USA - Itä


Katselin alas Kapkaupungista ylös nousseen lentokoneen ikkunasta. Katseeni kohdistui kuivien vuorten ympäröimään vihreään laaksoon. Tunnistin sen samaksi, jonka halki aiemmin pyöräilin. Vuoret näyttivät lintuperspektiivistä loivilta ja matalilta. Alhaalla polkiessa ne vaikuttivat kovin jylhiltä ja jyrkiltä. Päivittelin miten voin tunnistaa laakson, jossa vietin niin kovin lyhyen ajan. Tunnistin sen muodon, muistin kuinka mietin mihin kapeat vuorenrinteellä mutkittelevat polut kulkevat, kuka ne on tehnyt, eläimet vai ihmiset, ja miksi ne ovat omituisen kiemuraiset? Lentokoneessa ihmettelin kuinka paljon tarkkailenkaan ollessani tienpäällä.

Oli melkoinen muutos siirtyä suuren uskovaisen Malawilaisen perheen parista ja kapkaupunkilaisen kesäisen hiekkarannan viereltä lumiseen New Yorkiin ja ukrainalaisen tutkijamiehen harlemilaisen ikivanhan talon vierashuoneen kylmyyteen, kosteuteen ja pimeyteen. Malawissa olin mitä konservatiivisemmassa seurassa ja nyt New Yorkissa vapaamielinen naturalisti homo, kannusti minua jatkuvasti riisuutumaan ja vetelemään ympäriinsä reteesti munasillaan niin kuin hän itse. Peittelin omaa ujouttani, sillä että sanoin palelevani Afrikan kuumuden jälkeen sisäelimiä myöten, enkä olisi kovin edustavassa kunnossa. Voi että minä todella palelin, ensimmäiset kymmenen päivää olin täydessä jäässä.

Muutamaa päivää aiemmin lentokone oli laskeutunut New Yorkiin. Kävelin Broadwayllä. En kohdistanut katsettani mihinkään erityisesti. En katsonut liikennevaloja, mutta osasin pysähtyä. Näin vastaantulevan tytön, mutta katseeni ei kohdistunut arvioimaan hänen kauneuttaan. Ihmisiä käveli ympärilläni. Kävelin suoraan, mutta kuin automaattisesti väistelin kaikkea vastaantulevaa. Vierelläni kohosi korkeita rakennuksia. Roskaruoka kojujen kokit huusivat asiakkaita. Päälläni oli repaleiset housut, ystäväni pusakka, dollarin pipo ja hanskat. Tunsin kuinka jalkani veivät minua kevyesti eteenpäin ja kylmä viima puhalsi takareiteni viileiksi. Silmäni eivät kohdistunet mihinkään, mutta aistin kokonaisvaltaisen liikkeen ympärilläni. En katsonut silmillä, en kuunnellut korvillani, en haistanut nenällä, saati tuntenut viima ihollani, vaan aivan kuin olisin sulautunut suurkaupungin kuviin, ääniin, hajuihin ja tuuleen.

Myöhemmin, kun Intersportin lähettämät uudet vaatteet olivat jo vapautuneet tullista, testasin upouusia varusteita Hudsonjoen rannalla. Nautin kuulla uuden puhtaan pyöränketjun pehmeän äänettömyydeen. Tunsin kuinka tiukasti, mutta mukavasti uudet tukevat pyöräilykengät istuivat jalkoihini. Niiden pohjissa oli uudet klapittomat klossit. Tuntu oli kaunis, taloudellinen. Mitä kovempaa painoin poljinta sitä kovemmaksi tuuli kasvoillani yltyi. Poljin työmatkapyöräilijöiden perässä ja mutkittelin liikenneruuhkassa. Oikealla liplatti joen aallot ja vasemmalla kohosivat pilvenpiirtäjät. Olin jo Manhattanin kärjessä. Vapauden patsas näytti pieneltä kaukana ulapalla. Tummat pilvet roikkuivat meren yllä. Paksut pilvet avautuivat hetkeksi, auringonsäteet paistoivat komeimman pilvenpiirtäjän huipulle. Olisin saanut täydellisen valokuvan, mutta minulla ei ollut kameraa. Olin vain tavallisella lepopäivän pyörälenkillä, joita olen tehnyt kotona, Savannakhetissä, Lhasassa, Munchenissa, New Yorkissa ja missä lie. Tuntui, että tuo sama kauneus ja ilo olisi koettavissa kaikkialla ja aivan kuin se olisi aina läsnä. Se ei ollut riippuvainen uusista ketjuista, pyöräilykengistä tai New Yorkista, joten pyöräilin Manhattanin kärjestä uuteen kotiini hymy huulillani tietäen, etten tulisi kaipaamaan upeaa New Yorkiakaan. 

Kirilin poikaystävä oli tulossa kylään, joten minä sain potkut ja siten elin New Yorkin ajastani puolet, eli toiset yhdeksänpäivää 75-vuotiaan miespariskunnan luona, joilla käy paljon vieraita. “Sinä menetät paljon.”, sanoi Howard minulle viitaten siihen, etten kiertänyt New Yorkissa samoja museoita ja nähtävyyksiä kuin useimmat muut vieraat. Hän oli varmasti oikeassa, sillä minulle ei tulvinut tietoa kaupungista. Myöhemmin mieleeni tulivat nuo hetket joina kävelin ja pyöräilin New Yorkin kaduilla sen paremmin menemättä mihinkään, vain toistaen samaa monotonista opittua oman elämäni kaavaa kuin teen kaikkialla. Mietin mitä minulta jäi oikeasti kokematta ja mitä menetin kun en kierrellyt kokemassa. Kävelin Broadwayllä näyteikkunojen ohi ja pyöräilin pilvenpiirtäjien vieressä, mutta en halunnut tai kaivannut mitään. Menetinkö tosiaankin vain mielikuvan siitä, että voisin kertoa muille ihmisille olleeni vapauden patsaan vieressä, museoissa, ostoksilla ja ynnä muissa paikoissa, kun näemme niitä samasta televisiosta, vai menetinkö jotakin muuta, jotakin konkreettista, pysyvää ja sellaista joka lisää itseeni jotakin, kenties tärkeää tietoa, jopa onnea? Menetänkö jokaisessa paikassa jotakin? Onko matkani siis aina menetys? Olisinko täysi vasta kun olen oppinut ja kokenut kaiken? Jos kävisin aina läpi kaikki mahdolliset huvit, eläisinkö jatkuvasti sellaisessa keveyden tilassa, jollaisessa tallustelin Broadwayllä? Vai onko tuo keveyden tila juuri se mitä ihmiset nautinnoilla, tiedolla ja kokemuksilla etsivät? Ainakaan tuosta ilon ja kauneuden olemuksesta ei tunnu milloinkaan puuttuvan mitään, vaikkei sille mitään varsinaista syytä koskaan tunnu olevankaan.

Aaltojen takana näin Manhattanin loittonevan. Onko mitään mitä New Yorkista ei löytyisi tai mitään, jota siellä ei voisi tehdä? Kompakti, mutta niin suuri. Todellinen kaupunki. Taakseni jäi taas yksi ihastuttava kaupunki, jossa voisin vaikka aloittaa oikean ja kunnollisen oman elämäni rakentamisen.

Aloitin uudella mantereella etenemisen tällä kertaa ottamalla lautan lahden toiselle puolelle New Jersey:iin, josta pääsin suoraan pienelle tielle. Manhattanin korkeuksista palasin kirjaimellisesti maanpinnalle, metsään ja omaan uuteen telttaani. Yö oli kylmä ja uusi makuupussini lämmin. Muutos monikulttuurisesta pilvenpiirtäjien New Yorkista oli suuri, olin kuin maaseudulla. Oli hienoa olla uudessa alussa ja aloittaa polkeminen halki TV:stä tutun Amerikan ihmemaan.

Ensimmäiset kolme päivää ajelin maaseudun kauniilla tiellä ihmetellen uuden maanosan antia. Oli niin kylmää etten nähnyt juuri muita ulkona liikkuvia ihmisiä. Istuin pikkukaupungin puistojen penkeillä, mutta kukaan ei tullut puhumaan kanssani. Ympäristö oli kuitenkin kaunista ja pienet kaupungit idyllisiä.

Pysähdyin Philadelphian yliopiston edustan penkeille tekemään leipiä, kenties, jotta voisin ihailla ohitse lipuvia tyttöjä. Ihmettelin mitä eroa on yliopiston luentosalin penkillä ja puistonpenkillä, sillä molemmilla voi korkeintaankin saada vain korkeimman opin. Ymmärsin puistonpenkillä toki sen, että puiston- saati pyöränpenkillä ei ansaitse maisterin papereita. En kuitenkaan harmitellut, sillä edes yliopistossa ei jaeta tutkintoja korkeimmasta opista, joka ei oppi oikeastaan olekaan, vaan enemmänkin sitä, että on vapaa kaikesta opitusta.

Olin polkenut halki tiheästi asutun Philadelphian keskustan ja läpi sen pahamaineisten ja ränsistyneiden lähiöiden. Saavuin maaseudun kapealle tielle ja kysyin leirivettä suuresta talosta. Minut kutsuttiin yöksi taloon ja jäätymisen sijaan telttani kuivui perheen äidin Terryn valokuvastudiossa. Sain oman huoneen. En ollut nukkunut sängyssä viiteen viikkoon, joten pehmytshokin pelossa levitin makuualustani lattialle. Perheen isä sanoi, että haluaisi tehdä jotakin samankaltaista kuin minä, mutta kertoi perheen pitävän hänet kahleissa. Vaimo vastasi nopeasti perheen pitävän heidät yhdessä. Kysyin onko heillä pientä erimielisyyttä.

“Avioliittoa”, naurahti kirvesmies Jon.

Lähdin perheessä vietettynä lepopäivänä kävelylle. Kävelin kultaisten niittyjen halki. Uudet jalkineet tuntuivat mukavilta ja erittäin kevyiltä. Tulin kapean joen varteen. Minulla ei ollut mitään tähdellistä tekemistä tai kohdetta jonne olisin halunnut kulkea, joten istuin alas joenpenkalle. Huomasin joessa pyörteen. Vuorotellen joenpinnalla seilanneet ilmakuplat saapuivat siihen. Pyörre muutti joidenkin kuplien kurssia hieman, mutta ne jatkoivat suoraan eteenpäin, vahvimmat näkökykyäni pidemmälle. Toiset jäivät pyörteeseen, pyörivät hetken, mutta vapautuivat ehjinä tasaiseen joenvirtaan. Kolmannet kuolivat suoraan pyörteeseen. 

Nousin ylös penkalta ja seisoin joenrannalla pitkään arvioiden pystynkö hyppäämään sen yli. En malttanut olla yrittämättä. Epäilin kestääkö pehmeä maa allani ja tiesin etten omaa pituushyppääjän räjähtävyyttä. Sitä en ottanut huomioon, että vastarannan olkien alla oli upottava savimaa. Onneksi palasin vieraaseen perheeseen, jonka äiti ei kehdannut huutaa minulle kuin omalle pojalleen upouusien kenkieni oltua savessa.

Illalla Jon kyseli kävinkö New Yorkissa nähtävyyksillä ja yöelämässä. En ollut taas kehdata vastata kielteisesti, mutta enpä tohtinut valehdellakaan. Myöhemmin hänelle selvisi, ettei minulla ole missään muuallakaan elämää ja ilmaisi sen varsin suoraan. Tuli siis taas selväksi, että minä todellakin menetän elämässäni paljon. Myöhemmin myös päivällä tapaamani joki puhui minulle. Se kertoi, että ilmakuplien tapaan meillä kaikilla, aivan kaikilla ihmisillä on edessämme samanlaisia pyörteitä, eikä ketään voi menettää yhtään mitään. Joki kertoi, että menetys jostakin on vain mielemme hassu idea, jonka monet ottavat usein turhan tosissaan.

Oli kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Miehet pukeutuivat siistiin pukuun ja lierihattuun, naiset tummaan takkiin, hameeseen ja huiviin. Ihmiset kulkivat ohitseni hevosilla ja lapset leikkivät siististi pukeutuneena puisen koulun pihalla. Tytöt olivat mekoissa, pojat puvuissa. He eivät pelanneet kännykällä. Pidin lounastauon kirkon seinän vierellä ja tarkkailin Amissi-yhteisön elämää kirkon pihalta käsin.

Amissit elävät yksinkertaista elämää ja ovat sulkeutuneet omaan maailmaansa. He ovat sitä mieltä, että tekninen kehitys on mennyt liian pitkälle ja ovat sulkeutuneet sen saastuttamasta maailmasta. Minä tulisin varmasti hyvin toimeen kylässä, joka on sulkeutunut maailman nautinnoista omiin ahtaisiin ideoihinsa. Minä pidinkin kylästä. Se oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainut kylä Amerikassa, jossa kauniisiin mekkoihin sonnustautuneet nuoret naiset hihittelivät ja vilkuttelivat minulle, tervehdittyäni heitä ensin niin kauniisti kuin vain osaan.

Päivä oli erittäin mäkinen. Mäet sattuivat jaloissa, mutta illalla opin niiden tekevän vain hyvää. Telttailin 64-vuotiaan miehen pihalla, joka pyöräilee alueella yhä 18 000 kilometriä vuodessa, eli selvästi enemmän kuin minä ja vauhdilla, josta en voi unelmoidakaan. Hän on ikäluokkansa maantiepyöräilyn Amerikan mestari. Kerrankin join aamuteetä pöydässä, jonka toisella puolella istui mies, jonka kanssa minulla oli yhteinen kiinnostuksen kohde. Tuona harvinaisena aamuna en ollut ainoastaan kuunteluoppilas.

Seuraavana päivänä saavuin autottomalle retkeilyreitille. Majoittauduin metsään. Nukuin yön huonosti rankkasateen piiskattua telttaani. Väsytti ja satoi, joten päätin pitää lepopäivän loskaisessa metsässä. Kävelin sadeviitan alla limasella puoliksi maatuneiden viimevuotisten vaahteranlehtien sateisella metsäpolulla. Joki virtasi vieressäni ja ilma oli viileän kirpeä. Lämpötila oli kuitenkin noussut niin, että sade tuli alas vetenä. Huomasin vesipisaroiden tipahtelevan puun oksan päästä. Katseeni kiinnittyi yhteen niistä. Aloin katsoa kuinka se kasvaa ja kehittyy niin painavaksi, että painovoima pudottaa sen. Muut pisarat tipahtelivat tiheään, mutta tuo uusi ystäväni jämähti paikoilleen. Aloin jo väsyä tuijottamaan jotakin typerää pisaraa, kunnes aloin huomata yksityiskohtia sen pinnalla. Näin toisia oksia, itseni ja utuisen taivaan tanssin. Kaunis näkymä väreili ja muuttui tuulessa. Ajatella, että minun piti väsyä ennen kuin osasin pysähtyä täysin ja huomasin sitten liikkeen. Vasta kun päätökseni katsoa pisaraa niin pitkään kuin se tippuu pysähtyi hiljaisuuteen, näin hetken koko kauneuden täytenä.

Kävelin takaisin teltalleni ihmetellen. Voiko jotakin huomata, jos pysähtyy tietoisesti, jotta huomaisi jotakin? Voiko tietoisella toiminnalla siis koskaan oppia ja löytää jotakin todella uutta ja tuoretta, sellaista joka ei perustu vanhoihin kokemuksiin? Vai voisiko jotakin todella uutta ymmärtää vain tarkastelemalla sitä mikä on juuri nyt - vailla halua tietää ja ilman omia mielikuvia – ja sellaisena kuin se todella on? Kenties asioiden näkeminen niin kuin ne ovat ei olisi edes uuden ymmärtämistä, ainoastaan ymmärtämistä, ja tuo ymmärtäminen olisi portti hiljaisuuden kauneuteen, jossa hetken kokee tuoreena vailla halun ja ajatuksen harhaa. 

Minä en ainakaan jäänyt metsään ja noussut ylös teltastani, jotta voisin oppia jotakin vesipisaroilta. Niin tyhmä minäkään en sentään ollut, vaikka päätinkin jäädä katsomaan pisaraa niin pitkään kuin se tippuu. Jäin metsään vain siksi että väsytti ja aloin tuijottaa vesipisaraa koska satuin huomaamaan sen. Kenties jokainen hetki kommunikoisi minulle kuin pisara, jos vain malttaisin pysähtyä tarkastelemaan hiljaisesti. 

Seuraavana aamuna telttani oli paksun jään peitossa. Poljin eteenpäin joenvartta myötäilevällä hiekkatiellä, joka oli sateen jälkeen varsin tahmea, paikoin mutainen, osin lehtien liukastama. Olin lehdettömien lehtipuiden metsässä. Vain päiviä aiemmin lumen alta oli paljastunut viimesyksyinen lehtipeite. Lämpötila oli vielä niin kylmä, että vasemmalla puolella olleen, käytöstä jo poistuneen kanavan tyyni vesi heijastaisi puiden vihreää vasta monien viikkojen kuluttua. Suuri vesilintulintu lensi puiden luomassa tunnelissa kanavan yllä. Aika ajoin se pysähtyi oksalle, jäi odottamaan minua ja kun olin taas lähempänä, se alkoi kiihdyttää vauhtiaan hitain, raskain ja humisevin siiveniskuin. Lopulta hukkasin linnun ja aloin taas keskittyä polkemiseen. Polkemiseen joka vei minua hitaasti eteenpäin, enkä koskaan tiennyt minne. Pysähdyin lepäämään kun sain vettä tai kun minua ei huvittanut enää polkea.

Saavuin retkeilyreitiltä Cumberlandin pieneen kaupunkiin ja istahdin kahvilaan. Minulla ei ollut ollut nettiyhteyttä pitkään aikaan, joten minulla oli runsaasti töitä. Sisään tulevat asiakkaat toivat kahvilan ovesta mukanaan kylmää ilmaa, joka sai minut värisemään. Niin oli kylmyys pureutunut kehooni, että pidin untuvatakkia sisälläkin. Pyörälaukkuni olivat vieressäni, sillä en jättänyt niitä kastumaan räntäsateeseen, joka oli jo maalannut maan vaaleaksi. Jaloissani painoi matka ja halusin pitää pari lepopäivää. 80 dollarin hotelli oli liian kallis. Olin kuitenkin jo tyytyväisenä lähdössä ankeaan metsään lepäämään, kun tietokoneeni oli jo latautunut. Pian mies, jolla oli samanlainen tietokone kuin minulla, tuli pöytääni kysymään apua tekstinkäsittelyohjelmaansa. En osannut auttaa, mutta kävi selväksi, että hän oli pastori ja voisi kyllä auttaa minua. Sainkin häneltä kolmeksi yöksi majapaikan kirkon mukavasta takahuoneesta. Kirkossa elämääni helpottivat pyhähenki ja uudempi langatonyhteys, wifi.

Pyörämatkani käänteet yllättivät taas ja olettamani metsän sijasta istuinkin illalla kirkkoon kokoontuneessa Anonyymien narkomaanien tapaamisessa. Kaksi kertaa viikossa he kokoontuvat purkamaan elämän tuskaansa tovereilleen. Kaikki puhuivat vuorollaan. Kaistapäistä kampeamista ei laskettu narkoottiseksi riippuvuudeksi, enkä saanut siten omaa puheenvuoroani. En tuntenut paremmuutta siitä, että olen pysynyt puhtaana niistä aineista mistä he ovat olleet riippuvaisia. Olisi tietysti ollut romanttista, että olisin voinut nousta ylös, puhua heille kauniita ja tarjota näkemykseni siitä miten elää hyvä ja huumeista vapaa elämä. Jokaisen puhuneen suun sanoissa tunnistin kuitenkin itseni ja omat haasteeni. Olen itse päivittäin, etten sanoisi joka hetki, samojen haasteiden edessä, kuin nuo hauraanoloiset huumeriippuvaiset. Jos minun olisi pitänyt avata suuni anonyymien narkomaanien kokouksessa, olisin aloittanut aivan kuten muut: “Nimeni on Jukka, olen riippuvainen.” Eri asiat, sama sairaus.

Saavuin Curberlandiin räntäsateessa ja poistuin sieltä t-paidassa. Saavuin sinne koko matkani tasaisimmalla tiellä, mutta jatkoin matkaa vuorinousussa. Olin saapunut Appalakeille. Seuraavana kahtena päivänä vastatuuli oli niin kova ja reitti mäkinen, että etenin yhteensä vain 70 kilometriä. Lämpökin tippui takaisin pakkaselle. Vanha vuorijono vetelee jo viimeisiään ja Appalakit ovat muodoiltaan loivapiirteiset, mutta pieni tie ei kiemurrellut, vaan se kohosi suoraan ylös rinteitä. Poljin viikon ajan ja nukuin jokaisen yön teltassa.

Löysin aamulla ensimmäistä kertaa Amerikassa halvan ruokakaupan. Tein ostokset. Laukuissani oli nyt parsakaalia, porkkanoita, salaattia, tomaatteja, kurkkua, omenoita, appelsiineja, saksanpähkinöitä, pähkinöitä, auringonkukansiemeniä, vehnäalkoita, pellavasiemenrouhetta, kaurahiutaleita, täysjyväruisleipää, papuja, pähkinävoitä, hummusta, hunajaa, 85% suklaata, kuivattua luumua, -mangoja, -rusinoita ja soijamaitoa.

Kasvissyöntilehtisiä minulle Philadelphiassa jakanut nainen ja terveysintoilijat olisivat varmasti tyytyväisiä nähdessään laukkujeni sisällön, mutta itse ihmettelin onko siinä mitään järkeä. Olenko ruokailussakin vain omien uskomuksieni uhri? Kenties luulen onnen tulevan ruuasta ja haaskaan energiaani koko tyhmään prosessiin, joka vie minulta enemmän energiaa kuin antaa ja tuollaisen ruokamäärän kantaminen painaa jaloissakin. Ruoka ja kaikki muut terveelliseltä näyttävät tapani ovat ehkä vain opittuja tapoja, joilla yritän täyttää tyhjää itsetuntoani ja päteä omissa silmissäni. Ruuan tarkoitus minulle ei ole välttämättä antaa energiaa kaloreina, vaan psykologisena itsetuntoruiskeena. Onkohan mitään järkeä kuljettaa tuollaista arsenaalia pyörälaukuissa, sillä vähemmälläkin pärjäisi. Sekin etten paljoakaan välitä ruuan mausta ja syön lähes mitä vain, voi olla vain sitä, että haluan olla puritaani, kova jätkä, kuin munkki tai pappi, joka haluaa tappaa itsestään kaikki nautinnot ja elää puhtaassa maassa nautintojen perässä juoksevia ihmisiä halveksien. Onko sekin vain uskontoni, etten ole pitkään aikaan syönyt lihaa?

Vai onko toimintani vain luonnollisesta, itsestään vuosien varrella pikku hiljaa hioutunutta? Olenko ollut joskus jostakin tietämättömästä syystä kiinnostunut syömään hyvin siksi, etteivät turhat elämäntavat kuluttaisi ainutkertaista kehoani turhanpäiten. Onko se, että voin syodä mitä vain kuitenkin vain sitä, etten ole riippuvainen ruuan tarjoamista aistinautinnoista ja siten suussani maistuu hyvältä oikeastaan mikä vain? Voiko olla, että ruoka on minulle vain polttoainetta ja valitsen puhtainta sellaista, eli sitä mikä vahingoittaa kehoani mahdollisimman vähän? Enkö siis valitse terveelliseksi todettua ruokaa vain siksi, että se lisäisi minuun jotakin, kuten terveyttä tai itsetuntoa, vaan siksi, että se vahingoittaisi mahdollisimman vähän jo olemassa olevaa?

Kirjoitin tämänkin taas siksi, että se oli hyvä esimerkki siitä mitä pyörän päällä ajattelen - ellen siis ole pitkään aikaan ajanut kauniin tytön ohi, jota Amerikassa tapahtuu valitettavan harvoin. En koe, että yritän etsiä vastauksia kysymyksiini. En kenties etsi mitään uutta, vaan kyseenalaistan olemassa olevia tapojani ja niiden mielekkyyttä kokonaisuudessa. Sellaista se minun maailmanmatkaaminen on, kyseenalaistan itseni ja kaiken, aina ja kaikkialla.

Olin ajatuksineni mitä kauneimmalla reitillä. Se oli kapea, käytännössä autoton tie ja kulki talven harmaannuttamassa jyrkkien kumpujen ympäröimässä laaksossa, jonka kapeilla pelloilla ruokailivat lehmät, sen enempää ruokavaliotansa miettimättä.

Yhdysvalloissa olin jo polkenut poikki köyhän ja rähjäisen slummin. Poljin pilvenpiirtäjien varjossa. Kuljin läpi lukuisten tienvarrella olevien autojen valtaamien markkinakatujen. Juttelin syrjäisen kylän pikkuruisen huoltoaseman myyjän kanssa. Päivittelin sillalta kaksitoista kaistaista maantietä, mutta pian pyöräilin kapealla maaseudun reitillä, jota joki ja metsä myötäilivät. Maaseudulla ihmiset halusivat jutella. Suurkaupungin lähiöissä kiireiset ihmiset juoksivat karkuun kysyttyäni suuntaa. Nukuin suuressa amerikkalaisessa unelmatalossa ja pyysin vettä vaatimattomasta parinkymmenen neliön ränsistyneestä parakkitaloista. Jotkut sanoivat myös matkanneensa maailmalla, mutta monet totesivat etteivät voi neuvoa minua, koska eivät ole koskaan olleet niin kaukana, minne halusin samana päivänä polkea. Pyöräilin suurten ja pienten tehtaiden ohi, joiden arvelin olevan täydessä työn touhussa, mutta jotka eivät avanneet seinien sisällä olevaa salaisuuttaan ohi polkevalle pyöräilijälle. En nähnyt lainkaan leikkiviä lapsia. En nähnyt yhtäkään lasta jalkamatkalla kouluun, sillä kaikki kulkivat koulubusseissa. Koulujen pihoilta ei kuulunut leikin riemu. Jokaisessa kaupungissa oli saatavilla lähes kaikki kuviteltavissa oleva materiaali ja palvelut. Harvat pyöräilijät olivat joko urheilijoita tai köyhiä mustia, joilla ei ole rahaa autoon. Tieverkosto oli niin laaja, että suunnistus oli osa työtäni. Autot olivat suuria ja roskaruokaravintoloita kaikkialla. Kuljin ohi monien komeiden sairaaloiden, joihin tosin pääsevät vain valitut. Tienvarsille autojen ikkunoista heitetty tavaran laatu ja määrä oli korkeampi kuin useimmissa Afrikan kaupoissa.

Ensimmäisinä viikkoina Amerikka vaikutti todelliselta vastakohtien maalta. Oli myös mielenkiintoinen siirtyminen maailman köyhimmästä maanosasta Afrikasta, rikkaimpaan Pohjois-Amerikkaan. Etelä-Afrikan ansiosta en kokenut täydellistä shokkia, mutta en voinut olla päivittelemättä näkyviä eroja. Amerikan infrastruktuuri on kuin eri maailmasta, mutta elämä näyttäytyy pyöräilijälle kovin yksitoikkoisena. Afrikassa elämä on ulkona kylien raiteilla, kaivoilla ja markkinoilla ja pääsen siitä osalliseksi. Amerikassa eletään sisällä ja katsotaan TV:tä keskimäärin yli 5 tuntia päivässä. Ei se mitään, olen nauttinut yksitoikkoisuuden yksinkertaisuudesta ja siitäkin että kaikkea mukavaa on taas saatavilla.

Päivät kuluivat, jotkin niistä olivat jo lämpimiä. Lämmön myötä kaduille saapuivat ihmiset ja Harley Davidsonit. Usein oli kuitenkin vielä niin harmaata ja kylmää, että ihmiset olivat sisällä ja useimmiten olin kanssakäymisissä vain suurilla pihoilla vapaana olevien koirien kanssa, jotka juoksivat ilolla perässäsi. Vinttikoirien leijuvan vaivaton liike oli ihailtavaa, lyhytjalkaisten mäyräkoirien tiheä tepastus, korvien lepatus ja hännän heilunta nostivat hymyn huulilleni.

Saavuin Columbukseen. En tuntenut kaupungista ketään, mutta sohvasurffauksen kautta sain majapaikan psykiatrinaisen asunnosta. Hän kysyi heti alkuunsa: “Mistä paikasta pidit eniten? Onko sinulla suosikkipaikkaa?”

Vastasin: “En tiedä, eipä kai.” “Kyllä kai sinulla pitää jokin suosikkipaikka olla”, hän jatkoi.

Hän ei oppinut tuntemaan minua tulevina kolmena päivänä kovinkaan hyvin, sillä hän vietti aikansa tietokoneella aamusta iltaan. Hän valmisteli seminaaria. Silmät päässä seisoen hän silloin tällöin nousi sängyltään ja kysyi minulta onko kaikki ok, haluatko teetä tai ruokaa? Hän oli huomioiva, mutta on vaikea uskoa, että hän olisi huomioinut. Vaikutti kuin olisin ollut hänelle joskus kuin aave, silloinkin kun hän puhui minulle. Hymyilin huomattuani, ettei hän huomaa minua. Olisi ollut mukava vilkuttaa hänelle kauniisti ja sanoa: “Hei, minun nimeni on Jukka, olen tässä edessäsi, katso, aivan kokonaisena, mitään ei puutu.” En kuitenkaan sanonut hänelle mitään, sillä hänen rauhattomasta väsymyksestä huomasin, että elämä yrittää häntä kyllä jo kivulla herättää.

Olin hänelle kenties jotakin, jolle antaa maja, en sellainen, jolta saada jotakin, joten minussa ei ollut arvoa. Hänkin halusi kyllä puhua. Opin sen istuessani hiljaisesti olohuoneen nurkassa. Sohville oli kokoontunut neljä ystävää. He maalasivat yhdessä ja sen jälkeen juttelivat monenlaisia.

Psykiatri kertoi ystävilleen, että hän haluaa säilyttää kaiken. Hän ei halua heittää mitään pois, eikä luopua mistään. Hän halusi lisääkin. Perheen. Hän myös kertoi ystävilleen halustaan muuttaa pois tylsästä Columbuksesta, jossa ei ole sosiaalista elämää. Psykiatri ei noteerannut minua, mutta sohvalla istunut musiikin professori vilkaisi silloin tällöin suuntaani hymyillen. Olin hiljaa, mutta hän taisi huomata minun kuuntelevan tarkkaavaisesti.

Myöhemmin professori kysyi minulta: “Mitä mieltä olet tästä mitä me juttelemme.” Kaikennäköistä perhe-elämästä, filosofiasta, taiteista ja mitä lie olivat korvani kuulleet. Kysymys tuli kuitenkin nopeasti ja suuni jäi ammolleen: “En minä kai mitään ajattele. Kuuntelin vain.”, sanoin epäröinnin jälkeen.

Siinä kuitenkin itsekseni mietin, että voiko sanoilla korjata kaiken? Voiko psykiatri korjata sanoillaan ja opeillaan lopullisesti asiakkaansa sellaiseksi, jollainen olettaa terveen ihmisen olevan? Eikö sanoissa eli ajatuksissa ole juuri ongelmien lähde, jonka vuoksi tällä psykiatri ystävällänikin on aina vain enemmän yksityisasiakkaita? Ihmettelin sitäkin, että eikö se ettei halua luopua mistään, ole myös juuri se sama ongelma, joka ajaa ihmisiä psykiatrille?

Toisena päivänä kirjoitin sängyllä optimoidussa, kehon mahdollisimman rentona pitävässä asennossa, jonka keho kasassa istuen konettaan näpyttelevä Denitzakin yllättäen huomioi ja sanoi: ”Sinä työskentelet ja lepäät samalla aikaa.” 

”Niin, työskentelen tekemättä töitä ja teen töitä silloinkin kun en työskentele”, vastasin hänelle. Hän ei tainnut vastata mitään ja kenties piti minua hieman hassuna.

Lähtiessäni takaisin tienpäälle emäntäni pahoitteli, ettei hänen tilansa ollut töiden takia normaali. “Ei se mitään, minulla ei ole koskaan normaalia tilaa”, vastasin lainkaan miettimättä.

“Miten niin ei ole, kyllä kai kaikilla on normaali tila”, hän jatkoi.

Zeda jäi parantamaan asiakkaitaan yksi kerrallaan kohti normaalia. Minä jatkoin polkemista kohti Indianapolista.

Jatkoin Columbuksesta matkaa alkukeväisen Ohion monotonisessa ja mutaisessa maaseutumaisessa. En ollut saada unta pitkän päivän päätteeksi minulle ilmaiseksi tarjotussa motellissa. Olen taas nukkunut epäsäännöllisesti täällä Amerikan mantereella ja unenpuute vie kestävyyteni tienpäällä.

Mitä on unettomuus? Onko se vain ja ainoastaan minun mielenterveydellinen ongelma, yksin ja ainoastaan, täysin ja sataprosenttisesti itseni luomaa ja erillään kaikkien muiden ihmisten kärsimyksestä? Vai onko se edes ongelma, vaan ainoastaan sitä mitä tarvitsen? Voisiko jokainen uneton tunti sängyssä olla juuri parasta mitä minulle sillä hetkellä voisi tapahtua? Onko se vain opettamassa minulle olennaisia asioita?

Sanoin sen vievän kestävyyteni, mutta viekö se todellisuudessa mitään? Onko hyvä kestävyytenikään mikään absoluuttinen minussa oleva ominaisuus, jonka voin menettää? Onko tarvetta takertua menneisiin voimantunnon päiviin, joina elin kuin kone, vai onko se aivan yhtä kaunista, että makaan univajeessa sängynpohjalla? Onko jokainen hetki todellisuudessa sellainen, että voisin tuntea itseni täydeksi, eli todellisuudessa minulta ei puuttuisi koskaan mitään?

Univaikeuksien kierteeni johtunee siitä, että minulla on menettämisen pelko. Pelkään menettäväni jotakin mitä minulla on tai mitä olen odottanut tulevaisuudelta. Haluan kaiken, ikuisen onnen ja luulen sen tulevan asioiden kautta. Yön valvottuina tunteina minulle tuli kuitenkin mieleen, ettei todellisuudessa ole pienintäkään väliä olenko uneton vai en. Nukunko tai en, sillä ei ole kerta kaikkiaan mitään väliä. Jos matkani päättyy sen vuoksi, sillä ei todellakaan ole mitään väliä. Jos kuolen unenpuutteen puhkaisemiin sairauksiin, sekin olisi täydellistä. Miten voisi edes olla toisin?

Millä sitten on väliä? Sillä mikä saattaa olla suurin ja kaikkein syvin vastuu: se, että kun haasteita nousee, en anna niille merkitystä, en samaista itseäni niihin, en lähde ratkomaan ja kasvattamaan niitä surkuttelullani, ajatuksillani ja toiminnallani, eli älylläni, joka perustuu vain menneisiin kokemuksiini ja voi siten tuoda mukanaan, ei mitään uutta, vaan ainoastaan vanhan toistoa, ja se, etten lähde surkuttelemaan olevien asioiden menetystä tai suunnitelmien romuttumista, ja se, että annan haasteiden pysäyttää, ja se, etten yritä pysäyttää haasteita, ja etenkin se, että näen haasteet niin kuin ne ovat ja kuuntelen niitä, sillä niillä näyttää olevan aina jotakin kerrottavaa.

Vuosimiljoonien ajan ihmiset ovat ajatelleet olevansa erillinen kokonaisuus muista. Uskomukset, kansallisuus, heimo, perhe, sukupuoli, ikä ja ihonväri ovat olleet perusteita jakamiseen. Mitä on jakaminen? Kenties sitä, että haluan itselleni jotakin muuta kuin nykyhetken, enkä siten koe olevaa hetkeä enää sellaisena kuin se on. Jakamalla, eli analysoimalla hetkien arvoa omiin toiveisiin verrattuna, saan luotua itselleni identiteetin, identiteetin, jota voin lähteä pikku hiljaa kehittämään. Menestys ja saavutukset ovat kaikki rappusiani matkalla vahvempaan identiteettiin. Tuo identiteettini haluaa aina vain lisää ja kaikki vastoinkäymiset matkalla ovat sille uhkia. Kun identiteettini eli egoni taistelee jokaista uhkaa vastaan, ei se ehdi halaamaan niitä lainkaan. Kaikesta tulee vain vihollisia tai rakkaita. Sitä lienee elämäni. Siitä kumpunevat tuskani.

En usko, että minun pitää ottaa lainkaan henkilökohtaisesti sitä, että olen itse jakava, sillä se olisi vain lisäjakamista ja oman identiteettini vahvistamista. Jakaminen on vain mielen luonto. Omaa typeryyttäni on se, jos samaistan itseni mieleen. Olenkin huomannut unettomuuden, mahdollisena kärsimyksen sytykkeenäkin olevan kenties vain opettajani. Se yrittää opettaa minua luopumaan. Se haluaa kaiken menevän: ideoiden, uskomusten, opetusten, pelkojen ja epävarmuuksien. Se vääntää minua ruuvipenkissään niin pitkään kun ymmärrän kaiken olevan jo nyt. 

Voisinko kokea univaikeudet lääkkeenä itsessään, en vihollisena jota lääkitä? Lääkkeenä todelliseen ongelmaani. Univaikeudet yrittävät kenties herättää minut ymmärtämään egoni taustalla olevan oman todellisen itseni olemuksen, ja tuolle olemukselle, jää tilaa vasta kun en enää samaista itseä ongelmiini ja onnistumisiini, eli ajatuksiini.

Olen herännyt monesti lyhyiden unien päätteeksi. Olen huomioinut sen, laskeutunut alas surkuttelusta, ottanut rennosti ja katsonut mitä päivä tuo tulleessaan. Tänne motelliin johtaneen päivän aamuna olin heikkojen unien päätteeksi hieman rauhaton ja väsynyt. Jatkoin kuitenkin eteenpäin hitaasti ja keskittyen siihen mitä tein. Joskus ajatukset surkuttelivat, jaloissa painoi ja päätä jomotti, mutta tarkastelin niitäkin ja huomioin ne, mutta en antanut niille merkitystä. Päivän mittaan tuli hetkiä, sellaisia vaivattoman keveitä ja energisiä hetkiä, jolloin olin tietoinen siitä mitä tapahtuu sisälläni ja ulkona. En kohdistanut huomiotani mihinkään erityisesti, mutta aivan kuin olisin kokenut kaiken kirkkaasti, vailla sanoja ja ilman ajatuksia. Niissäkin hetkissä tunnistin jäykkyyden ja väsymyksen tunkkaisuuden olevan pinnassa, kuin haukan lailla valmiina iskemään, mutta antamatta sille ajatuksiani, oli vointini oikein hyvä. En tuntenut, että mitään puuttuisi.

Samana iltapäivänä kävelin lamppukauppaan täyttämään vesipullot. “Onpas komea kauppa,” päivittelin kaupan tädille.

“Oletko vain katselemassa vai voinko auttaa”, hän kysyi.

“Voisit kuule valaista päivääni täyttämällä säiliöni kuumalla vedellä.”, vastasin.

Hän täytti säiliön ja jutteli hieman. Vastailin hänelle mielelläni ja pian hän kutsui minut ilmaiseksi hänen motelliinsa. Kävellessäni pyörältä takaisin lamppukauppaan minulle tuli ajatus, miten asiat menivätkin taas mukavasti, sillä ulkona oli tulossa kova pakkanen.

Tulin kauppaan iloisena, näin lamppujen kauniit värit ja muodot. Oli nautintoni jakaa hetkiä kassan takana istuneiden rouvien kanssa. Kenties rouva ei aistinut kuinka väsynyt olin, vaan sen ilon mitä tunsin ollessani tunnelmallisessa kaupassa ja heidän seurassaan. Jos olisin tarkkailemisen sijaan surkutellut itseäni koko päivän, se olisi saattanut siirtyä olemuksestani myös lamppukaupan rouviin ja olisin saattanut nukkua jäisessä teltassa. Tarkkailemalla ja kuuntelemalla, olen usein tullut osalliseksi sellaisesta ilosta, jolle en löydä kohdetta ja jota en voi osoittaa ja joka ei johdu mistään erityisestä syystä. Se vain on jossakin taustalla silloinkin, kun ajatukseni yrittävät kertoa asioiden olevan päin helvettiä.

Jos pystyn vastaanottamaan haasteet kuuntelemalla ja tarkkailemalla torjumisen sijaan, saatan tehdä palveluksen kaikelle. Saatan kulkea kipu kehossa ja mielessä, mutta ilo sydämessäni. Silloin en jaa mitään hyvään tai pahaan, enkä anna siten energiaa kärsimyksen siemenelle. 

Kun olin pahemmin uneton ja selkänikin oli kipeä, en voinut tehdä juuri mitään. Hymyilin sisälläni kuitenkin usein, sillä vointini oli oikein hyvä. Aivan kuin joku sisälläni olisi tarkastellut elämän jatkuvaa leikkiä, jossa kipukin oli vain yksi vivahde muiden joukossa. Noina hetkinä kokee ymmärtävänsä sen, ettei elämänleikin niillekään hetkille joina ”kaikki on kohdallaan” kannata antaa suurta merkitystä. Mikä syntyy, kuolee. Mikä kukoistaa, luhistuu. Mikä kehittyy, vajoaa. 

Nämä olivat ajatuksiani, joita nousi lamppukaupan motellihuoneessa, jossa vietin yhden väsyneen lepopäivän valvotun yön jälkeen.

Seuraavana kahtena päivänä matkaani helpotti ensimmäistä kertaa Amerikassa myötätuuli. Ajoin vaivattomasti kahdessa päivässä 280 kilometriä ja saavuin Indianapolisiin, johon New Yorkista kertyi pienten mutkien kautta matkaa noin 1800 kilometriä. Lepäsin kaupungissa kahdeksan päivää ja jatkoin matkaani Amerikan tasaisilla keskimailla kohti länsirannikkoa. Seuraava määränpääni oli Denver, jossa jo olen ja missä aioin pitää pidemmän lepo- ja valmistautumisjakson ennen korkealle kohoavia Kalliovuoria. Indianapolis-Denver matkan vaiheisiin palaan sitten seuraavassa matkaraportissa.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely