Iran
Aamulla ei ollut mitään väliä miten pyörälaukut heittää tavaratelineelle, sillä pyöräiltävää ei ollut kuin kolme kilometriä Quettan bussiasemalle. Olisin pyöräillyt 30 km sinä aikana jonka bussi oli myöhässä. Bussi lastattiin täyteen ihmisiä, heinäsäkkejä ja laatikoita. Vieressäsi istunut parrakas mies tuijotti minua oudosti. Hän halusi pois vierestäni ja vaihtoi paikkaa kaverinsa kanssa. Paikkani ikkunan vieressä oli erittäin ahdas. Polveni hakkasivat edessä olevaan penkkiin. En saanut itseäni kertaakaan mukavan rentoon asentoon. Näin pienestä ikkunasta aavikkoa ja matalia vuoria. Tutusta, pyöränpäällisestä vapaasta panoraamanäkymästä ei ollut tietoakaan. En tuntenut tuulta ihollani. Ylämäet menivät huomaamatta. En jaksanut ajatella. Olin kuin muumio. Odotin seuraavaa aamua. Pitkänä yönä heiluvassa, haisevassa, tunkkaisessa, meluisassa ja ahtaassa bussissa en nukkunut silmäystäkään. Kun bussin täysillä sirisevien kaiuttimien hirveä musiikki hiljeni kello kahdelta yöllä, aloin hukuttaa tuskaani omaan musiikkiin: kuulin Lenny Kravitzin laulavan: “I want to get away I wanna fly away…..”
600 km bussimatkan aikana Quettasta Iranin rajalle opin arvostamaan reppureissaajien sitkeyttä. Olisin itse kärsimätön odottamaan ja liian laiska olemaan tekemättä mitään. Pyörällä on vapaa lähtemään, pysähtymään ja saapumaan miten itse haluaa. Tai no, enpä nyt saanut vapauttani takaisin Iranissakaan. Ensimmäiset 100 km istuin poliisiautossa ja Zahedanissa en saanut poistua hotellihuoneestani ilman poliisisaattuetta. Seuraavana aamuna poliisit saattoivat minut bussiasemalle ja käskivät minun hypätä bussiin. Minun tuli istua bussissa Kermaniin asti. Muutama vuosi sitten alueella kidnapattiin kolme pyöräilijää huumediilereiden toimesta ja pienenkin turvallisuusuhan aikana he eivät salli pyöräilyä. Kaksi kuukautta sitten reitti oli pyöräilijöille 100 kilometriä vaille vapaa, mutta pari viikkoa ennen vierailuani, Zahedanin keskustassa räjähti pommi armeijan bussissa ja se lienee syynä sen hetkiseen varovaisuuteen. Itse en olisi välittänyt Afganistanista huumeita salakuljettavien diilerien kidnappausuhasta, sillä he ovat kidnapatuilta kantautuneiden huhujen mukaan aivan yhtä vieraanvaraisia hemmottelijoita kuin muutkin paikalliset. Maassa maan tavalla.
Zahedanin bussiasema oli moderni ja siisti laitureineen ja vessoineen. Uudehko ilmastoitu Volvo lähti minuutilleen oikeassa ajassa ja vain puolillaan matkustajia. Bussia ei lastattu täyteen lisärahaa tuovia heinäsäkkejä ja laatikoita, mutta siitäkin huolimatta 500 km bussimatka maksoi vain kolme euroa, kenties siksi, että Iranissa litra dieseliä maksaa noin 1.7 senttiä ja vastaavasta määrästä bensiiniä veloitetaan 8 senttiä. Ero Pakistanin alkeelliseen infrastruktuurin oli huima.
Bussikuski heitti minut ulos pilkkopimeän kaupungin laitamille. Olin taas vapaa kulkemaan minne mielin. Tiesin sijainnistani vain sen, että Kermanin kartallani se ei ollut. Pyörin alueella pitkään kysellen suuntaa keskustan halvoille majataloille, mutta kukaan ei puhunut englantia, eikä kukaan tarjonnut majoitustakaan. Pyöräiltyäni toivottomana ja turhautuneena kovaa huristavien autojen joukossa pilkkopimeässä, takaraivooni hiipii kaipuu Pakistaniin, jonka vieraanvaraiset ja englanninkielentaitoiset ihmiset eivät jättäneet minua koskaan yksin.
Sanakirjan avulla sain yhden miehen lopulta neuvomaan minut hotellille, jonka muutaman sadan metrin päästä löysinkin. Aamulla vaihtaessani huokeampaan majapaikkaan, sain matkalla esimakua siitä miltä Iran näyttää päivänvalossa. Iranin yli kolminkertainen bruttokansantuote henkeä kohden Pakistaniin verrattuna todella huokui katukuvasta. Kadut oli varustettu jalkakäytävillä ja tiellä kulki vain autoja ja moottoripyöriä. Katukuvassa ei köpötellyt aaseja, löntystänyt kameleja, maannut lehmiä, eikä kulkenut riksoja ja käsivankkureita. Rekatkaan eivät ajaneet kaupungin halki kaasu ja torvi pohjassa, vaan käyttivät fiksusti keskustan kiertävää ohikulkutietä.
Pakistanissa useimmat miehet pukeutuivat perinteisesti löysiin puuvillahousuihin ja löysään esiliinamaiseen paitaan. Kermanin muotitietoisten miesten joukossa häpesin ainoan housuparini kulahtaneisuutta ja ainoan pitkän paitani, pyöräilypaitani rumuutta. Pujahdin todellisten komistusten ylläpitämään miesten vaateliikkeeseen ryhdistäytymään. Housuja en raskinut ostaa, mutta kauluspaita komisti kummasti kilometrien kalkitsemaa kampeajaa. Nettikavilassa olin hämmästyksestä hiljaisena, ensinnäkin siksi, että tiskin takana ollut rahastaja oli nainen, mutta etenkin siksi, että hän katsoi minua suoraan silmiin ja alkoi kysellä kaikenlaista: Mistä tulen? Miksi olen Kermanissa? Minne olen menossa? ja niin edelleen. Moinen käytös Pakistanin etäisten naisten jälkeen vaikutti suoralta iskuyritykseltä ja sai poskeni varmasti purppuran punaisiksi. Rakastuin Iraniin heti ensimmäisenä vapauden päivänä.
Quettan viisuminodottelussa ja automatkassa kuluneet kaksi viikkoa nostivat pyöräilyintoni maksimiin, enkä malttanut viettää Kermanissa kuin yhden päivän. Pakistanissa 70% väestöstä asuu maaseudulla, joten elämä kaupunkien välisellä maaseudulla on kiihkeää. Iranissa 80% väestöstä asuu kaupungeissa, joten kaupunkien välisellä maaseudulla ei ole juuri mitään. Ensimmäisellä 100 kilometrillä ei ollut kuin hiekkaa ja soraa. Kaukana horisontissa näkyi vuoria.
Varhaisen aamun kymmenen ensimmäistä kilometriä taittuivat tavattomalla helppoudella lähes kolmenkympin keskinopeudella. Tyyntä myrskyn edellä. Voimakas tuuli yltyi jatkuvasti ja muuttui eriskummallisimmaksi, jossa olen koskaan ajanut. Pyöräiltyäni yli 40 km/h vauhtia myötätuulessa, kääntyi tuuli usein niin nopeasti, että puolen minuutin päästä matelin reipasta kävelyvauhtia. Sivutuuli oli ajoittain niin kova, etten ollut tiellä pysyä ja rekan ajettua ohitseni antaen tuulelta hetkeksi suojaa, olin luisua rekan alle, koska sivutuulessa jouduin nojaamaan hyvin voimakkaasti tuulta vasten, mutta hetkenä jonka rekka oli kohdallani, ei vastavoima enää vaikuttanut ja pyöräni kääntyi nopeasti kohti rekkaa. Vaarallista.
Olisi pitänyt olla siihenkin tuulen pyöritykseen tyytyväinen. Kolmen tunnin kohtuullisen vauhdikkaan etenemisen jälkeen tuuli jämähti puhaltamaan suoraan vastaani. Ole huoleti, jos tunnet arkesi olevan joskus hieman harmaata, sillä ei matkamiehenkään arki aina värikästä ole. Kovin harmaata matkanmiehen arki oli polkiessani 7 km/h vauhtia kohden hiekka-aavikolta puhaltavaa vastatuulta, joka oli pölläyttänyt taivaankannenkin niin nuhruiseksi, ettei sitä juuri maanpinnasta harmaudesta erottanut. Aavikon täydellistä harmautta jatkui kymmeniä kilometrejä.
Ajoin ohi vasemmalla puolellani olleen aavikon saartaman ravintolan. Yli kahdeksan tunnin pyöräilyn jälkeen matkaa Yazdiin oli jäljellä vain pari peninkulmaa, mutta edes tieto ilmaisesta vuoteesta historiallisessa hotellissa ei saanut minua taivutettua jatkamaan perille asti. Tuuli oli yltynyt jatkuvasti ja pelkkä pystyssä pysyminen verotti voimia. Myrsky oli kenties kovin kokemani ja se tuntui todelliselta kiviseinältä, jonka vanki olin. Tein nopean laskutoimituksen, ja sen tulos, että jäljellä olleeseen 20 kilometriin kuluisia kolme poljettua tuntia, sai minut kääntymään 300 metrin päässä ympäri ja polkaisin ravintolalle. Luovuttajan itsesäälini haihtui pois 300 metrin aikana, sillä hidas vauhtini ei ollutkaan heikkojen jalkojeni syytä, kun toiseen suuntaan matkani taittui 30 km/h vauhtia ilman polkaisun polkaisua! Tosin myönnettäköön se, että puhuri taisi olla juuri siinä kohdassa päivän kovin.
Olin helpottunut nähtyäni lukitussa ravintolassa paljon vapaata tilaa ja sen lattialla sängyn tyyppisiä lavereita. Olin varma, että ravintolasta irtoaa vapaa nurkka yhdeksi yöksi, sillä ovathan iranilaiset kuuluisia vieraanvaraisuudestaan. Samassa rakennuksessa oli pikkukauppa, jota hoiti noin 12-vuotias poika. Muuta henkilökuntaa en nähnyt. Yritin parhaani mukaan selvittää pojalle haluni nukkua rakennuksessa ja sen etten pääse tuulessa eteenpäin. Poika viestitti vihaisella murinallaan, jäätävillä katseillaan ja viittoamisellaan, että painu hullu äijä sinne mistä tulitkin. Näyttää siltä, että iranilainenkin vieraanvaraisuus jää kakkoseksi uhmaiälle.
Palelin kovasti 1600 metrin korkeudessa ja menin ravintolan tuulikopin suojaan miettimään minne mennä. Koppi oli liian pieni nukkumiseen, telttaa en olisi saanut tuuleen pystyyn ja tien ali kulkevassa viemäritunnelissa olisin paleltunut. Kovassa tuulessa ihmiset juoksivat kauppaan nopeasti kuin halki rankkasateen ja pitivät kahdella kädellä kiinni auki olevista takeistaan. Kaupan poika tuli ulos irrottamaan metallipylväässä heilunutta mainoskylttiä. Tuuli tarttui kylttiin ja poika lensi rähmälleen kaupan edustalle. Olin nauraa pojalle ivallisesti, mutta ymmärsin hänen olevan vain pelokas ihmislapsi.
Rekkamiehet tulivat kopin ovelle kysymään mitä teen siellä, ja selityksen jälkeen he sanoivat viiden kilometrin päässä olevan kylä, josta löytyy majapaikka. Kylä oli päinvastaiseen suuntaan menosuunnastani, mutta vastentahtoisesti lähdin takaisin päin. Kylässä kukaan ei ollut valmis majoittamaan minua. Ikävöin taas Pakistania.
Palelin yhä kovemmin ja menin tuulensuojaan tietokoneliikkeeseen, jonka avulias soitti pyynnöstäni poliisiasemalle, sillä ajattelin sieltä löytyvän yösijan. Poliisit huristivat paikalle ja seurasin heitä poliisiasemalle. Näin tyhjiä sänkyjä yhdessä huoneessa ja tiesin yöpaikan löytyvän poliisien huostasta. Poliisit eivät kuitenkaan antaneet minun jäädä laitokselle ja soittivat taksin, jonka he käskivät ajaa hotellille. Pyytäessäni miestä soittamaan poliiseille, en muistanut etten ollut enää Pakistanissa, jossa poliisit kohtelivat minua presidentin tavoin.
Kun tajusin taksin ajavan Yazdiin, odotin että saavumme horisontissa näkyvien moottoritien valojen alkuun ja käskin kuskin pysähtyä. Kello oli jo yli yhdeksän ja muutaman tunnin toisten paikasta paikkaan pallottelun jälkeen oli taivaallinen olo olla itsensä herra pyörän päällä. Pyöräilin pimeässä jäljellä olleet kilometrit illan tullen jo hellittänyttä tuulta kohden.
Pitkän päivän jälkeen oli hyvä fiilis ajaa halki kauniisti valaistun kauniin ja organisoidun kaupungin, jonka ihmiset ottivat minut vastaan lämpimin tervehdyksin. Oli myös hienoa astua sisään Silkkitien hotellin kaarevasta porttikongikäytävästä ja upottautua katetun sisäpihan vesilähteen liplatuksen rauhalliseen tunnelmaan. Sisäpihan ravintola- ja seurustelualueella monen kirjavat matkaajat illastivat ja vaihtoivat matkakokemuksiaan keskenään. Sinä iltana minullakin oli runsaasti tuoreita kokemuksia jaettavaksi.
Yön jälkeen aamupala pöydässä katalonialaismatkaaja sanoi luullensa edellisenä iltana minun olevan venäläinen, koska he kuulemma näyttävät aina väsyneiltä. Aamulla hän ymmärsi ettei väsähtäneisyyteni ollutkaan venäläisyyttä, kun tuli puheeksi mitä kaikkea 14 tunnin tienpäällä oloon oli edellisenä päivänä mahtunut.
Edellisen päivän tienpäällä riehumisen jälkeen vointini oli aamulla kuin perseeseen ammutulla karhulla, mutta en voinut vastustaa kiusausta lähteä pyöräilemään Yazdin vanhankaupungin kaduille. Päästyäni kopeloimaan vanhankaupungin ensimmäisiä aistikkaita kurveja, roihahti sydämessäni syvä rakkaus paikkaa kohtaan. Hänen kapeiden katujen yksinkertaiset ja rauhalliset muodot saivat väsyneetkin jalkani piiskaamaan pyöräni tunnelmallisen leppoisaan keinutteluun vaaleasti kellertävien hiekkakivitalojen lomassa. Kauniiden talojen ja muurien labyrinttimäisessä kujien ja katujen verkostossa en koskaan tiennyt missä olin. Pieniltä kujilta putkahdin vanhan moskeijan ja vankilan reunustamalle aukiolle, jossa opiskelijat harjoittelivat maalaamista. Juuri pyöräilemään riittävän leveältä kujalta saavuin rakennuksen ovelle, joka sisään astuessani osoittautui ylivoimaisesti loisteliaimmaksi siihen asti käymistäni moskeijoista. Moskeijan sisäkupolit olivat kauttaaltaan erivärisillä peilinpalasilla koristeltu. Loisteliaista puitteista huolimatta tunnelma sisällä oli aivan yhtä jäykkää ja muodollista kuin muissakin käymissäni moskeijoissa. Ihmettelin miksi uskontoa harjoitetaan moisella jäykkyydellä ja ilottomuudella.
Vanhankaupungin aistikkuutta lisäsi kaiken rakennetun selkeys. Kadut olivat roskista vapaat, sähköjohdot eivät risteilleet sekasotkuna ilmatilassa, eivätkä talojen seinät olleet mainoskylttien ja valojen peitossa. Ihmisiäkin talojen edustoilla istuskeli vain muutamia ja yllätyksekseni tasapuolisesti sekä naisia ja miehiä. Ja mikä parasta, autoilla ei ole kapeille kujille mitään asiaa ja ilmapiiri oli melusaasteelta vapaa. Intian ja Pakistanin ylikansoitettujen sekamelskaisten kaupunkien jälkeen Yazdista huokui inhimillisyyttä. Marco Polon ohittaessa kaupungin 1200-luvulla hän kuvaili Yazdin olleen erittäin hieno ja suuremmoinen kaupunki.
Aamuinen vessamatkani kaukaiseen yhteisvessaan sai minut mietteliääksi, toisaalta lipputanko seisoi kupolin päällä suorassa, mutta taivaalta tippui vesipisaroita ja hengitykseni höyrysi kylmässä ilmassa. Edessäni oli ensimmäinen pyöräilypäivä sateessa sitten Itä-Tiibetin. Kyllä, en saanut sadetta päälleni pyöränpäällä yli neljään kuukauteen. Pistin kolmet pyöräilytrikoot päällekkäin ja lähdin jyhkimään loivaa nousua kohti Esfahania. Viiden kilometrin kohdalla otin kuumuuden johdosta yhden paidan pois sadetakkini alta. Pian alkoi kuitenkin sataa rankemmin. Puin pian paidan takaisin päälleni. Tuuli voimistui. Puin yhden lisäaluspaidan. Ylämäen jyrkkyys ja tuulen voimakkuus nousivat. Puin kypäräni alle pipon. 15 kilometrin jälkeen hytisin kylmyydestä ja lämpömittari näytti neljää astetta. Tuuli pureutui märkiin reisiini ja puin päälleni sadehousut. Läpimärkien hanskojen päälle puin vieläkin voimistuneen vastatuulen suojaksi muovipussit. Sadehousut eivät enää auttaneet ja reisiäni alkoi särkeä ja jalkateräni kohmettuivat. Yritin unohtaa hyytävän kylmyyden ja ajoin eteenpäin kuin kone. Joitakin kilometrejä ennen huippua saavuin muutaman talon kokoiseen kylään. Mies huusi minulle verannaltaan ja kutsui kylään. Mikä helpotus.
Kaasulämmittimen vieressä oli makoisaa makoilla, syödä iranilaisia herkkuja ja kuulostella yhä voimistuneen tuulen helistämiä ikkunoita. Illan tullen sairaanhoitajamies majoitti minut viereiseen suureen kerhotaloon, jonka salaperäisessä huoneessa olin yksin. Salaperäisyyttä kalpeaan valkoiseen huoneeseen toivat seinien julisteet. Suurimmasta osasta julisteita tuijotti tuima katseinen ja harmaapartainen Ajatollah Khomeini. Yhdessä julisteissa esiintyi AK-47 kiväärien ympäröivä, auringonloisteessa paistatteleva Iranin lippu.
Khomeini on sama mies, joka vuonna 1962 oli noussut silloisen vallanpitäjän, liberaalin Shaahin vastaisen opposition johtajaksi, mutta joka Shaahin toimesta potkittiin pois maasta kahden vuoden kuluttua. Hän jatkoi shiialaisen opposition johtamista maanpaossakin ja palasi maahan vuonna 1979, Shaanin paettua aiemmin maasta sisäisten kahakoiden vuoksi. Khomeinilla oli monien yllätykseksi yhä vankka suosia maassa ja helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1979 hän julisti riemuitsevalle kansanjoukolle visionsa uudesta Iranista, joka olisi vapaa ulkomaisista vaikutteista ja todellinen Islamia kohtaan: ”Tästä päivästä lähtien se olen minä, joka nimeää hallituksen.” Siitä päivästä lähtien Iranilaisten oli turha haaveilla vapaasta pukeutumisesta, lauantain diskoilloista, ulkomaisesta musiikista tai alkoholista. Hän oli uskonnollinen johtaja, joka taivutti suuren joukon miehiä Irakiin sotimaan uskottelemalla että marttyyreina he pääsisivät suoraan taivaaseen. Hän alensi naisten naimisiinmenon ikärajan yhdeksään ikävuoteen. Sulkiessani loisteputkivalon nukkumaan mennessäni, jatkoi Khomeini tylyä tuijotustaan oven pienestä ikkunasta kantautuneessa valossa.
Heräsin aamulla kello seitsemän ja olin valmistautunut pyöräilemään 130 km vastatuuleen. Taivas oli pilvetön, lämpötila viileä ja vastatuuli navakka. Edellisen päivän myrskyn jäljiltä loivapiirteisten vuorten huiput olivat lumenpeitossa. Noustuani yli 2300 metriin, tienvarsiakin reunusti 15 sentin lumivaippa. Lumi kivikkoisilla vuorilla muodosti upean seepramaisen juovaisen tundramaiseman.
Seuraavat puolitoista tuntia laskettelin kevyesti alamäkeen. Alamäen jälkeen Esfahaniin oli matkaa enää 85 km ja jalkani olivat todella hyvässä tikissä, joten päätin runtata vauhdikkaasti seuraavaan ruokailutaukoon asti. Söin tienpäällä aina puolentoista tunnin välein ja otin nyt tavoitteeksi polkea 40 kilometriä sinä aikana. Vuoren ylityksen jälkeen tuuli oli tyyntynyt. Karun aavikon maisemat vilisivät silmissäni. Tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olen jaksanut treenata matkan aikana, enkä ole sortunut jatkuvaan leppoisaan ja hyvältä tuntuvaan matkavauhtiin. Pyöräily oli todella nautinnollista. Poljin puolessatoista tunnissa 51 kilometriä. Ei huonosti 50 kiloisella maastopyörällä. Ansaitsin 5-6 päivän aktiivisen levon Esfahanissa.
Istuin kadulla tapaamani ystäväni Rezan kanssa Qeysarien teehuoneessa Esfahanissa ja Imam-aukion terassilla. Alhaalla edessäni levittäytyi maailman toiseksi suurin kaupunkiaukio. Sanotaan, että aukiota reunustaa kokoelma islamilaisen maailman majesteettisimpia rakennuksia. Paikalle saapui kolme Rezan kaveria. Kysyin muutaman metrin päässä vesipiippua polttaneelta mieheltä lupaa valokuvaan. Hän suostui ja poseerauksen jälkeen kysyi mistä olen kotoisin, vastattuani mies oli hetken hiljaa ja totesi tylysti: “valitettavasti minä olen kotoisin Iranista.”
Rezan kaveri, kaupungin snookermestari Javad kertoi heti perään Iranin olevan ”fucking country”. Hän alkoi luotella siihen syitä. Alkoholin juonti on rikos, länsimainen musiikki on suurelta osin kiellettyä, tytöt ovat eri koulussa, he eivät ui samassa uima-altaassa, tyttöjä ei tapaa juuri missään, diskoja ei ole, passia ei saa ennen kahden vuoden armeija palvelusta ja panemisestakin on maksettava. “What a fucking country”, Javed lopetti.
Uudet ystäväni jatkoivat kyynisiä tarinoitaan Iranin arkisesta todellisuudesta vielä pitkän tovin. Kun tarjoilija kantoi pois tyhjän teekannun ja poltetun vesipiipun, minä suuntasin teehuoneelta tutkimaan Imam-aukion ihmeitä. Koko 512 metrin matkalla aukion eteläpäähän olivat nurmikot täynnä uudenvuoden piknikillä olevia iranilaisturisteja. Ostin pääsylipun Shaahi Abbasin mestariteokselle, Sheikki Lotfollahin moskeijalle.
Kupolihuoneeseen johtavan, monista pienemmistä kupoleista koostuvan käytävän kylmän sinistä tunnelma lämmittivät suurten keltaisten kukkakoristeiden luoma kontrasti. Laattojen muodostamien pienten yksityiskohtien yhtyeensulautuvuus suurempiin kokonaisuuksiin oli vaikuttavaa. Kupolihuone oli hypnoottinen. Moskeija on museo, eikä moskeijassa ollut rukoilijoita. Kupolin alla mieleni valtasi erityinen tunne. Kupolin huippua kohti pienenevät messingin värisellä pohjalla olevat pöyristyttävän kauniit yksityiskohdat saivat minut ihmeestä hypnoottisesti, mutta ylenpalttinen kauneudelle ei tuntunut olevan loppua, eikä tilaan saanut minkäänlaista perspektiiviä. Ikään kuin kupolihuone tuhansilla yksityiskohdillaan otti katsojansa vangikseen, mutta ei päästänyt lähelleen, sillä katse ei jäänyt lepäämään yhteenkään tuhansista koristeista. Yksityiskohtien sokaisemasta kauneuden merestä katseeni pysähtyi lopulta kuitenkin sisäkupolin huipulla olevaan riikinkukon ruumiiseen. Kupolinhuoneen sisääntulon suunnasta lintua katsottuani, muodostui kupolin pienistä ikkunoista tulleista auringonsäteistä riikinkukolle laaja kupolin pinnalla heijastuva pyrstö. Pelottavaa kauneutta, kadehdittavaa suunnittelutaitoa.
Moskeijalta suunnistin paikallisten miesten suosimaan teehuoneeseen. Lukemattomat seinillä olevat ja katossa riippuvat vanhat aseet, öljylamput ja muut koristeet loivat pysäyttävän rikkaan ilmapiirin. Teehuoneessa Iranilaiset olivat vesipiipun huumassa entistäkin vieraanvaraisempia.
Hotellille päästyäni olin väsynyt, todella väsynyt. Edellisen kerran olin kävellyt yli kilometrin verran Intiassa. Minä olin kirjaimellisesti pyörämatkalla ja kävelyn jo lähes unohtanut, sillä kuljin kaupungeissakin aina pyörällä.
Esfahanin sanottiin aikoinaan olleen puoli maailmaa ja se onkin kaunis, moderni ja siisti kaupunki, mutta kaunein muisto sieltä minulle jäi lähtöhetkellä kadulla vierelleni pysähtyneestä nuoresta naisesta, joka heitti kätensä olkapäälleni, taivutti kasvonsa viereeni, hymyili, heitti minulle ylävitosen, poseerasi kaverinsa kännykkäkameralle kanssani ja lopulta jätti minut kadun kulmaan kuolaamaan hänen jatkettua matkaa seksikkäästi keinuen ja kerran taaksensa vielä vilkaisten ja hymyillen. Iran ei näyttäytynyt minulle maana, jossa miehet tunkevat naisensa mustien kaapujen alle ja katumaalaukset julistavat kuolemaa Yhdysvalloille.
