Etelä-Afrikka

Aloitan nyt siitä missä olen. En tiedä mikä on läheisen kylän nimi, sillä minulla ei ole alueen karttaa. Tiedän olevani Manmouthin piirikunnassa, New Yerseyn osavaltiossa, Yhdysvalloissa ja teltassa. Ympärilläni on havumetsää, allani sen pehmeä havupeite, tuuli raksuttaa kuivia oksia ja autotieltä kantautuu vaimea kohina. On sunnuntai. Afrikan päätös oli vain uuden alku, jos alkua ja loppua nyt ylipäätänsä edes on. Viimeiset viikot ovat olleet pientä säätämistä tätä Amerikan matkaa valmistellessa. Minulle ei tullut hetkiä kirjoittaa ylös muistojani Etelä-Afrikasta. Minulle ei tullut hetkeä jolloin sanat kumpuaisivat itsestään, kuin tyhjästä. Lähdin polkemaan tänään New Yorkista halki uuden maanosan. Teen tienpäällä nyt molempia, poljen ja kirjoitan. Sormeni ovat pakkassäässä viileät, enkä tiedä kuinka kauan ne pysyvät notkeina naputteluun. Toivon, että Etelä-Afrikan muistot lämmittävät niitä täällä kylmässä teltassa. Ei muuta kuin muistoihin ja asiaan, eli satulaan:

Etelä-Afrikan pääkaupungissa Pretoriassa oli niin mukavaa, etten halunnut lähteä. Tienpäälle oli niin mukava palata, etten jäänyt. En olisi voinut toivoa parempaa paikkaa lepuutella polviani, kiitos emännilleni Connielle ja Gailille, jotka kestivät seuraani kokonaiset seitsemän viikkoa. Elin heidän kauniissa kodissa yksinkertaista elämää kodin, kuntosalin, nettikahvilan ja supermarketin välillä. Ainut tehtäväni oli polvien kuntouttaminen ja oleminen.

Poljin ulos portista. Leidit olivat jo töissä ja jäähyväiset minulle vilkutti kodinhoitaja ja koirat. Olin taas tienpäällä matkalla kohti uutta. Olin tunteeton ja ajatukseton. Tuossa tyhjyyden ilossa poljin vain eteenpäin. Ensimmäisessä ylämäessä jalkani olivat kitkattomat ja toimivat polvet nostivat näkymättömän hymyn kasvoilleni. Nautin tuntea myötätuulen takapuolessani ja kuulla kiireistä moottoritietä. Oli mukava edetä omassa pienessä maailmassani, jossa tunsin pitkästä aikaa olevani vapaa, siis vapaa polkemaan ja vapaa rasittamaan lihaksiani. Minun ei tarvinnut hidastaa, tarkkailla ja passailla polvieni vuoksi. En tiennyt kestävätkö polveni pitkään, mutta tiesin, että ainakin tuon päivän voisin polkea hitaasti mutta vapaasti.

Suuressa moottoritien liittymässä liftasi mies. Pysähdyin miehen kohdalle, mutta polkupyöräkyytini ei kelvannut hänelle. Vaihdoin muutaman sanan. Hänen vaimonsa oli kuollut eilen ja hän oli tulossa pohjoisesta vieraillakseen sairaalassa. Hänellä oli parhaat päällä, mutta ei rahaa puvun taskuissa. Hän kysyi kannanko ruokaakin mukana. Annoin hänelle suuren voileivän. Hän kiitti, sanoi syöneensä viimeksi eilen ja jatkoi liftaustaan.

Itse jatkoin polkemista ja tienpäällä lähtö Pretoriasta tuntui kuin tämän matkani kolmannelta alulta. Polvieni vaiva oli pieni, suurelta osin kivuton, mutta erittäin sitkeä. Taas kerran vaivat pysäyttivät kulkuni ja sai aikaan muutoksia matkan kulkuun. Ainoaksi muutokseksi ei jäänyt se etten suunnannut suunnitelman mukaan Namibian autiomaille, vaan suorinta tietä kohti Kapkaupunkia. Toinen muutos saapui yhtenä iltana Pretoriassa, kun päässäni alkoi kiertää ajatuksia muistakin reittimuutoksista. Aluksi ne kertoivat minulle, että lentäisin Patagonian sijasta New Yorkiin. Pian ne jatkoivat, etten edes parhaassa tilanteessa olisi valmis Patagonian myrskyihin ja Andien vuorille. Polvet tarvitsisivat kuulemma kunnollisen parantumisjakson Pohjois-Amerikan tasaisemmilla mailla ennen vuoria. Tuon illan jälkeen en enää ajatellut jatkavani Afrikasta Patagoniaan, vaan polkevani Amerikan mantereet toisin päin, eli pohjoisesta etelään.

Pyöräilypäivän päätteeksi oli pitkästä aikaa hetki löytää teltalleni paikka. Käännyin pienelle tielle ja poikkeuksellisesti kohti leirintäaluetta. Loivasti laskevan laakson pohjalla levittäytyi pienehkö järvi. Tietä reunustivat värikkäät niityt. Tiesin löytäväni kauniin paikan levätä. En saanut talolleni järvenrantapaikkaa, sillä tontilta pyydettiin kallista vuokraa. Täytin vesitankkini ja jatkoin eteenpäin. Peltojen keskellä olivat metsätilkut harvassa, mutta ensimmäisen nähtyäni kysyin talosta lupaa telttailla. Se onnistui ja vietin yöni joenrannalla metsän reunalla. Pesin joessa itseni, kuuntelin sen kohinaa, linnunlaulua ja sirkkojen siritystä. Kirkkaalla iltataivaalla tuikkivat tähdet ja kuu. Telttani ympärillä tanssivat tulikärpäset. Olin luonnonhelmassa seitsemän kaupungissa vietetyn viikon jälkeen.

Poljin suurten peltojen autiossa maisemassa. Veteni oli loppumassa ja käännyin maatilalle täyttämään pullot. Jouduin tekemään tieni kolmannelle portille läpi kahden portin. Huutamalla sain naisen portille. Pyysin vettä pulloihin. Hän otti ne ilmeettä. Suuri koira säntäili ja murisi villisti aidan toisella puolella. Kuola valui sen rumilta roikkuvilta kasvoilta. Rakki oli kuin raivotautinen. Odotin pitkään lähes kolme metriä korkean sähköaidan takana. Jalkani alkoivat puutua ja istahdin tolpan juurelle. Hetken kuluttua horjahdin sähköaitaan. Naps. Minulta kului pienen pieni hetki muissa maailmoissa ja tällistä toivuttuani pyörittelin niskojani, jonka pieni jumi vaikutti lauenneen. Perheen tytär toi juomapulloni. Hän oli myös totinen, mutta lausui hiljaisesti jotakin kun kiitin vedestä. Palmujen katveessa ja aitojen suojassa olevassa pihapiirissä vallitsi omituisen masentava tunnelma. Aistin sen heti alkuunsa ja tunnelma vain synkkeni.

Sade oli tulossa ja käännyin taas maatilalle, tällä kertaa jo yöpyminen mielessäni. Kysyin suuressa autossa istuneelta vanhalta mieheltä voisinko telttailla pihapiirissä. Hän alkoi äksyillä minulle, valitti kun en puhu afrikaansin kieltä, kyseli turhuuksia ja puhui harhoja. Annoin miehen höpöttää, kuuntelin mielenkiinnolla ja vastailin mitä sylki suuhun toi. Pian hänen poikansa tuli vierelleni ja kysyi mitä tarvitsen. Hän sanoi, että voin nukkua pihan sijasta talossakin. Hetken kuluttua olin jutuissa vanhan miehenkin kanssa ja hän oli jo sitä mieltä, ettei olekaan mitään järkeä opetella afrikaansia, koska lähes kaikki Etelä-Afrikassa puhuvat myös englantia.

Perheen talon vessa oli arvioni mukaan ainakin kymmenen kertaa suurempi kuin oma pikkuruinen huoneeni kotona. En voi nyt unelmoidakaan, että minulla olisi joskus vessan kokoinen oma talo. Suuri talo oli varustettu kaikilla uusimmilla elektronisilla herkuilla. Niin, jääkaappikin oli suurempi kuin huoneeni kotona ja talossa oli jopa pieni kuntosali, jota kuitenkin käytetään kuulemma aivan liian vähän. Maatalon isännän, suurikokoisen laiskan pulskean ja keski-ikäisen Petruksen kilojen alta vaikuttikin puuttuvankin vanttera vahvaluinen ja lihaksikas keho, joka kantaisi popsitut herkkupalat huomaamattomasti.

Ei hän ollut enää varsinaisesti maatilan isäntä. Hän oli luopunut maanviljelystä sen stressaavan ja epävarman luonteen johdosta. Säät vaihtelevat ja sadosta maksettaviin hintoihinkaan ei voi kuulemma luottaa. Hän omistaa 2000 hehtaaria viljelysmaata, joita hän nyt vuokraa uusille tilanhoitajille. Nyt hän saa reilusti takuuvarmaa rahaa kaksi kertaa vuodessa, olivat sateet minkälaisia tahansa. Hänellä on nyt kuulemma mukava elämä. Unelma, vailla suuria huolia.

Jossakin Petruksen sanojen välissä, liikkeissä, olemuksessa tai missä lie, luulin aistivani kuitenkin jotakin joka tunsi pientä kateellisuutta tai ainakin kunnioitusta vaihtelevaan matkamiehen elämääni, joka ei ole joka hetki materiaalisesti maksimoidun mukavaa tai kenties minä vain herätin hänen kaipuunsa maanviljelijän raskaaseen ja epävarmaan, mutta vivahteikkaakseen elämään.

Mietin siinä, voisiko olla mitenkään mahdollista, että oletetusta varmuudesta ja mukavasta elämästä ei välttämättä seuraisi absoluuttisesti kaikkein suurin varmuus ja mukavuus. Usein vaikuttaa siltä, että kaikkein varvimmiltakin tuntuvat asiat ovat alati muutoksessa. Mielikuvat mukavuudesta ja varmuudesta saattavat olla vain mielikuvia tässä hetkessä. Jos tavoittelee pysyvyyttä asioiden kautta, saattaa alakulo yllättää, sillä pysyvimmätkin asiat näyttävät siis olevan muutoksessa.

Niin paljon kuin nautinkin Petruksen perheen seurasta ja hoivasta, en osaa, enkä pysty olemaan niin kohtelias, että kertoisin taas vain siitä kivasta mitä he tekivät minulle. Lyön taas minua auttanutta ihmistä kuin vierasta sikaa, tuntuu kuin kiertäisin miekkaani ystävällisessä lihassa, kun sanon, että aistin Petruksen mielikuvan tämänhetkisestä mukavasta ja stressittömästä elämästä olevan kuin television saippuasarjan rentouttava, mutta tyhjä transsi, illuusio, jonka nautinto päättyy pysähtyneeseen kuvaan, lopputeksteihin ja seuraavaan mainoskatkoon. Mielestäni näin kuinka suuren mahan alla notkuvat polvet ja pienilihaksiset reidet lähestyivät jo pysähtynyttä kuvaa ja seuraavaa mainoskatkoa. Hän nautti vielä uudesta saippuasarjastaan, eikä transsissaan kenties enää muistanut kuinka tyhjältä olo tuntuu kuvan pysähdyttyä saippuasarjan kaikkein nautinnollisimmassa kohdassa. Toivon, että hänen saippuasarjansa kestää monta tuotantokautta ja tiedänkin hänen satelliitti arsenaalissaan olevan monta tv-kanavaa.

Ihmettelin illalla Petrukselle sitä, että joidenkin maatilojen ympärillä on sähköaidat, mutta hänen tilansa oli avoin. Juttelin siitä kun täytin juomapullot tilalla joka oli kolmen metrin aidan takana ja jossa horjahdin sähköaitaan. Petrus ja hänen appiukkonsa eivät heti tienneet mikä tila oli kyseessä, mutta kun mainitsin korkeat palmut he juttelivat keskenään: ”Juu taitaa olla se tila, jonka isä kuoli juuri.” Maatilan ilmassa aistimani masentava tunnelma ei siis välttämättä ollutkaan oma illuusioni ja vain täydellinen oman pahoinvointini heijastus.

Minua avitti myötätuuli, mutta matkani ei vain edennyt. Ensi kertaa sitten Tansanian allani oli huono nimismiehen kiharainen hiekkatie. En voinut ymmärtää miten jaksoin tuota rynkytystä Tansaniassa yli 1000 kilometriä. Harjoituksen puutteen pehmentämät käteni alkoivat puutua jo 20 kilometrin jälkeen. Oli mukavaa, että pian etenin taas hiljaisesti asvaltilla. Aidan takana näin eläimistä hiljaisempia, kirahveja. Kirahvit katselevat maailmaa kaikkien muiden maaeläinten yläpuolelta. Ne tarkkailevat ohikulkijoita puiden takaa ujosti, antavat muiden olla rauhassa ja ottavat mieluummin pari askelta taakse kuin askeleen eteen. Niiden jylhästä pituudesta ei huou korkeaa koppavuutta.

Kyltin mukaan aidan takana oli leijoniakin, mutta kuka niitä haluaisi nähdä. Syövät toisia ja käyttäytyvät ronskisti. Eivät ne puun alta kovinkaan pitkälle näe, mutta luulevat olevansa kuninkaita. Ei niillä taida olla montaakaan ystävää.

Kimberleyssä Kapkaupunki kolkutti jo ovella ja emäntäni Berenicen nettiyhteys piti minut kiireisenä. Kolme päivän ajan hoidin Amerikkaan siirtymistä ja ihmettelin kuinka paljon pieniä asioita tällaiseen yksinkertaiseen matkaan liittyykään. Kolmen päivän asioiden hoitamisen jälkeen pääni oli höyryissä ja palasin mielelläni kampia kiertämään. Silmiin asti jatkuvien viljelysten jälkeen matkani jatkui puoliaavikolla, jossa maissi ei enää menestynyt ja maan vähäisen annin korjaamiseen vaadittiin sitkeitä lampaita. Päivät alkoivat lämmetä ja maatilan majatalossa vietetty yö oli niin kuuma, että joudun vilvoittelemaan itseäni öisessä kylmässä kylvyssä.

Sadepilvet roikkuivat tummina kylän taustalla. Saavuin sen hiljaiselle raitille juuri ennen sadetta. Kadulla käveli pari poikaa. Vanhat puutalot olivat idyllisiä iltapäivän kauniissa valossa. Kiinalainen kauppias kertoi kauppojen olevan jo kiinni. Sain halvan huoneen kauniista vanhan pariskunnan ylläpitämästä majatalosta. Mikä ilo olikaan taas tavata uusia ihmisiä ja vastata heidän kysymyksiinsä. Syrjäisessä autiomaan kylässä oli pysähtynyt tunnelma. Noin seitsemänkymppisen pariskunnan talokin oli jo vanha, mutta täysin läikätön ja hyvin hoidettu. Asunnon kauniina pitämistä pidetään varmasti tärkeänä asiana. Majatalon täti aloitti kyselemällä miten minä sinne heidän majatalolleen olin oikein päätynyt ja jatkoi seuraavasti: ”Miksi pyöräilet? Etkö ole yksinäinen? Etkö ikävöi ystäviäsi ja perhettäsi? Etkö pelkää? Mitä teet matkan jälkeen? Mikä on lempipaikkasi? Syöt varmasti vähän, että painosi pysyy kurissa?”

Niin monta kertaa nuo kysymykset on minulta kysytty, enkä vieläkään tiedä kuinka pitkään minun pitää polkea, jotta tietäisin pitääkö niihin löytää vastaukset. Lempipaikakseni vastasin Strydenburgin, paikan jossa olin, enkä myöntänyt 25-35 tunnin viikkoja polkeneena syöväni kovinkaan vähän.

Sen kyllä tiedän, että kun afrikkalainen nainen on kaunis, näyttää hän todella kauniilta. Onneksi kauppa ei ollut illalla auki, sillä en olisi kenties osannut nauttia vanhojen ihmisten seurasta. Niin täydellinen oli muodoiltaan tuo lattiaa lakaissut kaupan tyttö, että olisi ehkä pitänyt miettiä miksi minun piti aamulla taas pyöräillä.

Majatalon tädin seurassa oli mukavaa ja suhtauduimme kaikkiin asioihin niin kovin eri tavalla, että kontrasti sai ihmetyksen iloisen hymyn huulilleni. Turvattomaksi elämäni kokeneella majatalon tädillä saattaa olla jo kaikki halutut asiat hautaan asti hoidettu. Lapset kasvatettu, rahat säästetty ja talo maksettu. Hän saattaa kuvainnollisesti tuntea oman tilanteensa vakaaksi kuin syvälle Etelämantereen jäätikköön, miljardien muiden vesimolekyylien suojaan jäätynyt H2O. Onko jäätikön ikiaikaiselta tuntuva suoja todellisuudessa lainkaan turvallisempi, saati parempi paikka olla kuin villi vuoristokoski. 

Yksi H2O säntäilee painovoimaan seurauksena kosken kivistä toisiin. Kosken vietävänä oleva H2O ei tiedä, mitä seuraavan kuohun takaa seuraa. Aurinko voi höyrystää sen taivaalle. Se voi pysähtyä järveen, laskea mereen tai jäätyä jäätikköön. Se tietää elämästään aivan yhtä paljon kuin kynäni tietää mitä se kirjoittaa. Kaikki tulee sille uutena ja yllätyksenä. Yksi H2O ei tiedä mikä on paras paikka olla: rauhallinen ja turvallinen jäätikkö, vuoristokoski, vaiko hahmoton kevyesti leijuva taivaan usva. Yksi H2O ei edes halua tietää mikä on paras paikka olla. Se vain on elämänvirran vietävänä. Se näkee ja kokee matkallaan kaiken olennaisen ilman halua päästä johonkin. Jäätikössä on kylmä, auringon paisteessa kuuma, koskissa sattuu ja vesiputoukset ovat lähes kestämättömiä, mutta yksi H2O ottaa kaiken vastaan niin kuin ne ovat, olematta tuomitsematta mitään hyvään ja pahaan. Se voi jopa tuntea iloa kaikesta vastaantulevasta, oli se mitä tahansa.

Toinen H2O tietää tarkkaan, että se haluaa jäätyä ikiaikaiseen turvalliselta tuntuvaan jäätikköön, jonka kylmyydessä turvaa antavat miljardit muut paikallaan pysyvät H2O:t. Siellä ei häiritse rasittava liike, ei kuumuus: on vain paikallaan pitävä ja pysyvä kylmyys. Mitä tämä H2O näkee vuoristokoskissa, auringonpaisteessa, taivaan usvassa tai järven pysähtyneisyydessä? Onko kaikki mitä se niiden turvattomuudessa näkee vain este ja hidaste jäätikköön pääsemiseksi. Se toki tietää, että jäätikkö on paras ja turvallisin paikka olla, mutta jääköhän sille sitä jatkuvasti janotessa ja nykyhetkeä harmitellessa koskaan tilaa tarkastella elämää niin kuin se on. Sattuuko koski siihen niin paljon, ettei se huomaa tarkastella kuinka vuodenajat vaihtuvat joenpenkalla. Huomaako se todella, että jokainen lumihiutale joksi se on jäätynyt on erilainen ja aina vain väliaikainen. Huomaako se todella, että kesällä se tippuu vihreälle puunlehdelle, syksyllä punaiselle, mutta talvella suoraan kovalle oksalle. Huomaako se, että on vain ohimenevää kellua uima-altaan karseassa kloorissa, johon ihmiset hikoilevat, pissaavat ja piereskelevät. Tuskin, kun se aina vain haluaa johonkin. Se näkee kaiken vain sen kautta, miten kokee asioiden vaikuttavan unelmaansa jäätikön turvaa antavasta onnesta. Se ei välttämättä koskaan opi, että kaikki havaittava muuttuu. Ilmasto muuttuu, mannerlaatat siirtyvät, paksuimmatkin jäätiköt sulavat ja ennen pitkään jokainen H2O palaa jäätikön turvastakin liikkeeseen ja muutokseen. Toisen H20:n ainoa vankila onkin idea jäätikön turvasta.

Palasin aamuostoksilta takaisin majataloon. Pakkasin laukkuni ja jätin jäähyväiset vanhalle pariskunnalle. Rouva toivotti minulle turvallista matkaa ja käski olla varovainen. Pyöräilin mahdollisimman hitaasti vielä kaupan ohi ja tein viimeisen pitkän ja ujon vilkaisun kauniiseen lattiaa lakaisseeseen tyttöön. Palasin Karroon tyhjään autiomaahan ihastuksen kaunis lämpö sydämessäni.

Kylmät vesipisarat satoivat iholleni. Tunsin niiden herkän kosketuksen ja sen miten niiden viileys nosti ihoni kananlihalle. Sade piiskasi kasvoihini suoraan oikealta, enkä pystynyt pitämään katsettani siinä metakassa, vaan ajoin pää kallellaan kohti tien vasemmanpuolen harmaata raukeutta. Salamat välkehtivät läheisten mäkien takana. Tuuli heittelehti minua tien puolelta toiselle ja etenin kuin käärme.

Saavuin kymmenien kilometrien tyhjyyden jälkeen pieneen autiomaan kylään. Löysin maksullisen pedin yksinhuoltaja naisen ja hänen poikansa kodista. Ensimmäinen pitkän ja lihavan naisen olohuoneessa elävistä papukaijoista tuli lähelleni ja pureskeli sormeani. Toinen oli säikky ja osasi vain paeta häkkiinsä. ”Yksi nainen käsittelisi sitä kovakouraisesti sen oltua nuori ja nyt se pelkää kaikkia”, kertoi nainen.

Olin omassa huoneessani ja kuulin huutoa. En tiedä mistä äiti poikaansa torui, mutta myöhemmin äidin moitittua, kuritettua ja kirottua poikaansa olohuoneessa, pidin syitä niin kevyinä, että niille riittäisi naurahdus. Heidän elämänsä tuntui rakentuvan toisillensa nakutteluun. Sateen tauottua kävelin ruokaostoksille ja ihmettelin mitä eroa on papukaijalla ja 11-vuotiaalla pojalla.

Minusta pidettiin kuitenkin hyvää huolta ja aamulla sain matkaani niin rasvaisia keksejä, etten saanut niitä syödyksi. Annoin ne seuraavassa kylässä pikkupojille.

Seuraavana päivänä ei satanut. Karroo oli yhä autiompi. Vain siellä täällä kaukana toisistaan oli vielä muutama lammastila hyödyntämässä maan vähäistä tarjontaa. Maa saattaa olla suurimman osan vuodesta köyhää, mutta tarjosi silmälle mitä kauneimpia elämyksiä. Tämä osa autiomaasta oli sadekaudella täynnä värejä ja elämää. Kumpuilevalla arolla matalat ruohokasvit välkehtivät vihreän, harmaan ja ruskean eri sävyillä. Kivet ja korkeat mäet rikkoivat tasaisuuden. Taivas oli sinisyyden, tummuuden ja pilvenvaalean alati muuttuva tanssi. Tienvarren korkea ruoho heilui tuulessa ja sen keltaisten kukkien väri oli kaikista kirkkain. Siellä täällä virtasivat sadekauden purot. Paikoin vesi oli seisahtunut suuriksi lätäköiksi, jonka rannalla pesivät linnut ja joissa sammakot kurnuttivat. Poljin lätäköiden ohi ja tarkkailin kuinka kauaksi sammakon äänet kantautuvat. Uskomatonta kuinka kantavan äänen niin pieni otus saakaan aikaan.

Olin ajanut jo tuhat kilometriä ilman kunnollisesti palauttavaa lepoa, mutta etenin edelleen melko kevyesti, eikä polviani jäykistänyt. Etelä-Afrikka on ollut yksi vaikeimmista maista telttailuun. Zimbabwesta asti tienvarressa oli piikkilanka-aita ja suurelta osaltaan laakea maisema ei ole tarjonnut piilopaikkaa teltalle. Tänä päivänä ajoin pitkään etsien sopivaa paikkaa pystyttää pieni telttani, mutta ainoa vaihtoehto oli nukkua maantiesillan alla, jossa sain hyvät unet, vaikka yli ajavat rekat minut muutaman kerran herättivätkin.

Karroo oli laaja. Olin taas polkenut neljä päivää. Jokaisena pyöräiltynä päivänä ja kaikkialla, koen, näen, kuulen ja ajattelen asioita, joista voisin kirjoittaa. Pyöräni päällä tarkkailen aina jotakin, ellen ole vaipunut hetkeä lämmittäviin muistoihini tai suunnitelmiini. Näistä neljästäkin päivästä minulla on mielessä hetkiä ja ajatuksia joita voisin kirjoittaa, mutta jätän väliin, kuten niin usein. Toivottavasti ne asioista, joista päätän kirjoittaa, ovat niitä, jotka antavat tiivistettynä kelpo kuvan matkani tapahtumista ja ajatuksistani. 

Neljän päivän tyhjiö vietti minut Karroon ensimmäiseen ja ainoaksi jääneeseen pitkään ylämäkeen. Mikäs siinä oli polkea leveällä tiellä, kun myötätuuli puhalsi minua korkeuksiin. Vauhdikas alamäki laski minut laakson ovelle. Vuorenseinämältä avautuivat jylhät näkymät alas vihreille viiniköynnöksille. Kaikkialla ympärillä kohosivat rutikuivat vuoret.

Telttailin viinitilan pihalla. Tein illalla rauhallisen kävelylenkin aistien De Doorns laakson tunnelmaa. Jalkani olivat jo jäykät. Olin ajanut päivällä 130 kilometriä. Maistelin erilaisia viinirypäleitä suoraan köynnöksistä. Kaikki olivat vielä raakoja ja suustani tuli hapan. Iltapäivän kova tuuli oli laantunut. Viivasuorien köynnösrivien välistä näin auringon laskeutuvan vuorten taakse. Tilan renki täytti traktorin vesisäiliötä. Ihmettelin mihin hän on lähdössä traktorin kanssa hämärän aikaan. Hänellä oli kuulemma hyvät valot ja punaisille viinirypäleille olisi ruiskutettu syvempi synteettinen väri jo kello yhdeksään mennessä. En aikaisemmin tiennyt viininviljelijöiden olevan huijareita. Kävelin takaisin teltalleni ja venyttelin nurmella. 

Ympäristö oli edelleenkin kuivaa. Sadetta se ei saa sen enempää kuin jo taakse jäänyt Karroon autiomaa. Ainoa ero oli se, että olin laaksossa. Kuinka lempeä laakso onkaan. Se vastaanottaa kaikki kulkijat. Vuorille satava vesi valuu laakson pohjalla rauhallisesti virtaavaan jokeen. Se tarjoaa tuulille vapaan ja helpon tien edetä, jossa ei tarvitse etsiä suuntaa. Eläimille se antaa tasaisen ja helpon reitin kulkea ja linnuille paikan levätä. Laakso ottaa kaiken vastaan avosydämin. Sen luokse onkin niin helppo tulla, että se kuhisee elämää. Ihmiset ovat vaeltaneet kaukaa viljelemään sen pohjalle vuorilta alas rapautuneita viljavia maita, jotka puhkeavat vihreyteen sen halki virtaavan kapean joen vedellä.

Laakso päästää luokseen kaiken uuden, se ei valitse. Ketään ei ole liian heikko, jota laakso ei ottaisi vastaan. Se ei ole kuin jylhä, kaikkien yläpuolelle kohoava vuori. Majesteettiselta näyttävä vuori rikkoo tuulen tien, ei anna vedelle paikkaa pysähtyä ja päästä luoksensa vain vahvimmat, ne jotka jaksavat lentää korkealle ja tai kiivetä ylös jyrkimpiä seinämiä. 

Vuoret ovat kuitenkin niitä joita ihaillaan. Niiden majesteettisuus on vaikuttavaa. Niitä halutaan valloittaa. Ne vaikuttavat voimalta ja ikuisuudelta. Kuitenkin kaikki vuorilla vierailijat kuluttavat sitä. Tuuli ja vesi rapauttavat sen seinämiä. Kiipeilijät vauhdittavat vuoren kulumista jokaisella askeleella. Laakso vastaan ottaa jopa vuoren, sen alas laskeutuvat rapautuneet kivet, hiekan ja pölyn.

Vuori luulee olevansa jotakin ja osoittaa sen jylhiltä vaikuttavilla piirteillään. Laaksossa vierailijatkin sokaistuvat sen näkyvistä ominaisuuksista. Se kilpailee jylhyydestä ja korkeudesta toisten vuorten kanssa. Laakso tekee vierailijoiden elämän niin helpoksi etteivät vierailijat usein edes huomaa sen tyhjää kauneutta. Ne luulevat, että jylhälle kohoavat vuoret tekevät laakson. Vuori haluaa vain kohota, mutta ennen pitkää se alkaa rapautua kohti sen tyveä. Laakso ei kilpaile toisten laaksojen kanssa. Laakso on tyhjä, mutta juuri sen tyhjyys antaa vuorille niiden näyttävyyden. Laakso ei ole mitään, joten se ei voi myöskään kulua ja tuhoutua. Vuori menettää jylhyyden tunturille, tunturi mäelle ja mäki kummulle. 

Täydellisesti nautiskeleva matkamies olisi kenties kuin laakso. Hän ottaisi kaiken vastaan avosydämin, tekisi muiden elämän helpoksi, päästäisi heidät lähelleen vaivattomasti, ei kilpailisi, ei arvostelisi, ei jakaisi, eikä olisi oikeastaan menossakaan mihinkään, vaikka liikkeessä olisikin.

Täydellisesti nautiskeleva matkamiehen tapaajakin olisi kuin laakso. Hän ottaisi uuden tuttavuuden vastaan lämpimästi. Hän ei haluaisi matkamieheltä mitään, eikä haluaisi edes antaa. Hän nauttisi vain seurasta ja hetkistä ja antaisi niiden elää ja kehittyä omalla painollaan. Hetket varmasti johtaisivat antamiseen ja auttamiseen, mutta hän ei edes huomaisi tekevänsä jotakin hyvää, se vain olisi hänen luontonsa

Mikään ei kuitenkaan ole yksin täydellistä. On matkamiehiä, jotka ovat jäykkiä kuin vuoret. On isäntiä kuin vuoret, jotka haluavat antaessaankin vain saada. Niin pitää ollakin. Vuoret ovat laakson peili. Laaksoa ei ole ilman vuoria. Ei vuorta ilman laaksoa.

Matkamiehenä huolta on pidettävä kenties pääasiassa vain siitä, että tavatessani ihmisiä on ohimenevä tuulahdukseni laakson raikastava tyhjyys, ei vuoren alaspäin katsova tunkkaisen itsevarma jylhyys. Kaikki muu matkalla on vain yksityiskohtia.

Ei, en kirjoittanut siitä De Doorn nimisestä laaksosta, sillä se testasi minua ja antoi tuulen temmeltää hieman liiankin vapaasti ja päästi sen sisään väärän puoleisesta ovesta. Laaksoonkin siis laskeutuu halla ja se testaa tuulella, mutta vain karaistaakseen kulkijaa. Seuraava laakso päästi tuuleen sisään oikeasta ovesta ja myötätuulen avulla pääsin vuoren toiselle puolelle samana päivänä.

Laaksossa oli helppoa. Pidän kuitenkin vuoristakin ja valitsen aina vuoritien, jos vain olen terve. Nyt edessäni oli noin 500 korkeusmetrin vuorinousu ja olin polvieni suhteen vielä hieman huolissani. Niissä ei ollut ollut ongelmia, mutta eipä ollut ollut pitkiä mäkiäkään. Viimeiset pari viikkoa olin polkenut yllättävän kevyesti. Keskisykkeeni olivat alhaisemmat kuin koskaan. Saatoin polkea kuuden tunnin päivän melko hyvää vauhtia, mutta keskisykkeeni oli ajopäivänä alhaisimmillaan 92 ja korkeimmillaankin vain 102. Maksimisykkeeni on 190-196, päivästä ja lajista riippuen.

Kauniin vuoritien painovoima yritti tehdä menostani raskasta, mutta vaikka lihaksissani tuntuikin jo väsymystä, nousin asumatonta rinnettä ylös kevyesti. Nostin 50 kiloisen pyöräni ja itseni 500 metriä ylöspäin vain reilussa tunnissa ja ainoastaan 113 keskisykkeellä. Lue mitä tahansa liikuntaohjeita ja ne kertovat sinulle, että tuolla sykkeellä tehdään kevyitä ja palauttavia harjoituksia.

Nyt allani levittäytyi uusi vihreä ja tiheään asuttu laakso, jonka tyhjyys aukeni jylhältä vuorenhuipulta koko komeudessaan. Afrikassa edessäni oli käytännössä enää vain alamäkeä ja kuntoni vaikutti tumman Afrikan lopuksi vihdoinkin valoisalta. Sykelukemat olivat alhaisia ja osoitus siitä, että jossakin kolme vuotta jatkuneiden erilaisten hidasteiden ja vaivojen alla kehossani uinuu tuhansia kestävyysharjoittelutunteja kerännyt antilooppi. Leijonan voimaa ja nopeutta minun kehossa ei saa herätettyä sitten millään, mutta kun kaikki asettuu kohdalleen ja saan nostettua kuntoa vaivoilta rauhassa, olen useasti huomannut eteneväni melko hyvällä vauhdilla pitkään ja taloudellisesti. Etelä-Afrikassa antilooppi alkoi kääntää kylkeään.

Kapkaupungin laitamat olivat betonisen rumia kuin missä tahansa suurkaupungissa. Minun oli määrä polkea Malawista tutun Chombon perheeseen, joka asuu hyväntoivonniemellä Fish Hoekissa. Päätin valita kiertävän rantareitin. Olisiko valintani seuraus kauniimpi voinut olla. En tiennyt lainkaan, että se johtaisi minut pyöräilemään yhdelle kenties maailman hienoimmalle pyöräreitille. Oli mitä kaunein kesäpäivä, lauantai ja ranta-alueet täynnä ihmisiä. Saavuin pitkältä autiomaataipaleelta keskelle mitä aistikkainta ympäristöä. Muodot, värit, sää ja kaikki olivat hulppeita: vuoria, sinistä merenulappaa, valkoisia hiekkarantoja, surffareita, kauniita ihmisiä, upeita rakennuksia, urheiluautoja ja täydellinen sää. Ajoin ihmetellen eteenpäin. Merellinen tuoksu kantautui nenääni ja viileä tuulen vire oli virkistävä. Pyöräkin kulki vielä ihan mukavasti. Rantareitti oli pitkä ja saavuin myöhään iltapäivällä Fish Hoekiin. Ajoin rannalle asti ja pyysin miestä ottamaan minusta valokuvan Afrikan räpellykseni päätteeksi. Nälkä oli tuloillaan ja pyöräilin syömään Malawilaista maissipuuroa pastorin ruokapöytään.

Yli kolme vuotta aiemmin Kairossa univaikeuteni alkoivat uudelleen ja selkänikin kipu koveni pian. Minulla oli paljon töitä tehtävänä, sillä olin haalinut uusia kirjoituksia ja opettelin käyttämään uutta ammattilaiskameraa, sen softia ja kaikkea muuta sellaista. Isän kanssa matkustaminenkin oli muutos. Olin jumissa, eikä matkanteko edennyt.

Saavuin Kapkaupunkiin terveenä, polkeminen kulki, olin hoitanut asiat fiksusti niin, ettei minulla ollut kiirettä Amerikkaan siirtymisessä. Olin paremmissa voimissa kuin Kairosta lähdettyäni. En ollut surullinen Kairossa, en iloinnut Kapkaupungissa ja matka niiden välilläkin oli mitä oli.

Chombon perheessä ja Afrikassa oli niin mukavaa, että olisin voinut jäädä. Lähteminen oli niin mukavaa, etten jäänyt. En odottanut Amerikalta mitään, siirryin sinne kuitenkin. En ole kaivannut Afrikkaa, Pohjois-Amerikka on uusi suosikkimaanosani. Aivan kuten Afrikka oli siellä ollessani. Aivan kuten Eurooppa oli siellä ollessani. Aivan kuten Aasia oli siellä ollessani. Aivan kuten Australia oli siellä ollessani. Etelä-Amerikasta en vielä tiedä. Jos pysyn terveenä, tiedän senkin todennäköisesti jo vuoden kuluttua.

Viimeisenä iltana, hauskan viikkomme päätteeksi, kaikki Chombon perheen noin 13 jäsentä pitivät minulle kauniin jäähyväispuheen. Kun tuli minun vuoro, sanoin lyhyesti: ”Kiitos kun kohtelitte minua kuin koiraa.” Pienen hiljaisen hetken jälkeen kaikki nauroivat.