Peru 2
Olin edellisenä iltana saapunut bussilla Huarazin kaupunkiin takanapani rikkouduttua tienpäällä. Sen ansiosta olin saapunut hostelliini kolme tuntia ennen kuin Andien vuoriston kenties kaikkein parhaimmin tuntevat pyöräilijät, legendaariset Harriet ja Neil Pikes lensivät takaisin kotiinsa Englantiin. Kuinka hieno kohtaaminen se olikaan ja heidän ja sekä kahden muun pyöräilijän kanssa juttelimme myöhään iltaan asti. Tästä eteenpäin, Argentiinan asti tulisin usein polkemaan Pikesien kartoittamilla reiteillä, eikä minun tarvitsisi itse viettää tuntikausia internetin sateliittejä tutkien. He, langanlaihat ja sitkeät seikkailijat jos jotkut ovat kovaperseisiä vuoripyöräilijöitä ja ovat tehneet valtavan työn auttaakseen muita pyöräilijöitä löytämään Andien hienoimmat reitit(andesbybike.com). He valitsevat kaikkein hienoimpia ja usein myös haastavimpia reittejä, joilla he uskovat olevan mahdollista pyöräillä. Aina heidän uskomuksensa eivät kuitenkaan käy toteen ja siten voinkin olettaa edessäni olevan tuhansia kilometrejä hiekkaisia teitä ja polkuja, jotka kuuluvat kokonaisuutena haastavampien reittien joukkoon, joita olen koskaan polkenut.
Seuraavana aamuna istahdin hostellin kattoterassin tuolille odottamaan aamupalaa ja katsahdin kohti sinitaivasta kurkottaviin Blancan valkoisiin jättiläisiin. Maailman toiseksi korkeimmaksi kutsuttavan vuorijonon kymmenet yli 6000 metriset huiput kohosivat ylös vihreiltä alarinteiltä juuri niin lumisesti, jyrkästi, jylhästi, rikkonaisesti ja majesteettisesti kuin seikkailun haluinen pikkupoika voi unelmiensa vuoriston mielessään kuvitella.
Tutustuakseni lähemmin lumisiin kaunottariin, tulisi minun polkea 250 kilometrin ”ylimääräinen” lenkki. En voinut vastustaa kiusausta ja muutaman päivän levon jälkeen edessäni olisi nousu 4676 metriin. Kun Cherry ja Jojo näkivät nuo samat vuoret omin silmin kahta päivää myöhemmin, liittyivät hekin retkikuntaani sen suuremmitta puheitta. Jätimme hostelliin kaikki ylinmääräiset varusteet, otimme bussin Yungasiin ja lähdimme kohoamaan kohti valkoisia jäätiköitä.
Pari tuntia kohottuamme vihreillä, suurten puiden, paksun ruohon ja lukemattomien purojen alarinteillä, pysähdyimme syömään tienvarrelle. Oli niin lämmin, että valitsimme varjoisan paikan. Talojen kattojen yläpuolella kohosi lumiset vuoret. Tämä on verrattain suosittu pyöräilyreitti ja Huarazissa on monia pyörämatkoja järjestäviä toimistoja. Nyt ohitsemme maastopyörillä laski joukko reppureissaajia. Yhdellä heistä puhkesi kumi juuri edessämme ja huoltoauton kuski tuli pian kysymään olisiko meillä sopivaa lenkkiavainta irrottaa takakiekko. Sitä meillä ei ollut. Hymyilin kuinka kukaan pyöräseikkailijoista ei ollut huomannut pistää työkaluja mukaan kahteen polkijoiden perässä kulkevaan huoltoautoon. Siinä mielessä he olivat kuitenkin fiksuja, että valitsivat polkea reitiltä ainoastaan ne pätkät, jotka tuntuivat etukäteen kaikkein mukavimmilta: kymmenien kilometrien mittaiset alamäet.
Pian putkahdimme iltapäivällä jo varjoisaan kanjoniin ja siten myös luonnonpuistoon, jossa ei olisi enää ihmisasutusta ja räksöttäviä koiria. Kuulemani mukaan tämän luonnonpuiston maisemat kuuluisivat kaikkein vaikuttavimpien ja jylhimpien joukkoon Etelä-Amerikassa, eli siten myös koko maailmassa. Nyt näin ympärilläni kuitenkin vain kylmiä, jyrkkiä ja kivisiä, klaustrofobisen lähellä olevia jyrkänteitä.
Saavuin järvelle, odotin tyttöjä ja kävin katsomassa olisiko paikka oivallinen telttailuun. Uin ja peseydyin jäätikköjen ruokkimassa kylmässä ja kirkkaassa järvessä. Sillä välin leirintäalueen huoltomies Mauricio oli luvannut tytöille, että voisimme nukkua 1.5 eurolla sisätiloissakin. Puin päälleni lämpimästi ja siirsin tavarani sisätiloihin. Saimme käyttää entisen vuorikiipeilijän ja yli kaksi kymmentä vuotta luonnospuistossa työskennelleen Mauricion keittiötäkin. Hän tarjosi meille myös lämmintä soppaa, joka oli meille tervetullut yllätys, sillä etenimme nyt niin kevyellä taakalla, ettei matkassamme ollut retkikeitintä. Esiteltyäni itseni Jukaksi, sanoi Mauricio, ettei se kertakaikkiaan käy, sinun nimeni ei voi olla Jukka. Yleensä ihmiset nauravat minulle esiteltyäni itseni, sillä nimeni tarkoittaa täälläpäin suosittua perunantapaista ruokakasvia, maniokkia. Mauricio jaksoi toistaa kuinka nimeni ei kertakaikkiaan kelpaa, sillä kenelläkään ei voi olla kuulemma ruokakasvin nimeä!
Hän luuli että olemme Cherryn kanssa pariskunta ja petyttyään oletuksissaan alkoi kysellä Cherryltä tarkasti, koska hän aikoo mennä naimisiin ja saada lapsia. Cherry kertoi niin tapahtuvan englantilaisen miehen kanssa, sitten kun hän palaa kotiin. Mauricio kehui kuinka Euroopassa ehkäisyasiat on hoidettua paljon paremmin kuin Perussa. Hän jäykisti etusormensa ja keskisormensa yhteen ja taivutti nimettömän ja pikkurillin kämmeneensä, sitten hän demonstroi vetävänsä kondomin sormiinsa ja sanoi etteivät ne toimi. Pian noin kuusikymppinen, notkoselkäinen, ei niin tarkkaan kuunteleva, vaan mieluummin omiaan puhuva, ylängön kirkkaassa auringossa rypistynyt mies sanoi, että hänellä on yhdeksän lasta, joka on kuulemma ihan liikaa.
Avasin pöydällä olleen sanomalehden ja taka-aukeamalla minua tervehti kurvikas tikkaria maiskutteleva päivän tyttö. Vilkaisin Mauricion ahavoituneita komeita kasvoja, hänen painunutta, mutta edelleen vahvaa kehoaan ja jatkuvaa itseensä sulkeutunutta pilkettä hänen silmäkulmissaan, enkä voinut olla ajattelematta, että sen täytyi olla tuo karismaattisen huvittava mies, joka oli yksinäisenä iltanaan piirtänyt kuulakärkikynällä blonditytön pikkuhousuihin tunkeutuvan peniksen. Astuin Mauricion herkullisen sopan ja hymyn lämmittämänä ulos. Pikimustien vuorten takana, vasten violettia iltataivasta piirtyi Cordillera blancan korkein vuori, kuun valossa yhä vitivalkoisena hohkaava Huascaran. Palasin sisälle ja valmistin itselleni maailman mukavimman pedin: asetin lattialle oman makuualustani ja sen päälle pari huopavilttiä.
Jo aikaisin aamulla Mauricio touhusi omiaan pihalla ja kertoi omaan hilpeään tapaansa, kuinka nyt oli kesän ensimmäinen selkeä päivä ja valitteli siinä samalla ilmaa olevan aivan likaa; ”demasiado aire, demasiado aire..”. Minua hymyilytti, sillä olimme 3800 metrissä eli varsin ohuessa ilmanalassa. Osoitin sormellani Huascaran-vuoren huippua ja kysyin oliko Mauricio ollut siellä. Hän vastasi kiivenneensä sinne 25 vuotta sitten ja vastasi nousseensa oppaana ollessaan myös kaikille muille Cordillera Blancan korkeille huipuille. Hän kertoi kuinka vaarallisilla ja teknisillä, maailman parhaita kiipeilijöitä puoleensa vetävillä vuorilla oli saanut surmansa muun muassa ranskalaisia, saksalaisia ja kiinalaisia kiipeilijöitä. Eurooppalaiset eivät kuulemma ota riskejä vakavasti ja kiinalaiset eivät tahdo kuunnella ohjeita. Tarjosin Mauriciolle maksua kolmesta pedistä, mutta hän yritti vihjata minulle, että 20 solea, hieman aieemin sovittua kalliimpi hinta olisi oikein hyvä. Maksoin nyt kuitenkin vain sovitut 15 solea. Se sopi hänelle ja sitten hän vinkkasi minulle viekkaasti siitä, kuinka minulla on kaksi naista; hänen veijarimaisen olemuksensa viestiessä omaa kieltään tehokkaammin kuin miljoonat rajatut sanat. Hän ei antanut minun ottaa valokuvaa hänestä, mutta kun tytöt pyysivät samaista lupaa myöhemmin, hän nousi heti moottoripyöränsä päälle, otti ryhdikkään asennon ja poseerasi tytöille miehekkään ylväästi vailla hymyä.
Jatkoimme kulkua rotkossa lepäävän sinisen Llancanuco järvien maisemassa. Vuonna 1970 Ancashin maakuntaa ravistellut maanjäristys sai aikaan alas näiltä seuduilta 200-400 km tuntivauhdilla kiitäneen maanvyöryn, joka tuhosi koko Yungayn kaupungin. Vain kaupungin korkeimmilla kohdilla stadionilla ja hautausmaalla olleet 92 ihmistä selvisivät hengissä. 20 000 ihmistä sai surmansa. Vuonna 1962 kaksi amerikkalaista tiedemiestä raportoi, että jäätikkö uhkasi halkaista vuoresta massiivisen vertikaalisen palan. Kun heidän aavistuksistaan oltiin raportoitu sanomalehdessä, uhkasi hallitus heitä vankilatuomiolla elleivät he lähtisi maasta. Kansalaisia painostettiin voimakeinoin vaikenemaan katastrofin vaarasta. Kahdeksan vuotta myöhemmin David Bernaysin and Charles Sawyerin ennustukset kävivät toteen.
Nyt järvien viereisillä aurinkoisillä niityillä lehmät popsivat ruohoa ja kukat kukkivat. Poljin alkupäivän ajan tyttöjen vauhtia, kunnes jalkani lähtivät kuin itsestään liidättämään pyörääni kohti korkeuksia. Tytöt ja kymmenet neulansilmät jäivät kauas taakseni. Maltoin kuitenkin istahtaa hetkeksi jyrkänteen reunalle. Vaalea hiekkainen tie kiemurteli alas rotkoon, jonka pohjan tasaisuudessa vedellä oli paikka levätä. Istuin kivellä keskellä keltaisten kukkien puskia ja näin rotkon molempien puoleisten seinämien kohoavan vuorten vitivalkoisille jäätiköille asti, joille vuorikiipeilijöistä vahvimmat uurtavat uusia, yhä vaikeampia reittejä vuodesta toiseen. Runttasin tundran ja kivisen karuuden peittämän jyrkän vuorenrinteen viimeiset mutkat ylös pehmeän vaivattomalla voimalla ja istahdin 4676 metriselle Portachuelo de Llanganuco huipulle odottamaan tyttöjä. En ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtälailla kiemurtelevaa kymmenien kurvien tietä, saati samanmoista vuorten karkeaa, massiivisen rikkonaista lumista jylhyyttä.
Tulevassa laskussa Jojo oli jo kaukana perässämme. Hän nautiskeli vuorista ottaen lukemattomia valokuvia ja videoita. Pysähdyimme odottamaan häntä. Saavuttuaan hän kertoi kivisen laskun olevan hakkaava ja erittäin väsyttävä. Itse olin jo sanonut Jojolle monesti kolmen viikon aikana, että olisi mukavuutta hiekkateillä lisäävä seikka, jos hän pudottaisi kivikovien renkaidensa painetta. Itse en enää viitsinyt sanoa mitään, mutta nyt jo neuvoistani vaaria ottanut Cherry kysyi häneltä oliko hän tyhjentänyt renkaitaan. Hän sanoi tehneensä niin ja renkaiden olevan jo lähes tyhjät. Kokeilin niitä ja totesin niissä olevan ilmaa yhä aivan yhtä paljon kuin minulla on asvalttiteillä. Tähän asti Jojo oli sanonut tykkäävänsä kivikovista renkaista, mutta nyt hän sanoi minulle, että saisin tyhjentää renkaat niin kuin minä parhaaksi kokisin. Sen tein ja voi sitä vauhtia ja hymyä mikä loisti Jojon olemuksesta sen jälkeen. Arka Cherry jäi kaus taaksemme ja Jojo liisi yli kivien niin rennosti, että itsellenikin vauhti oli kova. Oli kuin hän olisi löytänyt itsensä. Hän viiletti alamäessä aivan toisenlaisella innolla ja vauhdilla kuin tähän asti elämässään. Ajattelin, että kuinka paljon minulla itselläni saattakaan olla typeriä tapoja, joista en ole tietoinen. Illalla majoittauduimme pienen kylän majataloon. Tänä iltana näin kuistiltani kokonaisen valkoisen vuorijonon heijastuvan kuunvalossa esiin tumman taivaan ja lumettomien vuorten synkkyydestä. Majesteettisimmin kohosi kuuluisa, jyrkkäpiirteinen ja pyramidimaisen geometrisesti kohoava Alpamayo, joka on valittu maailman kauneimmaksi vuoreksikin.
Aamulla vuoret olivat pilviverhon takana ja kylän tiilisiä kattoja kasteli tihkusateen pienet pisarat. Italialaisten rakentaman, hienostuneiden kaakeleiden verhoaman Matogrosso-kirkon värikäs julkisivu kaareutui kohden taivasta siinä samassa kulmassa, jossa sateenkaarsi piirsi värejään samaiselle taustalle. Muuten tämä päivä tuli pitämään taukoa maisemien ilotulituksesta. Pienen tie kulki halki metsäisen maaseutumaiseman. Sikoja oli tienvarrella satoja. Päivän muistorikkaimmaksi asiaksi lienee jäänyt pyöräilykisamme. 4050 metrin huipulle kohoavan nousun loppupuolelle annoin Cherrylle rengasrikon varalta ainoan matkassa mukana olevan pumpun ja sanoin, että minusta tuntuu nyt siltä, että ajan huipulle omaa reippaampaa tahtia. Cherry käski minun ottaa ajan siitä kuinka paljon myöhemmin hän saapuisi huipulle ja sanoi yrittävänsä parhaansa. Yllättäen Jojokin halusi testata kykynsä ja pyysi minua ottamaan hänellekin ajan. Siten olin haastettu kilpailemaan. Vauhtini nousi yllättävän paljon ajettuani omaa tahtia, vaikka en voi sanoa polkeneeni vuorenhuipulle täyttä vauhtia, sen tultua vastaan paljon aavistelemaani aiemmin. Minun aikani oli 16.5, Cherryn 24 ja Jojon 33 minuuttia. Cherry harmitteli mielestään suurta aikaeroa minuun, mutta Jojo oli täysin tyytyväinen siitä että oli päässyt huipulle, eikä korviaan loksauttanut numeroille.
Chacasin kylä oli erikoisuus Perussa. Se vaikutti valmiiksi rakennetulta. Katoillla ei törröttänyt betonirautoja, tiiliseinät olivat laastilla tasoitettuja ja maalattuja. Monien talojen julkisivuja elävoitti italialaisen puusepän Don Biscon restauroimat taidokkaat luomukset; taideteosmaiset parvekkeet ja koristeelliset ovet. Aukiolla mattona levittyi vihreä nurmikko. Rakastavaiset kävelivät sen poikki käsi kädessä hyräillen. Lapset pelasivat jalkapalloa ja poika heitteli koiralleen frisbeetä. Naiset kutoivat puiston penkillä istuen. Valtavat vuoret kohosivat aukion tastalla. Aukion toisella kaukaisella laidalla kirkko kutsui Cherryä jylhällä julkisivullaan. Hän tiesi kirkon olevan italialaisten tekoa ja aavisteli, että siellä kulkijaa odottaisi aromikas espressokahvi ja pastaillallinen ja hän lähti siten kävelemään pappien puheille. Minä tiesin jo senkin, että myös nukkuisimme kirkon pedissä. Siinä missä minä ajaisin suoraan halvimman majatalon yksinkertaiseen yksinäisyyteen, suo tyttöjen pehmeys ja energisyys nyt minullekin ilmaista luksusta ja ihmiskohtaamisia.
Pian pyöräni olikin jo talutettu valtavaan, kirkon koululaisten makuuhuoneeseen, jossa oli kymmeniä petejä. Levähdin heti sängylle, mutta vielä pitkän ajan kuluttua Jojo yhä kyseli innokkaana tänään kirkkovahdin vuorossa olevalta naiselta erinäisiä seikkoja hänen ja kirkon elämästä. Minä kuuntelin heidän puheitaan sivukorvallani. Kirkon perustanut Isä Hugo oli 35 vuotta aiemmin matkannut tähän pieneen kylään ja löysi sen kaduilta kammottavan köyhyyden, joka ajoi miehet hylkäämään perheensä ja laskeutumaan vuorilta leivän perässä suurten kaupunkien karuihin slummeihin. Harvat miehistä palasi takaisin kylään. Isä Hugo halusi jäädä ja auttaa vähempiosaisia ihmisiä. Hän perusti kylään käsityöpajan, joka on nyt kasvanut suureksi kouluksi ja oppilaitokseksi. Nainen sanoi hänen olevan samalla asialla, auttamassa vähempiosaisia ihmisiä. Italiassa asuvat parempiosaiset matogrossolaiset ovat puolestaan niitä, jotka auttavat täällä Chacasissa vähempiosaisia perulaisia auttavia huonompiosaisia italialaisia. Nainen ei varsinaisesti osannut vastata Jojolle miksi hän tekee sitä mitä tekee, mutta sanoi heidän yhä olevan etsijöitä. Hän ei kertonut mitä he etsivät, mutta olin ymmärtäväni, että sitä, jonka heidän Isä Hugo oli jo löytänyt. Kirkossa oli kuulemma vain yksi sääntö; sellainen, ettei sääntöjä ole.
Aamulla kävelin pitkän matkan koulun oppilaiden vessaan. Kello oli vasta puoli seitsemän, mutta oppilaat olivat luokissaan jo kyyristyneinä kirjojensa pauloihin. Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Edellisenä iltana nainen oli sanonut hiljaisuuden olevan usein parempi opettaja kuin puhe. Katsoin pakotetussa hiljaisuudessa opiskelevia pieniä ihmisressukoita ja huomasin ajattelevani kriittisesti, ettei pakotetussa hiljaisuudessa opiskelemalla voine oppia mitään muuta kuin opiskelemaan pakotetusti hiljaisuudessa ja tottelemaan auktoriteetin käskyä; enkä toisaalta ymmärtänyt sitäkään mikä se on sellainen hiljaisuus, jolle ääni on uhka.
Meillä oli edessämme Punta Olimpican kuuluisa nousu. Poljin 4700 metriin vauhdikkaasti omaa vauhtiani. Pysähdyin järven rannalle syömään ja huilaamaan. Vuoriston keltaiset ja violetit kukat sekä lumiset vuoret heijastuivat tyynen järven pintaan. Myöhemmin iltapäivällä jatkoimme yhdessä kohti huippua, jonne johtavan tien löytämisessä meillä oli hankaluuksia, sillä se on hylätty uuden vuoren läpi kulkevan tunnelin vuoksi. Pikku hiljaa kivivyöryjen täyttämällä tiellä pääsi vielä kuitenkin polkemaan. Lumisten vuorten alaspäin valuvien jäätiköiden reuna oli nyt vain kivenheiton päässä. Jäätikön sulavedet huilasivat syvän turkoosissa, jyrkässä syvänteessä helmen lailla hohtavassa järvessä. Tie oli täynnä kivenmurikoita ja jyrkkyys 4800 metrissä yli kymmenprosenttinen, mutta siitä huolimatta poljin yhä, ja siinä samalla mutustin eväitäni suoraan pyöränpäällä. En voinut ymmärtää kuinka saatoin edetä yhä niin kevyesti. Tytöt taluttivat pyöriänsä ja kärsivät vuoristotaudin oireista. He eivät olleet koskaan polkeneet yhtä korkealla. 4906 metrinen huippu oli lumenpeitossa ja jouduin taluttamaan pyörääni 20-30 sentin lumessa muutaman sadan metrin ajan.
Laskimme valtavian maisemien viimeisessä ilotulituksessa takaisin Carhuaziin. Saavuimme sen aukiolle juuri ennen pimeän tuloa. Poskemme olivat punaiset, jalkamme väsyneet ja vatsamme nälkäiset. Söimme ja sitten vuokrasimme pikkubussin kuljettamaan meidät takaisin Huaraziin. Katselin maantien vilkkuvia valoja ja kuuntelin autoradion soittamia romanttisia lauluja. Saavuttuamme hostellimme ovelle, olin niin rennon raukea, että olisin mieluusti antanut pääni jatkaa nojaamistaan auton ikkunaan.
