Itäinen Tiibet

Kiinan ystävällisimmäksi viisumitoimistoksi kehuttu Shangri-La:n poliisiasema liimasi ja leimasi passiini uuden 30 päivän viisumin. Pidennyksen jälkeen minulla oli aikaa Kiinassa vielä 45 päivää. Se sopi minulle mainiosti, sillä Tiibet ei korkean ilmanalan vuoksi ollut paikka, jossa halusin pyöräillä tuli perseen alla. Vaikka tiesin, että tulisin ajelemaan Tiibetin vuorilla niin rennosti kuin mahdollista, oli vatsassani silti hieman normaalia tienpäälle paluuiltaa enemmän perhosia. Edessäni oli yli 5000 metrin vuoronousuja.

Viikon korkeanpaikanleirillä Shangri-La:ssa (3200 m) ei kunnolleni ollut tehtävissä enää mitään ja hain lisävauhtia pyörän keventämisestä, sillä jokainen ylimääräinen kilo ylämäessä hidastaa vauhtia 1,25 %. Tyhjensin pyörälaukut turhuuksista ja Felttini keveni viisi kiloa, joten ylämäkivauhtini nousi lähes kuusi prosenttia. Lähetin Tiibetissä turhat, mutta myöhemmin tarvitsemani tavarat odottamaan Himalajan toiselle puolelle netistä löytämääni pyöräkauppaan Kathmanduun. 

Ensimmäinen ajopäivä oli kevyehkö, mutta toisen päivän aamuna edessäni oli Yunnanin maakunnan viimeinen seinämä, 2000 metrin jokilaaksosta 4400 metrin kolmoishuipulle kohoavaa 54 kilometrin mäki. Kuukausien  ponnistelut näyttivät onnistuneen täydellisesti. Poljin käsittämättömällä keveydellä. Nousussa oli lämpöä vain 0-10 astetta ja mukulakivistä, hiekkaista ja mutaista tienpintaa piiskasi vesisade. Sankan sumuverhon takaa näin vain silloin tällöin pienen vilahduksen vuoriston jylhistä maisemista ja syksyn upean ruskan väreistä. Ranskan ympäriajossa ei ole koskaan ajettu yhtä massiivista nousua. Pyöräilin kaikki kolme nousua ylös 50 kiloisella pyörälläni yhteen pötköön. Poljin Tiibetin matkani alkuun todellisen pommin. 

Seitsemän tunnin polkemisen jälkeen saavuin kolmannelle 4220 metriä korkealle huipulle t-paidassa ja shortseissa, vaikka lämpötila oli vain 0 astetta ja vettä satoi edelleen. Alamäessä minua eivät pitäneet lämpimänä enää edes talvivaatteet ja kolmen tunnin hämärässä ja pimeässä lasketun alamäen jälkeen saavuin hytisevänä Deqinin vuorenrinteellä sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Kirjauduin hotelliin, joka mainosti kuumaa suihkua. Muovisesta suihkukopista sain kuitenkin vain toisen jääkylmän suihkun ja päivän ennätykselliset 2900 metrin nousulukematkin olivat viltin alla hytistessäni vain jäätävä muisto. Heti ensimmäinen nelitonninen nylki minusta voimat sekä alistutti minut vastahakoisesti laskemaan ylämäkivauhtiani 1,25 prosenttia, ostin lämpimät hanskat ja sadehousut.

Kaksi päivää riittivät palauttamaan jalkani sellaiseen kuntoon, että kipusin Deqinistä 11 km helpon mäen vaivattomasti ylös. Voimakkailla jaloilla polkiessa mieli lepäsi ja suurikin haaste oli nautinnollinen. Ylämäki johti minut Meili-vuoren(6740 m) näköalapaikalle ja sain ihastella korkeinta näkemääni vuorta kirkkaassa säässä. 40 km alamäki oli taatusti maisemallisesti upeimpia laskemiani, Tiibetin buddhalaisten pyhänvuoren massiivisen seinämän kohottua vierelläni lämpimästä, viljellystä ja vihreästä jokilaaksosta ja 2000 metristä aina jäätikköiselle huipulle saakka. Alamäen jälkeen tie kulki joenuoman aavikkoisessa rotkossa ja tie huononi entisestään. Ilma oli niin kuivaa ja pölyistä ettei edes runsas veden juominen estänyt suun kuivumista. Vastaan kävelleet ankarissa olosuhteissa elävät vuoriston ihmisetkin olivat rouhean oloisia. Aavikkoinen ilmasto ja korkeanilmanalan kirkas aurinko olivat rapauttaneet nuorisonkin rypyille.

Olin Tiibetissä laittomasti, sillä minulla ei ollut matkustuslupaa alueelle ja vaarana vaanivat siten matkalla olevat poliisien tarkastuspisteet. Yleensä Tiibetissä matkaavat pyöräilijät ohittavat tarkistuspisteet yöllä, mutta päätin itse ajaa riskillä läpi tarkastuspisteiden. Muutaman kymmenen kilometrin röykytyksen jälkeen huomasin tiensivussa pyöräilijän teltanpystytys hommissa ja kysyin saisinko liittyä seuraan. Se sopi hänelle. Minäkin pystytin teltan ja jatkoimme miehen kanssa yhdessä matkaa seuraava päivänä. Viisikymppinen, viiksekäs, huonoryhtinen ja langanlaiha belgialaismies Fred oli samaa mieltä kanssani siitä, ettemme ohittaisi 10 km päässä olevaa Yanjingin kaupunkia ja sen tarkastuspisteitä yöllä.

Tarkastuspisteet puomeineen kaupungin molemmissa päissä kyllä oli, mutta poliisit taisivat olla onneksemme syömässä nuudelisoppaa tai pelaamassa korttia. Tien huonokuntoisuudesta johtuen emme saavuttaneet seuraavaa huippua samana päivänä ja päätimme telttailla pienessä kylässä. Minä pystytin telttani tiibetiläistalon tasaiselle katolle. Jalat pyörälaukkujen päälle nostettuna ja pää tyynyssä maatessa oli poikkeuksellisen suuri telttailunautinto seurata auringonlaskua lumihuippuistenvuorten taa, nähdä ruskan leimuavan päivän viimeisissä valonsäteissä ja kuunnella munkkiluostarin kauaksi kantavaa, vaimean matalaa iltasoittoa. Yöstä 3900 metrissä tuli todella kylmä ja kahden makuupussin sisään kääriytyneenä naureskelin mielessäni mitenköhän Fred mahtaa pitää itsensä lämpiminä. Hong Kongin lentokentän matkatavaralinjalta hän jatkoi matkaa ilman telttaa ja makuupussia. Rahanpuutteessa hän oli korvannut hukkuneet tavarat kovin huonoilla varusteilla. Aamulla pienestä ja kirjavasta teltasta kömpi vaivalloisesti ylös tumma ja ajan uurtama mies silmät ristissä ja naama mutrussa. Hän oli palellut koko yön ja korvasi yöunet pyörimisellä.

Aamulla suuntasimme silmät ristissä kohti pahamaineista Markhamin tarkastuspistettä. Saavuimme illansuussa jokilaakson laakeiden vuorten alta, auringonlaskun punertaviksi värjäämien ohrapeltojen viereltä ja suurten valkoisten tiibetiläistalojen keskeltä vilkkaaseen ja vanhahtavaan tiibetiläiskaupunkiin, jossa suurten tasakattoisten ja pieni-ikkunaisten koristeellisten talojen katoilla oli paaleittain ohraa kuivumassa. Kaupungin raitilla oli vielä kova tohina, kun katukauppiaat huusivat päivän viimeisiä tarjouksiaan. Vanhukset pyörittelivät rukouspyörää talojen edustoilla istuen. Lapset juoksivat perässämme ja jakit tallustelivat vapaasti hiekkaisilla kujilla. Idyllisen tiibetiläisosuuden jälkeen päällystetty tie johdatti meidät pääkadun varteen kohonneelle kiinalaiskaupungille. Katukuva oli kiinalaisen kolkko ja harmaa, mutta palveluiltaan runsas.  

Markham ei ole nähnyt montaa länsimaista pyöräilijää tarkistuspisteiden takia ja herätimme tiibetiläisten keskuudessa suurta uteliaisuutta. Ihmiset kerääntyivät ravintolan ulkopuolelle katsomaan nälkäisten pyöräilijöiden ruokailua. Pankkiautomaatilla kolmen miehen joukko tuli tarkastelemaan koko epäonnistunutta rahannosto toimitustani. Köyhyys oli kylässä vahvasti näkyvillä. Nuoret pojat odottivat ravintolan ulkopuolella pesuvadin kanssa ruuantähteitä ja kerjäläiset nukkuivat yönsä kadulla. Illalla tunsin lämpöä sydämessäni, etten ohittanut tätä idyllistä kaupunkia yöllä.

Kyle opetti minut tilaamaan ruokaa kiinankielellä. Menin oppimaani tapaan suoraan keittiöön ja annoin kokille ohjeet, joilla tehdä minulle kasvis-tofusoppaa. Hän ei ollut ymmärtää minua, mutta sai viestini lopulta perille. Pian ruokapöytääni kannettiin kevyen sopan sijasta iso kulhollinen riisiä ja viiden ruokalautasen mega-annos. Päätin syödä kaikki suussa sulavat herkut kun kerran tilaus tuli tehtyä. Tarjoilijan kannettua tyhjät ruokalautaset pois, oli henkilökunnalla naurussa pitelemistä ja sain kokeilta oikein lämpimät olalle taputukset poistuttuani ravintolasta.

Myöhemmin illalla Fred tuli hotellihuoneeseemme sanoen, että nyt on iso ongelma. Poliisi oli pysäyttänyt hänet kadulla, kuulustellut häntä ja kysellyt miten hän kulkee ja minne on menossa. “Sichuaniin ja Yunnaniin voit mennä, Lhasaa kohti et”, oli poliisimies sanonut hänelle. Seuraavana aamuna heräsimme varmuuden vuoksi kello kuusi ja poljimme kaupungin ulkopuolella olevan tarkastuspisteen ohi pimeässä ja kolmen asteen pakkasessa.

Seuraavat kaksi päivää kuluivat pitkissä ylämäissä pyöräillen ja kohosimme ensimäistä kertaa yli 5000 metrin. Itäisen Tiibetin vuoret olivat kuin liekkimerta, keltaisten, punaisten ja oranssien ruskan sävyjen peitettyä jyrkät rinteet kauttaaltaan. Korkeimmista kohdissa, jäätävän tuulen, tundran ja lumen maassa happea oli hengitettävänä enää 60% merenpinnantason tarjonnasta, eikä pyöräily yli 4500 metrissä ollut helppoa loivassakaan ylämäessä. Ensimmäisellä viisitonnisella 4700 metrin kohdalla minulle iski hapenpuutteen johdosta päänsärky, joka piinasi minua muutaman tunnin siitäkin huolimatta, että laskin huipulta nopeasti 3700 metriin. Tuon kevyen pääsäryn jälkeen en enää kärsinyt vuoristotaudista oireista mitenkään. 

Tasaisen harmaalla ylätasangolla, hitaasti liplattavan ja kesän kuivattaman joen rannalla vastaani talsi kalju ja hoikka mies, jonka otsassa oli kulumisen merkkejä. Miehen otsan ruville oli raapinut sadat tuhannet makuulle heittäytymiset ja otsan tiehen painamiset. Muutaman askeleen välein hän yhä uudelleen ja uudelleen heittäytyi rytmikkäästi tienpinnalle pitkäkseen, vain noustakseen otsan maahan painamisen ja vartalon pitkäksi suoristamisen jälkeen takaisin ylös. Heittäytymisten välillä hänen oli vedettävä arviolta parin sadan kilon painoisia puukärryjä, jonka kätköissä oli hänen kotinsa. Hän oli aloittanut matkansa Pekingistä neljä vuotta aiemmin. Hän oli buddhalainen kulkuri pyhiinvaelluksella. En tiennyt, mutta arvelin tuon maahan pitkäkseen heittäytymisen olevan jonkinmoista rukoilua. Ainakin se oli suosittua, sillä sitä tekivät muutamat muutkin tiellä kulkijat. Mielestäni olisi helpompi matkustaa pyörällä, joten jotakin palkintoa tuosta raskaasta tavasta edetä oli saatava. Buddhalaisten metkuja, ajattelin. 

Sinä päivänä pysähdyin poikkeuksellisen usein tienvarrella, monesti hieman itseäni nuorempien poikien ja tyttöjen seuraan. Yksi seurue oli kovin ärhäkkä minua kohtaan. Ensin he rukoilivat minulle kämmenet nenän alla yhteen painettuna. Sitten he kävivät aggressiivisesti kopeloimaan ohjaustankolaukkuani pikkulasten tapaan. Annoin heidän kopeloida rauhassa. He olivat töykeitä eivätkä päästäneet minua jatkamaan matkaa. Näytin leikilläni jopa 10 sentin seteliä kysyäkseni onko raha haluamanne asia. Raha ei olisi kelvannut. Arvelin heidän etsivän Dalai Laman kuvaa, jota minulla ei ollut.

Paria päivää aikaisemmin pysähdyin korkealle vuorenhuipulle lepäämään ja syömään. Vieressäni istui pehmeäkasvoinen tiibetiläinen nuorimies pukeutuneena punaiseen palmikkomaiseen päähineeseen ja tummaan takkiin. Hän puheli paljon ja tarjosi minulle tiibetiläisten perusravintoa eli ohrajauhoa tsampaa ja kuivattuja hedelmiä. En ymmärtänyt hänen tiibetinkielestään mitään. Vain sen ymmärsin, että hän puheli Dalai Lamasta. Pojan olemus oli oikein rauhallinen ja hän selvästi nautti olla seurassani. Minun oltua lähdössä, buddhalainen nuorimies pyysi minulta paperilappua. Hän kirjoitti siihen jotakin tiibetiksi ja selitti käsimerkeillä, että jos minulle tulee hankaluuksia näytä tätä lappua.

Kun tienvarren laakeassa laaksossa aamun viimassa palelleet nuoret eivät päästäneet minua eteenpäin, muistin tuon passin väliin laittamani nuorenmiehen kirjoittaman lapun. Minulla ei ollut mitään hajua mitä paperissa luki, mutta tilannetta paperissa olleet sanat kyllä mukavasti rauhoittivat. Matalien vuorten suojassa olleessa ohrapellossa majaansa nuotion ja vilttien lämmössä pitäneiden nuorten huulille aukeni leveä hymy, peukut nousivat pystyyn ja sain osakseni selälle taputuksia heidän luettua paperin palasen.

Suoristin selkäni, avasin hymyni, nostin peukkuni pystyyn ja yritin muutenkin näyttää tietäväiseltä ja tärkeältä, kun yhdyin synteettisiin kiinalaisiin talviasuihin pukeutuneiden nuorten paperin sanoille antamaan kunnioituksean. Käännettyäni pyöräni kohti uusia kohtaamisia, nousi kasvoilleni hymy ja mielessäni kiitos tuolle nuorelle ystävälliselle miehelle, joka aavisti, että eteeni saattaa tulla tämän kaltaisia tilanteita. Kadotin lapun, joten en koskaan saanut tietää mitä siinä luki. Voin vain aavistella, mistä mysteerisessä tapahtumaketjussa oli kyse. Buddhalaisten metkuja, ajattelin.

Tuo ihanan tasainen päivä johdatti meidät Pempa nimiseen tienristeykseen. Nukuimme yksinkertaisessa kiinalaismajatalossa.

Uhrasimme itsemme tienpäälle seuraavana aamuna. Pyöräilimme tasaisella tiellä kovaa vauhtia myötätuulessa. 35 kilometrin jälkeen tajusin tien olevan väärä. Ajoin karussa olleen Fredin nopeasti kiinni ja polkaisimme vastatuulessa takaisin saman majatalon samaan huoneeseen ja samojen ruokien äärelle. Perseelleen menneen pyöräilypäivän jälkeinen aamu alkoi 11 km ylämäellä. Majatalon isäntä ja emäntä vuorollaan viittoivat ainakin kymmenen kertaa Lhasaan johtavan tien suuntaan, jotta me vajaamieliset veivaajat emme olisi vahingossakaan eksyneet taas väärälle tielle.

Seuraavan kaupungin Baxoin kadulla poliisit nappasivat Fredin taas kiinni. Poliisit tiesivät minustakin ja jouduimme yhdessä poliisien kuulusteluun. Sanoimme poliiseille Fredin kanssa yhteen ääneen ja reippaasti, että tietystikään emme pyöräile Lhasaa kohti, jos se on kerran kiellettyä ja tottakai polkisimme huomenna takaisin kohti Yunnania.

Poistuimme Baxoista ennen auringonlaskua ja tiukan poliisitädin heräämistä. Otimme suunnaksi Tiibetin pääkaupungin Lhasan. Sinä päivänä tie kohosi 4600 metriin. Loivan vuoren huipulla oli yksi ihminen, arviolta 13-vuotias poika lampaineen ja jakkeineen. Tiibetissä työt aloitetaan nuorena. Hänellä oli yksi maailman kauneimmista toimistoista. Kevyeen villaneuleeseen pukeutunut polkkatukkainen ja paikallisittain poikkeuksellisen siisti poika seisoi ympärillämme puhumatta mitään. Tiibetissä tapaa paljon miehiä ja poikia, jotka tallaavat omia polkujaan. 

Minua kyllästytti sileällä asfaltilla pyöräily ja päätin itsekin olla mies, joka tallaa omia polkujaan. Lähdin polkemaan tundratasangolla lumihuppuisten vuorten suojassa ollutta pientä järveä kohti. Kaukaa katsottuna jakkien laidunmaatundra näytti tasaiselta, mutta routakummut tekivät todellisuudesta kovin paljon pomppuisemman. Jakeilla riitti ihmettelemistä siniseen pukeutuneen pyöräilijän heiluttua satulan selässä heidän ohitseen kuin rodeoratsastaja. Paluu asfaltille oli helpotus ja päätin pysyä pois nelisorkkaisten valtakunnasta ja pitäytyä nelipyöräisten hallinta-alueella. Tundralla pelleilyn jälkeen edessä oli huikea 250 kilometrin alamäkivoittoinen osuus. Ensimmäisenä päivänä alamäki johdatti meidät kitukasvuisten havumetsien ja kapeiden pystysuorien vuorirotkojen halki Kiinan Sveitsiksi kutsutulle alueelle. Vuorten taakse laskeneen auringon vastavalo ei tehnyt oikeutusta Rawokin upeille järvimaisemille edellisenä iltana. Auringonnousun aikaan vihreä alppijärvi, hiekkarannat, havumetsät, kallioiset rinteet ja lumihuippuiset vuoret valaistuivat täyteen loistoonsa. Upeita vaihtelevia maisemia, täydellisiä teitä, auringonpaistetta ja alamäkeä. Pyöräilyä kuin satukirjasta. 

Bomin suurehkossa kaupungissa pääsin pitkän tauon jälkeen lämpimään suihkuun. Suihkusta tuli kuumaa vettä kovalla paineella. En ollut saanut lämmitettyä kehoani kylmissä säissä pariin viikkoon. Lämmin vesi sai kehoni värisemään. En voinut sulkea vesihanaa. Istuin suihkun alla kymmeniä minuutteja. Kehon läpi iskeneet pitkät nautinnon ja helpotuksen aallot saivat minut transsiin. Tunsin kuinka elämä palasi roudassa olevaan kehooni ja kevät purot alkoivat taas tanssia suonissani. 

Kolme ajopäivää ja yksi lepopäivä oli rytmini Tiibetissä. Pailongissa oli taas aika levolle. Jyrkkien sademetsärinteiden kapeassa jokilaaksossa tienvarrelle levittäytynyt kylä koostui noin parista kymmenestä vanhasta puutalosta ja kylänraitin siankakan massa päihitti ihmismäärän massan reilusti. Tässä likaisuuden kylässä minua emännöi rakastettava, juuri isoäidiksi tullut nuori muori.

Fred ei pitänyt lepopäivää ja hän jatkoi matkaa yksin. Ihan hyvä niinkin. Fred oli kovin eritavalla elämää hahmottava kuin minä, eikä meillä ollut paljoa yhteistä keskusteltavaa. Hänellä minä olin nuori ja tyhmä. Hänen mukaansa en ollut kykenevä matkustamaan yksin. Minä olin monesta asiasta hänen kanssaan eri mieltä tai oikeastaan useimmiten en ollut mitään mieltä, mutta tiesin ainakin sen, että hän oli monissa sanomisissaan aivan metsässä. Hän ei kuitenkaan ollut mies jonka kanssa olisin voinut keskustella. Kun teki mieli puhua, usein vaikenin, olin kärsivällinen ja kuuntelin. Puhumalla kommunikointi olisi ajautunut kuitenkin umpikujaan. 

Fred kyllä tiesi oikein, että minä olen nuori ja tyhmä, mutta vanhana ja viisaana hänellä oli kovin vähän neuvottavaa ja opetettavaa minulle. Minä kyllä kannoin kyllä kuulemma liika kalliita varusteita, söin turhan paljon, lepäsin liikaa ja laskin alamäet liian kovaa. Kuitenkaan hän ei koskaan sanonut mitkä minimiin vähennetyistä varusteistani ovat turhia, alamäkivauhdin järjettömyyttä hän haukkui vain siksi, että pyöräni kuulemma hajoaisi ja runsasta syömistäni hän kommentoi vain seuraavasti sekoittaessani ravintorikasta monilla eri pähkinöillä, kuivatuilla hedelmillä, maitojauheella, soijalla ja kaurahiutaleilla terästettyä super-tsampaani: “Sinun pitäisi mennä psykiatrille” . 

Yritin ottaa opiksi ja seurasin Fredin toimia tarkkaan. Usein kuitenkin tuntui ettei niissä ole järjen hiventäkään. Hänen toimensa olivat niin toisesta maailmasta, että ajattelinkin usein vain itse olevani täysi hullu. Esimerkiksi yhtenä seitsemän tunnin ja 1900 nousumetrin vuoripäivänä hän söi aamulla kaksi keksiä, joi matkalla puoli litraa Pepsiä ja nautti illalla nuudelisopan. Vettä hän ei matkalla juonut. Muina päivinä hän ei juuri enempää syönyt, paitsi lepopäivinä. Kaikki tietävät, että psykiatri voisi tehdä hyvää minulle, mutta psykologi tai ainakin ravintoterapeutti voisi tehdä hyvää miehelle, joka syö alle 2000 kaloria päivänä jona kuluttaa yli 6000 kaloria ja sanoo vielä syöneensä liikaa, mutta samaan hengenvetoon kehuu kuinka hän on oppinut hallinnoimaan oikealla tavalla energian riittävyyttä. Toisaalta kun päivämme pyörän päällä olivat loppu, hän väsähti täysin ja nukahti usein jo kuudelta, vaikka itse en tuntenut väsymystä kuin jaloissa ja iltani jatkui vielä pitkään. Yritin vaikeissakin olosuhteissa ottaa aina huomioon sen etten kuluttaisi kehoani turhanpäiten. Fred tuntui toimivan aivan päinvastoin. Aivan kuin hän olisi halunnut kärsiä mahdollisimman paljon.

Minulla ei ole ollut tapana neuvoa tai opettaa toisia. Esimerkki kyllä siirtää opetettavat asiat itsestään, jos niin on tapahtuvan. Sekä Damienilta, että Raffaelilta opin paljon ja he sanoivat oppineensa minulta paljon asioita, jotka he tulevat tekemään toisin seuraavalla matkalla. Fred tyrmäsi minut, joten hän tuskin oppi minulta mitään. 

Tiibetiläismies sanoi minulle Pailongissa, että olisi mahdotonta ajaa Nyinchiin asti ja yli 4600 m korkean Sekye La huipun yhdessä päivässä. Itsekin olin jo taipumassa turvalliseen vaihtoehtoon ja pyöräillä mäen ylös kahdessa päivässä. Thaimaalaisen ja hongkongilaisen pyöräilevän homopariskunnan kanssa pitkäksi venyneen iloisen illan jälkeen startti seuraavaan pyöräilyaamuun tapahtui vasta kello kymmenen ja suunnittelin ajavani vain 60 kilometriä ylämäkeä seuraavaan kylään. Tämä helppous mielessäni vietin tavallista pidemmän ruokailutauon koskenrannalla 20 asteen lämpöisessä auringonpaisteessa. Lepopäivän jälkeen vointini tuntui poikkeuksellisen raukealta ja veltolta. Keskipäivällä tienvarrella vallitsi trooppinen tunnelma. Muurahaiset ja hämähäkit touhusivat maanpinnalle, matalassa heinikossa sirkat sirittivät, puiden lehvästöissä linnut lauloivat äänekkäästi, korviin kantautui vesiputouksien ja koskien pauhu ja nenääni leijaili kostea ja rehevä sademetsän tuoksu.

Tavoittelemani kylän lähestyttyä raukeuteni laukesi, jalkani lämpenivät ja sain kytkettyä päälle kunnon menovaihteen. Olin taas täydessä liekissä. Päätin ajaa vuoren ylös samana päivänä. Itselleni ei sopinut ylämäessä nukkuminen. Vuoria on kunnioitettava niin, että niitä lähtee ylittämään tuoreilla voimilla, ottaen koko haasteen kerralla vastaan.

Trooppisesta metsästä olin kohonnut lehtimetsän halki jo havumetsän siimekseen. Satoi lunta. En ollut koskaan ennen kuunnellut musiikkia pyöräillessäni, mutta tällä hitaasti kohoavalla vuoritiellä päätin kokeilla uutta elämystä. Norah Jones lauloi kuulokkeissani: ”As I watch snow falling down, I don’t miss you at all.” Oli mukavaa olla kahden viikon jälkeen tositoimissa yksin ja yhdyin Norahin sanoihin täysin, en kaivannut Frediä lainkaan. Katselin putoavia suuria lumihiutaleita ja hymyilin. 

Vaikka takanani oli Tiibetin vuoria jo yli tuhat kilometriä ilman pitkää palautusta, ajoin mäkiä yhä ylös kuin vastarasvattu kone. Olin säästellyt voimiani helpommilla osuuksilla kahteen viimeiseen todella pitkään vuoreen. Olin jo niin korkealla, että havupuumetsäkin oli saanut väistyä karuimmissa oloissa menestyvän tundran tieltä. Oli kuin olisin pyöräillyt päiväntasaajalta Lappiin yhdessä iltapäivässä. Huipulla satoi lunta, tuuli kovaa ja lämpötila oli viisi astetta miinuksen puolella. Päivätyöstäni oli jäljellä enää 25 km alamäki.

Pimeä oli tulossa ja minun tuli kilpailla aikaa vastaan alamäessä. Ylhäällä olin keskittynyt ja huokaisin syvään potkaistuani pyöräni liikkeelle kuin mäkihyppääjä puomilta lähtiessään. Tie oli märkä ja oli hämärää. Jäätävä tuuli ja lumihiutaleet pureutuivat kasvoihini ja ajolasieni linssit huurtuivat. Tienpinta oli liukas. Ylhäällä oli todella kylmä ja runsaasta vaatemäärästä huolimatta rintalihakseni nykivät kylmyydestä ja sormeni olivat jäätyä pystyyn. Onneksi ostin Kunmingissa tuulikalsarit ja nakkini pysyi lämpöisenä. Ei siis ollut mitään hätää. 

Yhtäkkiä lumisade lakkasi, lämpötila nousi, tie kuivui ja jännitykseni laukesi olosuhteiden helpotuttua. En ehtinyt Nyinchiin ennen pimeää ja loppumatkan laskin vauhdikkaasti otsalampun valossa. Jakit ja hevoset havaitsin otsalampun valossa killuvista suurista silmistä, mutta keskellä tietä vaeltaneen ihmisjoukon läpi olin laskea täydellä vauhdilla. Pyöräni tehokkaat levyjarrut ja ihmisten huuto pelastivat meidät täpärästi. Vauhtini oli pimeässä noin 60 km/h, joten olin aika lähellä tappaa ihmisen jos toisenkin.

Nyinchi on tunnettu pyöräilijöitä kiusaavista poliiseistaan. Löysin majatalon 20 metrin päästä poliisiasemalta, mutta vastaanoton nainen osoitti poliisiaseman suuntaan ja yritti selvittää käsimerkein etteivät poliisit pidä pyöräilijöistä. Hän ei sallinut minun asettautua majataloonsa. Viereisessä 50 metrin päässä poliisiasemalta olleessa ränsistyneessä majatalossa minut vastaanotti iloisesti lämminhenkinen perhe. Huoneeni ikkunanlasit olivat rikki, mutta lämpimän peiton alla maatessa oli mukava muistella onnistunutta päivää, jona kuljin halki neljän ilmastovyöhykkeen ja lämpötila vaihteli aamun 2100 metrin auringonpaisteisen 20 asteen ja  4600 metrin lumisateisen -5 asteen välillä.

Kahden lähes tasaisella ajetun päivän ja yhden lepopäivän jälkeen edessäni oli vielä yksi 5000 metrin vuoren ylitys. Vaikka Gongbo Gyamda kaupungista oli matkaa vuorenhuipulle 124 km, päätin silti pyöräillä sen yli yhdessä päivässä. Kun ensimmäisen kerran sain käteeni Tiibetin reittiprofiilin, olin varma, että tulisin olemaan todella väsynyt viimeisessä Mi La nousussa ennen Lhasaa. Koneeni kuitenkin kehräsi pehmeästi kuin tiibetiläinen puunuija jakinvoikirnussa ja jalkani toimivat yhtä tehokkaasti kuin tiibetiläisillä vuorikauriilla. Edes päätä ei tällä toisella viisitonnisella särkenyt.

Tiibetiläisillä on tapana jättää rukouslippuja ja uhrauksia kaikkien vuoriteiden huipuille. Mi Lan korkea ja pyhä huippu oli kauttaaltaan värikkäiden lippujen koristama. Pysähdyin teelle vaalean, kivisen ja karun  vuorenhuipun rukouspaikkaa hoitavien kahden miehen asuttamaan pieneen majaan. Lämmittelin kehoani kamiinan vierellä tovin ennen 25 kilometrin laskua kiprakkaassa pakkasessa. Täysin yllätyksekseni saavuin aution ja syrjäisen laskun päätteeksi valtavan kylpylähotellin porteille, joka mainosti suuria kuumia ja parantavia luonnonlähteitään. Minä en muita myyntipuheita tarvinnut. 

Seuraavana päivänä takapuoleni oli niin hiertynyt, että jouduin polkemaan suuren osan päivästä seisaaltaan. Onnekseni saavuin jo Tiibetin pääkaupunkiin Lhasaan, jossa minun oli vihdoin aika levätä pidempään ja pureskella itäisen Tiibetin kertakaikkisen upean vuorisstotaipaleen ainutlaatuisen rikasta antia.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Lämmittely

Brasilia

Malesia ja Thaimaa

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Burundi-Tansania

Argentiina-Chile