Peru


Reitti: San Ignacio – Leymebamba – Cajamarca – Cajabamba - Huaraz

Telttailin raja-aseman pikkukylän hotellin kattoterassilla, josta nyt heräsin sikeästi nukutun yön jälkeen. Kävelin hotellin terassin kaiteelle ja näin aamuauringon säkenöivän Ecuadorin puoleisten kukkuloiden huipuille. Suuri ruma hotelli oli trooppisessa maisemassa kuin mangopuussa killuva kattila; tyhjine ravintoloineen, ränsistyneine pelihalleineen, pienine tunkkaisine huoneineen ja pimeine käytävineen yhtä käytännöllinen kuin renkaaton auto. Alakerran suurissa halleissa perhe pyöritti sekatavarakauppaa. Paikasta huokui suurten unelmien henki ja karu totuus niiden kuihtumisesta halun  sokeaan ahneuteen. Perheen nuorehko äiti oli hitaasti kulkeva, keholtaan hyvin hoikka ja löysyydessään heikonlainen. Hänen huulensa eivät hymyilleet ja ainoastaan katsomalla hänen englantia kaupassa opiskelevaa tytärtään, havahduin aistimaan hänenkin poikkeuksellisen säväyttävän, kuihtumassa olevan kauneuden. 

Peru on tunnettu muinaisista raunioistaan ennen Incojen aikaa. Hyvin säilyneet Inca temppelit vetävät tänä päivänä maahan suuria joukkoja turisteja. Laaja ja monipuolinen maa kulkee tuhansia kilometrejä pohjoisesta etelään ja levittäytyy Tyynenvaltameren rannan aavikoilta ja maailmanluokan surffiiaalloilta yli Andien vuorten ja syvälle Amazonin sademetsään. Minut levottomalla tavalla innokkaasti saivat Andien pienet tiet. Maa on täynnä mäkiä viidakoista jäätiköille ja on vaikea kuvitella yhtään toista maata, joka tarjoaisi yhtä monipuoliset puitteet vuoriseikkailujen löytämiseen. 

Poljin Perun ensimmäiseen kaupunkiin uudella ja leveällä tiellä. Paikka oli sellainen syrjäinen ja nopeasti rakennettu pikkukaupunki, jonka tiilisten talojen seinissä ei ollut maalia ja olin pulassa 100 solen(28 euroa) setelini kanssa kun yhdessäkään kaupassa ei ollut antaa vaihtorahaa ja myyjät katsoivat seteliä silmät pyöreinä ja päätä pudistellen. Onneksi apteekin myyjä löysi minulle lopulta 97 solea vaihtorahaa, kun ostin partaterän. Voin taas kulkea ostoksilla myyjiä kiusaamatta ja iloita siitä, että Peru vaikutti erittäin edulliselta maalta. Sain erinoimaisen lounaan yhdellä eurolla. Katsoin mäenpäältä taakseni jäänyttä kaupunkia; oli kuin metsään olisi hakattu tyhjä aukio ja siihen paikkaan kasattu tiilisiä kuutioita ruosteisten kattojen alle. Tienpäällä opin perulaisten olevan herkästi hymyilevää ja tervehtivää kansaa ja heidän tieinsinöörinsä ecuadorilaisia kollegoitansa loivempaan kulmaan ylämäkiä piirtäviä. Laskettuani jokilaaksoon tie tasoittui täysin ja poljin iltaan asti vuorten ja taidokkaasti muovailtujen riisiviljelmien maassa. Sain majapaikan hiljaisen huoltoaseman harmaalta terassilta, josta aamulla avautui silmiä hivelevä trooppinen, kookospalmujen kaunistama majesteettinen maaseutumaisema. 

Elämä maistui niin kevyeltä, että aivan kuin olisin polkenut ilman ketjuja; jokainen solu kehossani tuntui vahvalta ja levänneeltä. Vieressäni kohosi jyrkät kalliot, joiden alla oli vaarana tulla putoavan kiven murskaamaksi. Kapean kanjonin monissa kohdissa tulviva joenuoma ja tie tervehtivät toisiaan. Korppikotkat söivät tienvarrella koiraa. Haukat liitelivät kanjonin nosteissa ja joki kiemurteli tummien vuorten salaisuuden taa. Availin vuorten kätkettyjä kuvia etenemällä puhtaasti pyörivillä jaloillani, ympäristön hiljaisuuden ja ajatuksen keveyden taustalla ollen ja katsellen. 

Alkoi sataa. Sen sijaan, että ihmiset olisivat tuttuun tapaan viittoilleet minut sateensuojaan, alkoi pikkupoika - jonka nimen olen jo unohtanut – polkea vierelläni. Perulaiseksi vaalea, siististi pukeutunut, tukkansa kammannut ja selkeästi puhuva 11-vuotias polki pyöräänsä vierelläni erittäin kauniisti pyörittäen. Hänestä tihkui lahjakkuus, ei paitsi polkea, mutta myös priimusoppilasmainen älyllinen lahjakkuus; kenties kaikkien kehuma poika, joka imee tiedon ja asiat itseensä. Kerroin hänelle matkoistani ja kaikki kysymykset mitä hän kysyi, olivat uskomattoman oivaltavia ja huomasin kuinka hän osasi eläytyä asemaani ja kuvitella tarkasti millaista matkamiehen elämä tienpäällä oli. Hän kertoi tekevänsä kovasti töitä pitääkseen polkupyöränsä kunnossa. Renkaat hän sanoi vaihtavansa kuukausittain. Hänelle kelpaa kuulemma mikä vain tarjolla olevista töistä. Useimmiten hän käy hakkaamassa peltoja vuorenrinteiltä valtaavia pusikkoja. Hän vastasi myöntävästi kun kysyin maistuuko hänelle koulunkäyntikin; ja kuten aavistelin, hän kertoi olevansa mallikas oppilas ja luokan presidentti. Kymmenen minuutin yhteisen ajon jälkeen hän vilkutti minulle jäähyväiset äitinsä talon kohdalla, mutta vaikka satoi ja hän varmasti tiesi ettei äiti olisi hyvillään lokarittoman pyöränsä kuraamista vaatteista, ei poika malttanut pysyä pitkään kotinsa pihalla, vaan polki minut kiinni kovalla vauhdilla, fillarinsa pienten pyörien jättäessä jälkeensä korkean vesisuihkun. Ajoimme ja juttelimme yhdessä vielä jonkin matkaa ja juuri ennen kuin poika kääntyi takaisin kotiinsa, huomasin ettei hänellä ole jarruja pyörässään ja annoin hänelle riittävästi rahaa pistää ne kuntoon, vaikka poika sanoi pärjäävänsä jarruittakin. Hänen yritteliäisyytensä ja älykkyytensä imi minusta, saidasta kulkuristakin tukun rahaa. Minulle, kenties kyyniselle kulkijalle heräsi kuitenkin ajatus; kuinka pojan menestystä ja kehuja kohtaava kohtalo, joka selvästi jo ihannoi työtä, opiskelua ja menestystä, saattaa jäädyttää hänenkin silmiensä kirkkauden nokkelan saavuttamisen sokaisevaan selliin. Voin kuitenkin hymyillä, sillä hänkin, kuten me kaikki, käymme tuossa pimeyden sellissämme ainoastaan nähdäksemme. 

Sateen tauottua palelin, sillä olin kohonnut riisipeltojen 900 metristä jo lähelle kosteaa kahtatonnia. Pysähdyin tienvarteen syömään ja kun olin kaurani mussuttanut, pistin maaten. Ajoittain pilvien välistä paistoi auringon kirkkaita ja kuumia säteitä, joiden tunsin olevan Katherynen hellien käsien kosketus, kuten olin hänelle luvannut. 

Auringon jo painuttua vuoren taa, olin kolmantena päivänä peräkkäin polkenut tasan 90 kilometriä ja nostin tavarani suuren kiviaidan yli taluttaakseni pyörän metsän halki virtaavan joen läheisyyteen, jonka viereiselle nurmelle pystytin vauhdikkaasti leirini, hyttysten pistojen lyödessä minulle tahtia. Illalla katsoin täysikuuta ja näin sen loisteessa Katherynen tummat nappisilmät, kuten olin hänelle luvannut.

Olen kai kuuhullu, sillä kovin usein yöni on ollut katkonaisesti tai pinnallisesti nukuttu kun kuu on näyttäytynyt täytenä. Aamulla tuntui etten ollut nukkunut lainkaan, mutta en saattanut sanoa valvoneenikaan. Auringonvoima ei ollut vielä häivyttänyt kuunloistetta, kun aloin jo pakkaamaan tavaroita laukkuihin. Nyt matkani jatkui muodoiltaan huomattavasti lempeämmässä ja matalammassa vihreässä kanjonissa, jossa tie kohosi ylöspäin niin tasaisesti, etten juurikaan huomannut polkevani ylämäkeen. Nyt koin ympäristön sijaan ajatuksen hurinan, joka imi huomiota itselleen. Koin kuinka kampeaminen kangistuu osan sydämestä ollessa jossakin muualla. Se, minkä näin Katherynen olemuksessa, kun hän tuli esittelemään minulle poikaystänsä viimeisenä päivänäni Ibaguessa, oli nyt tullut kypsäksi: hän ei ollut päässyt minusta eroon, vaikka oli karkuun juossutkin. Hän oli löytänyt edestään ne kysymykset ja viestit, joihin hän oli jättänyt vastaamatta. Hän joutuu nyt käymään omassa mielessään ja yksin läpi sen matkan, jonka me olimme yhdessä aikoneet kulkea. Hän haluaisi olla kuulemma jälleen kanssani.

Minulla ei ollut ollut halua palata, mutta hän oli ollut ajatuksissani jollakin tavalla joka päivä Ibaguesta lähdettyäni. Tiesin kuitenkin, että haluaisin ja voisin palata, jos se olisi hänenkin syvin, puhtain tahtonsa. Pysähdyin joenvarrelle ja itkin. Kirjoitin, annoin kyynelteni valua hänelle liitäviksi sanoiksi. Iloitsin kommunikointimme kauneudesta ja sen alati tanssivasta rikkaasta muutoksesta. Niin mukavaa kuin se olisikin, nyt tunsin, että on hyvin epätodennäköistä että voisin enää koskaan olla lähin ihminen Katherynen vierellä; tuntui, että tämä viestittely, hänen soutaminen ja huopaaminen, saattaa olla vain jonkinmoista peliä, josta hän ei halua luopua; ikään kuin tapa luoda lisää haluja välillemme, joista emme kuitenkaan voisi taaskaan nauttia ja elää niitä loppuun. Minkäpä hän itselleen voi, kun on elänyt koko elämänsä ihmissuhde soppia keitellen, ajattelin. Kumpa osaisin vain kaunistella sanoilla ja pelata samaa peliä, mutta niin vain taivuin taas pistämään viestien sanat yksinkertaisesti käytäntöön ja vastasin hänen haluunsa olla kanssani lupaamalla palata hänen luokseen. Nyt voin vain laskeutua ajatuksista hiljaisuuteen, jossa tiedän, että hänen läheisyydessä ollessani odotin häntä aina ja annoin hänelle täyden huomioni. Miten hän vastaa minulle, mitä tuossa odotuksessa ja huomioimisessa tapahtuu, on minulle yhdentekevää. Jos vielä halaamme, kuinka hienoa; jos hän jättää taas vastaamatta selkeästi viestiin jonka sanoma on vakavampi, hyvä niinkin. 

Sain poljetuksi Leymebambaan asti. Vanhan kylän katuja reunusti saviset, usein valkoiseksi maalatut kaksikerroksiset harjakattoiset savitalot, joiden puhdaslinjaisesta selkeydestä ulkoni koristeellisia puisia parvekkeita. Kylän kaduilla ei ollut juuri lainkaan liikennettä ja kaikki taiteellisesti maalatut moottoripyöräriksat odottivat kulkemaan mieliviä asiakkaita kadunvarrella seisoen. Jylhän kivikirkon hallitseman aistikkaan ja hyvin hoidetun pääaukion kulmassa ikivanhat intiaaninaiset kauppasivat pulliaan ja puutarhojensa tuoreita antimia. Ostin yhdeltä naiselta pussillisen kasviksia ja hedelmiä ja loput ruokani viereisestä pienestä ja sekavasta kaupasta. Minulla oli rahat vähissä, kun en ollut löytänyt pankkiautomaattia sitten San Ignacion, ja siten päätin jatkaa hotellin sijaan telttailemaan. Kylän ulkopuolella pyysin vettä autoonsa nojanneelta mieheltä ja hän toi pulloni täydeltä oman puutarhan yrteistä keitettyä makeaa ja pistävän raikasta teetä. Kysyin häneltä tietäisikö hän jotakin aikomani pienen tien todellisuudesta. Hän kertoi, että sillä syrjäisellä taipaleella voisi edetä vain jalan. Poljin vielä muutaman polkaisun, kunnes tunsin vahvasti, että olisi viisainta palata Leymebambaan ja unohtaa se perhanan pieni tie. Olin vielä parantumisvaiheessa enkä lähtisi nyt polvieni kanssa kiirehtimään kaikkein vaativimmille poluille. Palasin takaisin kylään ja kirjauduin hotelliin, josta sain viidellä eurolla erittäin mukavan huoneen, jossa levätä. Kun jätin pienen tien kulkematta, saapuisin nopeasti kaupunkiin ja minulla oli siten taas mahdollisuus törsäämiseen.

Päädyin viettämään kylässä kolme yötä. Katheryn oli nyt vahvasti ajatuksissani, joten annoin hänelle huomioni. Olin ne päivät hänen kanssaan. Iloitsin tästä etäisestä tavastamme olla yhteydessä, keskityin niihin sanoihin mitä kirjoitin hänelle ja annoin ajatuksien leikkiä vapaasti, jotta ne väsyisivät ja jättäisivät taas tilaa sille voimalle, jota tarvittaisiin tulevissa vuorinousuissa.

Lähtöaamuna olin kuin olinkin taas hyvin levännyt ja jalkani mielivät polkea. Tunsin, että nyt olisi aika nostaa vauhtia ja rasitusta. Olin varma, että polveni kestäisivät sen ja minun olisi viisasta nostaa kuntoni taas sellaiselle tasolle, että pääsisin ylös jyrkimpiäkin vuoria. Järjestin syötäväni niin ettei minun tarvitsisi pysähtyä. Neulansilmä neulansilmän jälkeen kohosin vaivattomasti kohti korkeuksia. Viiden prosentin tasaisesti nousevassa vuorinousussa polkimeni pyörivät yli sata kierrosta minuutissa, kuulin hengitykseni, huomioni oli siinä pehmeydessä miten jalkani pyörivät, vedin happea ohuesta ilmasta kuin pölyimuri ja oikaisin jyrkimmätkin neulansilmät muutamalla polkaisulla suoraan sisäkurvista. Pysähdyin vain kerran pyytääkseni vettä vuorenrinteellä mekkoa kutovalta naiselta. Istahdin alas vaihtaakseni muutaman sanan ja opin, että erittäin vahvaksi ja tiheäksi valmistuvan mekon kutomiseen kuluu kokonainen kuukausi. Sanoin naiselle, että kuukaudessa olisin polkenut jo todella kauas ja jatkoin matkaa. Huipun läheisyydessä, auringonpuoleisilla rinteillä kukkansa kohti valoa kääntäneet kasvit kellersivät värikkäästi, ja kaikki muu oli jäkälän, sammaleen ja heinän peittämää haaleaa tundramaata. Maavallien muodostaman kapean rännin yli kurkkaamalla näin nousun huipulle ja hiljensin yhä hyvävoimaista vauhtiani, jotta voisin istahtaa huipulla syömään evääni hapottomin jaloin.

Huipun toisella puolella avautui huikeat maisemat jyrkkäpiirteisille vuorille. Puin päälleni kaksi alusasukerrosta ja tuulivaatteet. Istuin alas ja söin evääni. Jos pilvet olisivat pysyneet pidempiä toveja poissa auringonsäteiden edestä, olisin saattanut huilata pidempäänkin, mutta hyytävän tuulen kylmyys sai minut nopeasti laskemaan alas 3600 metristä. 60 kilometrin alamäen kymmenien neulansilmien välissäkin tie teki mutkiaan kuin hitaasti etenevä käärme. Laskin vauhdilla ja kun tunnin laskemisen jälkeen pysähdyin ottamaan valokuvaa kielekkeeltä, oloni oli kevyesti pökkeröinen kuin huvipuiston laitteista laskeutuneena ja renkaani olivat kuumenneet mustalla asvaltilla mutkittelusta. 

Olin vielä tuulivaatteissa kun aloin tuntea kuuman ilman aaltojen puskevan ylöspäin aavikkoisesta laaksosta. Kun näin kuivien vuorten välissä mutkittelevan jokivarren vihreän kaistaleen, oli jo niin kuumaa, ettei edes yhä jatkuneen alamäen vauhti viilentänyt iltapäivän kuumuuden läkähdyttävää tuskaisuutta. Join alamäessä laskien paljon enemmän kuin aiemmin päivällä ylämäessä kovasti rehkien. 35 asteisen lämmön hidastuttaman Balsas-nimisen kylän raitilla ihmiset hakkasivat kookospähkinöiden kuoria polttopuuksi ja myivät matoisia mangojaan talojen varjoa antavien katosten alla. Asettauduin kodikseni erääseen ravintolaan. Söin kaksi lounasta, join kookoksia, otin suihkun, torkahdin lattialle ja höpötin kadunvarrella istuen niiden kanssa, joilla oli jotakin kysyttävää. Auringon laskeuduttua vuorten taa, polkaisin yöpuulle joenvarren hiekkaiselle särkälle, uskoen, ettei sadekauden lopulla olisi vaaraa joen virtauksen yöllisestä paisumisesta. Olin 850 metrin korkeudessa ja ilma viileni tähtitaivaan kirkkaudessa lopulta niin, että sain nukutuksi. Hiljaisessa paratiisissani vain puusta telttani päälle yöllä tippuneet kypsät mangot saivat minut heräämään.

Heräsin ennen auringonnousua ja sain ajettua kaktusten koristamaa vuorenrinnettä ylöspäin melko pitkään ennen kuin kuuma auringonpaiste alkoi tyhjentää juomapullojani.  Tänään en polkenut 45 kilometrin mäkeen mahtuvia kymmeniä neulansilmämutkia suoraan sisäkurvista, vaan pyörittelin pehmeän rauhallisesti. Laskin kymmenen kilometriä Celendinin kaupunkiin, jonka harmailla laitamilla näin yllätyksekseni suklaapuodin. Ostin naiselta neljä isoa suklaakonvehtia. Majoittauduin kaupungin sinivalkoisten rakennusten reunustaman aukion värikkääseen ja ajan patinoimaan hostelliin. Omien keitoksieni jälkeen söin suklaat. Huikean makuelämyksen tarjonneet, suuhun sulaneet, aisteihin vajonneet ja verisuoniin sujahtaneet konvehtit saivat ajatukseni polkemaan takaisin suklaapuotiin. Aukiota piiskaava rankkasade sai kuitenkin tukahdutettua haluni. Illalla kuuntelin aukiolla etenevää pääsiäiskulkuetta, papin sotaisin äänensävyin paasaamaa saarnaa ja meluisaa rokkikonserttia.

Aamulla livahdin sinne suklaapuotiin ostoksille, mutta en tiedä oliko siinä enää mitään järkeä, että poljin taas 50 kilometrin ja 2.2 prosentin loivan nousun ylös kovaa vauhtia. Kyllä kulki pyörä hienosti ja ajamisen ilo oli sellainen, että nautiskelin vauhdikkaasta polkemisesta vielä leveässä ja loivassa alamäessäkin. Uusi tie oli leveä ja ihmiset niin kaukana tiestä, että paikka oli oikein sopiva yksinäiseen suorittamiseen. Kaukana alhaalla näin taas pyöräilevät tytöt, jotka olin tavannut jo kahdesti aiemmin Perussa. Valtava vauhtieromme supisti rakomme nopeasti matkakumppanuuteen. Englantilaisen Cherryn ja belgialaisen JoJon peesissä oli hyvä hölskytellä pois happoja. Cajamarcassa meitä odotti majapaikka samalla sohvasurffarilla. 

Kävelin pitkin Cajamarcan historiallisen kaupungin kapeita yksisuuntaisia katuja. Tässä kaupungissa Atahualpa, viimeinen Inka, kukistettiin ja teloitettiin. Nyt kävelin ohi monien barokkisten, goottisten ja renesansisten; uusien valloittajien rakentamien kirkkojen ohitse. Kapeilla kaduilla liikenteen melu kimpoili siirtomaa-aikaisten rakennusten seinistä toisiin. En löytänyt mukavan hiljaista kahvilaa johon istahtaa. Tunsin olemuksessani tämän matkan syvimmän väsymyksen. Olin nukkunut arkkitehtitoimiston lattialla, jossa Herbertin muut vieraat käyskentelivät omia aikojaan ja liikenne jyrähteli suoraan sen katutasossa olevan oven edestä. Olin vielä pahasti kovien ajopäivien lyömä ja ihmiset ympärilläni touhusivat kuin muurahaiset. En saanut mistään kiinni parina päivänä tässä kaupungissa; syvyyttä ei ollut levossa, askeleen kulussa, saati ajatuksen lennossa. Kaupungilla näin kyllä elämän vilkkauden, hedelmiä kadulla kyykyssä kauppaavien köyhien naisten ostamaan kutsuvat katseet ja lukemattomien maitokauppojen houkuttelevat juustovuoret. Haistoin katuravintoloiden tuoksut, huomasin kauppiaan korkean ja värikkään kenkävuoren asvaltilla ja kuulin CD-levykauppiaan mainoskappaleiden soinnun, mutta kaikki näyttäytyi väsyttävänä häiriönä, jonka läpi vain kävelin. Saunanlauteilla kehoni lysähti raskaasti alaspäin, mutta ei vajonnut löylyjen lämmössäkään rentouteen. Lauteille painuneena naureskelin sille, kuinka lukemattomat ihmiset ovat sanoneet minun olevan onnekas, kun voin aina vain lomailla: niin kuin minä muka matkaamalla olisin päässyt käsiksi ikuisen orgasmin luomaan systeemiin. Tuossa samassa naureskelussa oli tietoisuus siitä, etten halunnut mitään muuta kuin juuri tämän kokemani rauhattomuuden ja luihin asti tunkevan väsymyksen. Sen kuuntelemisessa ja täydellisessä ymmärtämisessä oli rikkomaton hiljaisuus. Kun rauhattomuus pian laskeutui tuon hiljaisuuden pinnalta, koin taas pankkiautomaatilla luottokortin numeroiden kohoamien elävän, sydäntä särkevän kauneuden ja jokaisen napinpainalluksen merkkiääni upposi musiikkina olemukseni syvyyteen. 

Kaupungilla kävellessäni tunsin, että minun oli lähdettävä. En tulisi nyt matkaamaan tyttöjen kanssa jokivarren helpolla päätiellä leppoista vauhtia tai odottaisi kaupungin melskeessä, että jalkani olisivat täysin palautuneet. Olin menneinä viikkoina valmistautunut polkemaan isoja ajoja pienten teiden mysteereillä. Nyt kun huomioni oli siirtynyt takaisin tienpäälle, satuin löytämään tältä nettisivulta(whileoutriding.com) mitä mielenkiintoisimman reitin eteenpäin. Vaikka olin jo syönyt paljon ja erittäin ravitsevia perulaisia ”superfoodeja”, Illalla kehoni huusi vielä suurta polttoainetankkausta ja polkaisin kaupungille syömään valtavan hampurilaisen ja jäätelön, joiden energia upposi suoniini kuin kymmenen vuoden välein satavat aavikon pisarat hiekassa odottavien kukkien siemeniin. Illalla en voinut olla heittämättä tytöille vitsejä siitä, että olin matkalla Jeesukseen. 

Nukuin kuin tukki ja aamulla sanoin tytöille, että minun olisi nyt lähdettävä tai en koskaan lakkaisi puhumasta Jeesuksesta. Tytöt olivat samaa mieltä ja niin lähdin polkemaan kohti Jeesus-nimistä kylää ja tavoitteeni oli kohota samana päivänä vielä paljon häntä korkeammalle. Tie Jeesukseen oli helppo ja kansoitettu, mutta hänen yläpuolellaan tieni oli useimmiten raskas ja yksinäinen. Kuivien alarinteiden vaihetuttua vihreiksi niityiksi, aloin tavata tienvarrella ja keskellä tietä ruokailevia vapaita lampaita ja lehmiä. Hevonen ruokaili pellolle köytettynä. Pian tienvarrella alkoi lorista purot ja niiden vesi oli suonut puiden kasvaa korkeiksi komistuksiksi. Talojakin oli tienvarrella yhä tiheämpään. Koulun pihalta kuului leikin raiku ja eräästä talosta, johon oli kokoontunut joukko ihmisiä, kuului laadukkaiden stereoiden puhdasääninen vuoriston kansojen musiikki. Siat röhnöttivät talojen pihoilla. Pysähdyin perunoita markkinoille kuljettamassa olevan, kyytiään tienvarrella odottavan, paksuun pontsoon ja leveälieriseen hattuun pukeutuneen pulskan miehen seuraan. Hän neuvoi minut oikealle tielle, antaen tarkat ohjeet tulevan taipaleen kaikista risteyksistä. Hän sanoi vuorenhuipulle olevan valtava matka ja kutsui aluetta pelokkaan kunnioittavaan sävyyn hiljaisuudeksi ”el silencio”. 

Polkiessani ylös päivän kaikkein kivisintä rinnettä, sumu peitteli näkyvistä viimeisenkin elämänmerkin, kevyen ruohopeitteen laakeiden vuorten rinteillä. 4000 metrissä ei virrannut vesi ja jouduin ottamaan leiriveteni seisovasta lammikosta. Auringonlaskun aikaan näin tien läheisyydessä pienen savitalon. Katsahdin valtavan laajan, vuorten yli levittäytyvän maiseman kaukaisuudessa oleviin tummiin pilviin ja mökin lattian epämukavasta möykkyisyydestä huolimatta päätin majoittautua sateensuojaan. Pystytin sisälle telttani antamaan lisäsuojaa kosteaa kylmyyttä vastaan. Mökin seinustalla koin ympäristön täydellisen hiljaisuuden. En kuullut liikennettä, tuulenvirettä, lintujen lentoa, veden lotinaa, saati sirkkojen sirinää; istuessani kuulin vain oman hengitykseni ja vaatteideni rapinan rintakehäni nousun ja laskun tahdissa.

Nousin mökkini lattialta vasta puoli yhdeksältä. Keitin aamupuuroni silmät ristissä ja sain lähdetyksi laskemaan alamäkeä vasta kymmenen aikoihin, tietäen, etten välttämättä ehtisi Cajabambaan ennen pimeän tuloa. Sinne aioin kuitenkin polkea. Laskuvoittoinen tie oli pinnaltaan keskimäärin niin huono, että saavuttuani kolmessa tunnissa pieneen kylään, olin polkenut vasta 33 kilometriä. Söin kylän markkinoilla lounaallisen kalaa, kananmunaa, salaattia ja riisiä, join elämäni ensimmäisen Inca Kolan, Perun kuuluisimman juoman ja ostin matkalle vielä toisen samanmoisen lounaan. Maksettuani hiljaisen kylän nälkäisistä ihmisistä huolta pitävä rouva kiitti minua syvästi siitä, että olin asioinut hänellä. 

Syrjäisessä tienkohdassa, vihreän, jylhän, juovikkaan ja kartiomaisen vuorenseinämän kupeessa pysähdyin kysymään paikallaan olevalta moottoripyöräilijältä oliko hänellä ongelmia. Hän sanoi, että bensatankki oli tyhjä. Kaadoin retkikeittimeni bensan hänen tankkiinsa, mutta hän ei saanut sillä tilkalla moottoria käyntiin. Mies kyseli minun tekemisistäni innokkaasto ja uteli kiinnostuneena erinäisiä seikkoja pyörästäni, joka oli hänen mielestään kovin kaunis. Minun kanssani höpöttäessä iloinen mies ei tuntunut lainkaan muistavan sitä tarinaa, että hän oli tyhjän bensatankin saartamana syrjäisellä tiellä ja kaukana seuraavasta bensapisteestä ja matkapuhelinverkosta. Mies hymyili leveästi ja toivotti minulle hyvää matkaa. Laskin vielä 15 kilometriä mutkaista vuorenrinnettä saapuakseni jokilaakson kapealle puutarhojen ja istutettujen puurivien reunustamalle maaseudun kapealle tielle. Jäin pitkäksi aikaa jumiin pellolta lehmien kanssa kotiin palaavan, painavia auroja selässään kantavan maajussin taakse. Asvaltoidulle tielle saavuttuani iltapäivä oli jo pitkällä. Pumppasin renkaat taas täyteen ilmaa ja ostin viereisen kaupan pikkutytöltä banaaneja. Hänen ystävä hihitti pikkutytön antaessa minulle ostosteni hinnan. Reagoimatta lainkaan korkeaan hintaan, annoin tytölle tyytyväisenä kolme kertaa kalliimman hinnan banaaneista kuin olin tottunut Perussa maksamaan. Käveltyäni pyörälleni kuulin tyttöjen repeävän nauruun. Yhdyin nauruun ja hymyilin heille ikkunan lävitse, ja sitten aloin taas polkea.

Hämärän tullen ihmiset olivat jo painuneet koteihinsa lämmittämään illallisia ja katsomaan televisiota. Mutainen ja kivinen tie kolisteli laukkujani ja oli jo niin pimeää, että jouduin ottamaan suurimpien kuoppien kovat tärskyt vastaan yllätyksinä. Ei minulla ollut hajuakaan siitä kuinka pitkä matka kaupunkiin olisi. Satoi vettä ja lämpöä oli 13 astetta. Saavuttuani Cajabamban kaupungin aukiolle himmeiden valolyhtyjen valaitsemia pitkiä kapeita katuja pitkin; olin kuitenkin t-paitaisillanikin vielä kovan ajopäivän lämmittämä. Ostin lepopaikan huonokuntoisesta ja likaisesta hotellista sen vuoksi, että sänky oli erittäin mukava ja paikka vaikutti hiljaiselta. Illalla kirjoitin tytöille viestin, että odottaisin heitä Cajabambassa ja että hekin mahtuisivat majoittautumaan minun suureen huoneeseeni. JoJon kysyessä mitä veloittaisin, kirjoitin: ”Lattia paikka on ilmainen, vieressäni voi nukkua 2.5 solilla ja kanssani saman peiton alla huilaamisesta veloitan 3.5 solia. Suosittelen jälkimmäistä, äärimmäisen mukavaa majoitusvaihtoehtoa”. Otin vielä suihkun, söin sen toisen pikkukylästä ostamani lounaan ja painuin petiin nukkuakseni juuri siihen samaan aikaan, kun korttelin diskoteekki avasi iltansa. 

Ensimmäistä kertaa Perussa, oli Cajabamban keskusaukiolla aistittavissa taloudellisen hyvinvoinnin merkkejä ja sitä myötä kaiken kahlitsevia sääntöjä. Kaupungin pääkatu oli laatoitettu viihtyisäksi kävelykaduksi; eikä sillä saanut pyöräillä. Uudehkon kirkon edustalta alas kaareutui kauniit rappuset, joiden reunuksilla lotisi auringonpaisteessa pikkuruisia sateenkaaria heijastavat kristallinkirkkaat suihkulähteet. Täydellisen vihreällä ja pehmeälle nurmella ei saanut kulkea, saati levähtää, joten pistin makuulle puiston marmoriselle, selkänojattomalle penkille. Tuskin viereisellä penkillä istuvat järjestyspoliisit katsoivat makaamistanikaan istumiseen tarkoitetulla penkillä hyvällä, mutta eivätpähän kehdanneet mitään sanoakaan. Kasvojani lämmitti auringonsäteet, mutta paksu kivinen penkki johdatti vuoriston yön tummaa kylmyyttä vielä keskipäivälläkin. Kun kävelin puiston läpi rentoutuakseni mukavammin hostellissani, voin kyllä todeta aukion olevan nätti ja hyvässä järjestyksessä; parhaillaan järjestyspoliisit lakaisivat katukauppiaita pois sen reunoilta. 

Olin olla täysin tapoihini paatunut polkija. 70 000 kilometriin minulle ei ollut avautunut mahdollisuutta polkea tyttöjen kanssa, ja nyt, kun niin vihdoin tapahtui, olin jättänyt heidät taakseni jo kolmesti pyöräilläkseni yksin, kammetakseni halujani pyörän polkimiin pienillä vuoriteillä. Cajabambassa kova kuoreni kuitenkin mureni väsymykseen ja odotin tyttöjen saapumista kaksi päivää. Kuinka nauttisinkaan tyttöjen takana hitaasti polkemisesta. Minulla ei ole vuosilomia, mutta tyttöjen vauhdissa tunsin sentään lepääväni. Ajoimme kahdessa päivässä 60 kilometriä ja minun aktiviteettini sisälsivät pääasiassa haukottelua ja odottelua. Jalkani palautuivat polkiessakin. 

Nukuimme yön koulussa. Aamulla avasin koulun portin ulko-oven ja esitin koulupäivän alkua odottaville lapsille olevani heidän uusi opettaja. Hiljaisten lasten suut olivat ihmeestä ammollaan ja kun katsoin heitä silmiin tai puhuttelin lähemmin, he ottivat askeleita taaksepäin. Sanoin, että tänään olisi heidän onnenpäivänsä ja he saisivat itse päättää mitä haluavat opiskella. Poika vastasi minulle haluavansa opiskella englantia. Sanoin kuitenkin lapsille ainoastaan hupsutelleeni, sillä onnenpäivänne tarkoittaakin oikeasti sitä, että tänään ei ole koulua lainkaan ja voitte nyt palata kotiinne! He eivät olleet kuitenkaan yhtä hölmöjä kuin minä ja olivat yhä portin takana odottamassa opettajan saapumista, kun olin jo pakannut itseni lähtövalmiiksi.

Huamachucossa tytöt tahtoivat käydä joillakin muinaisilla raunioilla. Tyttöjen matkatessa pienellä budjetilla, kysyivät he tänäänkin majapaikkaa ensin kaupungintalolta ja sitten kirkosta. Kirkon kautta saimmekin käyttöömme kalustamattoman, mutta mukavan talon. Ihastelin tyttöjen tapaa heittäytyä ihmisten armoille ja iloitsin siitä, että he löysivät minullekin hyviä majapaikkoja ilmaiseksi. Hymyilin kuitenkin sille, etten minä ole oikein sellaisessa ”asemassa” että voisin mennä ruinaamaan ihmisiltä ilmaista majapaikkaa valittaen kuinka matkani on pitkä ja rahani vähissä, sillä mitä enemmän minä matkaan, sitä enemmän myös tienaan.

Olin äimistellyt tyttöjen tarmokkuutta. Huamachucossakin heidän palatessa retkiltä taloon, oli heillä paljon kerrottavaa siitä keitä uusia ystäviä he olivat tavanneet ja millaisilla raunioilla he olivat käyneet. Itse en ollut käynyt vielä missään. No ruuat olin ostanut ja katsellut josko iltapäiväksi nousisi mieleen jotakin kirjoitettavaa, että saisin rahaa maksaa jatkossakin niitä hotellien vuokria, sitten kun olen tienpäällä taas yksin. He pyöräilivät kuten minä, kirjoittivat blogi-päivityksiä paljon useammin, valokuvasivat tuon tuosta, kiersivät monet nähtävyydet ja museot, tapasivat paljon ihmisiä ja kävivät illanvietoissa. Tunsin itseni kuin putkessa polkevaksi pyöräilijäksi huomatessani tyttöjen imevän kaikenlaisia matkan tarjoamia kokemuksia. Kun huomasin, että JoJo oli tehnyt ja printannut jo postikorttejakin samana päivänä, kerroin hänelle kuinka olen ihmetellyt viime päivinä heidän tarmokkuuttaan.

”Olen tottunut työssäni tekemään montaa asiaa kerralla ja nyt kun saavun paikkaan, minulla on tarve tehdä asiat nopeasti. Ellen tee jotakin koko ajan, alan ajatella negatiivisia asioita.”, hän vastasi minulle. 

Iltapäivän myöhäisillä tunneilla tunsin sellaisen energian ja herkkyyden valtaavan olemukseni, että päätin itsekin nostaa perseeni ylös ja kävellä läheiseen kahvilaan kirjoittamaan. Kaupungin aukiota koristi taiteellisesti erilaisiin, muun muassa naisten, lintujen, norsujen ja kuutioiden muotoihin leikattuja puita. Istahdin kivetykselle, kuuntelin aukiolla soivaa musiikkia ja seurasin ohitse käveleviä ihmisiä. Matkalla huomasin ylävartalonsa moottoriöljyllä maalanneen paidattoman pojan ja kysyin mitä tuollainen peli oikein on. Hän sanoi sen olevan yliopiston traditio juhlia lukukauden alkua. Pian paikalle saapui hänen öljyttyjä kavereitakin. Otin heistä valokuvan ja sitten nautin askelieni kulusta kahvilalle asti. Sanat alkoivat virrata itsestään ja voin iloita ollessani kynänä sille voimalle, joka kuljetti myös kahvilan ovesta näkyneitä taivaan pilviä. 

Aamulla tie nousi kevyen tasaisesti hiljaisen maaseudun vihreydessä. Ajoimme suurten kultakaivosten ohitse, joiden ympäristön muutamissa puroissa virtasi tumma, saasteinen ja mineraalin katkuinen vesi. Kun tie jyrkkeni ja kivet kasvoivat, saapuivat jalkani sinne missä ne ovat vahvimmillaan. Tie nousi 4050 metriin, korkeammalle kuin tytöt ovat koskaan pyöräilleet. Laskeutuva aurinko värjäsi sateenkaaren taivaan putoaviin timantteihin. Hämärän vaiheilla saavuimme hylätyn koulun pihalle, jonka kapean katoksen alle pystytimme leirimme. Yläpuolellani voin nähdä eteläisen pallonpuoliskon tiheän tähtitaivaan, mutta laaksosta majapaikkaamme lähestyi raskas ja paksu, alarinteiden maisemat peittänyt pilvimassa. Reippaana tyttönä Cherry naputteli meille taas illallisen ja painuimme viileässä illassa pian makuupusseihimme. 

Laskimme taas alas ja joelta alkoi vuorinousu. Kun tytöt alkoivat työntää pyöriään heti nousun jyrkässä alussa, päätin polkaista välillä omaa vauhtia. Kymmenen kilometrin päästä pysähdyin jalkapallokentän laidalle, jossa kunnan työntekijät: kaksi hevosta, lammas ja sika leikkasivat  nurmea ihmisten seuraavaa pallopeliä varten. Olin jo syönyt ja huilannut hyvin kun tytöt saapuivat paikalle. Seuraavassa kylässä poljin kahden polttopuita kantavan vanhan naisen ohitse ja pyysin lupaa valokuvata heidän notkoselkäistä uurastustaan. Autoin hymyilevää Mariaa kantamalla polttopuut perille hänen porstuaansa asti. Kysyin onko hänen aviomiehensä vielä elossa. Hän sanoi olleensa aina sinkku, johon JoJo vinkkasi, että niin olen minäkin. Iskin ehdottelevasti silmää ehkä kasikymppiselle, pikkuruiselle, palmikkoineen ja vilkkuvine silmäkulmineen pikkutyttömäiselle naiselle. Hän vastasi minulle ratkiriemukkaalla naurulla ja massiivisella hymyllä: ”On jo liian myöhäistä.”  Siten tulin taas torjutuksi ja polkupyörämatkani jatkui yhä.

Täytimme juomapullot kylän hiljaisella raitilla istuvilla ystävällisillä rouvilla, joille yhä flirttailin, mutta en uskaltanut pettymyksen pelossa iskeä enää silmää. Ratkiriemukas iltapäivän jaettu hetki päättyi taas vuorinousun alkuun. Seuraavaan laskun rinteeltä avautui näkymä tulevan päivän koettelemukselle. Jyrkällä vuorenrinteellä mutkitteli 24 neulansilmää, joista viimeinen avautui pitkäksi korkeuksiin kohoavaksi suoraksi. Perussa tiet ovat taideteoksia. Saimme lepopaikan Mollepatan koulun luokkahuoneesta. Poikatyttömäinen, Vancouverista asti Peruun matkannut JoJo ponkaisi heti pelaamaan paikallisten kanssa lentopalloa. Lentopallopelin jälkeen kysyin JoJolta mitkä ovat parhaita asioita hänen elämässään. ”Hyvät kaverit ja heidän kanssa vietetyt villit juhlat, olut, hyvä ruoka, tanssiminen ja hyvän elokuvan katsominen… ja tietysti matkailu”, hän vastasi. Suloinen tyttö ei ollut koskaan ennen matkaansa pyöräillyt ja oli kasvanut matkaajana valtavasti. Kysyin kysymykseni siksi, että olin aistinut hänen kaipaavan valtavasti asioita joihin hän oli kotona tottunut. Hän oli jo taipuvainen valitsemaan helpoimman vaihtoehdon. Puheet pienistä teistä tai pitkistä päivistä saivat hänet haluttomaksi. Hän saattoi tarrautua tienvarrella täkäläisten tanssiin, unohtaen tulevat aavikkoiset kilometrit ja jälkeenpäin kehua kuinka hienoja ihmiset olivatkaan. Pian hän saattoi kuitenkin väsähtää kireäksi ja tylsistyneeksi, eikä häneen saanut minkäänlaista yhteyttä. Hän saattoi olla täysin ympäristön lumoissa ja ilonsa kukkuloilla, mutta pian hänen olemustaan painoi taas kaipuu kotiin. 

Nyt illallistamme reippaana pilkkova, Los Angelesista asti pyöräillyt Cherry oli eri maata. Hänen silmänsä syttyivät innostuksesta puhuessani niistä syrjäisistä reiteistä, joita olin etsinyt kartoista ja satelliiteista. Hän imi minulta oppia siitä miten pitää pyöränsä kevyenä ja huollettuna, miten säätää ajoasentoa ja kuinka syödä ja juoda tienpäällä. Hän oli vahva ja aiemminkin muutamia lyhyitä matkoja Euroopassa tenhyt kokenut polkija, joka tee kaikki matkansa Lontoossakin polkupyörällä. Maratoninkin juossut tyttö halusi selvästi uusia, vaativampia haasteita. 

Lähes mustiksi tummuneet vuoret kohosivat majesteettisesti rotkon toisella puolella, kun alapuolellani hiekkaista tietä mutkittelevat tytöt piirtyivät maisemaan mitättömän pieninä pisteinä, kuin niityllä uhertavina muurahaisina. Olin vaikuttunut, että nuo pienet tytöt tulisivat polkemaan vielä samana päivänä ylitse taustalla olevien hämmästyttävän jyhkeiden vuorten. Itse vietin edellisen päivän poljinrokkaamiseen jälkeen krapulapäivää ja haukottelin aina hitaamman tytön perässä. Jojon edellisen illan pelko näkyneitä neulansilmiä kohtaan oli ladannut hänet voimalla ja hän aloitti kovaa tahtia. Saavuimme Cherryn kanssa juhlatunnelmissa olevalle aukiolle kuitenkin ennen häntä. Puistoon saapuessaan JoJo antautui vielä ihmisten seuraan tanssimaan. Tanssin jälkeen hän näki kaiken kahtena ja Cherryn piti hakea hänelle kiireesti ensiavuksi sokerinen kolajuoma, ettei hän tuupertuisi. Hän oli jättänyt taas juomatta ja syömättä, eivätkä vuorinousut anna armoa leikkivälle. En tiedä tarkalleen mitä kaupungissa juhlittiin, mutta sen kuulin, että tanssivan ja soittavan ihmisparaatin edessä kävelevä härkä tultaisiin pian tappamaan: ”eli kaiketi uhraaman jonkin paremman ja tärkeämmän idean puolesta kuin lehmä itsessään on”, ajattelin. Vaikutti ettei rennon oloisella lehmällä ollut lainkaan tietoa sen tulevasta kohtalosta; tai sitten se vain nautiskeli täysin siemauksin viimeisistä hetkistään lehmänä. Ihmiset nautiskelivat juomalla alkoholia. 

Olin etsinyt satelliiteista mitä mielenkiintoisimman reitin pienillä poluilla yli 4200 metrin korkeudessa olevien kahdentoista järven erämaan. Aistin kuitenkin, että vuoret ja flunssa olivat jo imeneet halut seikkailla jo aiemmin innokkaan Cherrynkin mielestä ja kenties tyttöjen iloinen seura oli pehmentänyt minuakin niin, etten lähtenyt tappelemalla kääntämään tyttöjä poluille ja laskin siten itsekin helpommille taipaleille.

Juhliva ihmiskulkue käveli laajana rintamana ylämäkeen. Siirryin tiensivuun. Rummut paukuttivat luihin asti jumputtavaa meteliä. Etujoukoissa hirviöt tanssivat ja riehuivat. Yksi tunki puhelintaan minulle, irvistäen rumalla naamallaan ja käskien minun soittaa jonnekin. Soitin äidilleni. Toinen tunki yhdellä kädelle riepottelemaansa vauvan persettä suoraan naamalleni. Kolmas painoi tapetun kissaeläimen iholleni. Neljäs myi minulle nenäliinoja. Viidennen viikate viisti ohimoani. Kepit heiluivat. Rummut paukuttivat jo niin lähellä, että jyrkässä rinteessä kivet pyörivät pois peppuni alta. Näytelmän takana ihmisjoukko käveli rauhallisesti. He taputtivat; ja nauroivat minulle. Nyt tie oli taas tyhjä. Voin jatkaa matkaa. Kaikkeen sitä tuleekin Perussa poljettua, ajattelin. Alempana pysähdyin vuorenrinteelle. Vihreä viljelty maa levittäytyi edessäni kuin kuiville vuorille kadotettuna paratiisina.

Laskimme kuuman jokilaakson pohjalle asti. Rutikuivassa ympäristössä jokivarren kasvienkin lehdissä oli vain haaleaa väriä. Joki voimalla ryöpytessään oli siepannut matkaansa niin paljon tummaa maata, että peseydyin viileässä kaakaossa. Nukuin yön ilman telttani kattoa ja makuupussia. Aamulla ostimme hedelmiä talosta jonka maalla telttailimme. Aavikkoisessa rotkossa asuvan perheen talon jokainen kulma oli sotkuinen ja pölyinen. Perheen pienin poika pillahti itkuun joka kerta lähestyttyäni häntä. Perheen suttuinen tyttö kiusasi koiraansa ja teki vesi-ilmapalloja.

Matkamme jatkui jyrkässä ja jylhässä kanjonissa. Vieressäni nousivat lähes pystysuorat aikoinaan merenpohjasta vuoriksi mannerlaattojen törmäyksessä rypyttyneet seinämät. Kallioissa oli näkyvissä merenpohjan kerrostumia. Kanjonin levennyttyä aukesi näkymä rosoisille, huiman korkeille vuorten huipuille. Tie vietti alamäkeen ja vastaani puhalsi Tyyneltä valtamereltä asti meren uutisia kuiskaava, lämpötilan siedettävänä pitävä viileähkö tuuli. Ohitin kaivoskylän, jossa oli maailmanlopun tunnelma. Talojen edustoilla istui vain muutamia, kaiketi miehiään päivät pitkät odottavia nuoria, lihavia ja hymyttömiä naisia. Talojen seinät valuivat likaa ja hiilen mustaa. Ympäröivät rinteet olivat koneiden rikkomia. Läheinen tiilenpolttamo vaikutti hylätyltä.

Rannikolle oli matkaa vain 70 kilometriä. Vaihdoimme kanjonia ja nyt mereltä puhaltava tuuli oli myötäinen.  Poljimme kymmenien pimeiden ja kapeiden tunnelien lävitse. Hiekkaista ja pöllyävää tietä reunusti nyt seinämät, joilta oli tippunut tuhansia suuria kiviä tielle. Itse valitsin ajolinjani ja taukopaikkani niin, etten olisi kielekkeiden alla. Pistin merkille rentojen ja pelottomien tyttöjen pysähtyvän mihin sattuu ja pyöräilejän suoraan kielekkeiden alla. Huomautin heille riskistä tulla kiven murskaamaksi. He eivät olleet kuulemma edes ajatelleet vaaraa, mutta kun tartutin heihin pelkoni, eivät hekään enää kyykistyneet pissalle mihin sattuu. 

Pysähdyimme ostamaan virvokkeita pienestä kylästä. Istuttuamme pölyisellä penkillä peltikatoksen alla ja syödessämme mandariineja, kommentoi JoJo kuinka kojun lihava teinityttö - jonka ilmeettömät kasvot eivät olleet värähtäneetkään ostostemme aikana – saattoikaan olla niin iloton. Hymyilin sille kuinka JoJo piti hymyttömyyttä negatiivisena seikkana ja sitten käskin hänen katsoa ympärilleen. Eteemme oli juuri pysähtynyt bussi, josta alas laskeutuneet miehet kusivat nyt kojujen takapihoille ja parkkipaikalla olevan kaivurin renkaille. Pihamaat toimivat roskiksina. Yksi nainen kasteli kauppansa edustan pölyistä tietä, jotta ilma pysyisi hengitettävänä. Iltapäivän kuumuudessa kaikki istuivat varjossa. Vain muutamat matkalaiset ostivat limsaa, vettä, sipsejä tai hedelmiä. Ympäröiviltä vuorilta valui rutikuivaa hiekkaa. Miehet vetivät sepaluksensa kiinni ja bussi jatkoi matkaansa kohti vuoria, jättäen peräänsä silmäluomet sulkevan pölypilven. Ainoastaa yksi tai kaksi matkaaja osti jotakin. Pölypilven laskeuduttua hymyttömät naiset alkoivat odottaa seuraavaa ohikulkijaa tässä eristyneessä, rutikuivassa kanjonissa. 

Poljettuani eteenpäin, pohdin minkälaisia ovat olleet ne unelmat ja ajatukset, jotka ovat kuljettaneet ihmisiä tämänkaltaiseen karuun paikkaan. Kylässä oli väliaikaisuuden henki, jossa yksi ei sekä synny että kuole. Parin poljetun tunnin kuluttua tienvarressa kohosi rappuset hylätyn kaivoksen rapautuneelle rakennukselle. Pystytimme leirimme sen täydelliseen harmauteen. 

Aamulla heräsin kuullakseni vain kevyen tuulenvireen ja joen pauhun. Hajuttoman kanjonin yhdellekään harmaalle kivelle ei paistanut paksun pilvisen taivaan takana vielä piileskelleen auringon säteet ja öisestä sateesta huolimatta en voinut nähdä karussa maassa yhtäkään kasvia. Pakkasin tavarat, avasin teltan vetoketjun, laiton telttakankaat kuivumaan ja istahdin aamupalalle. Olin aamutoimissani taas nopea kuin hiottu ja tehokas robotti ja tyttöjä odotellessani saatoin maistella aavikon olemusta syvemmin.

Olimme juuri syöneet lounaan. Laskin lyhyessä alamäessä kovaa vauhtia JoJon ohitse. Vaikka seuraavassa ylämäessä oli jyrkkyyttä vain kaksi prosenttia, etenin ainoastaan kuusi kilometriä tunnissa. Meno maistui omituisen raskaalta. Tutkin mäen jyrkkyyttä ympäristöstä ja ajotietokoneestani vielä muutaman kerran. En voinut ymmärtää mikä kehooni oli mennyt lounastauolla. Tarkistaakseni onko luuloni hitaasta vauhdista vain kuvitelmaani, katsoin taakseni saavuttavatko tytöt minua. Kyllä, he saavuttivat minua nopeasti. Pysähdyin välittömästi tarkistamaan rullaavatko renkaani. Takanapa oli lähes täysin jumissa.

Minulla ei ollut avaimia avata napaa, ja vaikka olisi ollutkin, vaikutti ilmeiseltä, etten olisi voinut tehdä mitään. Yritin jatkaa matkaa, mutta jouduin ajamaan vaarallisesti pikalinkku löysällä ja matkani eteni siitäkin huolimatta hitaasti. Tytöt olivat menneet menojaan ja jäin tienvarteen liftaamaan. Hiljaisella tiellä kesti lähes tunnin ajan ennen kuin sain pysäytettyä pikkubussin, jonka kyydissä pääsin Huarazin kaupunkiin asti, josta saatoin olettaa löytäväni uuden navan. Canon del Paton kanjonin 47 tunnelin tie jyrkänteen reunalla lienee yksi maailman vaarallisimpia. Kapea tie on periaatteessa kaksisuuntainen, mutta tunneleissa ei mahdu kulkemaan kuin yksi auto kerrallaan. Kun tunneliin oli päässyt auto molemmista suunnista, oli toisen peruutettava pois. Pikkubussin etupyörät viistivät monesti rotkon reunaa. Hämärän jo laskeutuessa näin useita pilvien yllä viimeisissä auringonsäteissä paistattelevia yli kuusitonnisten vuorten lumisia huippuja. Saavuin Huaraziin alle kolmessa tunnissa ja tulevana päivänä sain vaihdettua monesta kohtaa haljenneen takanavan.


 

Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Lämmittely

Brasilia

Malesia ja Thaimaa

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Burundi-Tansania

Argentiina-Chile