Kolumbia 2

Tämä kirje kertoo tarinan reitiltä: Villa de Leyva – Sogamoso – Bogota.

Villa de Leyvassa saapumispäivää seuraavana aamuna näin vessan peilistä väsyneen miehen. Poskeni olivat rasituksesta yhä punaiset ja jalkani jäykät. Olin uurastanut edellisinä päivinä, kokenut paljon ja suonissani poltti vieläkin tekemisen vimma. Mieleni tahtoi tehdä, saada jotakin aikaiseksi. Raskaiden ajopäivien jälkeinen väsymys tarjoaa mielelle mitä hienoimman mahdollisuuden laajeta, kasvaa keveyden peitteleväksi ajatusten, ideoiden ja unelmien verkoksi siitä mitä tekisin, jotta voisin taas hyvin joskus tulevaisuudessa. Tuon kiusauksen takana aistin kuitenkin, että nyt on aika laskeutua lepoon; tuohon arvaamattomaan horrokseen, tyhjyyden kultakaivokseen

Kävelin kahvilaan ja istuin alas. Suuri, satoja vuosia vanha aukio oli verhoiltu ikivanhojen mukulakivien pyöreydellä. Valtavaa aukiota reunusti kauniit vaaleat kivitalot ja sen keskellä oli vesilähde, niin kaukana, etten kuullut sen lotinaa. Oli sunnuntai ja viereisessä rakennuksessa käynnissä kirkonmenot. Seurassani istuva herrasmies alkoi höpöttää kanssani. Arvokkaasti rypistynyt eläkeläinen oli entinen lakimies läheisestä kaupungista Tunjasta. Hänellä oli toinen talo täällä Villa de Leyvassa, jossa hän nautti pienen kylän rauhasta, raikkaasta ilmasta ja lämpimämmästä säästä. Hän oli mielissään siitä, että olen matkannut polkupyörällä vuosikausia. Hän oli kuulemma aina halunnut tehdä samoin ja kehui että olen tehnyt fiksuja valintoja jo nuorena. Omasta mielestään hän oli jo liian vanha toteuttaakseen pitkäaikaisen unelmansa.

Levon horrokseen laskeuduttuani tuntui kuin en olisi tahtonut tehdä yhtään mitään. Taaskin Ainoastaan katselin, kuuntelin ja huomasin miten energia pulppusi takaisin kehooni ja kuinka aamuinen jähmeys alkoi pikku hiljaa lämmetä keveämpään notkeuteen. Tyhjyyden täyteläinen rentous täytti olemukseni. Turistien kevyt virta kulki tasaisesti Villa de Leyvan kapeilla kujilla. Pilvet leijailivat taivaalla. Linnut visersivät keskipäivän kertosäkeitään. Halu kuljetti myös aukion takaa alas vuorilta laskevia puroja kohti merta. Minne vain katsoin, huomasin elämän halun loimuavan, ilmaisten itseään erilaisten muotojen muutoksella, kaikki matkalla kohti hetken lepoa. Tuumin, että samaan tapaan omatkin haluni kuljettaisivat minut tästä kahvilasta taas jonnekin kun olisi sen aika.

Parin päivän kuluttua kolistelin Villa de Leyvan mukulakiviltä kohti pohjoista. Edessäni kohosi 10 kilometrin mittainen kapea nousu ja sen alas laskettuani valitsin vieläkin pienemmän tien. Tälle tielle vuori oli vierittänyt mukulakivet. Jyrkimmät kohdat pakottivat seisomaan, eivätkä helpoimmatkaan kohdat sallineet minun siirtää vaihdetta raskaammalle. Vihreys peitti ympäröivät jyrkät vuorenrinteet ja vallitevaa hiljaisuuttaa säesti vain pyörälaukkujeni kolina. Keskirinteellä koin vielä silloin tällöin koiran leikkisän lennon vierelläni ja saatoin odottaa tarkkaavaisesti vilkuttaako maatilan pihalla leikkivä yllättynyt ja ujo lapsi tervehdykseeni, mutta vuorenhuipun lähestyttyä tienvarrella oli enää vain muutamia lehmiä ja vastaani kulki ainoastaan pari moottoroitua kulkuria. Tuuli kantoi viereisiltä vuorilta koskemattoman viidakon tuoksun. Hengähdin maisemaan uppoutuneena hetken ajan ja jatkoin sitten matkaa kohti seuraavaa vuoritien mysteeriä. Alamäen tasoituttua pysähdyin tienvarrelle seuraamaan perheen työnkentelyä lehmien parissa. Perheen isöisä nojasi rennosti aidan seipääseen ja viittoili kädellään ympäröivien vuorten kauneuteen. Hän kertoi laakson ikuisesta rauhasta ja kehui kuinka rehevillä mailla kasvaa mikä tahansa. Joessa virtaa kuulemma aina vesi ja ilmasto on täydellinen ympäri vuoden. Miehen jatkettua nojaamistaan aidanseipääseen, minä jatkoin matkaa ja perheen isöäiti ja pojanpoika siirsivät yhä lihavia lehmiä pellolta toiselle.

Laakson toisessa laidassa saavuin pienen kylän raitille. Olutravintolan edustalla pieni ihmisjoukko pyöri kahden hevosen kimpussa. Minun saapuessa paikalle he lopettivat touhunsa ja keskittyivät seuraamaan minun puuhia. Ikkunasta kadunelämää tuijotti vanha nainen. Hänen kasvojensa rypyt olivat ’ taltalla kaiverretun syvät, hänen käsivarsiensa iho uurteinen kuin vuorijono ja hänen vetiset silmänsä tarkkailivat kylän elämää lasisella katseella. Yhtä lasta lukuunottamatta kaikki lapset tarkkailivat minua ujosti aikuisten ihmisten taustalta. Tuo yksi poikkeus, ennakkoluuloton poika kertoili minulle tauotta tarinoitaan. En ymmärtänyt mitä tuo noin viisivuotias poika puhui, mutta hän oli rennolla olemuksellaan kuin silta muukalaisen ja ihmisjoukon välillä ja sai jutuillaan kaikki räkättämään naurusta. Täytin vesisäiliöni kapakassa ja lähdin seuraamaan miestä ravintolalle, johon minulle oli kuulemma tilattu päivällinen.

Söin maittavan lounaan ja odotin rankkasateen taukoamista ravintolan perheen parissa. Pian kylän jälkeen saavuin pieneen metsään. Kannoin tavarani yli piikkilanka-aidan ja pystytin telttani paikan tasaisimmalle neulasvaipalle. Telttapaikka oli täydellinen, joskin siinä kohtaa leiriä, oven edessä, johon yleensä pystytän keittiön, oli nyt iso kasa hevosenpaskaa. Etsin metsästä kaksi vahvaa oksaa ja kannoin paskat pois keittiöstäni, jotta voisin viimeistellä leirin pystytyksen. Oli jo niin hämärää, että 15 metrin päässä tiellä kävellyt mies ei huomannut minua. Hiljaisessa laaksossa hänen kännykkänsä musiikki kantautui teltalleni saakka ja aloin tanssia sen tahdissa. Muutaman kymmenen tanssiaskeleen jälkeen mies oli jo kaukana pellon laidalla, joten nyt hänen kännykkänsä tahdissa tanssi jo kenties joku muu kuin minä. Hiljennyin itse teltan suojaan ihastelemaan puiden oksien välistä loimottavan täydenkuun valoa. Tulikärpäset loistivat eloansa niin kirkkaasti, että näin niiden rytmikkään leikin telttakankaan lävitse.

Seuraava aamuna pakattuani telttaa, kyselivät ohitse kylille kulkevat ihmiset olinko pysynyt yöllä lämpimänä. Myöhemmin olin lämmitellyt aamupäivää jo kymmenen kilometrin polkaisulla, kun iäkäs mies huusi minut kylään taloonsa. Hän esitteli ylpeänä käsitöitään ja teki minulle mehun happamasta oranssista hedelmästä, lulosta. Hän oli Ericssonin entinen insinööri, joka oli eläkepäivillään rakentanut talon luonnonrauhaan. Erittäin huonolla tiellä kulki kuulemma vain muutama auto päivässä, hänen pihamaallaan kasvoi mikä tahansa ilman lannoitteita ja vain kävelymatkan päässä oli koskematon sademetsä vesiputouksineen. 67-vuotias mies teki useimpina päivinä 15 kilometrin kävelylenkkejä, asui yksin, eikä kaivannut kumppania. Hänen käsitöitään myytiin kaupungeissa. Energinen, paljon tarinoita itsestään kertova hymyilevä ja vankkarakenteinen mies oli maaseutu-unelmallaan laajentanut myös tajuntaansa, kuuleman mukaan momin eri keinoin, mutta pääasiassa vanhoin kolumbialaisin intiaaniperintein. Hän kysyi pidänkö minä hengellisyydestä. Vastasin etten tiedä, sillä en osaa erottaa mikä hetki elämässä on hengellinen ja mikä ei ole. Intiaanimies sanoi tykkäävänsä hengellisyydestä. Mies täytti juomapulloni raikkaalla mehulla, kätteli minulle jäähyväiset ja jatkoi yksin oman tarinansa laajentamista. Itse jatkoin sitä matkaa, joka tulisi laajentamaan tätä matkatarinaa.

Enää viidakko ei ollut vain kaukana näkökentässä levittäytyvä eloisa kuorrutus vuorenrinteillä, vaan olin nyt sen sydämessä. Vesiputoukset kohisivat vieressäni. Poljin pian ylös massiivista ja kertakaikkisen karkeapintaista nousua. Minulle alkoi tulla nälkä ja onnekseni tienvarrella rekkamiehet pysäyttivät minut ja kutsuivat nurmelle ruokailemaan. Toinen miehistä tarjosi minulle ateriansa, taputti isoa vatsaansa, naurahti ja sanoi minun tarvitsevan sitä enemmän! Höpötimme niitä näitä pitkän tovin ajan. Miehet, pyöräilyfaneja itsekin, sanoivat nousun huipulle olevan vielä 17 kilometriä. Kivet olivat niin isoja, että joudun nousemaan ylös satulasta pehmentääkseni niistä persuksille hitaassakin vauhdissa koituvaa kolausta. 2800 metrissä jaloissani alkoi tuntua tahmeus, eikä niissä ollut enää jousimaisen dynaamista herkkyyttä vastata pinnanmuotojen vaihteluihin, vaan kampeaminen oli tasaista, puuduttavaa ja voimatonta pumppaamista.

Löysin jyrkkien rinteiden alueelta pienen tasaisen ruohostomaan pläntin suojaisan havumetsän takaa. Rinteeltä avautui upea näkymä laakson toisella puolen kohoaville vuorille. Kun olin pystyttämässä telttaa, käveli nuori poika koiransa kanssa nummen poikki. Tervehdin häntä, mutta hän ei vastannut.

Asettauduin levolle telttaani, alas kertakaikkisen mukavalle paksun nurmen pehmentämälle alustalle. Pitkä raskas ajopäivä oli vaihettumassa levon raukeuteen, kun kuulin askelten töminää ja nurmen havinaa. Askeleet lähestyivät telttaani ja nousin ylös katsomaan mikä oli homman nimi. Iso miesjoukko käveli kohti telttaani puukepit kädessään. Pian kuulin rapinaa ja keppien kolinaa metsästäkin. Käänsin pääni vasemmalle ja huomasin toisenkin miesjoukon piirittävän minut teltan ympärille. Ymmärsin pikkupojan kertoneen metsässä olevasta muukalaisesta.

Metsässä kiviä kulkiessaan vihaisesti hakkaava mies oli selvästikin joukon johtaja. Tervehdin häntä ja kysyin sopisiko minun levätä tässä yksi yö. Se ei sopinut hänelle. Miehet hyppäsivät piikkilanka-aidan yli ja johtava mies - jo niin miehekkääseen ikään vanhentunut, että voisin sanoa häntä ahavoituneeksi – alkoi hakata telttaani pitkällä puukepillä. Miehet olivat pelokkaan oloisia - kaikkein vanhimmat kaikkein pelokkaimpia - olemukseltaan kertakaikkisen jäykkiä.

Sanoin ettei ongelmia ole; voin pakata kamani ja jatkaa matkaa. Hämärä oli viileyden verhollaan jo laskeutumassa vuorenrinteelle, joten aloin purkaa leiriäni reippaaseen tahtiin, jotta ehtisin tienpäälle ennen pimeää. Agressiiviset miehet alkoivat kuitenkin kysellä minulta lisää erinäisiä asioita, joten lopetin pakkaushommat alkuunsa ja aloin vastailla heidän kysymyksiin: Mitä teet täällä? Mistä olet tulossa? Mikä on kotimaasi? Mistä saat rahaa? 

He halusivat nähdä myös passini. Ojensin passini vanhan miehen kiukkuiselle kätyrille, joka repäisi sen voimalla kädestäni, vilkaisi passin kuvaa pistävällä katseelle ja tarkisti polttavilla silmillään olinko minä todella kuvassa oleva mies. Miehen huonoa näyttelijää muistuttava koominen olemus oli saada minut nauramaan.

Kerroin miehille tarinani siitä mistä olen tulossa, mihin olen menossa ja kuinka saan rahaa kirjoittamalla matkatarinoita ja kerjäämällä rahaa sponsoreilta. Kerroin myös sen, ettei minulla ole kotia jossa panna maaten päivän päätteeksi, enkä tänään pitkän vuorinousun yllättämänä ehtinyt kaupunkiin asti, joten minun tuli leiriytyä tähän ensimmäiseen löytämääni suojaisaan paikkaan ennen pimeän tuloa. Sanoin, etten tietysti yleensä mielelläni leiriydy näin lähelle ihmisten taloja, mutta niin minun tänään tuli vain tehdä.

Vastaillessani miesten kysymyksiin, en niinkään keskittynyt siihen mitä puhuin, vaan huomioin ainoastaan tilanteen ja aistin ilmapiiriä ympärilläni. Puhuin erityisen hitaasti ja pysähdyin sanojen välissä pitkäksikin aikaa; en tarkoituksellisesti, vain yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei espanjankieli nyt vain suju minulta kovinkaan notkeasti. Miehet ymmärsivät mitä yritin kertoa ja kenties tila sanojen välissä alkoi vapauttaa tilaa myös miesten olemuksissa. Ensimmäiseksi nuorimmat miehet alkoivat nyökytellä ymmärtävästi eikä kulunut aikaakaan, kun vanhmmatkin miehet rentoutuivat.

Lopulta miehet sanoivat, että voisin jäädä lepäämään pellolle yöksi. Nuorimmat miehet paiskasivat kättä kanssani ja toivottivat hyvää matkaa ja hyvää yötä. Joukon johtajan ja hänen kätyrinsä mielissä paloi vielä pelon rippeet, mutta heidän aistittua teltan ympärillä jo leijuvan rennon ilmapiirin, eivät hekään voineet muuta kuin päästää irti epäilyistään, vapautua leveään hymyyn, paiskata kättä kanssani ja toivottaa hyvää matkaa. Toivotin heillekin kaikkea hyvää, pistin teltan päälikankaan takaisin paikoilleen ja laskeuduin takaisin maanpinnalle lepäämään.

Päätin jatkaa matkaa jo aamun ensimmäisten valonsäteiden loihtiessa pimeydestä kevyen vihreän-harmaan sävyn telttakankaaseen, sillä olinhan luvannut miehille poistuvani heidän mailtaan jo heti aamutuimaan. Muutaman sadan poljetun ylämäkimetrin jälkeen tienvieressä minulle hyvät huomenet toivotti maireasti hymyilevä ja iloisesti vilkuttava keski-ikäinen, viiksekäs mies. Hän oli se sama mies, joka edellisenä iltana oli mahdottoman vihaisilla silmillään tarkistanut passini todenmukaisuuden. Olisiko kontrasti voinut olla suurempi. Pysähdyin miehen kohdalle ja vastasin hänelle nukkuneeni hyvin ja pysyneeni lämpimänä laadukkaiden varusteiden ansiosta. Kiitin miestä ja jatkoin matkaa muistellen edellistä iltaa ja ihmetellen kuinka vain pienen pieni ajatus, niin sanottu huoli tulevaisuudesta, voi verhoilla kokemuksen hetken kauneudesta pelon tuskalla, estäen täysin kommunikoinnin kahden ihmisen välillä.

Huiputin aikaisin aamulla 3400 metrisen nousun. Alamäessä vastaani polki vinttikoiramaisen hoikkia vuorikauriita kevyillä maantiepyörillä ja hurjalla ylämäkivauhdilla. Olin saapunut pyöräilyhullun Kolumbian pyöräilykulttuurin sydänmaille. Näiden miesten runttaavat ja riuhtovat ajotyylit olivat kuitenkin äärilaita verrattuna alueen suurimman sankarin Nairo Quintanan supertehokkaaseen ja elettömän kevyeen ajotyyliin verratuna. Tänä vuonna Ranskan ympäriajossa toiseksi sijoittunut 23-vuotias pikkuruinen vuoristoraketti oli rekkamiesten mukaan kotoisin vain kivenheiton päässä vuoren takana sijaitsevasta kylästä. 30 kilometrin tasaisella tiellä Paipasta Sogamosoon vastaani polki noin sata maantiepyöräilijää. Hoikilla ja nopeilla nuorilla miehillä vaikutti pääsääntöisesti olevan edullinen alumiininen maantiepyörä, kun taas vatsakkaat keski-ikäiset miehet polkivat hieman verkkaisempaa tahtia hiilikuituisilla tuhansien eurojen arvoisilla, alle seitsemän kilon painoisilla maantieunelmillaan.

Sogamosossa päätin kysyä majapaikkaa kaupungin ulkopuolella sijaitsevalta tilalta. Laskeudun jyrkkää mäkeä pitkin alas kauniisti hoidettuun suuren puutarhaan ja istuin alas huvilan terassin pehmeälle sohvalle. Pian kaunis nuori nainen saapui hymy huulessa ja rennolla kehonkielellään kuin nurmen yllä tanssien palvelemaan minua. Brasilialainen vapaaehtoistyöntekijä toivotti minut tervetulleeksi Finca San Pedroon. Vaikka jalkani olivat väsyneet, kuljin vähäpukeisen namupalan perässä mielelläni hieman pidempäänkin hänen esiteltyä minulle suurehkon tilan palveluja. Valitsin majoitusvaihtoehdoista edullisimman, telttailun omilla varusteilla tilan suuressa varastorakennuksessa.

Pian myös paikan puuhamies, tilan omistavan perheen poika Juan esitteli itsensä minulle. Paikassa opetettiin joogaa ja hän kysyi pidänkö minä joogasta. Vastasin hänelle käyneeni Denverissä kahdesti joogatunnilla joogaopettaja ystäväni johdatuksella ja totesin sen olleen ihan kivaa, mutta jatkoin, etten pyöräilyn, juoksun, voimaharjoittelun ja venyttelyn lisäksi harvemmin tahdon tehdä mitään fyysisesti rasittavaa, joten joogan harrastamisesta ei muodostunut minulle tapaa.

Nelikymppinen, lyhyt ja tumman komea Juan kertoi kuinka he eivät opeta mitään modernia joogaa tai tavallista venyttelyä, vaan todellista, syvälle joogaan olemukseen tunkeutuvaa vanhaa perinnettä. Hän tiivisti asiansa sanomalla heidän opettavan joogaa, joka tarjoaa oppilaalle parhaan mahdollisen hyödyn. Vastasin ”Ai jaa”, enkä luvannut ottaa maistiaisiksi ensimmäistä ilmaiseksi tarjottavaa joogatuntia, vaan osoitin riippumattoa ja sanoin sen olevan todennäköisesti paikka, jossa väsyneet jalkani tulisivat viihtymään kaikkein parhaiten tulevina päivinä.

Tulevina päivinä vietinkin pitkiä toveja riippumatossa, sivusilmälläni seuraillen muutaman joogakoululaisen elämänmenoa. Heillä oli mitä erilaisimpia rituaaleja. Aamulla he oksensivat vatsansa tyhjäksi puhdistaakseen itsensä. Kerran tai kaksi viikossa he paastosivat. He joogasivat joka päivä neljä tuntia, paitsi sunnuntaina.

Yksi tytöistä valitti eräänä aamuna kun hän ei ollut saanut taaskaan oksennettua millään keinolla. Hän ajatteli itsessään olevan jotakin vikaa ja suunnitteli kysyvänsä opettajaltaan mistä nyt kiikasti. Toinen tyttö paastosi tiukalla itsekurilla, mutta kertoi himoiten kaikista niistä herkuista, joita hän halusi syödä. Hänen mielestään ei ollut mitään järkeä joogata kahta tuntia nälkäisenä, mutta joogasi kuitenkin, kun niin oli käsketty. Eräs mies ihmetteli sohvan pohjalle vaipuneena sitä miksi hän tunsi olonsa hirveän kipeäksi ja heikoksi. Kysyin häneltä varovaisesti, että joogaatteko te tosiaan joka päivä neljä tuntia. Hän vastasi myönteisesti, mutta en viitsinyt huomauttaa siitä, että ihmiselle joka ei ole koskaan aiemmin joogannut, saattaa neljä tuntia uudenlaista fyysistä kuormitusta olla hyvinkin rasittavaa. Hän sanoi kaverilleen, että väsymys ja sairaus taitavat olla vain osa puhdistautumisprosessia. Pian hän kysyi minulta mitä kello on ja nousi sohvan pohjalta iltapäivän joogatunnille. 

Kolmantena iltana minut kutsuttiin kuuntelemaan iltaisin pidettäviä luentoja. Mies istui tyhjän huoneen perällä risti-istunnassa. Menin tervehtimään tätä valkoasuista ranskalaista opettajaa. Tervehdittyään minua hän sanoi kaikkien muiden ottavan kengät pois tulleessaan tähän tilaan. Hän ei selvästikään ollut juttutuulella. Vein sandaalit oven suulle. Himalajalla ja thaimaassa hengellisiä juttuja vuosikausia opiskellut mies jatkoi ryhdikästä istumistaan ja mantrojensa toistamista. Minä kasasin vilteistä mukavan leposijan lattialle. Salissa soi rauhallinen tiibetiläinen musiikki neljän oppilaan kolistellessa ovesta oppitunnille. Illan aihe oli karmajooga, joka oli kuulemma tärkeä osa jokaisen joogin harjoitusta. Oppilaista poiketen en kirjoittanut ylös muistiinpanoja miehen puheesta, sillä jos olisin kokenut tarpeelliseksi kirjoittaa muistiinpanoja, olisin ehkä pyytänyt opettajalta kopiot hänen muistiinpanoistaan, joista hän luentonsa piti.

En pysty palauttamaan mieleeni sanatarkkoja yksityiskohtia puheesta, mutta muistan opettajan lainanneen paljon muiden gurujen ja uskontojen lainauksia. Jos oikein ymmärsin karmajoogan tarkoituksen - tulisi ihmisen tehdä hyviä tekoja, siitä koituvan hyödyn tähden. Hän sanoi monien joogien pyhittävän aamusta alkaen kaikki omat teot korkeammalle itselle(higher-self). Tuosta korkeammasta itsestä opettaja puhui eri nimillä pitkin luentoa, ikään kuin sen tavoittaminen olisi koko joogan ydin juttu.

Opettaja puhui kauniita sanoja pitkin iltaa, mutta niiden yhteys heidän omaan harjoitteluun ja siihen millaisen suhteen sanoihin opettaja ja oppilaat vaikuttivat muodostaneen, näyttäytyi niin hullunkuriselta, että luennon loppuvaiheessa aloin nauraa kippurassa tilan puisella lattialla. Olin näkeväni, että se mitä he harjoituksellaan kokivat etsivänsä, oli juuri se sama, jota he harjoitukseensa pakenivat. Se että nauroin, saattoi olla sitä, että tuo havaitsemani illuusion ilmentymä vaikutti hulluudessaankin kovin täydelliseltä, täysin paikallaan ja järjestyksessä olevalta elämän liikunnolta.

Luennon päätteksi opettaja kysyi onko meillä kuulijoilla kysymyksiä. Yhden kysymyksen jälkeen saliin laskeutui hiljaisuus. Viittasin ja sanoin minulla saattaavan olla kysymys. Toki minulla ei ollut vielä kysyttävää, mutta tunsin kysymyksen olevan tulossa, joten hiljennyin hetkeksi. Pian suustani pääsi kysymys: ”Kuulostaa hieman hassulta, että henkilö pyhittäisi kaikki tekemisensä korkeammalle itselle saavuttaakseen tuon saman asian; korkeampi itsehän välttämättä jo sisältää itsen; eihän itse voi olla kuin yksi: eli miten itse voisi pyhittää kaikki tekonsa korkeammalle itselle, jotta pyhittämisen kautta tavoittaisi korkeamman itsen, joka tuo itse siis väistämättä aina on?”.

Kenties äänensävyni ei ollut totutunlainen ja kaikki käänsivät katseensa minun puoleen. Yksi oppilaista tiuskasi, että puheeni kuulostaa itsekkäältä ajattelulta. Sitten opettaja antoi pitkän vastauksen, jonka voisin tiivistää siihen, että korkeammalle itselle voi antaa minkä sanan tahansa, eikä minun tulisi takertua sanoihin ja filosofiseen keskusteluun, sillä harjoituksen tavoite on sitä syvempi ja sen tavoittena on filosofiaa korkeampi ymmärrys. Kysymykseni jälkeen myös se joogasta lopen uupunut mies hyökkäsi terävin sanoin osoittaen aivojaan ja sanoen minun ajattelevan vain päälläni ja sanoi että nyt oli kyse jostakin muusta, paljon syvemmästä todellisuudesta kuin älystä. Oli kuin minua vastaan olisi alettu sotia yhden kysymyksen jälkeen, eikä kukaan näyttänyt tahtovan sotia minun puolellani. Opettaja sanoi vastauksensa lopuksi, että pitää vain harjoitella, jotta saa joogan tarjoaman hyödyn. 

Olin hetken hiljaa. Tunsin taas kysymyksen kuplivan kurkussani. Kuulin ympäristön äänet, näin kaikkien katseiden kääntyvän pikku hiljaa poispäin minusta ja takaisin mukavuusalueelle opettajan suuntaan. Sitten minulta nousi kysymys. Huomioni oli vain siinä mistä kysymys nousi, eli ei missään tai ehkä kaikkialla:

”Yksi toinenkin seikka minua ihmetyttää. Kun saavuin tänne, puhuin hetken ajan Juanin kanssa. Juan sanoi teidän opettavan todellista jooga, ei mitään modernia hössötystä ja että teidän jooganne tarjoaa parhaan mahdollisen hyödyn. Ihmettelen nyt sitä, kuka, mikä ja missä se on joka saa sen teidän jooganne tarjoaman hyödyn.”

Opettaja näytti heti aavistelevan, että sanojen välissä kenties kysyin, että saattaisikohan se hyödyn etsijä ja saaja nimenomaan olla se ego, jonka hän oli itse aiemmin puheessaan sanonut olevan este korkeamman itsen kokemiselle. Opettajalta meni nyt puurot ja vellit aivan sekaisin; hän sanoi minun olevan oikeassa - vaikka en ollut minkäänlaisia mielipiteitä esittänytkään kahdessa kysymyksessäni. Hän ei tiennyt enää mitä sanoa, joten hänenkin olemuksensa muuttui hyökkääväksi: ”Onko sinun mielestäsi sitten parempi, ettei tee yhtään mitään. Ei harjoitusta, ei mitään. Olla vain välinpitämätön. En halua nyt lähteä filosofiseen älylliseen keskusteluun, joka ei johda mihinkään.”

En kertakaikkiaan muista mitä seuraavaksi sanoin, mutta myöhemmin ymmärsin, että ne sanat, joita tuon kumpusi suustani, sattuivat olemaan samansuuntaisia sanoja, joita hän oli itse guruiltaan lainannut ja meille kuulijoille aiemmin puheessaan kertonut. Nyt sanat eivät kuitenkaan tulleet itse joogaharjoitukseen liittyvässä yhteydessä, eikä mihinkään uskonnolliseen perinteeseen liittyvässä kontekstissa, joten ilmiselvästi ne vaikuttivat kuulijoille vierailta, etten sanoisi vihollisilta, joista ei ollut heille mitään hyötyä. Oppilaita myöden kaikki olivat salissa kiusaantuneen oloisia, myös paikalle saapunut Juan. Juan yhteen ääneen ranskalaisopettajan kanssa vetosi vielä kerran harjoituksen tärkeyteen ikään kuin hukkumiselta pelastavana naruna.

Puhuin vielä viimeiset sanat: ”Eihän tästä voi nyt puuttua mitään. Ulkoa kantautuu koirien haukku, rekat metelöivät tiellä ja linnut laulavat puissa. Tässä hetkessä näen teidän katsovan minua. Aistin tilan takanani ja viileän ilman ihollani. Kuulen minun puhuvan ja nautin kumpuavista sanoista itsekin. Ne ovat minullekin yllätys ja aivan kuten te, minäkin olen omien sanojeni kuulija. Sisälläni tunnen ilon. Voisiko tuo ilo olla sellainen, joka on aina, tapahtui kokemukseni kentässä mitä tahansa, kipuja tai nautintoja, hiljaisuutta tai egon rauhatonta etsintää. Tiedän, ettei tämä puheeni johda mihinkään. On totta, että tämä kaikki on vain älyllistä puhetta, sillä sanani kulkevat väistämättä muistini kautta. En edes tiedä mitä minä puhun; puhun vain koska minulla on halu puhua. En puhu sanoja, jotka paperille kirjoittamalla, taskuun panemalla ja ne myöhemmin uudelleen lukemalla, voisimme päästä kokemaan jälleen tämän tässä hetkessä tapahtuvan elämän rikkaan elävyyden; sen elävyyden, jossa puheenikin nyt tapahtuu. Sanani voivat tapahtua tuossa elävyydessä, mutta ne eivät voi saavuttaa tai kuvailla sitä. Niin se vain on, että tälle puheelle ja keskustelullemme ei tule olemaan loppupäätelmää, eikä sillä voi saavuttaa mitään. Eikö se olekin kaunista, että voin kokea nyt täydellisen ilon ilman minkäänlaista ponnistelua ja vaikka tiedän ettei tämä hetki johda minkään saavuttamiseen, eikä lainkaan parempaan tulevaisuuteen!”

Opettaja lopetti tylysti: ”Voit elää tuolla tavalla jos tahdot. Tämä luento tulee nyt loppupäätelmäänsä(conclusion). Jatketaan harjoitusta huomenna”

Minä jatkoin kuitenkin pyörälemistä kohti Bogotaa. Ajoin kaksi pitkää päivää suurella päätiellä. Vietin yhden yön taas Zipaquiran perheessäni ja ajoin sitten pääkaupunkiin; jälleen läpi sen ruuhkaisten lähiöiden. Ruuhkassa minut ajoi kiinni iltäpäivän neljän tunnin treenilenkillä ollut triathlonisti Sebastian ja hän kutsui minut vieraakseen. Lupasin ottaa kutsun vastaan, kunhan olisin ensin vieraillut toisen ystäväni luona.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely