Matkan alku
En osannut päättää missä syödä ja istahdin katukivetykselle. Mietin miksei minua houkuttanut hypätä Bangkokin vilskeen vietäväksi nautintojen viettelevään maailmaan. Mietin olinko terve nuorimies. Seurasin hiljaisesti ohitse kulkevaa ihmisvirtaa ja mietin miksi he näyttävät olevan täysin rinnoin mukana maailman riennoissa, mutta minä istun yksin katukivetyksellä löytämättä paikkaa jonne mennä ja kyseenalaistan aina kaiken. Kysyin: Olenko hullu? Nousin ylös katukivetykseltä ja matkani alkoi. En tiennyt mihin olin menossa.
Matka Bangkokista jonnekin lähtee liikkeelle. Niin pitkälle menen kuin unta ja intoa riittää. Jokainen kammen kierros poispäin Bangkokista on suuri plussa. Aika näyttää minne tieni vie.
40 kilon tavaroilla lastatulla pyörällä polkien Bangkokin liikenne ei enää tuntunut yhtä nautinnolliselta kuin muutamaa päivää aiemmin kevyellä pyörällä. En ollut koskaan aiemmin polkenut täyteen lastatulla matkapyörällä ja 50 kiloinen pyörä oli kuin juna verrattuna 14 kiloiseen. Lisäksi päivä oli selvästi kuumempi kuin edelliset. Ei tuntunut mukavalta, kun dieselbussi tuprutti liikennevaloissa mustan ja kuuman nokipilven päälleni kärventämään muutenkin tulessa olevaa kehoani. Ainoan helpotuksen vilkkaan liikenteen pätsiin toi pysäköidyn ja ilmastoidun bussin ovista päälleni puhaltanut viileä henkäys.
Matkani ensimmäiset 30 kilometriä jaksoin polkea hyvin kovasta metelistä ja kuumuudesta huolimatta. Uupumus kuitenkin saapui kehooni nopeasti. Aloin voimaan pahoin ja vauhtini tippui kuin kiviseinään törmäten. Muutaman tahmean moottoritiekilometrin jälkeen löysin autoromuttamolta kylmää vettä ja varjon, jonka alla lepäilin tunnin ajan. Jatkoin matkaa, mutta vauhtini oli laskenut jo puoleen aamuisesta. Helpotuksekseni löysin lepopaikan hotellilta näyttäneeltä rikkaiden aidatulta asuinalueelta ja ihanan sohvan sen ilmastoidun raikkaasta aulasta. Kuulemani tarut maailman ihmisten ylenpalttisesta ystävällisyydestä saivat kokemattoman matkamiehen varmaksi siitä, että saan vastaanotosta apua majoituksessa. Kipulääkettä he kyllä tarjosivat, mutta telttapaikkaa ei löytynyt edes pihan nurmelta, jossa oli elintilaa pakolaisleirille riittämiin.
Olin keskellä märkien riisipeltojen reunustamaa moottoritietä ja seuraavalle hotellille oli ihmisten mukaan pitkä matka. Minua huimasi ja vatsani turposi tasaisen varmaan tahtiin. Vähillä voimillani etenin muutaman kilometrin. Kuminikin puhkesi. Paikatessani puhjennutta rengasta autiotalossa käsivarsiani pitkin valui hikeä kovemmin kuin koskaan aiemmin. Olin jo levittänyt lattialle makuualustani, mutta oli selvää etten voisi jäädä taloon, sillä olin käynyt renkaan paikkauksen aikana ripulipaskalla jo kolme kertaa, eikä juomapullojen vesimäärä olisi riittänyt pitämään minua kosteana aamun asti. Tarkemmin tutkittuani talossa oli myös asumisenmerkkejä, eikä mahdolliselle asukkaalle olisi ollut varmastikaan mieluisaa tulla nukkumaan hikisen, likaisen, haisevan ja toivottoman turistin viereen.
Poskeani alas valui toivottoman uupumuksen kyynel, enkä olisi millään jaksanut nousta vielä uudelleen pyörän päälle. Edessäni oli kymmeniä tuhansia kilometrejä maantietä, mutta hyydyin heti. Moottoritien vieressä oli kuitenkin vain aitaa ja riisipeltoa, joten minun oli noustava ylös lattialta etsimään parempaa lepopaikkaa. Viiden kilometrin päässä huoltoaseman pihalla kysyin keski-ikäiseltä mieheltä suuntaa lähimmälle hotellille. Hän ei puhunut englantia, mutta ymmärsin kun hän tahtoi kertoa, että olen kovin huonovointisen näköinen ja minun olisi kuulemma parasta mennä sairaalaan. Pienen pohdinnan jälkeen ajattelin, että voimattomana onkin ehkä mukavampaa mennä sairaalan hoidettavaksi kuin hortoilla yksin moottoritien varressa. Mies kuljetti minut sairaalaan. Olin hoidettavana kolme tuntia ja sain matkaani tarvittavat lääkkeet. Minulle hommattiin myös hotellihuone. Mahtoivat lääkärit ihmetellä nuoren pojan mielenterveyttä, kun vastasin heille, että olen matkalla maailman ympäri ja tämä oli ensimmäinen päiväni. Kerta kaikkiaan ikimuistoinen sellainen.
Neljän päivän sairastamisen jälkeen nousin ylös ilmastoidusta hotellihuoneesta ja poljin myötätuulessa aina seuraavaan 90 kilometrin päässä olleeseen kaupunkiin asti. Olin oikein tyytyväinen jaksamiseeni, sillä en ollut polkenut yhtä pitkää matkaa yli kahteen vuoteen. Seuraavana päivänä polkemani 70 kilometriä kuitenkin osoitti peruskuntoni olevan retuperällä ja saadakseni sen nousuun, pitää minun nyt levätä pari päivää täällä pakettimatkaajien suosimassa lomakohteessa Hua Hinissä.
