Malawi

Ei, ei vointini ollut huono, mutta yleensä lähtöhetkellä oloni on kevyt, rento, levännyt ja niin luottavainen kuin minulla voi vain olla eli ei ehkä täysin epävarma. Mbeyasta lähdettyäni tunsin pikemminkin tarpovani tahmeudessa. Takanani oli jo neljä viikkoa pyöräilyä ilman hyvin palauttavaa lepoa, eivätkä viisi levättyä päivää olleet väsymystä jaloista täysin poistaneet.

Ei, ei tuntenut lähtöpäivän olleen väärä, sillä tarkoitukseni olikin parantaa peruskestävyyttä, eli stressinsietokykyä ja jos sitä haluaa parantaa, on joskus kutiteltava sen äärirajoja. Viileä vastatuuli puhalsi ihoni kananlihalle, ylämäki hidasti vauhtiani ja oma tahmeuteni romahdutti sen lopulta kävelyvauhtiin.

Ei, en harmitellut hidasta vauhtiani. Oli sunnuntai ja suuri joukko ihmisiä oli matkalla kirkkoon. Naiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja koristaneet itsensä täyteen kukoistukseen. Kaikkien hidastavien seikkojen johdosta sain nauttia pidempään naisten näyttävien ihonmyötäisten juhlapukujen alla kirkkoa kohti työskentelevien pakaroiden kauniista keikunnasta.

Vuorenrinteellä en keikunnasta enää nauttinut, mutta jokaisen pienen kyläyhteisön kirkosta kantautui tielle iloista kuorolaulantaa. Koska hitauteen ei ollut enää hyvää syytä, en enää täysin nauttinut tahmeudestakaan, sillä mäki oli todella pitkä ja kohosi lähes 2300 metriin, korkeuteen, jossa söin evääni mieluummin auringossa kuin puunvarjossa. Alamäessä olisi ollut viisasta pukea pitkät vaatteet päälle, ellei se olisi viettänyt minua kovalla vauhdilla kohti Malawia. Sadat kerätyt korkeusmetrit hupenivat nopeasti ja lämpenevät aallot alkoivat sulatella kohmeaa ihoani pyörän päällisessä ilmaviimassakin. Ylänkö ja sen takaiset pohjoisen kuivat maat olivat vain karu muisto, sillä vuorentoisella laidalla vallitsi vihreys. Kukat kukkivat, puidenlehdet lepattivat tuulessa, keltaiset banaanit odottivat poimijaansa ja taivas oli trooppisen utuinen. Olin Tansanian viljavimmalla alueella.

Seuraavana aamuna aloitin pitkän laskun kohti Malawia. Pian olin jo rajalla. Oli onni syntyä Suomeen. Virkailija ei löytänyt kotimaatani listasta, joiden kansalaisilta vaaditaan maksullinen viisumi.

Malawissa tasaisen, tuulettoman ja hyväpintaisen tien helppous tuntui epätodelliselta ja tunsin lentäväni eteenpäin. Oli hienoa todeta ettei hitauteni ole Nairobista eteenpäin johtunutkaan ainoastaan ruosteisista jaloistani.

Iltapäivällä pyöräilykenkäni kolisivat kiiltäviin valkoisiin kaakeleihin, joiden puhtauden rikkoi ainoastaan kengistäni tippuneet hiekanmuruset. Aulan perällä litteä ja suuri TV näytti jalkapalloa. Katon kohdevalaisimet valaisit tilaan kylmää tunnelmaa. Baarin värikkäät viinapullot toivat tilaan sentään aavistuksen väriä ja iloa. Tervehdin vastaanoton tyttöä ja kysyin huoneen hintaa. Saamani hinta 60 euroa vahvisti, etten ollut saapunut minulle oikeaan paikkaan. Täytin vesipulloni uuden hotellin aulan vessassa, jonka kauneudessa ja suuruudessa mieluusti asuisin, pysyvästikin. Ajattelin telttailla hotellin aidan ulkopuolella. Alueella oli kuitenkin paljon ihmisiä ja palasin takaisin ja kysyin lupaa telttailla hotellin suurella nurmella. Sainkin nauttia alueen kaikista palveluista, joista hienoin, tyyni ja kirkas Malawi-järvi tosin olisi ollut saatavilla myös puskamajoituksessa. 

Seuraavana päivänä palasin karuun arkeeni. Vastatuuli oli totuttua selvästi navakampi ja vaikka tie oli lähes tasainen ja pinnaltaan hyvä, ei matkani tuntunut etenevän lainkaan ja tunnelma oli kuin kiviseinään päätä hakkaavalla. Mielikuvissani Malawi oli aina näyttäytynyt vihreänä maana. Pohjoisosa valtiosta oli kuitenkin kuivahkoa maata. Hedelmiä ei kuivana kautena ollut juurikaan saatavilla ja tienvarren heinä oli kuivaa katseltavaa.

Vieressäni Malawi-järvi pauhasi niin kovaa, että kalastajien puukanootit olivat rannalla odottamassa suotuisempia säitä. Kaukana horisontissa valtava, merta muistuttava sininen järvi oli rauhallisen oloinen. En osaa ajatella montaakaan maata, jossa yksi maantieteellinen muodostuma on yhtä hallitsevassa osassa kuin tuo kaunis näkökentässä levittynyt järvi Malawissa. Miljoonat ihmiset saavat sieltä kalansa, käyttävät sitä kulkureittinään, pesevät siellä pyykkinsä, juovat sen vettä, rentoutuvat sen loiskeessa ja nauttivat sen kauneudesta. Sen laskujoet mahdollistavat elämän kaukana rannikostakin. Järven rannalta korkeat vuoret kohosivat ylös pilviharsoon asti. Liikkeessä olevista rekka-autoista huomasin tien kulkevan rannikolla, kaukana tuhansien metrien korkuisten vuorten juurella. Banaanipuiden repeytyneet lehdet lepattivat tuulessa suoraan minua kohden. Etäisyydet tuossa suurten muodostelmien paikassa näyttivät suunnattomilta. Tuntui epätodelliselta, että vain muutaman kymmenen minuutin kuluttua olisin raivannut tieni vastatuulessa aina noiden jyrkästi kohoavien vuorten juurille asti. Olin maisemassa kuin mitätön piste, mutta ihmettelin ihmiskehon suuria voimia, sillä tiesin varmasti, että minulla olisi voimaa polkea vaikka horisonttiin asti. Olin polkenut jo tuhansiin horisontteihin.

Järvenrannalta tie lähti nousemaan. Kohosin jyrkän vuoren ylös piristävällä helppoudella. Valitettavasti sen huipulla tunsin jotakin polvissani ja jo Tansaniaan kadonnut vaiva palasi hiljaisena lumpioitteni ympärille. Puiden katveesta näin Malawi-järven huuhtoutuvan horisontittomasti taivaan samaiseen sinisyyteen. Vaahtopäät kuolivat hiekkarannalle. Kapea alankokaistale vihersi vaaleasti ja sen halkaisi kahtia hiekkatie jolla olisin ajellut, ellen olisi tiennyt sen päättyvän rannikon korkeisiin vuoriin.

Ylängön jokilaaksossa kilometrit kerääntyivät vauhdilla ja 90 kilometrin kohdalla aloin etsiä majapaikkaa. Ihmiset olivat kertakaikkisen vastaanottavia, enkä lainkaan epäillyt ettenkö olisi saanut majapaikkaa jostakin maaseudun talosta, kunhan olisin vain malttanut pysähtyä jakamaan aikaani ihmisten pariin jossakin paikassa. Päivä oli ollut jo pitkä, aurinko oli laskeutunut vuorien taakse, eikä minulla ollut halua sopeutua uuden perheen elämään vain lähteäkseni aamulla omille teilleni. Tarvitsin vain paikan jossa syödä ja levätä ja nuo maatalot olivat sen etsinnälle vain harmi, sillä en ollut löytää teltalleni tilaa niiden välistä.

Vihdoin näin pienen metsätilkun peltojen keskellä muutaman sadan metrin päässä tiestä. Salaatti-, maissi-, peruna– ja banaanipellot ylitettyäni saavuin jo lähes pilkkopimeään vantterien puiden pieneen metsään, jossa tippuneiden ja kuivuneiden puunlehtien alla ja betoniristien vieressä lepäili muutama kuollut kyläläinen. Pystytin telttani hautausmaalle. Keitin hautojen läheisyydessä maukkaan illallisen viimeisistä ruuistani, tarkastelin pehmeässä lehti- ja risuvaipassa askarrelleita jättimuurahaisia, hämähäkkejä ja torakoita, sekä kuuntelin maailmanradiostani BBC:n ajankohtaisohjelmaa. Elämäni kuun ja tähtien valaisemassa kolkossa ja yksinäisessä hautausmaaleirissäni tuntui olevan miljoonien mailien päässä radion keskusteluohjelmaan soittaneiden maailman työttömien nuorten ongelmista. Minun ei tarvinnut stressata CV:ni pituudesta tai kehittää henkilökohtaista brändiäni. Tiesin, että minulla työtä riittää kyllä vuosiksi. Ymmärsin myös sen, että minulta puuttuu soittaneiden nuorten itsevarmuus hakea vaikka kuu taivaalta jos tilaisuus aukeaisi. Kuu oli kaunis ja annoin sen jäädä mieluusti taivaalle. Sammutin radion. Laskin kehoni hautausmaan pehmeälle lehtipatjalle ja suljin silmäni

Seuraavana aamupäivänä söin eväitäni aidanvierellä. Siististi pukeutunut mies pysähtyi vierelleni ja tervehti minua äärimmäisen leveällä ja lämpimällä hymyllä. Juttelin hetken iloisen miehen kanssa. Hän kyseli mistä olen tulossa, mihin olen menossa, missä nukuin viime yön ja niin edelleen, sekä kertoili itse asuvansa lähellä paikkaa, jossa olin viettänyt edellisen yön. Hänen riemukas olemus sai hymyn minunkin happamille kasvoilleni. Kysyin onko hän menossa viereiseen yliopistoon, kun oli niin hyvin pukeutunut. ”Ei, en ole, isoisäni on kuollut ja olen menossa hautajaisiin”, hän vastasi miellyttävään tapaansa leveästi hymyillen.

Matkaa jatkettuani minun ei ollut syytä ottaa kovinkaan vakavasti sitä tosiseikkaa, että jokilaaksosta ylösnoustuani sain taas puskea kohden vastatuulta. Poljin ilmeisesti Pohjois-Malawin suurimman kaupungin Mzusun halki. Pienen kaupungin jälkeen tie lähti laskuun. Kuivahkon Pohjois-Malawin jälkeen saavuin mielikuvieni vihreyteen. Kapealla, tuulettomalla, vihreän metsän ja kirjavien kukkien reunustamalla tiellä oli ilo kurvailla. Poljin jopa halki pienen, mutta äänekkään ja tiheän sademetsän. Olen polkenut pitkään trooppisessa Afrikassa, mutta olen harvoin kuullut vanhan luonnontilaisen sademetsän monisointuista ääntelyä. Nyt sirkat sirittivät, linnut lauloivat ja tienlaidalla liskot rapisuttivat heinikkoa. 

Alamäki vietti minut takaisin järven rannalle ja Nhkata Bayhin. Yhteisen tutun kautta sain ilmaisen majoituksen hienoista järvenranta bungalowista. Vietin reppureissaajien suosimassa rentohenkisessä kohteessa neljä viikkoa. En hienojen puitteiden, vaan uudelleen ärtyneen polvivaivan vuoksi.

Mustat kemikaalein pehmeinä, suorina ja kiiltävinä pidetyt, mutta aamupörröiset hiukset kimaltelivat raollaan olevasta ovesta paistaneessa aamuauringon valossa, virheetön ruskea iho myötäili pehmeitä kasvonpiirteitä, mehevät jyrkkärajaiset huulet lepäsivät vasten valkoista tyynyliinaa, tiukasti vartalon viereen vedetyt kädet nostivat lapaluut korkealle ja painostivat kapean selän kauniille mutkalle ja hänen takapuolensa kohosi niin korkealle kohti bungalowini kattoa, että siihen vaaditaan afrikkalainen geeniperimä. Bungalowin alla loiskuivat aallot ja parvekkeella porisi kaurapuurokattila. Ei, ei se voinut olla unta. Vaikka tylsyyden huipentuma olenkin, en sentään näe unia kaurapuurosta.

Paria päivää aikaisemmin tyttö tuli luokseni kaivertajan kauppaan ja halusi jutella. Hän oli ujon oloinen. En sanonut hänelle ei, vaikka aavistin, että tyttö saattaa olla levittämässä korttejaan laholle pöydälle. Hän sanoi tulevansa myöhemmin tapaamaan minua majataloni baariin. Edellisenä iltana yövahti tuli sanomaan vieraan odottavan minua. Tytöllä oli mukanaan kaksi sukulaispoikaa päällystakkinaan. Juttelimme baarissa niitä näitä, emme paljoakaan. Hänellä oli kuulemma pitkä matka kotiin, eikä rahaa taksiin, joita ei ilmeisesti enää kulkenutkaan. Hänen serkkunsakin sanoi, että tytön olisi parasta nukkua huoneessani. Otin hänet sänkyyni. Kaivoin laukustani sänkyäni mukavamman makuualustan, levitin sen itselleni lattialle ja nukuin pitkästä oikein huonosti, sillä samana yönä saapui kesä ja hyttyset.

Aamulla hän oli nukkunut kymmenen tuntia ja minä kolme, mutta olin se, jolla oli energiaa viedä eteenpäin tuoretta suhdettamme. En voinut löytää katseellani yhtään kohtaa hänen vartalostaan, jossa silmä ei olisi levännyt, mutta täydellisten osien kokonaisuus oli veltto. Hän makasi sängyllä kuin kuivalle maalle kuollut kala. Nousin lattialta hänen viereensä ja aloin puhua. Tein asiat heti selväksi, kerroin kuka minä olen ja mitä minä teen. En saanut vastausta alkuunsa, mutta sain hänen olonsa ilmeisesti mukavaksi ja silloin tällöin sanoja alkoi muodostua hänen huulilleen. Tuntui kuin hänen varovaiset sanat, hapuilevat silmät ja veltto keho olisivat olleet avaimeni hänen mieleensä. Sain huomaamattani hänet puhumaan enemmän kuin hän olisi kenties halunnut.

Sain sen sanoina minkä luulin tietäväni jo siinä hetkessä kun hän avasi suunsa minulle ensi kertaa, katsoi minua silmiin ja laski katseensa nopeasti alas kaivertajan kojun hiekkalattiaan. Sanojen välistä sain kirkkaasti selville, että hän etsii valkoista poikaystävää, samassa paketissa pienen taloudellisen avun kanssa. Kosteusvoiteella pitäisi pitää pehmentää iho, hiukset tarvitsevat kemikaaleja, vaatteita tekisi mieli lisää ja halut edellä mainittuihin seikkoihin ovat tuhonneet vaatemyyntibisneksen, joka olisi nyt pienen pääoman tarpeessa sekin. Hän oppi tuntemaan minut pian ja alkoi kutsua minua nimellä ”vaikea valkoinen mies”.

Sanoin hänelle, että hyvin todennäköisesti yrität kalastaa erittäin huonoa valkoista miestä, etkä saane minusta irti mitään, jota haluat, mutta tässä minä kuitenkin olen sellaisena kuin olen, vapaana ja valmiina. Kerroin etten pystyisi tukemaan rahallisesti ja olisin kaikkea muuta kuin hänen unelmiensa mies, eikä minua kiinnostaisi edes ohitse kiitävä romanssi.

En koskaan pyytänyt häntä käymään, enkä kieltänyt tulemasta. Olin iloinen, jos hän tuli ja tyytyväinen kun hän ei tullut. Jostain syystä hän kuitenkin vieraili bungalowissani. Päästin hänet sisälle elämääni. Hän makasi tunteja sängylläni edelleen kuin rannalle kuollut kala. Pidin häntä kädestä kiinni, silitin hänen täydellistä ihoaan, ihailin hänen muodokasta kehoaan ja puhuin paljonkin. Puhuin mitä tilanne mieleeni loi ja potkaisin hänet ulos aina nukkumaan menon aikaan, vaikka hän ilmiselvästi tunsi olonsa mukavaksi ja olisi halunnut jäädä. Hän oppi tuntemaan miten minä puhun, miten minä kosketan ja miten minä elän. En mairitellut tai tehnyt mitään hyvää saadakseni hänet itselleni. Siihen olisi riittänyt valojen sammuttaminen.

Harvakseltaan hänen unelmien ja odotusten verhot aukesivat, hänen kehonsa rentoutui, puhe notkistui ja hymy nousi hänen huulilleen. Hänen komentaessaan kotonaan isän hylkäämää 2-vuotiasta poikaansa, näin tuon saman elämän syttyvän häneen.

Kyllä, hän oli kaunis, mutta en tuntenut kiihkeää vetoa tyttöön, jolla ei ollut edes luottamusta pitää katsettaan silmissäni. Olin suuren sängyn toisessa päässä, kun sanoin, että työkaluni vuoropuheluun ovat käytetyt. Sinä tunnet jo minua riittävästi ja on sinun aika tulla lähelle, olla kiinnostunut ja puhua. En enää koskaan kysellet häneltä mitään tai lähestynyt häntä millään tavalla, sillä oli hänen aikansa vastata.

Hän oli ollut kanssani kuin korvatulppiin ja silmälappuihin pukeutunut palkinnon perässä juokseva tyttö, jonka oli nyt riisuttava itsensä näkemään, kokemaa ja elämään. Tiesin, että jos hän pystyy rikkomaan mielikuvansa, tulemaan lähelleni ja olemaan minusta kiinnostunut siinä hetkessä, ei häntä enää ohjaisi palkinto. Tunsin olevani hänen suhteensa täysin vapaa ja silti avoin hänen mahdolliselle, mutta epätodennäköiselle uudelleen tulemiselleen.

En miettinyt häntä usein, mutta illalla sängyllä maatessani kun muutaman kertaan joku käveli huoneeni portailla, katsoin oven hyttysverkon läpi, josko tyttö pian lausuisi kutsuvasti ”Jukka”, joka muuten paikallisella Tongan kielellä tarkoittaa ”herää, nouse ylös”.

Yhtenä päivänä sitten näin hänet majatalon lähes järven yllä leijuvassa ilmavassa puuravintolassa. Istuimme kahdestaan alhaalla järven rannalla kun hän alkoi puhua.

”Puhun nyt totta. Haluan löytää valkoisen miehen ja löydänkin sellaisen. Kun kysyin voisitko auttaa minua kymmenen päivän aikana. Muistatko? Minulla on ongelmia. Sinullakin on suunnitelmia ja haluat varmasti hyvää elämää. En tullut sinulle rahan takia, mutta minulla on ongelmia. Raha ei ole rakkautta. On hyvä puhua totta. En tiedä, ehkä haaskaan vain aikaani kanssasi”, hän sanoi.

”Muistatko muutama päivä sitten kun sanoin, etten enää tulisi lähellesi, vaan sinun pitää lähestyä. Suusi ei avautunut puheeseen ja jäit sängyn päähän makaamaan veltosti, eikä mitään ole tapahtunut sen jälkeenkään. Avaudutko elämään nyt?” vastasin.

”Se oli pikku juttu”, hän vastasi.

”Taisit tuikata myös asian ytimeen. En tunne ajatelleeni yhteistä tulevaisuuttamme, sinä tulit minulle unelminesi, otin sinut vastaan ja olin kanssasi niin kuin olin. Ei minulla taida olla paljoa muitakaan lukittuja suunnitelmia, enkä tiedä olenko halunnut edes hyvää elämää. Minulle tämä hetki kanssani on kaikki mitä nyt tarvitsen, en voi huonosti nyt, on ilo nähdä sinun puhuvan ja nautin kuulla kun sanasi laukaisevat minussa spontaaneja vastauksia. Yhdessä viettämämme aika on ollut täydellistä sinänsä, eikä ole väliä mihin se johtaa. Olet myös oikeassa ja varmasti haaskannut aikaasi, jos haluat minun auttavan sinua ongelmissasi, voit auttaa vain itse itsesi, mutta jos haluat tuntea minut, et ole haaskannut sekuntiakaan.”, vastasin.

”Ei enää puhetta, menen tanssimaan”, tyttö päätti.

Toivottavasti nuoren Jennien seikkailut valkoisten miesten maailmaan alkoivat niin, että hänen pelisilmänsä kehittyi edes hieman, jottei hän enää levittäisi kauniita korttejaan laholle pöydälle, joka ei pysty tukemaan.

En ollut en Nhaka Bayssä, vaan seuraavassa kaupungissa Chinhtechessä. Itkin huoneeni sängyllä. Menneinä viikkoina Nhkata BAyssä minulla oli aikaa pysähtyä kadunvarrelle juttelemaan ihmisille ja viihdyttää tylsistyneitä majatalon työntekijöitä. Opin tuntemaan kymmeniä ihmisiä. Lainasin rahaa muutamalle monille tutuksi tulleista pyytäjistä. Viimeisinä päivinä keräilin niitä takaisin. Sain rahani takaisin 2.5 euroa lukuun ottamatta, mutta siitäkin minulla oli panttina 3 euron kaulakoru. Käsittelin köyhiä ihmisiä kuin paimen hajaantunutta karjaa. Minua ei kiinnostanut heidän tyhjä vatsansa, surkea elämänsä tai onnettomat selittelyt. Väänsin heitä lauseillani kuin sitruunaa ja pikkuhiljaa happamat pisarat alkoivat tippua sormilleni.

Ottaessani hotellissa valokuvia Costo-hatuista, häipyivät ne kassistani kuin tuhka tuuleen. Rehelliset palauttivat ne seuraavana aamuna, mutta kaksi hotellin tarjoilija tyttöä, joiden kanssa usein juttelin, vitsailin ja pelailin biljardia, eivät niitä palauttaneet. Pyysin niitä tuloksetta takaisin kahtena päivänä. Viimeisenä päivänä minulla oli jo kiire ja tuiskin heille kovalla äänellä muutaman tiukan lauseen keskellä majatalon ravintolaa. Tytöt menivät ensin hiljaisiksi ja pian pärähtivät onnettomiin selityksiin ja kiukkuun. Hatut sain seuraavanpäivän aamuna, Henkilökohtaisesti niitä ei toimitettu.

Mennessäni ja tullessani kaupungista pysähdyin aina matkamuistokaivertaja-maalarien kaupoille juttelemaan niitä näitä. Yksi kaupaton kaivertaja-sähläri oli saanut itsensä hakatuksi sairaalakuntoon turistien toimesta. Kävin katsomasta häntä sairaalassa kolmesti, vein syötävää ja muita tarpeita. Hän pyysi luettavaa. Vein hänelle ainoan kirjani, Keniassa lahjaksi saamani raamatun. Mike istui kaverinsa kaupan edustan hiekalla jalka paksussa kipsissä ja kaiversi uutta pallopeliä. Pyysin raamattua, mutta hän sanoi sen olevan kotona, käski minun mennä kaupungille odottamaan ja lupasi lähettää pojan kotiinsa hakemaan sen. Minulla oli taas kiire ja sanoin muutaman lauseen hymyilemättä ja päätin: ”Sinulla on tunti aikaa tuoda se tänne tai haemme sen yhdessä” Vietin kymmenen minuuttia toisella kaupalla kunnes Mike huusi: ”Kirja on täällä.” Hän todellakin valehteli varastaakseen minulta raamatun.

Hylätty nuori äiti, ongelmansa viinaan unohtaa haluava kalastaja, lapsensa hylännyt ja karkuun juossut köyhyydelle alistunut mies, itsemurhaa ajatteleva narkomaani bisnesmies, orpo kaivertaja-runoilija ja tragediaa Malawiin Euroopasta paennut lakimies olivat esimerkkejä ihmisistä joita opin tuntemaan. En paljoa kysellyt, mutta opin tuntemaan kuuntelemalla. Missä korvani olivatkaan, ne kuulivat usein sanoja pettämisestä, valehtelusta, väkivallasta, hyväksikäytöstä, tuskasta, sairaudesta, päihteistä, puutteista, toiveista ja pettymyksistä.

Ei, en itkenyt sängylläni suruun tai iloon. Nautin itkusta, enkä halunnut sen loppuvan. Kenties se oli vain tunteikasta tiedostamista siitä, kuinka julmasti ihmiset toisiaan kohtelevat. Hymyilevin kasvojen takaa Nhkata Bay oli paljastumassa mädäksi paratiisiksi.

Pyöräiltyäni ulos kylästä kyseenalaistin taas oman toimintani. Tarjoilija tyttökään ei vilkaissut enää suuntaani. Olin niin sanotusti loukannut muutamaa ihmistä pyytämällä saatavani takaisin. Olisin voinut polkea ulos kaikkien kaverina vain unohtamalla muutaman euron velat ja pari hattua. 

Itkiessäni tiedostin, että kylmä ja nopea toimintani oli ainoa vaihtoehto, jotta taas voisin nauttia uusien ihmisten seurasta ja kulkea innolla kohti tuntematonta. Seuraavana iltana vietin jo aikaa uuden perheen parissa. Lieneekö sillä mitään väliä tuottaako toiselle mielipahaa vai ei, jos oma toiminta on hetkessä kokonaisvaltaista. Aikaa näyttää mikä on ollut hedelmällistä ja korjaa kyllä minun vihastuttamien ihmistenkin vellovat tunteet nopeasti, jos vain oma toimintani on ollut vihasta vapaata.

Minulla ei ole parasta ystävää, johon tukeutua kun on vaikeaa, joka sallisi heikkouteni, lohduttaisi surussani ja iloitsisi kun minulla menee hyvin. Päivästä päivään, viikosta toiseen ja tästä vuodesta kolmanteen olen ja matkustan yksin. En ole tuntenut matkalla tarvetta etsiä niitä hyviä ihmisiä ystävikseni, joihin voisin luottaa, joiden seurassa on kivaa ja joita haluaisin auttaa itse. Vastaani tulee ketä tulee. Kenties minulla on vain yksi ystävä, jonka huolehtimisesta minulla on vastuu. Se lienen minä itse.

Itkin myös mahdollisesti siksi, että tiedostin etten tuntenut mitään negatiivista Nhkata Bayn ihmisiä kohtaan, nyt tai koskaan aiemmin. Tunnelmani heitä kohtaan olivat aivan samanlaiset vitsaillessa kuin kurittaessa. Tiedostin etteivät ihmiset vihastuneet siksi, että olisin toiminut väärin, vaan siksi, että he tunsivat oman tärkeän itsensä loukatuksi ja uhatuksi.

Itkin kenties myös siksi, että tiedostin kuinka ihmiset näyttivät olevan hetken hurman vietävissä pitkäntähtäimen hedelmällisyyden kustannuksella. Viina ja huumeet näyttivät vain pitkittävän ongelmien ratkeamista, vaimon jättäminen tuntui johtavan vain kiihkeämpään etsintään, velkojen maksamatta jättäminen näytti syövän vain omaa rahapussia, silmään kiihdytetty nyrkki vaikutti naulalta omaan mieleen, paettu maa vaikutti vain mädäntyvän sieltä poissa oltuna aikana, avoin antaminen näytti tuottavan vain henkilökohtaista tuskaa, ilkeät sanat vaikuttivat palaavan vain myrkkynä omaan kurkkuun ja valkoiset valheet haiskahtivat pikku hiljaa suun tukahduttavalta pumpulilta.

Haluani itkuun pitkitti kenties ennen kaikkea se, että ihmiset näyttivät haluavan jotakin toisilta ihmisiltä niin, että heistä olisi jotakin konkreettista hyötyä ja iloa tärkeälle itselleen. 

Kun aiemmin saavuin minulle velkaa olevien luokse tyynellä suulla, pysyi heidän korttitalonsa nätisti kasassa ja prinssit, kuningattaret, kuninkaat, jokerit ja kaikki tanssivat kauniisti. Kun palasin heidän luokseen pienellä haasteen tuulahduksella, kaatui korttitalo välittömästi ja alistuneet prinssit, kuningattaret, kuninkaat, jokerit ja kaikki alistuivat vihaan ja ihmettelivät miksi en haluakaan olla heidän ystävä.Sanojeni tuoman haasteen ja vastuun tuulahdus ei suodattunut heidän itselleen suotuisten asioiden filtterin läpi, vaan läpäisi myrkyllisen jätefiltterin, jonka tuomisista vastaanottava mieli pillastui ja sanoi: ”Tuo mies ei olekaan minulle hyvä ja sitä mitä hänestä ajattelin. Hänestä ei ole mitään hyötyä, vihaan häntä.”

Iltapäivän aurinko käristi ihoani ja hikipisara valui alas poskeani. Poljin ylämäkeä erittäin hitaasti, tarkkailin polviani ja olin tyytyväinen, että Nkhata Bayn vihreä rannikkoa ja sen siniset vedet olivat kaukana alhaalla, eikä polviini ollut vielä sattunut. En tuntenut tienvarrelta enää ketään, eikä kukaan tervehtinyt minua nimelläni, mutta mieleni hapuili vielä Nkhata Bayn tapahtumiin. Olin viimeiset neljä viikkoa ollut ihmisten hullunmyllyssä ja yksinkertainen kampeaminen vaikutti meikein tylsältä ja oloni oli lähes yksinäinen. Ymmärsin ihmisten olevan vain riippuvaisia kaikesta toisilleen aiheuttamasta kivusta ja tuskasta. Niin, ilman draamaa elämähän voisi olla kovin tylsää ja mikä voisikaan tuntua paremmalta kuin kivun jälkeinen nautinto?

Pikku hiljaa huomioni kääntyi taas omaan pieneen ja ahtaaseen maailmaani, joka pyörän päällä polvivaivaisena tosin tuntuu valtavalta. Tuona iltana kampesin siis itkuun ja Chinhtecheen asti.

Olin ajanut vasta kolme tuntia, mutta jalkojani väsytti jo. Kuukauden sairasloman jälkeen opin taas ettei kestävyys ole hedelmä, jonka voi poimia kypsänä puusta sitä mieliessään. Pikemminkin se on kuin kallisarvoista mineraalia, jota pitää kuokkia syvältä maasta karkeilla työkaluilla. Sen maan pinnalle saaminenkin on vasta alku matkalla jalometalliksi, johon tarvitaan asteittain hienonevia työkaluja. Valmiinakin se on kuin hopeaa ja tummuu laiskuuteen ellei sitä jaksa säännöllisin väliajoin kiillotella.

Tiesin että kestävyyteni on pinnassa, eikä sen uudelleen löytääkseen tarvitsisi kuokkia pitkään, jos polvet vain avaisivat mahdollisuuden tarttua kuokan varteen.

Viiden tunnin kevyen pyöräilyn päätteeksi käännyin tiheän asutuksen jälkeen alkaneeseen pusikkoon. Tasoitin kuivan puronuoman hiekan tasaiseksi, kaivoin maasta suurimmat kivet ylös, pystytin telttani, suihkuttelin juomapullolla ja kokkasin ruokaa. Ruokani oli jo valmis ja jäähdytteli itseään syöjää odotellessaan. Patjani oli jo kääritty silkkilakanoihin, jalkani nostettu vaatepussin päälle ja pääni lepäsi retkityynyn yllä. Olin rentoutunut.

Aloin kuulla radioni musiikin lomasta rasahduksia. Huokaisin pitkän työpäivän mukanaan tuomassa raukeudessa muutaman sekunnin, mutta tiesin, että minun oli aika nousta ylös. Uomasta kiivettyäni näin pusikkopalon olevan sadan metrin päässä teltastani. Jäin miettimään mitä tehdä. Palo oli pieni ja päätin ainakin syödä ennen lopullista päätöstä. Uoman toisella laidalla oli palanutta maata, mutta toisella laidalla yhä heinikkoa. Heinikko oli riski joka mietitytti. Oli siitä kolmen metrinpäässä enkä välttämättä syttyisi, mutta tukehtuisin savuun kuitenkin.

Palo jatkoi matkaan toiseen suuntaan ja oli jo kuolemassa, kun toisen mäen takaa näkökenttääni roihahtivat suuremmat minua kohti matkalla olleet liekit. Enää ei tarvinnut miettiä. Pakkasin koko leirini erittäin, erittäin nopeasti. Kestityin vain liekkeihin ja siihen, että optimoin pakkaamisnopeuden, joka ei ole helppo tehtävä täysien laukkujen kanssa. Keitettyjä vihanneksia ei ollut aikaa pakata ja viskasin ne hiekalle. Juoksin polvieni vaivat unohtaen kaikkien kantamusten kanssa hiekkatielle. Tunsin jo liekkien lämmön ihollani ja savun nenässäsi. Päätieltä näin kokonaisuuden paremmin. Leveä liekkirintama oli matkalla kotoisalta tuntunutta leiripaikkaani kohti. Herkullisen aterian sijaan söin tiellä vaaleaa vehnäleipää ja lähdin kampeamaan otsalamppuni valossa kohti 25 kilometrin päässä olevaa kaupunkia. Motelliin saavuttuani opin ainakin sen, ettei pusikkopalon uhatessakaan ole viisasta pakata tomaatteja makuupussin päälle.

Nkhotakotassa lepäsin kaksi päivää. Viisumini oli mennyt huomaamattani umpeen ja sitä oli pidennettävä. Päänharmia minulle antoi kuitenkin vain polveni, joiden omituinen tuntuma ei ollut kaikonnut kuukauden aikana, vaikka kevyt ajaminen oli tehnyt pientä hyvää.

Tie jatkoi kulkuaan Malawi-järven tuntumassa. Liikenne oli vähäistä. Harvoiksi käyneitä järvellisiä hetkiä lukuun ottamatta maisema oli epämääräistä pusikon ja maaseudun sekarotuista kuivuutta. Mainittavia kaupunkeja ei ollut, mutta ihmiset tekivät vaatimatonta kauppaa tienvarren pienissä muutaman euron liikevaihdon kojuissa ja hieman suuremmissa kaupoissa kylien hiekkaisilla raiteilla. Tervehtiviä ja kengättömiä lapsia oli vaikka Madonnalle jakaa. He asuivat vaatimattomissa majoissa ja pienillä nälkäisillä pojilla oli sixpack pinnassa. Malawin kesä oli jo kuumimmillaan ja minulla oli ilo pysähtyä naisia ja tyttöjä kuhiseville kaivoille täyttämään vesipullot viileällä pohjavedellä. Pysähdyin mielelläni myös pelloilla töitä tekevien naisten seuraan, sillä hekin ottivat minut vastaan ilolla ja hymyillä.

Olin pienen mäen huipulla. Puu tiputti mangon kypärääni. Söin sen, asetin lepokankaan pyöräni viereen ja ajattelin nostaa jalkani huilaamaan laukkujeni päälle, kun samalla hetkellä suuri pick-up auto mateli silmieni ohitse. Vilkutin Zombolle, mutta hän keskittyi mustaan asvalttiin. Soittoni pysäytti hänet kuitenkin muutaman sadan metrin päähän. Polkaisin hänet kiinni ja nostin pyöräni hänen autonsa lavalle. Olin jutellut hänen kanssaan aiemmin päivällä huoltoasemalla ja pyysin kyytiä Lilongween. Hän lupasi ottaa minut kyytiin paluumatkalla. Olin pysähtynyt pitkien mäkien juurelle, koska en uskaltanut yhden nousuosuuden takia riskeerata polvieni palautumisprosessia. Kehoni toimi kaikilta muilta osiltaan hyvin eikä väsymystä ollut, joten olin nyt todellakin niin vahva kuin kehoni heikoin kohta.

Pastorin auton takapenkki oli ehdottomasti oikea paikka olla. Mäet olivat huomattavasti pelkäämiäni vaativampia ja polveni olisivat niissä rasittuneet aivan turhaan. Huijasin 50 kilometriä. Pastori kutsui minut kotiinsa. Tullessamme ruoka oli valmiina pöydällä, sänky pedattuna ja suihku paineistettu. Palvelija kantoi pyöräni ja laukkuni omaan makuhuoneeseeni.

Olen taas tässäkin tarinassa raiskannut ihmisyyttä sanoillani. On ihmeellistä, että samainen poika nauttii taas perheen parissa täysihoidosta olosuhteissa, jotka ovat täydelliset hoitamaan polviani. Voisin jatkaa kriittisellä linjalla lisää kertomalla tarinoita perheen elämästä. Päätän kuitenkin eri tavalla. On hienoa olla Pastori Zombon perheen silkkihansikkain kohdeltu vieras ja kiitän myös heitä, joiden olen luullut nähneeni toimivan epäsuotuisasti itsensä ja kaiken kannalta. Uskon, että he kaikki elävät sydämensä pohjasta niin kuin tuntevat olevan parhaaksi itselleen eli kaikelle. Sivusta seuraten saatan joskus ajatella, että kaikki heidän valinnat suuntavat elämää vain kärsimystä kohti, mutta on ollut ilo olla heidän seurassaan ja kenties jopa oppia heiltä jotakin, sillä itse olen oppilas kaikessa ja mikä muukaan minua ohjaisi omalla tielläni kohti uusia paikkoja, tapahtumia ja asioita kuin tapaamani ihmiset, heidän sanat, teot, ajatukset ja kokemukset.

Lilongwesta jatkan todennäköisesti Mosambikiin, kunhan polveni tuntuvat kampeamisen kestäviltä.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely