USA - Keski-Länsi

Indianapolisista matkani jatkui pääosin maantiellä 36 kohti Coloradoa ja Kalliovuoria. Matkaan ei mutkia tai yllätyksiä juuri mahtunut ja yksinkertaista etenemistä värittivät lähinnä vain alkukevään vaihtelevat säät.

Astuin Indianapolisin hostellin lämmöstä Amerikan keskilännen kylmään ja kosteaan päivään. Edessäni oli 1750 kilometriä maantietä ennen seuraavaa pidempää lepoa. Päivät kuluivat. Myötätuulisina päivinä pyöräilin pitkälle, vastatuulisina vain kivenheiton päähän. 

Poljin eteenpäin monotonisessa, tasaisessa ja mutaisessa peltomaisemassa. Olin peltojen saartamassa ulkoilmassa täysin yksin. Pyöräilin ohi koulujen ja työpaikkojen, mutta en nähnyt elämää. Voin vain arvella kokemuksieni perusteella mitä seinien takana tapahtui. Tehtyäni ostoksia pienten kaupunkien marketeissa, pääsin hetkeksi osalliseksi Amerikkalaiseen arkeen, näin ihmisiä ja luin kassajonossa uusimmat juorut lööppilehtien kansista. Yksinäistä matkamiestä ei lainkaan harmittanut, että lehden kanteen oli valittu Kim Kardashianin muodokas bikinikuva. Pitkän polkemispäivän raukeudessa en tahtonut löytää kaupasta mitään, mutta nautin siitä, että sain liikkua muulla tavalla kuin polkemalla. Pyörän päällä olin viettänyt aikaa aivan riittävästi, keskimäärin viisi tuntia joka päivä kolmen viikon ajan.

Kaupasta muut suuntasivat kotiin lämmittämään juuri ostettuja ruokiansa. Minä istuin alas kaupan seinän viereen, söin kylmät evääni ja jatkoin polkemista. Iltapäivällä etsin telttapaikkaa. Löysin kauniin lepopaikan pienestä metsätilkusta keskeltä peltoja. Pystytin leirin, peseydyin kylmässä purossa, söin, venyttelin ja heiluttelin jalkoja kävelemällä. Muita velvoitteita pyöräilypäivääni ei mahtunut.

Viikon jokapäiväisen polkemisen jälkeen en jaksanut enää ja päätin jäädä aamulla metsään lepäämään päiväksi. Vain viikkoa aiemmin satoi lunta, mutta nyt hikoilin 33 asteisessa ilmassa. Istuin kannolla muuten vain, lueskelin ja aloin kirjoittamaan tätä matkatarinaa. Kävin viereisessä joessa uimassa muutaman tunnin välein. Oli rentouttavaa roikkua kaatuneen puun oksassa ja antaa kehon heilua viileän joen pyörteissä.

En ollut taas kommunikoinut pariin päivään kenenkään kanssa ja pitkä ja hidas pyöräilykin alkoi käydä puuduttavaksi. Pysähdyin täyttämään vesipulloja upouudelle, tuoreelle puulle tuoksuvalle hirsitalolle. Verannalla kaksi miehen ikäistä cowboyta kuorivat perunoita. He nauttivat lämpimästä päivästä ja country-musiikista. He kertoivat etteivät pidä kaupunkien hälinästä ja suosivat maaseudun rauhaa. Minä kun olin juuri luulemassa, ettei silmänkantamattomiin jatkuvien peltojen maaseudulla ole yhtään mitään, ei edes rauhaa. Ehkä rauha jää kokematta hänelle, joka yhä etenee, vaikka keho pyytää jo lepoa.

Asiat eivät viihdyttäneet tällä pätkällä. Se oli eteenpäin menemisen yksinkertaisuus ja alituinen haaste, joka teki tästäkin kartalla monotonisesta pätkästä ainutlaatuisen. On aina seikkailu kun polkee kohti tuntematonta horisonttia ja etsii telttapaikan mistä lie. Nukuin muun muassa tyhjässä kanalassa, autioissa taloissa, vanhan rekan lavalla, hylätyssä navetassa ja monesti luonnon raikkaudessa. Navetan lehmänlantainen lattia oli illalla kuivana oikein mukavan pehmeä, mutta kun katossa oli paljon reikiä ja yöllä satoi, olin aamulla nilkkojani myöten paskassa.

Telttailin pienessä metsätilkussa, joka oli noin 200 metrin päässä asuintalosta. Valitettavasti talon isäntä tuli hämärän laskeutuessa taluttamaan koiraansa uudelle tontilleni. Kuultuani askeleet, nousin ylös teltasta. Mies pysähtyi lähelleni ja oli hetken hiljaa. Sitten hän meni shokkiin:

“Mitä teet täällä. Luulin, että telttasi on suuri kivi. Et tiedä mitä teet. Lähde pois. En edes tunne sinua. Mitä teet täällä, minun maillani. Mitä helvettiä ajattelet tekeväsi. Painu helvettiin täältä.”

Sanoin miehelle, että mietitään yhdessä hetki mikä olisi paras ratkaisu, mutta kun en saanut pienintäkään vastakaikua, aloin purkamaan leiriäni. Potkut eivät harmittaneet minua, vaikka oli jo niin hämärää, että pakkasin tavaroitani otsalampun valossa. Mies lähti talolle ja olin teltassa kun hän palasi.

Astuttuani ulos teltasta, hymyilin, kun näin kiväärin hänen kädessään. Tiesin, että hän hakisi sellaisen. Pakkasin varusteet reippaan rauhallisesti ja puhelin niitä näitä kun jotakin tuli mieleeni. Taisin jutella mukavia, sillä miehen hysteerisyys ja pelko alkoivat pikku hiljaa laskeutua. Kun pyöräni oli pakattu ja lähdimme kävelemään ulos metsästä, mies pahoitteli, että hänen pitää tehdä minulle näin. “Olen ollut epäkohtelias sinulle, mutta en ole sentään julma. Vien sinut autolla parempaan telttailupaikkaan”, sanoi mies tielle päästyämme.

Hän vei minut parin mailin päähän hylätyn talon taakse. Miehessä huomasin kuinka kahlitsevaa pelko onkaan. Kuinka kauniina voisinkaan elämän kokea, ellen itse olisi alituisten pelkojen vanki.

Vaikka olin erittäin onnekas välttäessäni pahimmat lumi- ja pyörremyrskyt, olivat Keskilännen säät silti äärimmäisen vaihtelevat. Saavuin St. Josephiin kylmässä vesisateessa hytisten. Hemmottelin itseäni ja yövyin kaupungin halvimmassa motellissa. Minua ei huvittanut edetä kahtena seuraavana päivänäkään. Minulla ei ollut tahdonvoimaa edetä väsyneenä. Alistuin taas väsymyksen todellisuuteen.

Astuttuani ulos St. Josephin markkinakadulle, en todellakaan nähnyt yhtäkään ihmistä kävelemässä. Jalkakäytäviä ei ollut ja kaikki kulkivat autolla lyhimmänkin matkan. Kaikki tutut Amerikan palvelut kyllä levittäytyivät tienvarressa, mutta kovin elottomasti ja steriilisti. Kaikki liikkeet olivat suuryritysten pieniä yksiköitä, joissa työskentelevien ihmisten ainoa intohimo työnsuhteen lienee palkkakuitti. He tarjoavat asiakkaille tutun ja turvallisen ruokailu- tai ostokokemuksen, joka on saatavilla samanlaisena kaikkialla Amerikassa.

Päivät kuluivat taas. Missourin osavaltio jäi muistoihini keskilännen mäkisimpänä. Pikku hiljaa tila kylien välillä kasvoi ja autoliikenne hiljeni. Piti jo miettiä kuinka paljon kantaa vettä mukana kylien välillä. Tie kohosi pikku hiljaa ylöspäin ja Keski-Kansasissa laidunmaat alkoivat vallata tilaa pelloilta. Maisema alkoi kumpuilla kauniisti ja mutaiset pellot muuttuivat talvivehnän vihreyteen ja vaaleisiin ruohomaihin. Lehmät käänsivät päänsä kohti poikkeuksellista ohikulkijaa.

Jotkin pienistä kylistä, niiden talot ja ympäristö olivat usein niin rähjääntynyttä, että oli vaikea uskoa olevani maailman rikkaimmassa maassa. Päätin pitää vielä yhden lepopäivän kun unenpuute alkoi vaivata. Kirjauduin motelliin Oberlinissä. Pieni kylä oli peltojen ja laidunmaiden saartama. Kylänraitilla oli rakennusten puolesta villinlännen tunnelma, mutta elokuvien vilkas elämä vain mielikuvani. Pyöräilin koko kylän halki, mutta näin ihmisiä ainoastaan kaksi. Ne tylsistyneet pikkupojat heittivät kiviä perääni.

Kylän ainoassa kaupassa kaikki näyttivät tuntevan toisensa. Istuin kahville baariin. Sisustus ravintolassa oli kuin seinän televisiosta tulleessa lännenfilmissä. Aseet eivät tosin paukkuneet, eivätkä kauniit neidot viehättäneet matkamiestä. Ruokapöydässä istui harvasanainen ja lihava miesjoukkio juomassa olutta valtavista tuopeista ja syömässä ranskanperunoita rasvaisella pihvillä ja majoneesilla. Kurkkuviipaleet ja salaatinlehdet jäivät lautaselle siihen paikkaan missä ne pöytään tullessaan olivat. Oberlinin pääkadun elokuvateatteri näyttää kerrallaan vain yhtä elokuvaa, lauantai ja perjantai iltaisin. Oven kyltin mukaan Kansasin viimeisen kukistetun Intiaanien hyökkäyksen paljon mainostettu muistomuseo oli auki, mutta hoitaja oli ilmeisesti kahvilla asiakaspulan vuoksi. Pienessä keskilännen kylässä kohosi eri seurakuntien kirkkoja lähes jokaisessa kadunkulmassa.

Motellin omistaja, eläkeikää lähestyvä, ontuvasti kävelevä ja lihava nainen kertoi olevansa intohimoinen lukija ja sanoi, että on aina halunnut matkustaa. Hän kertoi lukeneensa kaikenlaisia kirjoja maailman eri paikoista ja haluaisi käydä ainakin Euroopassa ja Australiassa.

“Ehkä sitten myöhemmin”, hän sanoi poistuessaan auttamasta minua pyykinpesussa. Seurasin lonkkavikaisen vaivalloista etenemistä vastaanottoon asti ja hiljaisesti tiesin hänen matkojensa jatkossakin tapahtuvan sanojen herättämissä mielikuvissa. Oberlinissä on aikaa mielikuville.

Kylmä, nollantuntumassa oleva sade piiskasi kehoni hytinään ja kysyin maatilalta lupaa syödä evääni piharakennuksen suojassa. Leveäharteinen nuorekas mies, todellinen Cowboy, nyökkäsi hiljaisesti myöntymisen merkiksi. Harvasanainen mies toi minulle ensin tuolin jolle istua, sitten takin johon käpertyä ja lopulta lämmintä ruokaa, itse kokkaamaansa herkullista lasagnea. Hänen jäyheä ulkokuorensa alkoi halkeilla pikku hiljaa, kun hän oli kävellyt riittävän monta kertaa talon ja piharakennuksen väliä painavien nahkabootsien raskauttamilla vahvoilla askelillaan ja olin kiittänyt häntä aina lämpimästi hänen tuomisistaan. Kysyin haluaako hän vaihtaa pari sanaa cowboyelämästä. Menimme talon lämpimään olohuoneeseen istumaan. Maatiloilta toisille työnperässä matkaava montanalainen renki viihtyi rikkaan isäntänsä suurella maatilalla yksin. Hänellä on tyttöystävä läheisessä suuremmassa kylässä, mutta ei ole siitäkään enää niin varma. Kolme avioeroa on syönyt luottamusta jämerästä 34-vuotiaasta miehestä. Hänen pikku hiljaa lämpiävästä olemuksesta huomasin ilon, jonka hän koki minua auttaessaan. Ihmiskohtaamisten ainutlaatuista iloa ja kokemusta ei koe kirjoista, vaan pitää olla liikkeessä. Liikkeessä, joka alkoi Denverin tuntumassa jo sattua. Ei se mitään, tiesin sen etukäteen ja aioin levätä kaupungissa pitkään, jotta voisin jatkossakin nauttia yhtä tuoreesti ja avoimesti pyörämatkaamisen suuresta annista, ihmiskohtaamisista.

Viimeisen mäen päältä avautui komea näkymä Denverin taustalla kohoaville Kalliovuorille. On kuin olisin palannut kotiin. Olen ollut aina vahvimmillani vuorilla. Tiesin kuitenkin tarvitsevani muutaman viikon aktiivista lepoa ja harjoittelua, jotta voisin nauttia jatkossakin pyörämatkaamisen suuresta annista, etenemisestä.

 

Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely