Argentiina-Chile
Argentiinan raja-asemalla virkailijat surffasivat rennosti internetissä. He leimasivat letkeästi passini ja kun olin ainoa asiakas, oli heillä myös aikaa rupatella kanssani ja jakaa vinkkejä tulevasta taipaleesta. Kivenheiton päässä jäimme lepäämään raja-aseman majataloon. Viikonloppu helli aluetta kenties koko vuoden suotuisimmalla ulkoilusäällä. Lumet olivat sulaneet jo yli 6000 metrin korkeudestakin, kesäaurinko paistoi korkealta, eivätkä vuodenvaihteen vuotuiset ukonilmatkaan olleet vielä saapuneet alueelle. Majatalo oli täynnä vuorikiipeilijöitä. Kymmenet kaupunkilaiset olivat tulleet testaamaan taitojaan ja tahtoaan vuorilla. San Franciscon huippu lähellä raja-asemaa on yksi maailman helpoimpia kuusitonnisia, johon pääsee periaatteessa niinkin yksinkertaisesti kuin kävelemällä ylös kivistä mäkeä pitkin. Korkea ilmanala tekee tehtävästä kuitenkin niin vaativan, että kovin moni patikoijista palaa alas vuoristotautisena ja haaveenaan yhä elämänsä ensimmäisen kuusitonnisen huiputus. Alueen lähes seitsemän tonniset huiput, vaikkakin teknisesti helpohkot, vaativat jo kokeneen kiipeilijän lahjakkuutta. Majatalon tunnelma henki energisyyttä. Ihmiset tulivat ja menivät. Keittiön yleisessä kaaoksessa vallitsi kuitenkin rauhallinen järjestys. Kaikki pesivät kiltisti kattilansa ja antoivat seuraavalle kokkaajalle tilaa. Me kokkasimme hirveän makuisen pastan. Minä pistin siihen järjettömästi chiliä ja Tomi pilasi sen lopullisesti kohtuuttomalla määrällä juustoa. Makaronitkin keitimme limaisiksi. Juuri kun tarvitsimme kipeimmin energiaa, onnistuimme loihtimaan täydellisen pohjanoteerauksen, jota emme saaneet syötyä paljoakaan. Kymmenien ihmisten tuhannet varusteet olivat omalaatuisessa järjestyksessä pisin paikan nurkkia. Olimme tyytyväisiä siitä, ettei meille riittänyt tilaa huoneesta, johon oli pakkautunut kymmeniä korkeassa ilmanalassa huonosti nukkuvia ja hermostuneita kiipeilijöitä ja ohjauduimme siten nukkumaan kaksistaan ulos yhteen sivulttan avoinaiseen ja keskeneräiseen, mutta ilmaiseen huoneeseen. Auringon laskettua alkoi viereisessä huoneessa jyristä aseman suuri agregaatti. Onneksi se sammutettaisiin kuulemma ennen puolta yötä.
Agregaatin sammuttua sain hyvin nukutuksi. Tomia oli nipistänyt heikon hapen kirous 4000 metrissä, eikä hän ollut nukkunut lainkaaan. Edessämme odotti vuorinousu 4750 metriin. Ajattelin olevani kaksikostamme vahvempi, joten otin kantoon lähes kaikki neljän päivän ruokamme ja köytin takatarakalle 20 litraa vettä, koska emme saisi matkalta vettä ainakaan kahteen vuorokauteen. Pyöräni oli kenties painavampi kuin koskaan ennen. Tomi toi minulle sykemittarin lähettimen Suomesta ja saatoin nyt ensi kertaa Andeilla nähdä kuinka kovaa joudunkaan ponnistelemaan vuorinousuissa näin korkealla. Ajattelin että jos poljen hiljaa ja maltilla, voisin olla tyytyväinen jos saattaisin alkuun nousta kenties yli 60 kiloisella pyörälläni alle 160 sykkeillä ja pääseväni huipulle sydämeni hakkaessa jotakin 170 kertaa minuutissa. Olin tuntenut vuoden aikana olevani usein hyvässä kunnossa, mutta vasta nyt saisin faktatietoa todellisuudesta.
Aloitimme polkemaan kohti hurmaavaa tulivuorta. Nevado Ojos del Saladon kartiomainen, mutta loiva huippu kurottautui 6893 metrin edestä kohti sinitaivaan ainoaa pilvenhattaraa. Kaunottaren vaalean harmaita rinteitä koristi siellä täällä mineraalien punertavat läikät ja mustat juovat. Ruohotupsut levittyivät pehmeän keltaisena mattona sen loiville alarinteille asti. Korkeinta huippua koristi lumen täplä.
Tauotta puhaltava hirmuinen tuuli heitti meidät muutaman kerran ulos tieltä. Olin antanut Tomille ohjeeksi hengittää syvään ja polkea niin rauhallisesti kuin mahdollista. Hän ei voinut enää polkea rauhallisesti, mutta hänen jokainen hengenvetonsa oli nyt pakostakin syvä. Tomi sanoi täällä olevan varmaankin huikeat maisemat, mutta hänen tapauksessaan fyysinen kipu peitteli kuulemma mahdollisuuden kokea mitään muuta.
4400 metrissä söimme eväitä ympäristön ainoan suuremman kiven takana sen tarjoaman vähäisen tuulensuojan vuoksi ja 4500 metrissä Tomi oli jo niin uupunut että heitti selälleen tienvarteen ja alkoi horista syvällisiä sanoja: ”Oloni on kuin äärettömän kovassa krapulassa, ainoastaan krapulassa minulle ei tulisi mieleenikään lähteä polkemaan vuorille tajuttoman kovaan vastatuuleen. Makaisin sängyssä ja korkeintaan söisin sipsejä ja harrastaisin seksiä.” Ja minä poika nauroin kippurassa ystäväni viisauksille.
Jatkoin vuorilla rallattelua. Tarskastelin mistä kulmasta saisin kaikkein parhaimman valokuvan näyttääkseni kovasti uurastavan Tomin pienuuden vasten tätä valtavaa maailman katon maisemaa. Kiihdytin häneltä karkuun, juoksin mäen päälle ja odotin hänen polkevan oikeaan kohtaan: painoin kameran laukaisinta, juoksin mäen alas ja poljin Tomin kiinni. Olin hetken hänen vierellään ja tarkastelin hänen vointia. Silloin tällöin hänen piti jo taluttaa. Hänen askeleensa olivat raskaita ja ainoan lyhyen helpotuksen pahaan oloonsa hän näytti saavan painautuessaan ohjaustangon päälle lepäämään. 4500 metriä osoittautui juuri siksi rajaksi, jonka yläpuolinen maailma oli arveluttanut minua. Tomi kärsi nyt vuoristotaudista.
Saavuimme huipun 4750 metriin. Itselläni oli kevyt olo huipulle asti ja ensi kertaa tällä reissulla tuntemukseni vahvistettiin siis myös tieteellisesti sykemittarin toimesta. Keskisykkeeni nousussa oli yllätyksekseni vain 123, eli sykkeestä päätellen rasitus oli kuin palauttavalla lenkillä ollessa. Tomi vetäytyi kipujen kourissa makuulle Refugion(turvamajan) lattialle. Jäin ulos miettimään mitä meidän olisi parasta tehdä. Oli aivan selvää, ettemme voisi vielä seuraavana päivänäkään jatkaa matkaa polkien kohti Chilen puolista Copiapoa, sillä matkaa kaupunkiin oli yhä lähes 300 kilometriä täysin tyhjässä autiomaassa, tie olisi hiekkainen, reitti kulkisi lähes koko matkan ajan 4000 metrissä ja vastaamme puhaltaisi hirmuinen tuuli koko matkalla. Huipulla oli yksi espanjalainen kiipeilijä, jonka kanssa punnitsimme yhdessä eri vaihtoehtoja. Hänen kyydissään Tomi olisi päässyt alas takaisin raja-asemalle, mutta päätin, että jäämme tarkkailemaan tilannetta aamuun asti ja odottamaan jos vaikka saisimme kyydin Chilen raja-asemalle 120 kilometrin päähän. Tomi vain möllötti tyhjää makuupussissaan. Ei ollut hereillä, mutta ei saanut nukuttuakaan. Hänellä oli kylmä, eikä hän saanut syötyä.
Itsekään en saanut yöllä juurikaan nukutuksi. Yövyin pitkästä aikaa näin vähässä hapessa. Ajatukset vilisivät päässäni ja pyörin makuupussissa jonkinmoisessa tokkuraisessa tilassa unen ja valvetilan rajamailla. Aivan kuin kaikki viimeisten kuukausien tapahtumat olisivat vilisseet pääni lävitse kerralla. Oli kuin olisin katsonut telkkari.
Aamulla olin keittänyt puurot ja pakannut kaikki varusteemme valmiiksi jo ennen kuin ensimmäiset auringonsäteet alkoivat lämmittää mökkiämme, jossa oli aamulla yksi aste pakkasta, ulkona oli paljon kylmempi. Asetin makuupatjan lämmoksi tienvarteen ja istahdin odottamaan ohitse kulkevia autoja. Katselin ympärillä kohoavia vuoria ja kuulin aamun tyynessä hiljaisuudessa kutsun tulla kokemaan niiden julmaa kauneutta lähempää. Mietin minkälaisia reittejä näiden puhdaslinjaisten vuorten tuolta puolen saattaisinkaan löytää. Vain yksi auto ajoi Chilen ja Argentiinan välisen rajan ylitse aamunpäivän tunteina. Nekin kiipeilijät palaisivat Chileen vasta kahdeksan tunnin kuluttua, emmekä olisi edes mahtuneet pyörinemme heidän autoonsa. Kävin tuon tuosta kysymässä miten Tomi voi. Kun yhtenä hetkenä huomasin hänen voinnin menneen huonompaan suuntaan ja kuulin muutoksen hänen äänensävyssään, päätimme lähteä heti alas.. Pakkasin pyörät todella nopeasti ja lähdimme laskemaan alas sinne mistä edellisenä päivänä olimme nousseet.
Alamäki vietti meidät hurjassa myötätuulessa raja-asemalle vain 20 minuutissa. Tomin silmä oli kaiketi hieman sumea ja kädet hitaat, mutta hän pysyi tiellä seitsemääkymppiä alas laskiessamme. Raja-asemalla tapasimme heti samat ystävät, jotka olimme oppineet tuntemaan viettäessämme yhteisen yön alemmalla refugiolla. Kerroimme heille harmilliset uutiset ja ilmaisimme halumme palata takaisin Fiambalaan. Kuinka sattuikaan että yksi kaveruksista oli myös sairastunut vuoristotautiin ja oli palaamassa alas samana hetkenä. Leimasimme itsemme maahantulotoimistossa takaisin Argentiinaan ja purin pyörämme osiksi, jotta saimme tungettua ne, kaikki varusteemme ja kolme miestä pikkuruiseen Volgswagen Poloon. Tökkäsin viimeisen tavaran sisälle sormenpäälläni oven välistä ja painoin sen kiinni varovaisella voimalla. Mitään muuta autoon ei olisi enää mahtunut. Etupenkille saimme mahtumaan pakaroistamme Tomin vasemman ja minun oikean. Kuski mahtui kuitenkin polkemaan kaasua ja kun siirsin polveani aavistuksen oikealle, oli hänellä tilaa vaihtaa vaihteitakin.
Fiambalassa olimme uupuneita. Olin touhunnut ja keskittynyt täysillä niin moneen asiaan kuluneen vuorokauden aikana, että siinä missä Tomin vointi parantui välittömästi täyteliäässä hapessa, aloin itse voimaan pahoin. Kirjauduimme mukavaan majataloon. Istuimme nyt ravintolan terassilla syömässä pizzaa 28 asteen lämpöisessä lempeässä illassa ja olimme puulla päähän lyötyjä vuoriseikkailumme rikkaasta annista. Tomikin oli ihastunut vuoriin niin, ettemme antaneet Andeille periksi, vaan päätimme yrittää Andien ylitystä uudelleen matalammalla kulkevan tien kautta kulkien. Fiambalassa kysyimme ihmisiltä missä voisimme vaihtaa rahaa laittomasti pankkeja paremmalla kurssilla. Meidät ohjattiin etsimään herra Johnsonia. Hänen kylän pääaukion kulmassa oleva toimisto oli suljettu, mutta löytäisimme hänet kuulemma poliisiasemalta. Siellä Fiambalan monitoimimies ja alueen rikkain tietopankki olikin juttelemassa poliisien kanssa. Hän kävi pankissa, palasi poliisiasemalle ja vaihtoi mielellään laittomasti rahaa kanssamme. Nyt meillä oli rahaa ottaa moottoroitu kyyti Mendozaan, josta käsin aioimme ylittää Andit tiellä, jolla ei olisi riskiä vuoristotaudista.
Mendozassa oli Indio nimisen rokkibändin konsertti, jonne odotettiin 150 000 kuulijaa. Sen kuultuamme annoimme periksi majapaikan etsinnän ja poljimme ulos suuresta, siististä ja eurooppalaisen oloisesta kaupungista. Kaupungin ulkopuolella levittyi valtavia viiniköynösviljelmiä. Täällä viiniä pantiin suurissa tehtaissa, jotka oli suojattu suurten muurien taakse. Kaikkialla oli piikkilanka-aitaa, eikä ympäristö tarjonnut yhtäkään hyvää telttailupaikkaa. Sanoin Tomille pyytäväni meille majapaikan viinitilalta. Uusi tehtäväni tuntui innostavalta, mutta hullunkuriselta. Olimme nimittäin taas maailmassa jossa on rahaa ja sen mukanaan tuomaa byrokratiaa. Ajattelin, että ensinhän minun pitäisi painaa viinitilan ovikelloa, esitellä itseni porttivahdille ja selittää halumme telttailla heidän puutarhassaan. Sitten minun pitäisi odottaa kun hän soittaa tehtaasta näinä tunteina vastaavalle pomolle. Pomo ei tietysti voisi tehdä tällaisia päätöksiä, koska hän ei ole tilan omistaja. Tilan omistajaa pomo ei viitsisi vaivata tällaisella pikkujutulla. Siten porttivahti ilmoittaisi meille ettemme valitettavasti voisi telttailla heidän luonaan, ja sanoisi pahoitellen, että jos se olisi hänestä kiinni, olisitte tietysti oikein tervetulleita. No enpä näiden kokemuksiin pohjautuvien mielikuvien jälkeen lopulta jaksanut kolkutella massiivisten ja loisteliaiden tilojen korkeita, napeilla ja elektroniikalla aukeavia muurien ovia vaan sanoin Tomille, että kysyn vain sellaisesta paikasta, jossa on portit valmiiksi avoinna. Poljimme 20 kilometriä Andeja lähemmäksi ja tuolla matkalla kaikkien viinitilojen portit olivat suljettuja. Olimme niillä Andien juurella tasaisesti levittyvillä viininviljelyksen sydänmailla, josta Suomeenkin saapuu suurin osa argentiinalaisista viineistä.
Vihdoin tienvieressä oli vaatimattomat rinnankorkuiset metalliportit selkosen selällään ja poljimme suoraan peremmälle. Viinitilan valtavan kokoinen koira vaikutti haluavan syödä minut, mutta hyvin pian sen olemus huokui sitä samaa rauhallista lempeyttä kuin tilanhoitajan Jeesuksen vieraanvaraisuus. Jeesus salli meidän pystyttää telttamme minne haluamme ja kun olimme pystyttäneet leirin ja suihkutelleet puutarhaletkulla, hän toi meille evääksi vaimonsa valmistamaa hilloa, oman tilan mehukkaita nektariineja ja ison pussin tuoreita pistaasipähkinöitä. Tilan toisen rengen lapset viettivät illan leirissämme, ensin ujosti tarkastellen ja lopulta uteliaasti kaikkea maan ja taivaan väliltä kysellen. Sillä samalla tavalla minä kyselin Jeesukselta tilan elämästä. Tilukset olivat pääkaupungista kotoisin olevan rouvan omistuksessa. Viinitila tuottaa 200 000 pulloa viiniä vuodessa, mutta Jeesus sanoi tilan olevan kovin pieni verrattuna ympäröiviin plantaaseihin. Tila tuottaa myös muita rahakkaita lajeja kuten saksanpähkinöitä, pistaasipähkinöitä ja pienessä määrin hedelmiä. Hyvin hoikka, nuorekas ja huomattavan pehmeästi puhuva Jeesus suosi henkilökohtaisesti pähkinöiden viljelyn viinin edelle, sillä ne olivat kuulemma yksinkertaisempia, luonnonmukaisempia ja terveellisempiä. Hän kehui tilan omistajaa rennoksi ja reiluksi muoriksi. Perheensä kanssa hän asuu tilan tarjoamassa talossa peltojen toisella puolen. Pieni sateen ropina vei mennessään kuumuuden ja saatoimme nukahtaa aikaisin viilentyneen illan raikkauteen.
Olimme 800 metrissä ja edessämme kohosi nousu 3200 metriin. Nousu olisi selvästi pidempi kuin yksikään Tomin aiemmin kokema ylämäki. Olin polkenut tuhansia kilometrejä hyvin harvaan liikennöidyillä tai autioilla teillä, mutta nyt ohitsemme olkapäitämme hipoen kohti Chileä huristi satoja rekkoja ja vielä nopeammin yläilmoihin liitäviä henkilöautoja lomalaisineen. Kapealla tiellä oli huima määrä tienvarrelle kuolleita ihmisiä muistavia ristejä. Tienpenkassa lojui tuhansia, todennäköisesti useimmiten tehotuottavan yhteiskunnan aikataulujen kanssa kamppailevien rekkamiesten täyttämiä kusipulloja. Niskani alkoi jäykistyä, kun tarkistin päätä taaksepäin kääntäen jatkuvasti, ettei joku kiireinen rekkamies ole kaartamassa heppi kädessään vahingossa minun kymmenen sentin levyiselle turvakaistaleelleni. Poljimme ylämäkeä karussa vuorimaisemassa muutaman tunnin ajan ja löysimme täydellisen lepopaikan muutaman neliön kokoisesta autiotalosta. Kyselimme itseksemme kuka olikaan saattanut rakentaa tällaiseen täysin syrjäiseen paikkaan karun betonikopin ja minkä pirun tarkoituksen tähden. Oudosti, lattiakin oli laatoitettu kaunein kaakelein. Myöhäisillan pimeys vaimensi liikenteen sekä tuulen ja soi nyt hetken, jossa tiedostin oman hiljaisuuteni lisäksi myös ympäristön hiljaisuuden.
En minäkään tarjonnut Tomille ainoastaan kipua ja pakottanut häntä alituiseen sparttalaiseen suorittamiseen ja tulevana päivänä sallin hänen nauttia hetken ajan jopa elämän pikkunautinnoista pysähtyessämme maistiaisille mäntypuiden suojassa keskipäivän sadetta pitävään hirsiseen suklaapuotiin. Argentinalainen elämänrytmi ei tue sitä suorittamisen kaavaa, johon me pyörämatkaajat olemme taipuvaisia. Elämä tässä maassa alkaa räiskyä iltaisin juuri siihen samaan aikaan kun me tahdomme jo painaa päämme tyynyyn ja ruokakaupat viettävät siestaa juuri niinä iltapäivän tunteina kun haluaisimme täyttää laukkumme eväillä. Tästä laskettelukeskuksen kupeessa olevasta lomakylän pahasesta, Uspallatasta, emme saaneet siestan aikaan ostettua muuta kuin kuivaa leipää, spagettia ja juustoa. Argentinalainen vahvasti lihaan pohjautuva ravintolakulttuurikaan ei nyt tukenut kasvispainotteisia mieltymyksiämme. Nautimme kuitenkin pitsan antamasta makuelämyksestä ja sen valtavasta määrästä energiaa, joiden voimalla jatkoimme polkemista kohti kaikkein jylhimpiä ja korkeimpia Andien huippuja. Poljimme loivaa mäkeä ylös vielä jonkun tunnin ajan ja vietimme yön hylätyn juna-aseman seinien suojassa.
Mitä lähemmäksi Andien vedenjakajaa saavuimme, sitä kovemmin tuuli alkoi puhaltaa vastaamme. Korkeimmat vuorista olivat keskikesälläkin lumihuippuisia ja niiden alarinteet loistivat mineraalien rikkaita värejä. Kilometrit kuluivat nyt todella hitaasti ja kun jatkuva painaminen riepottavaan tuuleen alkoi syödä jalkojemme kestävyyttä, oli meillä hyvä syy pysähtyä hyvissä ajoin iltapäivällä lepäämään vanhalle juna-asemalle tehtyyn majataloon. Maksoimme pulskan pyöreälle ja syötävän suloiselle jooga-tytölle pienen hinnan telttaillaksemme heidän pihalla. Vaikka olimme tytön mukaan jo vanhoja, etenkin Tomi, olivat sielumme kuitenkin kuulemma vielä nuoria! Läheisillä kallioilla olisi parantavia voimia, mutta pystytimme telttamme tasaisemmalle betonille. Muut vieraat kävelivät syrjemmälle mäkeen odottamaan lähes joka ilta laakson taivaalle saapuvia ufojen aikaansaamia valoilmiöitä. Me kovasti urheilleet ja raukeat emme jaksaneet moisesta nyt innostua ja vaivuimme omien uniemme maailmaan.
Aamuhaukotuksen lomassa katsahdin pilvettömällä taivaalla hohkaavan Aconcaguan, Etelä-Amerikan korkeimman vuoren lumiseen jylhyyteen. Matkalla kohti huippua poljin yhä kevyenlaisesti. Tomikin ajoi tasaisen varmasti, mutta saatoin aistia että koville hän joutuisi tässäkin nousussa. Vasta oikeastaan nyt ymmärsin kuinka vahva olinkaan ollut vuorilla. Olin todellakin ollut kuin kotonani Andien jättiläisillä, enkä ainoastaan taistellut kunnianhimoisesti päästäkseni väkisin niistä yli odottaessani ponnistuksiltani jotakin muutakin palkintoa kuin sen hetkinen polkeminen. Aistin ettei Tomillakaan olisi väsyneenä jääräpäistä halua puskea tahdonvoimalla yli vuorten, kuten monilla muilla pyörämatkaajilla näyttää olevan. Häntä ei varmastikaan kuljettaisi eteenpäin kerättävät kilometrit tai muutkaan ennätykset. Ymmärsin myös sen, että hänellä kuluisi vahvistumiseen kuukausia, paremminkin vuosia, jotta hän voisi kulkea vuorilla viikosta toiseen sillä tavalla pehmeästi ja rennosti kuin minä. Meidän pitäisi siten edetä vuorilla hyvin hitaasti, jotta Tomille jäisi aikaa vahvistua niiden antamien haasteiden tasolle luonnolliseen tahtiin. Tunsin ettei sille olisi nyt tarvetta, koska se veisi huomiomme kaikilta muilta asioilta. Aiemmin hahmottelimme polkevamme pääasiassa vuoristoalueilla mantereen eteläkärkeen asti. Olimme puhuneet siitä jo aiemmin, mutta tunsin että meidän olisi jo nyt matkan alkuvaiheessa aika yhdistää yhteiset harrastuksemme; pyöräilemisen ja surffaamisen. Ajattelin ehdottaa Tomille että lentäisimme Brasiliaan jo vuorten takana odottavasta Santiagosta. Halusin vielä kuitenkin kokeilla olivatko ajatukseni vain illuusiota. Pistin isomman vaihteen päälle ja lähdin kiihdyttämään vauhtia. Lensin vaivattomasti ylös rinnetttä. Kiihdytin vauhtia tasaisesti noin 10 minuutin ajan, polkien lopussa niin kovaa kuin pystyin. Hölläsin hurjaa vauhtia tasaisemmalle osuudelle tullessani ja nähtyäni Tomin olevan jo todella kaukana alhaalla, sydämeni täytti rauhallinen varmuus aiemmista tuntemuksistani; kulkisimme sinne jossa olisimme molemmat kuin kotonamme. Laskin takaisin alas ja ehdotin Tomille että pysähtyisimme syömään. Kerroin Tomille ajatukseni Brasiliaan lentämistä ja hän vastasi ”Ai nytko jo” Kyllähän se sopii.”
Poljimme sitkeästi Paso de La Libertadoresin(3149m) viileälle huipulle. Chilen puolelle ei saisi kuljettaa elintarvikkeita ja ne pitäisi heittää raja-aseman roskikseen. Aluksi tylynoloiset ja ronskit rajamiehet pitivät kuitenkin jutuistani niin, että jättivät ruokamme rauhaan ja itse asiassa antoivat meille evääksi niitä ruokia, jotka he olivat ottaneet sääntöjen mukaisesti pois muilta rajanylittäjiltä! Rajamiehet olivat kiinnostuneita erikoisista tavaroistamme ja kerroimme heille matkoistamme. He juttelivat meille rajamiesten arjesta karulla asemalla, kehuivat kotimaansa komeutta ja antoivat vinkkejä missä vierailla Chilessä. Kun pitkään jatkunut jutustelumme kääntyi chileläisten naisten kauneuteen, kaikki miehet myhäilivät ylpeydestä.
Chilen puolella haisi raha. Betoninen tie oli leveä, insinöörin voimannäytteen harmaa helmi. Laskettelukeskuksen pramean hotellin uima-allas kimalsi kirkkauttaan sinisen vuorijärven rannalla. Vuoritiellä liikenne pysäytettiin luksus Mercedeksen mainoskuvausten vuoksi. Edellisenä iltapäivänä Argentiinan puolella jooga-tyttö emäntämme oli kertonut meille kuinka ulkomaiset kaivosyritykset yrittävät päästä louhimaan alueen luonnontilaisten vuorten rikkauksia jättimäisten konsernien vuosineljännestuloksiin. Chilen puolisilla vuorilla koneet kävivät jo täysillä. Iltapäivällä ohitsemme ajoi lava-autoillaan satoja patohankkeiden ja kaivosten työntekijöitä. Tienvarren jokaisella metrillä yksityisomaisuus oli suojattu aidalla ja telttapaikkaa oli siten vaikea löytää.
Ylängön viileys ja kivisten rinteiden karuus vaihettui pikku hiljaa lämpimään ilmaan ja jokivarren kasvillisuuden vihreyteen. Kiitos argentiinalaisen siestan, olimme syöneet kaksi päivää heikonlaisesti, pääasiassa valkoista leipää ja muita vehnätuotteita. Nyt pysähdyimme komeaan ravintolaan. Suuri salaatti, perunamuusi ja lohi tillikastikkeella upposivat nopeasti kurniviin vatsoihimme. Ateria oli kuin perisuomalainen makuelämys ja vehreässä ja lämpimässä puutarhassa vietetty luksusmainen hetki niitä matkan pieniä rikkauksia, joita tulisimme muistelemaan kenties vielä vuosien kuluttua.
Poimimme makeita aprikooseja suoraan tienvarrelta. Saimme majapaikan vanhan pariskunnan lähes hoitamattomasta, suurelta osin villien kukkasten ja hedelmäpuiden värittämästä puutarhasta. Kuinka hienoa olikaan tarkastella puutarhaa, joka ottaa muotoaan omaan tahtiinsa. Vaikka ihmiskäsi ei ollut tässä puutarhassa hallinnut tietoisesti jokaista yksityiskohtaa, voisin sanoa sen olleen harmonisessa sekavuudessaan hyvin kaunis. Jo ensimmäisenä iltapäivänä Chile oli tehnyt meihin puhuttelevan vaikutuksen kontrasteillaan.
Illalla juttelin kaivoksilta majataloon lepäämään palanneiden työmiesten kanssa. Aluksi he olivat vaikuttuneita matkoistamme ja päivittelivät elämäntapamme vaativuutta. Heidän silmänsä syttyivät täyteen roihuun kuitenkin vasta kun keskustelumme kääntyi työläiselle tutumpiin puheenaiheisiin, niihin, joilla kenties tuhansien työpäivien kahvituntien hiljaiset hetket täytetään; aloimme keskustella hinnoista ja palkoista kotimaissamme. He olivat lentää perseelleen kuullessaan mitä ruoka, autot ja omakotitalot Suomessa maksavat, mutta menivät kateudesta vihreiksi kun saivat tietää kuinka paljon kokenut ammattimies Suomessa tienaa. Keski-ikäiset raavaat miehet olivat kanssamme uteliaita, pohdiskelevia, läsnäolevia ja mietteliäitä. Aivan kuin he olisivat tulleet ensimmäistä kertaa tietoisiksi, että on olemassa hyvinkin toisenlaisia tapoja elää kuin se mihin he ovat tottuneet.
Aamulla heräsimme puutarhassa lintujen lauluun. Majatalon rouvat valmistivat jo lounas lasagnea. Vieraiden hellimiseen vuosikymmenien varrella annettu huomio ja vakavuus maistuivat rakkautena yksinkertaisissa raaka-aineissa. Me nautimme omassa keittiössä leivotun aamupalan: sämpylöitä, juustoa ja tomaatteja. Tässä mummomaisessa puutuolien ja pitsiliinojen koristamassa puutarhassa Nescafekin maistui poikkeuksellisen pehmeältä.
Matka painoi jo jaloissamme ja päätimme polkea lyhyen päivän läheiseen kaupunkiin Los Andesiin. Puskaradion avustuksella kolkuttelimme ihmisten ovia löytääksemme halvan majoituksen maassa, joka on jo selvästi edellisiä Etelä-Amerikan maita hintavampi. Saimme majapaikan suuresta, kylmästä talosta, joka vaikutti vanhalta sairaalalta ja jossa asui nyt kaikessa hupaisuudessaan varsin värikäs ja omalaatuinen perhe.
Suihkuteltuamme tarvitsimme ravintoa jotta saisimme energiaa tehdä ruokaostokset. Käännyimme sisään hämyiseen pikkuravintolaan. Astuttuani kynnyksen yli sisäpihalle, tyttö huusi minulle kädet avoimena ”rakkauteni, tule tänne”. Hän pyysi minua pussaamaan häntä ja mujautinkin tervehdykseni suoraan hänen suulleen. Istuimme alas. Oli kuin olisimme astuneet pyörremyrskyn silmään. Hän kehui kuinka olen hänen unelmansa, komea ja ihana. Kasvoiltaan vielä pehmeän oloisen ja söpön tytön vartalo näytti huonosti hoidetulta ja kovia kokeneelta ja hänen langanlaihasta, värikkäästi meikatusta ystävästään oli hieman vaikea sanoa oliko hän mies, nainen, vaiko jotakin siltä väliltä. Minun uusi rakastajani esittäytyi meille sairaanhoitajana, kasvissyöjänä ja kertoi vapaa-ajallaan auttavansa eläinlääkärikeskuksessa. Hän oli myös matkannut aikoinaan, mutta se loppui Etelä-Chileen, jossa hän jäi auton alle. Siitä muistona hän kantaa ruhjeista ruumista. Laiha hempukka kertoi olevansa poliisi.
Tuumimme Tomin kanssa hilpeästi, kuinka ammatit eivät lainkaan täsmää heistä huokuvaa olemusta. He tarjosivat Tomille kaljan ja minulle kolajuoman. Söimme vaatimattoman aterian. Muutaman kerran tyttö hyppäsi kaulalleni ja pussasi minua niin villisti, että hampaamme kolahtelivat, enkä ehtinyt kissaa sanoa. Hän vaihtoi päälleen ihonmyötäisen iltapuvun ja sanoi taas ohi mennen, että hän kyllä maksaisi meille hotellihuoneen, jos kävisimme vähän tsik-tsik. Hän kävi vaihtamassa jukeboxin musiikkia tuon tuosta ja hänen ystävänsä kuivatteli sormet ilmassa kynsilakkaa pöydän toisella puolen huolettomasti myhäillen. Naurahdimme Tomin kanssa sille, mitä tässä paikassa oikein tapahtui. Tämän, minkä lie ravintolan sisäpihalle astui kaksi miestä. Tyttö pahoitteli tylsänlaisesti että joutuu juttelemaan asiakkaiden kanssa. Myöhemmin miehet lähtivät ja vinkkasivat tytöille innokkaan oloisina, että he palaavat sitten illalla kun ”show” alkaa. Naiset vastasivat ohimennen ja tekohymyillä ”juu juu”. Tyttö yritti vieläkin vikitellä minua, mutta en osannut kuin ihmetellä ja hymyillä. Hän sanoi kuinka elämme vain kerran ja elämästä tulee siten nauttia. Hänellä alkoi kuitenkin kiertää päässä tarina siitä ettei hän kelpaa minulle koska ei ole kaunis. Kun kaikki muukin alkoi toistaa itseään tuon tuosta, jukeboksissa soivia kappaleita myöden, katosi pöydän ilmapiiristä spontaanisuus, tai vähintäänkin oma illuusioni spontaanisuudesta, emmekä päätyneet tytön kanssa hotelli-helpotukseen, vaan sanoimme että meidän poikien oli aika mennä ruokaostoksille ja lepäämään. Teimme ostokset ja istahdimme Aseiden Aukiolle seuraamaan kuinka lapsiperheet työnsivät rattaita ja teinit nautiskelivat ystäviensä seurasta penkeillä maleksien.
Parin päivän kuluttua jatkoimme matkaa kohti rannikkoa. Tietä reunusti yhdet maailman suurimmista hedelmätarhoista. Pienissä tienvarren kojuissa myytiin edullisia ja uskomattoman makeita hedelmiä; ostimme kirsikoita, mansikoita, chirimojia, persikoita ja avokadoja. Tien jokaista kilometriä aitasi edelleenkin piikkilangat tai vahvemmat suojamuurit. Jokainen talokin oli jollain lailla suojattu, vähintäänkin kosmeettisin aidoin. Suuryritysten rakentamilla asuinalueilla sadat identtiset elementeistä tehdyt valmistalot levittyivät neliökilometrien kokoisilla alueilla viivasuorin rivein siten, että humalaisen lienee vaikea löytää omaan kotiinsa. Nuo keskiluokan yksityiset asuinalueet ovat muurein ja hälytysjärjestelmin suojattuja. Vartija tarkastaa portilla jokaisen sisäänpyrkijän. Joillakin asuinalueilla muutaman metrin päässä toisistaan olevat talot ovat erotetut vielä niiden välissä kulkevalla betonimuurilla. Yksityisyys on turvattu ja keittiön ikkunasta voi aamukahvin lomassa katsella harmaata muuria. Ihmiset ovat toteuttaneet unelmansa turvallisuudesta, asuvat omaisuuteensa kahlittuina, kotiinsa vangittuina.
Oli lauantai iltapäivä ja työläiset jonottivat autoissaan pääsyä suurten laatikkomaisten ostosparatiisien parkkipaikoille. Tänä vapaapäivänä he voisivat poimia kovan työn hedelmiä kauppojen hyllyiltä, niitä unelmia, joista haaveillen he ovat jaksaneet ponnistella tehtaissa, kaivoksissa, toimistoissa ja plantaaseilla taas yhden arkisen viikon. Tuhannet ihmiset jonottivat valtaviin huonekalu- ja sisustuskauppoihin, joten saatoin olettaa sosiaalisen paineen sisustavan nuorten perheiden ulkopuolelta identtiset talot samankaltaisuuteen sisäpuoleltakin. Kyltit rakenteilla olevien asuinalueiden liepeillä mainostivat huoletonta, tilavaa ja turvallista modernia asumista. Rahoituskin olisi kuulemma halpaa. Poljimme kadulla tai paremminkin betoniaitojen rajaamassa rännissä, jossa vain köyhien perheiden kohdalla saatoimme kurkistaa puutarhoihin. Toki hekin olivat aidanneet itsensä, mutta kun rahat olivat riittäneet ainoastaan jätelautoihin ja kanaverkkoon, saatoimme uhata heidän yksityisyyttään uteliailla katseillamme pihan puolelle.
Tervehdin maantiellä vastaantulevia jalankulkijoita. Perässä ihmisten reaktioita tarkkaileva Tomi naurahti toivottamalle tehtävälleni saada vastatervehdyksiä. Moikkasin sanoin, tervehdin kädellä ja iskin tytöille silmää. Suurin osa, yleensä bussia tienvarrella odottavista ihmisistä käänsi katseensa pois kiusaantuneesti. Jotkut nostivat kätensä ujosti ylös hetken miettimisen jälkeen, mutta vain muutamat tervehtivät spontaanisti ja pohtimatta sitä kuinka tämän oudon ilmiön edessä pitäisi toimia.
Chilen pääkaupunkialue vaikuttaa taloudellisesti huomattavasti kehittyneemmältä kuin jo tuntemani alueet tällä mantereella. Chileläiset tekevätkin työtunteja keskimäärin paljon enemmän kuin lähes kaikkien muiden teollisuusmaiden ahertajat. Tuloerojenkin olen kuullut olevan tässä maassa korkeammat kuin missään muussa teollisuusmaassa. En olekaan nähnyt missään muualla Etelä-Amerikassa yhtä paljoa yksityisautoja tai suurehkoja omakotitaloja kuin täällä. Kaupungin laitojen ostosalueiden valtavan kokoiset kaupat ovat yhtä suuria kuin Yhdysvalloissa. Sen todella huomaa, että Chilessä talous on kasvanut vauhdikkaasti viime vuosikymmeninä.
Kehityksestä huolimatta herkullinen ja suuri lounas ravintolassa maksoi meille nyt vain nelisen euroa. Ravintolan tarjoilija tosin pyysi minulta selvästi korkeampaa hintaa, jonka olin nähnyt aiemmin listassa ja myös hänen kädessä olleessa laskussa. Vaikka huomasin miehen vetävän itselleen välistä pari-kolme euroa, tuntui jostain syystä siltä, että maksan hänelle toki pyydetyn hinnan mukisematta. Kun olin maksanut hänelle sekä ruuan, että hänen omaan taskuunsa sujahtavan osuuden, hän alkoi sättiä minua siitä etten antanut hänelle juomarahaa. Sanoin etten halua antaa juomarahaa. Hän kantoi tuohtuneen oloisena astiamme pois, puristaen omaan käteensä meille kuuluvan kuitin. Kiitimme maukkaasta ruuasta ja jatkoimme matkaa. Tämä ei jäänyt ainoaksi välistä vetämiseksi tällä varakkaalla alueella Chilessä. En muista samanmoista temppuilua tapahtuneen muualla Etelä-Amerikassa, joten saatoin oivaltaa, täällä ihmiset olivat oppineet ymmärtämään rahan turvaa antavan merkityksen varsin hyvin. Turvallisuuden tavoittelu vaikuttaakin luoneen kehittyneen oloisen modernin ympäristön, jossa kansalaisten on hyvä rakentaa pala palalta myös omaa parempaa, suojattua tulevaisuuttaan, kuten ravintolan tarjoilikin menestyksekkäästi teki.
Illalla saavuimme La Caleran laitamille. Söimme ravintolassa argentiinalaisia kollegoita huomattavasti suuremmat ja rasvaisemmat juusto-empanadakset. Kysyimme lupaa saada pystyttää teltta suureen puutarhaan. Tyhjän jo sulkeutumassa olevan ravintolan työntekijä soitti asian tiimoilta pomolleen. Korkeampi taho ei sallinut meidän asettua majaksi paikkaan. Tyttö neuvoi etsimään telttapaikkaa kivenheiton päästä alueelta, joiden talojen pihoilla olisi runsaasti tilaa. Hetkeä myöhemmin pyysinkin vettä ja majapaikkaa yhdestä talosta, jonka avulias mies ohjasi meidät kuitenkin hylätylle virkistysalueelle, jossa meidän olisi kuulemma rauhallisinta levätä, vaikka olisimme hänen puolesta toki voineet telttailla pihapiirissäkin. Kysyin vesipussia täyttäessäni mieheltä alueen vesitilanteesta. Viereiset vuoret ovat viljeltyä niin korkealle asti, kuin on suinkin taloudellisesti kannattavaa ja laaksot ovat kauttaaltaan viini- ja hedelmäviljelmien täyttämät. Sikäli olikin odotettavaa, että kysymykseni oli tunteita nostattava. Vedensaanti on monille jatkuva ongelma ja pohjavesien päällä vesihanaa kääntävä omistaja voi kuulemma vittuilla mielensä mukaan kenelle tahansa ja veloittaa elämän eliksiiristä käytännössä mitä vain. Tuumimme, että vesi onkin mainio syy sotia ja hyvä väline haalia valtaa, kun se liittyy sillä tavalla kaikkiin ihmisiin, että jokainen tarvitsee sitä elääkseen. Jatkoimme koirien ja kanojen asuttamalta pihalta mielellämme luonnon rauhaan.
Virkistysalueen talot oli poltettu, tanssilattia survottu hajalle, joutsenlampi kuivatettu ja sen soutuveneet pirstottu päreiksi. Etsiessämme taloista sopivaa majapaikkaa, astui yhdestä rähjäisestä pikkutalosta vauhdilla ulos hämmentynyt mies. Tervehdimme molemminpuolisesti. Pian talosta tuli ulos myös nainen, joka oikoi vaatteitaan, puhdisti perssaustaan ja selkäänsä pölystä. Vaikka pariskunta jäi rysänpäältä kiinni, se ei alkuhämmennyksen jälkeen haitannut heitä lainkaan, vaan he pysähtyivät rennoin mielin keskustelemaan kanssamme niitä näitä. Tuumimme mikä voisi olla se fantasia, joka on kuljettanut pariskunnan harrastamaan seksiä lekoilla romuksi lyötyyn, nyt kaakelin sirpaleiden verhoamaan rikkinäiseen, pölyiseen ja likaiseen vessaan. Kenties tämä oli klassinen sihteerijuttu, joissa mikä tahansa piilopaikka täytti tarpeet? Vai oliko tämä hetki kenties heidän nuoruudestaan kumpuavan fantasian täyttyminen, joka roihahti ajatuksiin silloin kuin he näkivät samassa paikassa vielä juhlittavan, tanssittavan ja käveltävän romanttisesti käsi kädessä joutsenlammen puutarhassa? Emme tienneet, mutta hauskan tilanteen seikkaperäinen analysointi antoi meille hyvät naurut. Pystytimme telttamme vehreälle nurmelle ja vaivuimme omien fantasioidemme värittämään lepoon.
Tyynen valtameren kylmän merivirran kalsea henkäys kantautui Quillotan kaupungin harmaaseen, paksun pilvipeitteen verhoamaan ytimeen saakka. Torilla kävelevän naisen aurinkoinen olemuskin kantautui pitkälle. Hän katsoi pyöriämme tarkkaavaisesti, tervehti meitä suurella hymyllä ja pysähtyi vaihtamaan muutaman sanan. Tämä aasialainen nainen oli kummajainen tämän harmaan kaupungin kylmässä ja kosteassa aamussa, sillä muut ohikulkijat tuskin noteerasivat meitä, saati muitakaan ihmisiä. Istuimme baariin kahville, jossa viereisen pöydän ystävykset kiskoivat kaljaa aamiaiseksi. Jörön oloinen baarinpitäjä toi pöytäämme Chilessä jo tutuksi tulleen kahvin, kupillisen kuumaa vettä ja pienen kertakäyttöpussillisen pikakahvia. Fiilis tilassa oli kaakelisen kylmä. Kahvissa maistui se sama teollinen laimeus jota katujen tunnelma oli meille viestinyt. Jatkoimme matkaa helppokulkuisella, mutta puuduttavalla moottoritiellä.
Jäsenissämme alkoi painaa pitkän matkan mukanaan tuoma luonnollinen väsymys, mutta silmämme jaksoivat yhä ihmetellä näkemäänsä. Tuskin kukaan pystyy kiistämään sitä, etteikö uutisissakin niin usein esillä oleva aihe, taloudellinen kasvu ja sen myötä kukkiva menestys loisi rakastumisen ohella vahvimman illuusion turvallisuuden tunteesta. Siten ei olekaan ihme, että ihmiset tavoittelevat menestystä monin eri tavoin. Kaikki näkemämme sinänsä heijasteli ainoastaan sitä samaa minkä olimme nähneet jo kaikkialla muualla, mutta yhä uudelleen ja uudelleen saatoimme yllättyä niistä elämän kummallisista ja ainutlaatuisista muodoista, joiksi maankuoren rikkaudet olivat ihmiskäden kautta kulkeneina muovautuneet tässäkin maailman kolkassa.
Vaikuttaa siltä, että monilla chileläisillä alkaa jo olla ihannoidun länsimaisen elämäntyylin koko paletti kasassa. Vakuutus antaa suojaa elämän vahingoille. Sairaalat ovat niin kehittyneitä, että rikkaimmat, autoilla kulkevat ja pitkälle prosessoitua ruokaa nauttivat kansalaiset saavat hoidettua syöpänsä moderneissa kymmenien tuhansien eurojen hintaisissa myrkyllisissä lääkehoidoissa. Oppilaitokset, etenkin yksityiset, kouluttavat kansan tulevaisuuden toivon, nuorison, niin tehokkaasti että lahjakkaimpien oppilaiden vanhemmat saattavat saada vesansa opiskelemaan ulkomaiden arvostettuihin opinahjoihin, joista saatu tutkinto toimii uraa aloittavalle nuorelle tärkeänä korttina taistelussa kohti hyvää yhteiskunnallista asemaa. Korkean aseman antama taloudellinen turva suojaa siinä samalla sitten myös vanhempien vanhuuden päivät, vaikka toki hekin ovat jo säästäneet eläkettä, jotta työuran loputtua he voisivat vain olla ja päästä vihdoin nauttimaan niistä rakkaista asioista, joista he ovat joutuneet luopumaan vuosien varrella saadakseen maksettua lastensa koulutuksen ja kymmenien vuosien mittaisen asuntolainan.
Onni on ulkoistettu unelmille, pelkäävä ihminen valjastettu mainosmiehen, papin, terapeutin, opettajan, vanhempien, esimiehen, julkkisten, poliitikkojen ja lähimmäisten armoille. Lapset tuodaan kouluun piikkilangan ja kalterien taakse opiskelemaan ylhäältä ojennetun opetussuunnitelman, jota opettajat hienovaraisin väkivallan keinoin hakkaavat pienokaisten aivoihin. Oppilas jolla on paras kyky muistaa kielioppisääntöjä, paikannimiä, vuosinumeroita, ilmastovyöhykkeitä ja matemaattisia kaavoja sekä tottelee auktoriteettia kilteimmin, palkitaan vuoden päätteeksi stipendillä. Kadulla ihmiset kääntävät katseensa kanssaihmisiltä, eivät tiedä miten tulisi käyttäytyä kun ventovieras katsoo silmiin tai kysyy suuntaa. Ihmiset kulkevat elinympäristössään sokeina sen ilmiöille, aivan kuin hahmot ohjelmoidussa pelissä. Kukaan kulkijoista ei vaikuta tietävän kuka tai mikä peliä ohjaa; yksikään ei kysele mikä on valjastanut heidät auktoriteetille. Hahmot vain toivovat parasta; syyttävät rikkaita riistäjiä tai työtä tekemättömiä köyhiä kun heillä itsellä menee huonosti, ja juhlivat kun menestys on osunut omalle kohdalle. Tämän pelin hahmot eivät pelkää mitään niin paljon kuin todellisuuden katsomista niin kuin se on, sillä se olisi kuolema heidän omalle hahmolleen tässä sotapelissä.
Emme kenties kokeneet henkilökohtaisena uhkana näkemäämme elämän väkivaltaista olemusta, eikä meillä siten noussut minkäänlaisia ideoita siitä miten voisimme yhdessä parantaa maailmaa. Oikeastaan iloitsimme tavattomasti näkemästämme. Oli kaunista vain katsella sitä mikä on. Chilekin vaikutti siten äärettömän mielenkiintoiselta, etten sanoisi täydelliseltä lomakohteelta. Niin ja se kylmyys ihmiskatseissa, jonka havaitsimme Chilen pääkaupunkiseudun betonimaailmassa, oli ollut läsnä myös niissä argentiinalaisissa vuoristokylissä, joista olimme juuri saapuneet ja joissa ihmiset olivat ottaneet meidät vastaan hymyillä ja mielenkiinnolla. Aivan samalla tavalla voin nähdä nuo lämpimät hymyt niiden chileläisten olemuksessa, jotka käänsivät pelästyneesti katseensa heitä tervehdittyäni. Vaikka tienpäällä kulkiessamme kohtaamme mitä voimakkaimpia kontrasteja, ei kylminkään niistä uhkaa iloamme, eikä lämpiminkään saata sokeuttaa meitä kauneuden lumoon.
Saavuimme Tyynen valtameren rantaan. Tomi näki surffareita meressä ja yllätyksettömästi hänen kullinsa nousi heti pystyyn! Minun tuli pidätellä häntä hetken aikaa omalla hiljaisuudellani, sillä huomasin että hän haluaa heti surffata. Onneksi hän kuitenkin tarkasteli merta itsekin hiljaisesti ja huomasi pian, ettei kymmenistä vedessä olevista surffareista huolimatta meressä ollut mainittavia surffattavia aaltoja ja ymmärsi että on meillä nyt muutakin tekemistä. Jatkoimme Con Conin kylästä matkaa rannikkoa pitkin etelään kohti Valparaisoa. Sininen valtameri liplatti pieninä aaltoina rannikon rikkonaisille rantakallioille ja sen poukamien hiekkarannoille. Tienvierustalla oli tavanomainen lomakylä meininki: kaikkialla vain loma-asuntoja, hotelleja ja ravintoloita. Ruokakauppaa emme rantatieltä löytäneet. Ihmiset ottivat aurinkoa rannoilla maaten. Tulimme niemennokkaan, josta avautui näkymä taiteilijoista ja vapaamielisestä elämästä kuuluisaan Valparaisoon ja sen nuorempaan ja modernimpaan siskoon Vina del Mariin. Suurkaupungit levittyivät korkeine kerrostaloineen kuin harmaana syöpänä vuorenrinteillä. Kysyin Tomilta, haluaako hän todella polkea nyt tuonne sekamelskaan etsimään paikkaa jossa levätä. Kysyin sen kuulemma juuri sillä hetkellä, kun Tomi oli itse havainnut ettei hänellä ole minkäänlaista halua polkea sinne päin. Käännyimme ympäri ja poljimme yhteistuumin takaisin pieneen ja rauhalliseen Con Coniin.
Vietimme Con Conissa hassua aikaa. Emme tehneet paljoakaan, mitä minä nyt tarinoitani rahanhimossani kirjoitin. Päiviemme kohokohta oli ruokaostoksilla käynti, jolloin koimme päiviemme ainoat ihmiskontaktit. Kassojen liukuhihnoilla päivästä toiseen istuvat tytöt olivatkin usein hämmästyneitä kun gringot jopa puhuivat heille ja kysyivät mitä kuuluu tai utelivat onko tänään ollut kiva tehdä töitä! Sillä tavalla heidän ja yhtälailla meidän monotoniset päivämme rikkoutuivat lyhyeen ja iloiseen kommunikointiin. Con Conissa suuri osa taloista oli loma-asuntoja tai vähintäänkin vain osan vuodesta asuttuja. Kadut olivat varsin hiljaiset ja ihmiset eteläamerikkalaisittain oudon etäisiä. Kenties olimme vain itse sulkeutuneita omaan kuoreemme ja maailma näyttäytyi meille sen mukaisena. Oli miten oli, kymmenen rauhallista päivää Con Conissa olivat täydellisen leppoista kahdenkeskistä aikaa valmistautuessamme hiljaisesti Brasilian seikkailuumme.
