Kolumbia

Tämä kirje kertoo etapista Helsinki-Vantaa - Bogota - Zipaquira - Villa de Leyva

Isäni pysäytti autonsa Helsinki-Vantaan lähtöterminaalin eteen. En astunut autosta heti ulos. Minulla ei ollut mitään sanottavaa, eikä ollut isällänikään. Se nyt vain oli niin, että olin taas lähdössä tienpäälle. Sanoin hetken hiljaa istuttuamme: ”Hommat on hoidettu, jatkan nyt matkaa.”

Terminaalin kynnyksen kohdalla hiljaisuus muuttui vahvaan tuntemukseen matkan alusta; koin sen suuruuden, pitkän keston ja raskauden koko olemuksessani. Huomasin surullisesti kuinka tuttu ympäristö jäi taas kerran taakseni. Kuitenkin hyvin pian naurahdin, koettuani tietämättä tietäen, ettei matkani ole koskaan alkanut, eikä se voi siten olla suuri, pitkään kestävä tai edes raskas. Tuntemuksen laskeuduttua, avauduin kokemaan tilassa edessäni olevan vilskeen. Lähtöaula oli täpösen täynnä ihmisiä. En ollut koskaan nähnyt niin pitkiä jonoja samassa paikassa. Ohitseni vipelsi suuri joukko lyhyitä kiinalaisia turisteja ammattimaisella, kyynärpäitä taidokkaasti käyttävällä jonotustekniikalla. Hymyilin heidän olemuksesta paistavalle kiireelle. En päässyt pyöräni kanssa edes jonon perälle asti, sillä en mahtunut kulkemaan ruuhkassa leveän pyörälaatikon kanssa.

Jäin paikalleni odottamaan jonon ohi kulkeutumista ja sen perän saapumista kohdalleni. Pian virkailijanainen tuli kysymään minulta onko pahvilaatikossani polkupyörä. Vastaukseni jälkeen hän ohjasi minut suoraan tyhjälle Business-luokan tiskille, enkä joutunut siten opettelemaan kiinalaista jonotustekniikkaa. Lennollakin oli kivaa.

Pyöränkasaamista, varusteiden järjestämistä ja ruokakaupassa käymisiä lukuunottamatta en tehnyt juuri mitään ensimmäisinä päivinä Bogotassa. Tuntui kuin olisin vain katsellut ja kuunnellut. Kävelin pääkaupungin kaduilla, mutta ikään kuin mikään vastaantuleva ei olisi koskettanut minua: en tavannut ihmisiä, eikä kukaan puhunut minulle. Yhtenä päivänä kadulla näin tuhansia poliiseja pitämässä mielenosoittajia järjestyksessä, silmissäni kirveli kyynelkaasu, pujottelin kadulla lojuavien, aiemmin ilmassa lentäneiden tuhansien kivien välissä ja kuulin viimeisten mielenosoitusjoukkioiden vihaisia huutoja. Illalla nähtyäni kuinka muut matkaajat hostellissa juttelivat mielenosoitusten väkivallasta, sen uhreista ja suunnitelmistaan jättää Kolumbia mahdollisimman pian, ymmärsin, etten ollut kaupungin väkivallan sydämessä käveltyäni edes ajatellut mitä on tapahtumassa ja huomioni voisi korkeintaan tiivistää kevyeen ajatukseen: ”Onpas ihmiset taas keksineet omituisen tavan kutoa onnea ja tehdä rauhaa.”

Eräänä toisena päivänä Bogotan kävelykadun penkin vasemmassa päädyssä kerjäläinen teki työtään ja oikeassa päädyssä juoppo nuokkui siten, että taisi olla jo lopettelemassa työpäiväänsä. Istuin heidän väliin. Kumpikin oli niin syvästi uppoutuneena työhönsä etteivät edes huomanneet minua, kun vilkuilin heidän suuntaan tervehtiäkseni.

Kuhisevalla kadulla ymmärsin ettei Naantalin ranta, jossa olin kesän ajan kirjoitellut ja istuskellut, olekaan koko maailmaa. Täällä maailma vaikutti kovin paljon suuremmalta. Ihmiset vilistivät ympärilläni suurena massana ja ainoastaan me kolme miestä istuimme ja olimme paikoillamme. Toinen kavereistani näki ohitse kävelevät ihmiset rahana ja juopon työpäivä oli nyt jo päättynyt sammumisen rauhaan. Aistin ympäristön kuin rakennustyömaana, jossa ihmiset ryntäilevät luomassa omaa elämäänsä. Sillä istuinko puistonpenkillä Bogotassa vai Naantalissa, ei vaikuttanut olevan mainittavaa eroa, joten ehkä siellä Naantalin rannassa oli sittenkin koettavissa koko maailma. Olin nyt kuitenkin kokemassa saman Bogotassa ja ihan hyvä niinkin. 

Menneet viikot kotona olivat olleet työntäyteisiä. Mieleni lähteestä oli kummunnut lukemattomia ajatuksia. Nekin hetket, joina hiljententyminen ja lepo tapahtuivat, olivat kuin maan alla lämpeneviä qeysireytä ja pian huomasin uuden ajatuksen taas kiehuvan ja räjäyttävän minut energiallaan työn touhuun. Matkavalmistelut ja asiat vyöryivät vauhdilla siihen suuntaan mihin niiden tuli kulkea. Oli kuin olisin vain seuraillut ajatuksiani ja tekemisiäni keskellä kuumintakin vilskettä, aivan kuten nyt tarkkailin elämää Bogotan kaduilla. Se, että kova touhuaminen oli rasittanut tätä samaa vartaloa joka nyt kirjoittaa Bogotassa, ei tuntunut lainkaan henkilökohtaisemmalta kuin se, että seurasin nyt kolumbialaisten ihmisten arkista säntäilyä kolkkojen korkeiden rakennusten, mainoskylttien, pöllyävien roskien ja ylängön viileyden peittelemällä kadulla. Tunsin raukeudessani todella olevani kuin maan alle lepoon piiloutunut, juuri räjähtänyt geysir. Tiesin geysirin luonteen levätä ja sitten purkautua, joten vain katselin ja seurailin, sen enempää odottamatta mitä seuraavan purjauksen energia saisi minut tekemään. Ajattelin kuinka ihmiset saapuvat geysirille ihastelemaan sen purkautumista, mutta se mistä geysirin räjähtävä maanpäällinen näytös saa muotonsa, on kuitenkin maansisäinen hiljaisuus.

Päivien kuluessa olemukseni muuttui ja aloin jäädä suustani kiinni ihmisten seuraan. Olin jo niin ulospäinsuuntautunut, että tunsin intoa lähteä kameran kanssa ulos kävelylle. Olin ollut niin hiljaa edellisen viikon ajan, että tuntui kuin en olisi koskaan tehnyt mitään ja kaupungille kamera taskussa lähteminen jännitti ja vaati melkoisen epämukavuuskynnyksen ylittämisen.

Olin kävellyt vasta puolisen tuntia, mutta tavannut jo kaksi ihmiskohtaloa; Suomessakin käyneen nykyisen kerjäläisen, ikivanhan entisen merimiehen ja maailmanmatkaajan. Jutustelun hiivuttua hän alkoi valittaa nälkäänsä ja pyysi rahaa. Tiesin, että minulla on taskussa yksi iso ja toinen pieni seteli. Minulla ei ollut ajatusta siitä, kuinka paljon haluaisin antaa miehelle, joten päätin vetää taskusta yhden setelin ja arvon jota se edustaa olevan oikea summa antaa tälle uudelle tuttavuudelleni. Sormeni vetivät taskunpohjalta suuremman setelin, joka nosti sen vastaanottajan suun maireaan hymyyn. Aukiolla, jota reunustaa Kolumbian hallituksen päärakennukset, tapasin kirjoituksiaan kauppaavan runoilijan, joka tosin olisi mieluummin halunnut olla sarjakuvakuvapiirtäjä, mutta oli nyt kuulemma tyytynyt osa-aikaisesti tähän huonompaan vaihtoehtoon, kun se parempi vaihtoehto ei ollut tuottanut toivottua toimeentuloa.

Kävelin vain ja kuvattavat kohteet tulivat vastaani omalla tahdillaan. Huomasin kahden ihastuttavan oloisen tytön istuvan hellästi vierekkäin suuren kirkon rappusilla. Eräs kaupustelija oli heidän kimpussaan ja jäin kirkon rappusille odottamaan tilan avautumista. Pian pyysin tytöiltä lupaa valokuvata heitä. He suostuivat siihen mielellään ja silminnähden iloitsivat mallin töistään.

Nyt tuntui että kaikki ihmiset avaavat suunsa minulle. Levossa olin kenties lämmennyt, kiehunut valmiiksi uusille seikkailuille kuin maansisässä huilaava geysir. Tyttöjen kysyessä kysymyksiään, sanoja saapui suustani vuolaasti. Minun hyvin heikon espanjankielen ja heidän hyvin heikon englanninkielen taidosta huolimatta kommunikointi tapahtui. Hetkessä oli läsnä samanlainen ilo ja keveys kuin aiemmissa hetkissä joina istuin samassa paikassa yksin. Nyt kuulin vain myös itseni puhuvan muiden ihmisten lisäksi. Puhuimme hyvin yksinkertaisin sanoin hyvin yksinkertaisista asioista, mutta kommunikoinnissa läsnä oleva ilo oli ilmeisesti molemminpuolista, sillä he kutsuivat minut kahville.

Kahvipöydässä jatkoimme Katherynen ja Paolan kanssa keskustelua siitä mistä olemme kotoisin, mitä teemme, minne olemme menossa ja niin edelleen. Tunsin, että jokaisen kysymyksen ja vastauksen jälkeen tytöt kiinnostuivat minusta yhä enemmän. Erityisesti he olivat kiinnostuneita siitä mitä minä olin tehnyt jo vuosikausia: polkenut polkupyörää, ottanut matkan varrella valokuvia ja kirjoittanut muistiin kokemuksiani.

Koin että etenkin toinen tytöistä – Paola joka asui Bogotassa ja olisi kaupungissa vielä seuraavana päivänäkin - oli ikään kuin tarttumassa minuun ja hän kysyikin: ”Missäs olet ja mitäs teet huomenna.” Sitten hän kysyi haluaisinko opetella espanjaa ja englantia yhdessä. En vastannut kysymykseen haluaisinko opetella kieliä hänen kanssaan, mutta vastasin suoraan siihen kysymykseen, jonka hän kysyi omissa ajatuksissaan, mutta joka tuli jännittyneestä mielestä ulos toisiin sanoihin verhoiltuna: ”Tottakai, tapaisin sinut mielelläni uudelleen huomenna.” Palasin hostellille sellainen mukava lämpö sydämessäni jonka vain ihastuttavien tyttöjen kohtaaminen saattaa suoda. Rojahdin sängylleni ja muistoina mukaani kulkeneet valokuvat kertoivat minulle tyttöjen olleen hyvin kauniita.

Seuraavina päivinä opin espanjankieltä nopeasti, sillä tapasimme Paolan kanssa lähes joka päivä, istuime kahvilla ja höpötimme niitä näitä. Eräänä iltana teimme Paolan ja hänen ystävänsä kanssa pitkän kävelylenkin kaupungin pimeillä kujilla. Autojen valot vilisivät silmissä, lottokuponkikauppiaat nykivät silloin tällöin hihaani ja ihmispaljous ja kapeat kävelykadut pakottivat usein pujottelemaan. Istuimme sitten alas ravintolaan syömään tai seisoimme liikennevaloissa, oli ilmassa runsaasti melua. Aivan kuin Paolan ystävä olisi jatkuvasti tarkkaillut onko Paolan ja minun välillä niin sanotusti tapahtumassa jotakin. 

Illan mittaan tunsin että kohtaloni on kulkea, tunsin poltteen palata polkemaan. Kieleni päähän tuli sanoja Paolalle, jotka kertoisivat siitä, että minun on aika lähteä. En tiedä, ehkä ympäröivän hälinän tai hänen ystävänsä uteliaan olemuksen vuoksi sanat pysyivät vain ajatuksen tasolla. 

Illalla viestitin kuitenkin Paolalle siitä miten viime päivinä mielessäni oli käynyt sellaisia ajatuksia, että olisi kiva jäädä mukavan tytön luokse Bogotaan pidemmäksikin aikaa, mutta tänään kuitenkin tunsin olemuksessani, että on aika lähteä. 

Hän vastasi ymmärtävänsä, että minun tulee lähteä, jatkaa elämääni ja tehdä omaa työtäni. Hän sanoi olevansa Bogotassa, jos haluan tulla takaisin. Hän sanoi, ettei halua olla este tielläni. Vastasin, ettei hän voi olla este, koska minulla ei ole tietä. Tunsin vahvasti, että sanojensa takana hän tahtoi minun jäävän kaupunkiin. Tiesin, että välillämme roihuava halu ei ollut sauhunut vielä kokonaan taivaan tuuliin. Sanoin hänelle voivani tulla pohjoisesta takaisin etelään Bogotan kautta. Hän piti ideaa erinomaisena.

Seuraavana aamuna laukkuni olivat pakatut. Odotin Paolan saapuvan. Istuimme hetken kahvilassa ja sitten aloitin matkani halauksen ja poskisuudelman saattelemana. En tiennyt, tulisinko takaisin Bogotaan tapaamaan häntä, mutta tunsin, että se olettamuksena tulisi polttamaan välillämme roihuavaa halua.

Olin ollut Bogotassa kymmenen yötä ja menneinä viikkoina asiat olivat loksahdelleet paikoilleen niin joutuisasti, että nyt Bogotan tukkoisessa liikenteessä minulla oli vain puhdas into polkea eteenpäin tiellä tuntemattomalla, tällä tiellä tiettömällä. Pysähdyin kun auto löi jarrut pohjaan edessäni ja jatkoin matkaa kun tie oli taas vapaa. Katselin suurkaupungin sekavia, sotkuisia ja ruuhkaisia tienvarsia. Haistoin raskaan, pakokaasuista kitkerän ilman. Usein olin jäädä liikenteen jalkoihin ja toisaalla jätin seisovat autojonot kauas taakseni. Kulkuani vauhditti tekemättä tekemisen tahdikkuus ja jalkani toimivat kuin vastarasvatut. Kevyt myötätuulen henkäys puhalsi minut nopeasti 55 kilometrin päähän Zipaquiraan.

Zipaquirassa vietin kolme päivää sohvasurffari Carloksen perheessä äidin ja kolmen aikuisen lapsen seurassa. Päivien aikana vaihdetuissa sanoissa, ohitse liitäneissä eleissä ja jaetuissa hetkissä ollut rikas yksinkertainen riemu oli niin mukaansa tempaavaa, että tuli hetki, jolloin halusin säilyttää tuon kaiken ihanuuden. Kolmanteen iltaan mennessä olin kuitenkin tavannut jo monta uutta ystävää ja yrittänyt puhua espanjaa tiukasti keskittyen niin monta tuntia, että mieleni oli väsynyt ja tunsin taas jaloissani poltteen palata polkemaan yksinäisiä ja hiljaisia kilometrejä. Kyse ei ollut siitä, että aloin voida perheessä huonosti tai etten malttanut pysyä poissa polkemasta, vaan ne asiat, joiden tuli niiden päivien aikana tulla täyttymykseensä, olivat sen jo kokeneet ja siten minun oli vain luonnollisesti aika jatkaa matkaa, kulkea jälleen halujen ajamana halujen lähteelle. Ymmärsin että tällaista matkamiehen elämäni on yksinkertaisuudessaan aina ollut, on ja tulee olemaan tälläkin juuri alkaneella matkalla

Olin polkenut vasta muutaman kilometrin rekkoja kuhisevalla kapealla, pohjoiseen johtavalla päätiellä, kun yhtäkkiä päätin vaihtaa tietä ja suunnata Villa de Leyvan sijaan kohti Sogamosoa. Kulkeakseni kohti koilista, kysyin ihmisiltä suuntaa maaseututeiden tiheässä verkostossa. Laajan laakson ikivihreiden peltojen ja laidunmaiden tasaisuus antoivat ensitahdit tanssilleni vuorinousun kanssa. Jatkuva periksiantamaton paine polkimissa välittyi happoina reisiini vain kaikkein vaativimmissa kohdissa, yli kymmenen prosentin jyrkkyisissä kivisissä kinkamissa. Toki jouduin käyttämään vaihteista pienimpiä ja passaaman vauhdin mahdollisimman hitaaksi loivemmissakin kohdissa, jotta pääsin vuorenhuipulle 3100 metriin suhteellisen vaivattomasti. Asvalttitielle saavuttuani minulle selvisi, että olin juuri sillä samalla tiellä, jolta päätin siirtyä polkemaan kohti Sogamosoa. Olin tehnyt harharetken, eikä minun sitten tullutkaan kulkea Sogamosoon, vaan lähdin taas polkemaan kohti Villa de Leyvaa.

Pysyin 20 kilometrin matkan ajan päätiellä, kunnes käännyin taas maaseudun pikkuteille. Aiemmin päivällä ihmiset eivät osanneet ohjata minua sille tielle, jolla ilmaisin haluavani kulkea, mutta koska en tuntenut polkeneeni väärään paikkaan, kuljin yhä eteenpäin maaseudun ihmisten neuvoista vaaria ottavana. Kun tunsin uupumuksen hiipivän jalkoihini, pyysin leirivettä maatilalta ja aloin kulkiessani etsiä mukavaa telttapaikkaa. Toinen tutkimusmatkani tieltä sivummalle johti minut piikkupuskien läpi suojaiselle nurmialueelle, joka vaikutti oivalta paikalta levätä. Kävin hakemassa pyöräni tieltä, istahdin alas nurmelle, hengähdin hetken pyörääni vasten nojaten, tarkastelin missä olen ja vasta myöhemmin pystytin leirini. Maanpinnalla elin nyt elämää, jossa kämmenet ja kynnenaluset ovat maasta mustana; se ei minua tässä kauniissa kolumbialaisessa leirissä kuitenkaan harmittanut, sillä maan oli oltava ensiluokkaista, sen tuottaessa shakirantapaisia tyttöjä silmieni iloksi kuin liukuhihnalta.

Aamulla otin älypuhelimeltani espanjankielen kurssin ja koulun jälkeen jatkoin matkaa. Pysähtyessäni tienvarteen aistin tyyneyden, tuulen suhinasta vapaan hiljaisuuden, johon ääninä kohosi ja laskeutui ainoastaan viereisten puiden oksilla sirkuttavien lintujen laulu. Autoja en ollut nähnyt pitkään aikaan, maasto oli täysin tasainen ja tie asvalttia. Lehmät popsivat piikkilanka-aidan takana rehevää ja korkeaa ruohoa. Maatilojen monen muotoiset katot piirtyivät vasten laakson reunoilla kohoavia vuoria ja pilvinhattarat verhosivat korkeimmat huiput vaaleudellaan. Olisivatkohan ajatukseni pitäneet pyöräilyä täällä yhä täydellisyytenä, jos ne olisivat tienneet, etten taaskaan kulkenut siihen suuntaan, johon ajatukset olivat aiemmin aamulla miettineet kulkevansa.

Pojat pellon varrella neuvoivat minut kohti Villa de Leyvaa, osoittaen kädelllään juuri siihen suuntaan mistä olin tulossa. Käännyin ympäri ja siinä samassa hetkessä tajusin, että minullahan on nyt ensimmäistä kertaa matkassa mukana älypuhelin, jossa on GPS ominaisuus. Voi, että suunnistaminen oli jatkossa helppoa. Vuorinousut painoivat kuitenkin yhä jaloissa ja niitä oli vielä kaksi ennen Villa de Leyvaa.

Ketunlenkit kiertäneenä päivä venyi pitkäksi ja tunsin kestävyyteni olevan koetuksella. Jaksoin yhä polkea, mutta tunsin, että jokainen poljettu kilometri lisäsi rasitusta nopeasti. Villa de Leyvassa lihakseni olivat säikeiltään haavoittuneet, sydän tahtoi lepoa ja mieli oli tyytyväinen hetken tauosta kokemusten ilotulituksessa. Minun oli aika pysähtyä siksi aikaa, kunnes kehooni laskeutuisi taas järjestys, uudet rasitukset tervetulleeksi toivottava selkeys. Ymmärsin että tätäkin matkamiehen elämäni on yksinkertaisuudessaan aina ollut, on ja tulee olemaan tälläkin, tänään lähes 100 kilometriä kulkeneelle matkalla.

Suihkun, ruokailun ja levon jälkeen palasin internetin maailman. Paola viestissään pyysi minua soittamaan. Puhelimessa hän kertoi kaivanneensa minua. Vastasin hänelle myös ajatelleeni häntä. Sitten hän kysyi:

”Miksi?”

 

Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Kolumbia 3

Malesia ja Thaimaa

Peru

Uusi matka alkamassa

Kolumbia 2