioida läheisiämme, kun me kaikki itse pakenemme omaa hajaannustamme juuri noihin samoihin asioihin. Olimme köyhiä tai rikkaita, lupaus tulevaisuudessa olevan menestyksen ja kehityksen mukanaan tuomasta rauhasta ja turvallisuudesta vaikuttaa hallitsevan sitä miten me otamme vastaan päivittäisen elämämme hetket ja niissä tapaamamme ihmiset. Kuinka voisin tietää mitä rakkaus on, mutta tässä perheessä viettämäni aika sai minut ainakin kysymään, voisiko rakkaudella olla tilaa tapahtua, jos asetamme minkäänlaisia vaatimuksia kanssa ihmisillemme? Kysyttyäni hymyilin samana hetkenä pompanneelle toiselle, ikään kuin kysymyksellä kysymykseen vastanneelle kysymykselle; mikäpä tapahtuva ei voisi olla rakkauden työtä?

Lieneekö Alex taas opiskellut yöllä, en tiedä, mutta aamulla hän oli jo kulkenut bussilla kaukaiseen yliopistoon. Perheessä syötiin aamulla jälleen kanaa ja riisiä, mutta meillä oli edessämme pitkä ajopäivä, joten keitimme lisäksi vielä omat sapuskat. Perheen naisilla oli tänäkin aamuna tuntikausia aikaa puuhailla rauhallisesti, istuskella riippumatossa, olla yhdessä ja tarkastella meidän lähtöpuuhiamme. 

[ kuva 171 ]

Astuimme ulos perheen pihapiiriä rajaavan puuaidan ovesta, sanoimme perheen naisille jäähyväiset ja aloimme työntää pyöriämme pehmeässä hiekassa kohti tietä. Näin jo kaukaa miten edellisenä päivänä kylän raitilla minulle hymyillyt tyttö odotti talonsa porstuan betonisella kaiteella istuen. Oli vaikuttavaa kuinka tyttö halusi nähdä minut uudestaan niin palavasti, että oli päättänyt istua aidalla kunnes kulkisin hänen ohitseen. Ohi kävellessäni katsoimme toisiamme terävästi silmiin ja hymyilimme molemmat vienosti. Sanoimme toisillemme ainoastaan ”Ola!”. En pysähtynyt, saati hidastanut vauhtia, mutta katsoimme toisiamme niin pitkään silmiin kunnes katosin talon kulman taakse. Odotin Tomia ja kun hän sai minut kiinni jatkoimme matkaa yhä vaivalloisemmin pyöriämme hiekassa työntäen. Kun olin kävellyt jonkun matkaa, tunsin tytön olemuksen takanani. Nyt tyttö nojasi rennon seksikkäästi ovenkarmiin talon toisella puolella, hänen auringossa kylpevän kauneutensa piirtyessä pimeän sisätilan mustaan taustaan. Vaihdoimme katseet. Kävelin pienen matkan ja käännyin ympäri vilkuttaakseni hänelle. Katselin häntä hetken ajan. Jylhän puhuva olemus tytössä muuttui avoimen iloiseen vilkutukseen. Toistimme saman vielä muutaman kerran. Saavuimme tielle josta alkaisimme polkemaan. Juuri kun olin kulkemassa näköyhteyden peittävän talon taakse, lähetin tytölle lentosuukon, johon hän vastasi samanmoisella. Tomikin Vilkutimme ja matkani jatkui. 

Tyttö tiesi oman kauneutensa ja vetovoimansa ja ymmärsi että minun tulee kulkea. Minä tiesin oman komeuteni ja vetovoimani ja ymmärsin että minun tulee kulkea. Nautimme tapahtuvasta energiasta välillämme, ohitse kiitäneestä hetken kipinästä. Ajattelin kuinka Alex oli tavatessamme tämän tytön kieltänyt minua olemasta yhteydessä ventovieraisiin tällä tavalla. Nyt saatoin huokaista sellaisen ajattelun luonteelle, joka pitää silmäniskua ainoastaan askeleena tyttöjen pöksyihin ja yliopistotutkinnon suorittamista porttina hyvään yhteiskunnalliseen asemaan.

Surffarit olivat vakuuttaneet meille, ettei rannikon seuraavilla sadoilla kilometreillä olisi mainittavia surffi-aaltoja ja kun Tomin selkäkin vihoitteli niin ettei pyörän rannalla työntäminen houkutellut meitä, päätimme ottaa bussin etelämmäksi Natalin kaupunkiin asti, josta suurempien ja puhtaampien aaltojen rannat taas alkaisivat. Poljimme parissa tunnissa sisämaan asvaltoidulla päätiellä Aracatiin. Joimme kaupungin laidalla herkulliset tropiikin marjoista valmistetut Acai-juomat, jota sitäkin varmasti markkinoidaan länsimaissa jonakin megahintavana superfoodina. Kioskin tyttö neuvoi meidät bussiaseman suuntaan. Asemalle saavuttuani kysyin eräältä mieheltä mistä löytäisin bussin Nataliin. Hän sanoi bussin olevan hänen selkänsä takana ja se lähtisi kello 14.30. Pyöränmittarini kello näytti 14.30. Kuinkas sattuikaan. Hymyilin Tomille ja lipunmyyjän piiskaamana hoputin häntä paiskaamaan tavaramme bussin alakertaan, minun ostaessa matkalippuja. Nopean sykäyksen jälkeen istuimme alas mukavalle penkille. Näkymä bussin ikkunasta oli koko matkan ajan kuumaa ja yksitoikkoista maatalousmaata ja olimme tyytyväisiä että kuljimme tämän matkan bussilla. Saavuimme illalla Natalin bussiasemalle ja Tomin selkä oli nyt niin kipeä, että käveleminen teki hänelle pahaa. Kirjauduimme ensimmäiseen löytämäämme hotelliin yöksi. 

Aamulla Tomin selkä oli iloksemme ajokunnossa ja lähdimme polkemaan ulos suurkaupungista. En varsinaisesti eksynyt tuhansien autojen joukossa, mutta älypuhelimen karttojen avulla suunnistaminen vaati oman sähläyksensä. Ennen älypuhelinten aikaa suunnistin ulos suurkaupungista ottamalla suunnan haluamaani ilmansuuntaan ja kysymällä ihmisiltä reittiä eteenpäin kun en tiennyt missä olin. Minulla pinna kiristyi entisestään kun Tomin ketjut katkeilivat tuon tuosta ja korjailin niitä kärsimättömästi hutiloiden. Minulla oli jaloissa voimaa ja kuulin ajatuksissani, kuinka voisin yksinäisenä matkamiehenä polkea kaikki rannan kilometrit, sen pehmeydessä ja vastatuulessa, oli surffiaaltoja tai ei, kulkien yksinkertaisesti jalkojen tahtiin ilman bussimatkoja. Nyt meidän oli parempi pysähtyä syömään ja vetää henkeä. Ruokailun jälkeen olin yhä apea, mutta ymmärsin että ajatukseni vain tarraavat vanhoihin tottumuksiini. Olin hiljaa ja tiesin kyllä, ettei minulla todellisuudessa olisi enää halua edetä samalla tavalla kuten olin matkannut vuorilla. Kun olin tottunut kulkemaan aina jalkojeni voimien mukaan, oli selvää, että ajatustottumuksilleni se miten nyt etenimme saattoi tuntua voimien haaskaukselta. Tämä oli ensimmäinen kerta yhteisellä matkallamme kun haikailin reippaan etenemisen yksinkertaisuutta. Nyt saatoin kuitenkin kokea toisenlaisen matkaamisen rikkaan luonteen, jossa en ole jatkuvasti kerääntyvän rasituksen uhri. Ei uutta kohden kulkemisessa ole sinänsä mitään hankalaa, mutta vanhojen tapojen ja asioiden jäädessä taakse, ne kaipaavat huomiotani ja huutavat minulle etten jättäisi niitä. 

Kaupunginlaidalla pysähdyimme Brasilian ilmavoimien museon ulkopuolelle. Isänmaalliset iskulauseet juhlistivat tappamisesta tai tappamisen harjoittelemisesta vetäytyneitä hävittäjiä ja ilmatorjuntakalustoa. Totesimme taas kerran, että siltä se vain näyttää, että kaikkialla maailmassa ihmisiä tappaneet väkivallan soturit ovat sankareista kaikkein juhlituimpia. Vihollisia isänmaan tehtaiden ammuksilla kukistaneille pystytetään patsaat, heidän aseet löytyvät museoista ja heidän teoistaan luemme historiankirjoista. 

Natalin etelänpuolisilla paratiisimaisilla rannoilla kohosi loistohotelleja. Kaupunkiympäristö oli siistin ja varakkaan oloinen. Kasvillisuus oli täällä tiheämpää kuin Fortalezan alueella. Kalastajien paatit lepäilivät jokien penkoilla. Kalastajakylien rauhallinen ja arkinen elämänrytmi vaihettui lähes täydelliseen hiljaisuuteen niissä paikoissa, joissa suurin osa taloista oli kaupunkilaisten loma-asuntoja. Monet taloista olivat tyhjiä ja tuhannet niistä myynnissä. Puutarhojen kukat olivat kuivuneet risuiksi ja kyläkauppojen peltiovet oli vedetty kiinni. Idyllinen tie kulki lähellä rantaa ja oli hiljaisuudessaan nautinto pyöräillä. Löysimme majapaikan hylätystä loistohotellin rungosta. Pihassamme oli nyt valtava, mutta tyhjä uima-allas. Huoneistomme rappuset olivat jalopuuta. Korkealta mäeltä avautuva 180 asteen näkymä Atlantin rannalle oli silmiä hivelevä. Osa rakennuksen kylpyhuoneista oli kaakeloitu, mutta oli tapahtunut jotakin, mikä oli yhtenä hetkenä keskeyttänyt rakennustyöt. Kokkasimme, katselimme auringonlaskun maalaamaa merellistä maisemaa ja kehittelimme omia hauskoja tarinoitamme siitä unelmasta, joka sai rakennettua suuren loistohotellin vain harmaaseen runkoon asti. 

[ kuva 173 ]

Tulevana aamuna elämämme oli kiireetöntä. Nousuvedessä kylpevä ranta oli polkijalle kuin muuri ja kiertotie seuraavan joen ylittävän sillan kautta olisi ollut 60 kilometrinen. Odottelimme uneliaasti monta tuntia brasilialaisittain hiiren hiljaisen kylän jäätelöbaarissa. Meren laskettua poljimme viisi kilometriä luonnontilaisella rannalla. Saavuttuamme joelle nostimme pyörät lossiin ja ostimme kuljettajalta kookokset. Delfiinit saattoivat meidät joen toiselle puolelle. Aurinkotuolien peittämältä turistirannalta tie kohosi murhaavan jyrkkänä mukulakivitienä jyrkkien rantakallioiden ylle. Kaukana alhaalla Atlantin laineet saapuivat kallioiden suojaamille rannoille kauniina riveinä. Naurahdimme ja tiesimme saapuneemme taas aalloille, joiden kanssa tulisimme leikkimään pidempäänkin.

Pipan mukulakivipintaisen pääkadun ahtaus piti vauhtimme alhaisena ja meillä oli siten aikaa ihastella kauniita ihmisiä ja tyylikkäästi toteutettuja kauppoja ja ravintoloita. Aikanaan 1970-luvulla surffarien löytämä laadukkaiden aaltojen paikka ja silloin paratiisimaisen luonnon ympäröimä pieni kalastajakylä henki tänä päivänä luksuslomakohteen ja hippikylän sekoittunutta tunnelmaa. Kylän toisella laidalla saavuimme talolle, johon Perussa tapaamani argentiinalainen pariskunta Azul ja Gustavo olivat meidät kutsuneet. He vuokrasivat huonetta espanjalaisen miehen rakentamasta luonnonmukaisesta talosta, josta mekin saimme oman viihtyisän huoneen muutaman euron päivähintaan. Uusi isäntämme Rafael antoi meille tutustumiskierroksen hänen tilallaan. Katseemme ihastelivat hänen taidokasta työtään ja älykkäitä ideoita. Suuri, sisältä avoin talo oli rakennettu puusta, heinäpaaleista ja savesta. Kuumassa säässä talo pysyi Rafaelin mukaan perinteistä tiilitaloa viileämpänä ja kuulemma erilaisilla ikkunoilla ja katon vuoraamalla paksuseinäinen talo pysyisi lämpimänä Suomenkin ilmastossa. Puutarhassaan hän kasvatti hedelmiä ja hänen kaivonsa, silloin kun se toimi, nosti vettä tuulivoimalla. Kun olen nähnyt kuinka kalliisti tai/ja huonolaatuisesti taloja eri puolilla maailmaa rakennetaan ja miten monissa paikoissa ihmiset säädöksien mukaiseksi niitä tehdessään kantavat hartioillaan kymmenien vuosien mittaista pankkilainaa, olen joskus pohtinut tapoja, joilla laadukkaan asuintalon saattaisi rakentaa yksinkertaisesti. Rafaelin esimerkki, ei nyt ehkä nostattanut haluani rakentaa taloa ja asettua paikoilleen, mutta inspiroi taas oppimaan ja näkemään tiettyjä asioita uudessa valossa.

[ kuva 175 ]

Noin viisikymppinen Rafael oli 90-luvun puolivälissä vieraillut Pipassa hänen espanjalaisen ystävänsä luona. Hän oli jo aiemmin miettinyt muuttavansa ja investoivansa pienet varansa Euroopan ulkopuolelle. 2000-luvun vaihteessa Espanjan taloudella meni lujaa ja hänen ystävänsä menestyivät. Hän kuitenkin näki touhun kotimaassaan olevan hullua ja ajatteli romahduksen koittavan ennemmin tai myöhemmin. Hän tunsi olevansa säädösten vanki ja halusi muuttaa paikkaan jossa saisi elää, olla ja rakentaa vapaammin. Hän oli ihastunut Pipaan ja päätti muuttaa Brasiliaan. Nyt, vuonna 2015 Espanjan talous on kehnossa kunnossa ja Rafael saanut vihdoinkin hitaasti rakentamansa talon valmiiksi. Hän oli villissä avioliitossa paikallisen naisen kanssa ja vaikutti elävän kuten kuka tahansa kyläläinen. Hän ei kaiketi aina tiennyt mistä saa seuraavan päivän riisinsä, mutta kun ruokaa oli tänään pöydässä ja taskussa vielä vähän rahaa, oli jälleen hyvä syy ostaa muutama gramma marihuanaa, viinapullo ja juhlia hyvien ystävien seurassa. Jostakin useimmiten hymyilevä, pilvipäissäänkin ihmeellisen nopealiikkeinen ja terävä Rafael sai edelleen keskimääräistä kyläläistä enemmän paikallista valuuttaa, sillä niinä päivinä kun olimme hänen luonaan hän oli pilvessä aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Näin suuri osa pipalaisista kuulemma eli ja hän vaikutti olevan kuin kotonaan. 

Samba karnevaalien lähestymisen oli aistinut ihmisten olemuksista jo viikkokausien ajan. Ihmiset kuvailivat kuinka juhlat jatkuisivat neljä vuorokautta öitä myöden. Alkoholia, sambaa, tyttöjä, suudelmia ja seksiä olisi puheiden mukaan tarjolla rajattomasti. No sehän ei tietystikään ollut yllätys, että me satuimme olemaan juuri siinä kylässä, jossa ei vietetä karnevaaleja ja johon sitä välttelevät ihmiset tulevat lomailemaan. Karnevaaleja vietettiin kylässä kuitenkin omalla tavalla niiden viimeisenä päivänä. Tänään miehet pukeutuivat naisiksi ja naiset miehiksi. Liikkeellä oli tuhansia ihmisiä. Talojen edustoilla oli asukkaiden omia pieniä baareja ystäville ja kadulla myytiin kylmälaukuista olutta, caipirinhoja ja caipiroskia ohikulkujoille. Paikalliset ihmiset ottivat alkuillasta tanssiensa ensiaskeleita omissa pienissä ryhmissä ja vierailijat kävelivät ympäri Pipan katuja aistimassa illan purkautumassa olevaa energiaa. Istuimme suljetun liikkeen rappusille ihmettelemään. Samban jyskeen rummuttaessa sisuskalujani istuin kovalla kivellä hyvin kevyen oloisesti ja täysin paikoillani. Vieressäni Tomi oli käynyt ostamassa jo toisen oluen, hän hymyili ja hänen lanteensa tanssivat istuessaan. 

Yö oli tumma ja kostea. Karnevaalien rytmi kiihtyi. Päätin itse palata talolle syömään ja huilaamaan. Ihmiset tanssivat kapealla kadulla. Kävelin heidän ohitseen katsellen ja kuunnellen kuin hidastetussa filmissä. Silloin tällöin pysähdyin katsomaan ihmisten kasvoja. Rauhallisesti kävellessäni tekemäni väistöliikkeet tuntuivat ihmisvilinässä kuin rytmikkäältä tanssilta aalloilla. Ihmisten mielestä en kuitenkaan tanssinut, eikä kukaan vaikuttanut noteeravan minua ennen kuin kaksi tyttöä pysähtyi eteeni ja toinen heistä huusi teatraalisesti käsillään sanomaansa korostaen: ”herää mies!!! nyt on karnevaalit!!!” Hän ajatteli kaiketi minun olevan hiljaisuudessani masentunut ja tylsistynyt ja käskytti minua tiukasti heittäytymään karnevaalien rytmiin. Katselin tyttöä vain hiljaisesti hymyillen ja hänen huomattua minun olevan toivoton, menetetty tapaus, hän pyöritti päätään ikään kuin periksi antaen, nappasi kaverinsa kädestä mukaansa ja jatkoi juhliaan. 

Kylän pääaukiolla pipalaiset tanssivat livebändin soittaessa sambaa huiman kovalla volyymilla, lapset suihkuttivat vaahtoa spray-pulloistaan ja heittivät ilmoille serpentiiniä. Oli kuin koko vuoden mittaisen odotuksen energia olisi purkautunut tähän lyhyeen yhteiseen juhlan hetkeen. Ihmiset olivat niin juhlatunnelman pauloissa, että itse saatoin kulkea ihmisvilinässä kuin näkymättömänä. Katseeni kohtasi ainoastaan yhden ihmisen silmät. Kioskin edustalla istuskellut hippityttö huomasi minun olevan omalla tavallani täysillä juhlassa mukana. Hän lähetti minulle valloittavan leveän hymyn, joka katsoi minun samanmoista iloa niin pitkään kunnes minun tuli kääntää huomioni taas eteenpäin. 

Kadunvarren seurakunnassa oli menossa iltamessu. Pappi piti saarnaansa suurten lasiovien takana olevassa ilmastoidussa ja vitivalkoisessa loisteputkien valaisemassa modernissa kappelissa. Parhaimpiinsa pukeutuneet ihmiset istuivat tuoleillaan vakavanlaisina ja pappi puhui heille kuin olisi sotaa julistamassa. Kenties tämä pyhä tapahtuma taisteli kappelin ovien ulkopuolella villinä juhlimisena tanssivaa pahuutta vastaan ja uskovat ihmiset rukoilivat tietämättömien juhlijoiden pääsevän heitä riivaavasta pahasta ja ottavan Jeesuksen sydämeensä.

Muutaman sadan metrin päässä olin jo hiljaisella valottomalla tiellä eikä karnevaalien keskuksesta kantautuva vaimea pauke enää peittänyt illan sirkuttajien laulua. Juuri kun olin astumassa talomme tontille, aistini kirkastuivat ja soluni täyttyivät energiasta. Tunsin halun hypätä tanssin rytmiin ja antaa Samba-musiikin biittien liikuttaa jalkojani. Huomioni joka saattoi aiemmin vain kuunnella ja katsella, oli nyt suunnattuna toiseenkin asiaan, halusin kokea kuinka maailman suurimpiin juhliin ladattu energia tanssittaa. Pyysin terassilla olevaa Gustavoa liittymään seuraani ja sanoin ettei hän voisi kieltäytyä ainutkertaisesta kutsusta, sillä tarjoaisin hänelle oluet. Söin ja jatkoimme yhdessä takaisin kylälle.

Pääjuhlat aukiolla olivat jo päättyneet, mutta baarien edustalla kadut olivat edelleen täynnä tanssijoita. Etsimme Tomin ja aloimme ottaa ensimmäisiä tanssiaskeleita. Tomi tanssi rauhallisesti lanteitaan ja sormiaan kevyesti keikutellen. Itsekin tanssahtelin alkuun kevyenlaisesti. Kun Gustavo oli lähtenyt etsimään toisessa ravintolassa töissä olevaa vaimoaan, eikä ollut enää vahtimassa minua ja kun olin jo juonut kaksi, ei ollut mikään ihme, että tanssiliikkeeni saivat hieman lisälaajuutta. Annoin musiikin voiman ja alkoholin energian viedä minut sinne jonne minun tuli kulkea. Olimme ahtautuneet pieneen ja kuumaan baariin. Olin tanssini kanssa omissa maailmoissani. Välillä huomasin baarin saapuessani meitä ovella tervehtineen tytön pelaavan silmäpeliä kanssani ja aina kun tanssiaskeleeni alkoivat hiipua, hain kylmälaukkumieheltä energiaksi uuden oluen. 

Ensimmäinen tyttö tuli tanssimaan kanssani. Tumma, enemmänkin agressiivisen kuin viehättävän oloinen tyttö tanssitti minua villisti, hankasi itseään minua vasten, työnsi minut päin seinää ja alkoi suudella. Vastasin kaikkeen tapahtuvaan välittömän nopeasti, aivan kuten jalkani liikkuivat musiikin tahdissa. Hän tanssitti minua kuin viimeistä päivää. Kun hän kosketti kalleuksiani kokeillen, minä vastasin viemällä kämmeneni kosteaa kiusoitellen syvälle hänen pakaroihinsa. Oli kuin olisin ollut leikissä vain sivusta seuraajana ja siten tuolla kukalla oli sokeria kukkia vain pienen hetken ajan ja tanssin pian taas yksinäni. Pysähdyin silloin tällöin paikalleni katsomaan. Tarkastelin ihmisiä ja näin kuinka he liikkuivat tanssilattialla. Kun pysähdyin baarissa spontaanisti vain katsomaan, oli siinä, kenties ulkopäin näyttävässä vakavuudessa läsnä aivan samanlainen tausta tuntemus kuin iloiselta vaikuttavassa tanssissani. 

Jatkoin tanssia ja pian edessäni elehti valtavalla lottovoittajan epäuskoisella hymyllä se sama söpö tyttö, joka oli aiemmin illalla ollut edessäni sättimässä minua siitä etten ollut juhlinut karnevaalien tahdissa. Hän katsoi minua suoraan silmiin, hymyili ihmetyksestä, eikä vaikuttanut ymmärtävän näkemäänsä. Aiemmin illalla hän oli nähnyt minut juhlien masentuneimpana miehenä ja nyt näyttäydyin hänelle iloisena tanssijana. Hänen kasvoiltaan paistoi suuri kysymys. Hymyilin hänelle takaisin aivan yhtä salamyhkäisesti kuin aiemmin illalla ja tanssin hänen kanssaan muutaman askeleen.

Eräs chileläinen mies tuli juttelemaan kanssani baaritiskillä. Hän kysyi mistä olen kotoisin, löi kättä kanssani ja kehui puoliksi kateellisen oloisena minulla olevan uskomattoman hyvä meininki. Pian tanssahtelin jo ohimennen tutun viikinkimäisen komean norjalaisnuorukaisen ohitse. Hän oli vaisun oloinen ja tokaisi etten minä välitä mistään mitään. En tiedä mitä olin touhunnut tanssilattialla, mutta pähkäilin mistäpä minun pitäisi ylipäänsä välittää. Ihmettelin tulisiko minun muka kontrolloida joillakin vitun käyttäytymissäännöillä sitä minne haluni minut tanssilattialla vie.

Tanssin omaa tanssiani ja vilkaisin ohitseni kävelevää tyttöä, joka oli tervehtinyt minua baariin saapuessani ja joka oli ollut jossakin lähelläni koko illan ajan. Tumman topakka tyttö tokaisi minulle, että minulla oli jo seuralainen, viitaten tyttöön jonka kanssa olin tanssinut aiemmin ja tyttö jonka kanssa olin jo tanssinut katsoi minun suuntaan nyt vähättelevästi. Aivan kuin minusta olisi kilpailtu. Hänen itsensä ympärillä oli pyörinyt illan aikana muutama mies, jotka olivat eri keinoilla ja kauniilla sanoilla koettaneet saada häntä itselleen. Hän oli torjunut kaikki yritykset ja ikään kuin kiusoitellen vilkaissut silloin tällöin minun suuntaani miesten olkapäiden takaa. Pysähdyin taas katsomaan tanssilattian meininkiä ja näin läheisyydessäni ainakin viisi tyttöä, joista jokainen katsoi minua kutsuvasti silmiin. 

En ole koskaan ennen tanssinut tuntemattomien tyttöjen kanssa, eikä kohdalleni ole sattunut niin sanottua vapaan rakkauden nautintoa, mutta nyt tyttöjen kutsuvat kasvot kertoivat, että jopa minulle sitä olisi tarjolla kunhan vain ojentaisin käteni. Nyt minäkin sain vihdoin elämässäni sen viisitoistaminuuttiseni suosiosta. Olin ollut illan ajan hyvin sosiaalinen, kannustanut olemuksellani muitakin tanssiin ja hymyillyt ihmisille tuon tuosta. Vilkaisin ihmisjoukon yli ja katsoin ulos baarin ovista. Ymmärsin että minäkin saattaisin periaatteessa kuulua voittajiin, joka kävelisi illan päätteeksi kotiin tavoiteltu tyttö kainalossa, mutta käytännössä minulla ei ollut siihen minkäänlaisia mahdollisuuksia. Saatoin vain katsella ja hyväksyä pehmeästi sen minne unelmani minut kuljettavat. Ymmärsin etten ollut tullut juhliin etsimään minkäänlaista kumppania ja tunsin hiljaisesti ja kevyen surumielisesti ettei minulla siten olisi myöskään tarjota sitä, jota nämä tytöt saattoivat kaivata. Haluni tanssia hiipui hiljaisuuteen, enkä tahtonut houkutella räiskyvällä olemuksellani tämän enempää huomiota. 

Tomi tanssi edelleen omaa verkkaista steppailuaan, joka ei tänä iltana huomiota puoleensa juurikaan vetänyt. Itsekin tanssahtelin yhä, mutta nyt rauhalliseen tahtiin silmät puoleksi ummessa, ikään kuin viimeisistä energian rippeistä yksinäni nautiskellen. Ei ollut kulunut pitkäänkään siitä kun olin vetäytynyt tanssilattian loisteesta, kun ovella baariin saapuessani minua tervehtinyt ja minua koko illan tarkkaillut tyttö puikahti yhtäkkiä selkäni takaa eteeni ja alkoi hangata lantioitaan hitaasti lantioitani vasten. Ai, että se tuntuikin mukavalta. Me tanssimme ja hempeilimme. Olin jo niin kännissä, että kaikki näytti kauniilta ja tyttö tuntui kuin elämäni naiselta. Nautin naisen suudelmista ja hänen pehmeydestään. 

Tyttö alkoi testasi pienillä kepposillaan mikä mies minä oikein olen. Hänen maksettua oluen rahoillani, oli hän pistänyt osan vaihtorahoista omaan taskuunsa. Katsoin häntä hiljaisesti ja hymyilin itsekseni ettet sinä tyttö voi tosissasi harrastaa tällaisia pikkuleikkejä ja vielä tosissasi luulla että luot niillä jotakin sellaista jonka ajattelet tuovan itsellesi jotakin hyvää. Hän kyllä ymmärsi että olin selvillä hänen tempuistaan, vaikka ne eivät herättäneet minussa huomaanisen lisäksi minkäänlaisia reaktioita ja tuntemuksia; katsoin häntä vain hyväksyvästi ja hiljaisesti syvälle silmiin. Väki kadulla alkoi jo vähetä ja tanssijalat kävivät enää baareissa. Maassa oli tuhansia tölkkejä potkittavana. Kello oli jo niin paljon että tyttö, jonka nimeä en saanut kirjattua muistiini, sanoi että hänen pitää lähteä valmistautumaan työpäivään. En muista tämän seikkailun viimeisistä vaiheista kuin sen, että pyysin taksikuskilta rahat takaisin siinä vaiheessa kun ymmärsin ettei matka viereiseen kylään voi olla niin kallis kuin minulta pyydetty hinta. Pyysin kuskilta rahat ystävällisesti takaisin. Tyttö tokaisi minulle: ”Vitun köyhä gringo, sinun kanssasi tulisin vain nälkäiseksi.” Pistin rahat taskuun ja tyttö astui taksiin. 

Nostin katseeni mukulakiviltä ja siinä samassa näin Tomin ottavan lyhyttä askelta vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle. Hikat pompauttivat hänet säännöllisesti muutaman sentin kohti taivasta. Hauska ilta oli saanut minut iloiselle mielelle ja kertoilin koko kotimatkan ajan tarinoitani tavattoman hitaasti askeltavalle Tomille.

Aamulla herääminen oli hieman normaalia tahmeampaa, mutta valmistin heti raikkaan aamupalan. Tomin herätessä kannoin hänellekin pöytään joka aamuisen suuren kipon monenlaisia hedelmiä, kauraa, pähkinöitä, siemeniä, maitoa ja hunajaa. Antaessani sen Tomille kerroin miten tyttö oli yöllä vähätellyt minua siitä kuinka olin köyhä gringo ja kanssani hänelle tulisi vain nälkä. Tomi hymyili leveästi, ymmärtäen tilanteen koomisuuden tietäessään, että ruoka on viimeinen asia josta on pulaa minun kanssani kulkiessa! (ellen nyt ole sattunut höyrystämään bensassa eväitämme). Naurahdimme yhdessä ja aloimme syömään eloa krapulaiseen aamuun.

Pipassa surffasin jyrkkien ja metsäisten rantakallioiden alla levittyvien palmurantojen aalloilla. Saattaa kuulostaa rennolta elämältä paratiisissa, mutta koin nyt aalloilla niin kovia kasvukipuja, että jumiin mennyt selkäni ja turpaan otot aalloilta saivat minut vastustamaan todellisuutta kuin kiukutteleva pikkupoika ja olin myydä lautani Gustavolle. En ollut rytmissä meren kanssa. Olimme nähneet Pipassa jo iltaelämänkin, karnevaaleilla ja muina iltoina kadunkulmissa istuskellen. Kymmenentenä päivänä Pipassa tein ostoksia ruokakaupassa, kun tunsin yhtäkkiä vahvasti, että meidän olisi aika palata kotiin. Jo aiemmin samana päivänä olin uumoillut, ettei Bahian osavaltion rannoilla, jonne seuraavaksi olimme ajatelleet polkea, olisi mitään joka meidän pitäisi tällä matkalla vielä kokea. Lisäksi olin aistinut saman päivän aamuna Tomin olemuksessa kasvavaa kaipuuta olla hänen tyttöystävänsä läheisyydessä. Itse en toden totta muista kaivanneeni kotiin, saati miettinyt vielä vakavasti paluuta Suomeen. Oli uumoillut polkevani koko Brasilian rannikon Uruguayhin asti ja kenties jatkaa siitä matkaa aina Ushuaiaan saakka. En olisi kuitenkaan ehtinyt polkea koko Brasiliaa omalla verkkaisella tahdillani olemassa olevalla viisumillani, eikä ajatus maahan jäämisestä ilman viisumia houkutellut minua riittävästi. Siten olin lopulta hahmotellut polkevani ainakin Salvador de Bahiaan saakka, mutta nyt, yhtenä aurinkoisen iltapäivän arkisena hetkenä marketissa päätin, että meidän tulee varata lennot kotimatkalle. Aamulla olin siis aistinut rauhallista surua ja hiljaisuutta Tomin kasvoilla, eikä mikään hänen olemuksessaan ja teoissaan ollut viitannut siihen, että hänellä olisi enää puhdasta halua tehdä vaativia seikkailuja polkupyörällä. Jos olisimme jatkaneet yhä matkaa, olisi kulkeminen tästä eteenpäin ainoastaan kerännyt kiviä Tomin ja hänen tyttöystävänsä sydämelle. En tietystikään ajatellut heitä, mutta tunsin, että jos en viheltäisi seikkailuamme nyt poikki, alkaisin kerätä kiviä omalle sydämelleni. Ei minulla ollut halua matkata kivien paino sydämelläni, joten oli selvää, että kääntäisimme nokkamme kohti kotia. 

Palasin talollemme ja kerroin Tomille kotiinpaluu ajatuksistani. Tomi sanoi: ”Ai nytkö jo? Kyllähän se sopii.” Poljimme kylälle ja varasimme lennot kotiin 230 kilometrin päästä Recifestä ja aioimme nauttia hitaasti kulkemisesta ja surffaamisesta vielä kuuden viikon ajan.

Myöhemmin Tomi sanoi, että hän oli istunut yksin rannalla samana iltapäivän hetkenä kun minä tein ostoksia marketissa ja kertoi silloin tunteneensa surua ja halua palata heti kotiin. Matkaamisen sijaan hän oli tuntenut suurempaa halua jakaa kokemaansa elämän rikkautta tyttöystävänsä kanssa.

Samana iltana istuin kuistilla ja kuulin iltatuulen kuiskaavan minulle jotakin Baia Formosan suunnasta. Sanoin Tomille tuulen kuiskaavan minulle, että jos jossakin Brasiliassa minua odottaa tyttö, hän on Baia Formosassa. Todellisuudessa tuuli ei kuiskannut sanoin ja lauseeni Tomille oli vain kömpelö, mutta miehelle varsin helposti ymmärrettävissä oleva käännös sille tuntemukselle, että meidän pitäisi viettää aikaa Baia Formosassa. Vaikka olimme jo maksaneet huoneemme kolmen päivän päähän, ehdotin, että jatkaisimme Baia Formosaan jo tulevana aamuna. 

Aamulla isäntämme Rafael oli hieman ihmeissään siitä, että olimme lähdössä liikkeelle, vaikka olimme jo maksaneet huoneen pidemmäksi aikaa. Hän kuitenkin ymmärsi meitä kun kerroimme kaipaavamme uusia, monesta suusta meille ylistettyjä Baia Formosan aaltoja. Hän kehui paikan kalastajakylämäistä tunnelmaa ja sanoi ratkaisumme kuulostavan hyvältä. Hänen äärimmäisen energinen ja temperamenttinen vaimonsa, joka ei vaikuttanut koskaan lakkaavan puhumasta kovalla äänellä, oli lähtenyt omille teilleen kaiketi edellisenä iltana ja heillä lienee edessä avioero. Rafaelin iloisen perusolemuksen ja päihteiden vaikutuksen takaa oli nyt havaittavissa luonnollisesti myös hyväksyvää surua. Hän sanoi että he olivat riidelleet vaimonsa kanssa siitä lähtien kun he olivat olleet yhdessä ja totesi näin olevan parempi. Sanoimme jäähyväiset myös ystävillemme Gustavolle ja Azulille ja jatkoimme taas kerran matkaa.

[ kuva 177 ]

Tuleva päivä oli satumaista polkemista. Ensin nousimme ja laskimme jyrkkiä mäkiä punertavan maan peittämillä rantajyrkänteillä ja sieltä saavuimme pienen kylän kautta jokivarren kookospalmulehtoon. Ylitimme idyllisen jokisuiston värikkäällä, lautturin pitkällä puukepillä työntämällä puulautalla. Tuntemukseni oli niin kevyt, että aivan kuin olisin polkenut ketjutonta polkupyörää. Toisella joenylityksellä lossikuski huusi rannalta juttuseuraksemme pyörryttävän kauniit bikinitytöt. Toisen tytön pehmeät ja runsaat muodot näyttivät kauniin symmetrisiltä jokaisesta suunnasta katsottuna. Hänen paksu musta tukkansa hulmusi tuulessa, maitosuklaan värinen iho kimalsi auringossa ja hänen lapsimaisten kasvojen hymykuopat olivat tuon tuosta pohjattoman syvät hänen iloisilla poskillaan. Aivan kuin tytössä ei olisi ollut lainkaan läsnä elämän raskauttavaa taakkaa. Hänen hoikka, linnunluinen ystävänsä oli taustalla läsnä epävarmempana, ikään kuin tuntien vienoa häpeää ja kateutta hänen hurmaavasti hehkuvan ystävänsä seurassa. Vielä kun pehmeämmän tytön bikinien alaosa oli asettunut paljastamaan kaiken, koin äkkinäisen hormonien huumauksen. Ihan alkoi pyörryttää. Kaupunkilaistytöt olivat paikassa lyhyellä lomalla vanhempiensa kanssa ja heille meidän tapaaminen lienee ollut kuin piristysruiske iltapäivän tylsyydessä ja sai heidän polvensa tutisemaan ja mielensä jännittymään siitä ajatuksesta, että meillä oli mahdollisuus terästää iltapäiväämme seikkailulla. Koko tilanne vaikutti kuin täydelliseltä brasilialaiselta vitsiltä ja ehdotin tytöille suoraan, että he lähtisivät nyt kanssamme Baia Formosaan. Kuinka nautinkaan hormonipäissäni flirttailusta, sillä tiesin hyvin, ettei se olisi mitenkään mahdollista, kun olimme vielä kaukana autiolla rannalla, heillä oli mukanaan vain bikinit, eikä minulla ollut oikeasti laisinkaan halua raahata heitä mukaamme ja samoin he olivat mahdottomassa tilanteessa haluttomia kulkemaan kanssamme. Kiusasin heitä kuitenkin miehenä tuona ohi lentäneenä hetkenä aivan samoin kuin he kiusasivat minua naisellisella taidollaan ja kauneudellaan.  

Jatkoin autiolla paratiisirannalla polkemista mieshormonien huumaamana. Nousuvesi alkoi jo 

lähestyä rantakallioita ja voimakkaimmat aallot iskeytyvät pinnojemme välistä. Etenimme tasaisen kovaa vauhtia kohti Baia Formosaa ettemme jäisi meren saartamaksi. Kapeimmat jyrkänteiden välissä olevat rantakaistaleet kuljimme jo meressä, mutta saavuimme täpärästi perille polkemalla.

[ kuva 179 ]

Päivän viimeisinä kilometreinä tunsin ja ajattelin etten voisi koskaan sanoin kuvailla sitä kuinka nautin pyörällä kulkemisesta. Tulevana yönä Baia Formosassa, tunsin, että matkamme tulee päättyä tähän kylään. Sen mitä meidän tuli tällä matkalla pyörien päällä kokea, olimme jo kokeneet, emmekä tulisi enää kulkemaan. 

Vietimme Baia Formosassa, ”Kauniissa Lahdessa”, tässä Atlantin rannikon kätketyssä helmessä viisi viikkoa. Surffasimme leikkisillä aalloilla, jotka ovat kasvattaneet kalastajien pojista surffareita maailman kovatasoisimpiin kisoihin. Viimeisenä iltana olimme lineupissa kahdestaan. Jyrkkien rantakallioiden trooppisen vihreän kuorrutuksen taustalla auringonlasku leimusi monin värein. Odotimme aaltoa lautojen päällä istuen. Vesilinnut humisuttivat siipiään yläpuolellamme. Ohitse paateillaan lipuvat kalastajat näyttivät meille peukkuja pimenevässä alkuillassa. Ulapalta saapui harvakseltaan pehmeitä, hyvällä voimalla kuljettavia aaltoja. Oli jo niin hämärää, että olimme kuin sokkotreffeillä näiden Atlantin kaunotarten kanssa. Otimme monia yhteisiä aaltoja ja opimme taas jaetun tanssin maistuvan kaikkein makeimmalta. Täällä Porton pointibreikillä tulisi surffata laskuveden aikaan, mutta meri oli nyt niin ylhäällä että laineet murtuivat lähempänä rantaa ja vaarallisesti kivien päällä. Kaaduin, käteni tarttui Tomin leashiin ja lensimme molemmat kivikkoon. Toisella kertaa ajauduin liian syvälle kohti matalaa riuttaa ja aalto paiskasi minut selälleen kiveen ja sen voimalla ylitseni kulkenut lippa heitti minut pystyyn ja kantapääni suoraan merisiilen päälle. Revin jalkani pohjasta pois arviolta kymmenen usean sentin mittaista piikkiä. Ainakin yksi niistä oli osunut kivuliaasti johonkin hermoon. Selkänikin sai niin kovan tällin, että koko kehoni oli jäykkänä. Istuin ja hengitin laudan päällä rauhallisesti niin pitkään, että jäseneni liikkuivat taas. Sitten jatkoin Tomin kanssa yhdessä leikkimistä. Hämärässä aallot tulivat yllätyksinä ja huusimme toisillemme jos olimme aistineet suurten saapuvan. Jos suinkin mahdollist,a surffasimme aallon aina yhdessä, toinen toistemme läheisyydessä kiemurrellen. Kaiken kruunasi lähes pilkkopimeässä ottamani, loppuun asti rannan tuntumaan, turvallisesti kivien välistä minut liuttanut aalto. Minulla oli piikkejä kantapäässä, kiven naarmuja jaloissani, selkäni valui verta ja käteni oli melottu märiksi nuudeleiksi. Löimme eeppisen session jälkeen kämmenemme yhteen iso hymy huulillamme. 

Pidimme vuokraamassamme majassa ovia auki. Viikkojen aikana kyläläiset kävivät kokkaamassa meille brasilialaisia herkkuja ja pysähtyivät terassillemme polttamaan pilveä. Kävimme surffaamassa yhdessä. Ystävillämme oli joka päivä aikaa käydä kylässä. Kaiketi me kaikki vain kaipasimme tarkoituksetonta yhdessäoloa.

[ kuva 181 ]

Nyt luonamme meitä odotti kolme tutuinta ystävää: Biloloia, Anjino ja Irwing. Nuori Anjino haukkui meidät pystyyn kun olimme surfanneet riskialttiisti nousuveden aikana hänen varoituksistaan huolimatta. Irwing hymyili vain sivusta, ei ottanut osaa eikä arpaa, mutta oli hengessä mukana. Isällinen Biloloia katsahti haavojani ja naurahti, että minä olin saanut viimeisenä iltana kotiin vietäväksi matkamuistoja hänen kylästään Baia Formosasta! Tavattoman lihaksikas mies, joka ei ole koskaan käynyt punttisalilla, pyysi saada katsoa haavojani ja käski minun istua alas terassimme muovituolille. Julman puhuttelevan vahvan ja agressiivisen olemuksensa takana herkkä ja hyvin pehmeä mies haki talosta 30 senttisen keittiöveitsen ja alkoi tonkia sillä merisiilen piikkejä syvältä kantapäästäni. Puolentoista tunnin ajan kivun aallot säkenöivät jalkapohjista auringon vaalentamaan takatukkaani asti. 

Ilta hiljentyi ystäviemme kulkiessa vuorollaan koteihinsa. Juhlimme viimeistä iltaa Tomin kanssa kahdestaan kertomalla tarinoita elämästä toinen toisillemme. Jokainen toinen toistaan makeamman tarinan juoni päättyi aina unelmaan, tarina tarinalta syventyvän äärimmäisen nautinnon vapauteen, johon kaikki muu unohtui. Kun tajusimme, että viimeisimmänkin tarinan kirkkain loisto alkoi hiipua, huoli siitä, että joudumme päästämään siitäkin irti, valahtamaan jälleen takaisin uuden tarinan alkuun, täytti rintamme karmivalla pelolla, joka tuntui siltä, että se kieltää meiltä kaiken, aivan kaiken. Juuri kun tarina ja sen loppu tuntui olevan täydellinen, menetimme sen. Sydämiemme pienimmänkin suonen seinämiä untuvan kutkutuksella hyväilevän nautinnon tarinan lopun täydellisen valon ja kaiken mustaksi maalaavan pelon välillä, häviävän pienellä rajalla, josta ei saa koskaan kiinni, katsoimme toisiamme silmiin, aika pysähtyi, silmämme kertoivat toisen tietävän, että me molemmat tiedämme toistemme tietävän olevamme tuo rikkoutumaton varmuus, jossa tarinat ovat pelkoineen, kipuineen ja nautintoineen vain peili josta katselemme itseämme. 

Toistemme tarinoita kuullessamme, olimme välillä ytimiä myöten vuorollaan kateellisia toisillemme: toisen vaikuttaessa ja edustaessa juuri sitä, mikä itseltä puuttui. Heti kun kateellisuutemme koitti meitä kestämättömällä kivullaan, silmiemme pilke kohtasi, herätti meidät ja ymmärsimme samana hetkenä ettei ole Tomia, eikä ole Jukkaa, mutta silti tiesimme, että tulisimme aina ikävöimään toisiamme. 

Kikattelimme riippumatossa ja pyörimme terrassin lattialle täydellisessä rytmissä kestämättömän kivun ja täydellisen nautinnon välillä tanssien. Huusin ja vittuilin Tomille julmasti häntä koetellen ja hänen luottaessa minuun täysin, tarjosin hänelle perään makeimmat mahdolliset naurut. 

Matkamme sai ihmeellisen päätöksen. Aamulla kylällä ihmeteltiin mitä meillä oli yöllä oikein tapahtunut. Tomi oli vastannut Jukan vain laulaneen. 

Sekin mitä tuuli oli kuiskannut minulle Baia Formosasta, oli käynyt todeksi. Tomikin sanoi paikan olevan kuin suoraan hänen nuoruuden haaveistaan, jotka ajoivat hänet aikanaan Aasiaan. Matka ei kuitenkaan päättynyt sen vuoksi että olisimme löytäneet jotakin, vaan halumme edetä oli vain saanut täyttymyksensä. Ystävämme Anjino ja Biloloia antoivat meille rauhalliset jäähyväishalaukset. Lähtiessämme autokyydilllä lentokentälle, katsellessamme kylän vilisevän silmiemme ohitse, tunsimme, että palaamme vielä tapaamaan tämän kylän ystäviämme. Tällä kertaa en saavuttanut matkani suunniteltua määränpäätä, Ushuaiaa, mutta toisaalta, en ole koskaan aiemminkaan saavuttanut.

Jukka