Itä-Eurooppa
Jatkoin Istanbulista matkaa kohti Keski-Eurooppaa. Etelästä tuulenpuuskissa tulleet lämpöaallot saivat muutenkin yli kolmikymmenasteisen ilman painostavaksi. Kuusikaistaisen moottoritien melu tunkeutui korviini ja pakokaasun katkut nenääni. Ensimmäinen pyöräilypäivä Euroopassa, ulos Istanbulista, oli aivan yhtä kuluttava kuin kehitysmaiden suurkaupungeista ulosajopäivät. Päivän päätteeksi löysin talokseni jalkapallokentän pukukopin, joka kuumeni etelästä lopullisesti Euroopan puolisen Turkin ylle saapuneen helleaallon toimesta niin, että hikoilin makualustani litimäräksi.
Aamulla kirkkaan keltaiset auringonkukkapellot kylpivät paahtavassa auringossa ja heiluivat vinhassa tuulessa. Vastatuulisesta 42 asteen lämpöisestä päivästä tuli raateleva, eikä matkaa lainkaan helpottanut fakta että reitin 120 kilometriin mahtui huimat 2550 nousumetriä, vaikka korkein kohta reitillä oli vain 360 metriä. Luulinkin matelevani todella hitaasti, kunnes ajoin kiinni saksalaisen pyöräilijäkaksikon, joka oli edennyt sinä päivänä lähes puolta hitaammin ja sanoivat päivän olleen koko heidän matkansa raskain.
Berni ja Schmalz olivat pyöräilleet 20 000 km matkan Singaporesta alle kahdeksassa kuukaudessa, aikana jona minä poljin 10 000 km. Turkin rajakaupungissa Edirnessä olin jo niin väsynyt, että minun piti pitää yksi lepopäivä, poikien jatkettua vielä matkaa. Lupasin ajaa heidät kiinni vielä tulevina päivinä, kun kerran samaan suuntaan olimme menossa.
Pyöräilin Bulgarian halki kahdessa ja puolessa päivässä, enkä moottoritiellä ajettuani oppinut muuta kuin sen, että esimerkillisen kommunistiarkkitehtuurin kustannustehokkuuden mukaisesti rakennetut kaupungit olivat aivan yhtä nättejä kuin bulgarialaiset painonnostajanaiset. Hieman ennen Serbian rajaa näkökenttääni ilmestyi kaksi tuttua. Jatkoin matkaa Pokemon-reppuineen, rääsyisine vaatteineen ja aurinkohattuineen paikallisilta kalastajilta näyttäneiden Bernin ja Schmalzin kanssa. Minulla on tapana vähätellä pyöräilijänlahjojani, jotta voin nostaa itsetuntoani ja peitellä laiskuuttani vetoamalla vauhdin ja kestävyyden tulleen vain kovan harjoittelun kautta. Nyt vieressäni kuitenkin pyöräili kaksi nuorta miestä, jotka kaksinkertaisista pyöräilymääristä huolimatta matelivat vierelläni niin hitaasti, että lupasin kuuden tilaamani tytön odottavan heitä Serbiassa, jotta sain heihin edes hieman lisävauhtia.
Ensimmäinen äärimmäisen, etten sanoisi häveliään niukkahousuinen pitkäsäärinen tyttö ylitti kaikki tapaamieni kanssamatkustajien hehkutukset Serbian naisten kauneudesta. Islamilaisissa maissa viisi kuukautta viettäneen matkamiehen poljettua maagisen pepun ohi, oli minun nipistettävä häntä lujasti ja ravistettava päätä voimakkaasti, jotta sain aistini keskittymään takaisin pyöräilyyn. Pojat olivat ilmiselvästi vähintäänkin yhtä vaikuttuneita enkelimäisestä näystä, mutta osoittivat hymyn takana vain pettymystä, sillä olinhan minä luvannut heille kuutta tyttöä.
Leiriydymme pienen joen varteen maaseudun rauhallisen kylän tuntumaan. Minähän en valehtele ja illalla kuusi tyttöä käveli hihittäen telttojemme vieressä olleella tiellä. Harmi vain, että tilaukseni meni vikaan ja Bernin mielestä 14-15-kesäiset tytöt olivat vielä neljän kovan talven tarpeessa. 21-vuotias humalassa ollut Schmalz kuitenkin nautti tyttöjen seurasta pitkään yöhön, meidän vanhusten kömmittyä telttaan odottamaan niitä neljää kovaa talvea.
Poikien hyvin alhaisen pyöräilyvauhdin syy saattaa olla se, että Scmalz ei ollut juuri koskaan pyöräillyt ennen matkaa, saati harrastanut mitään muutakaan liikuntaa, mutta oli luonut pohjakuntonsa kaljanjuonnilla ja tietokonepeleillä. Bernikään ei ollut paljoa pyöräillyt, mutta on toki tehnyt fyysisiä töitä ja pelannut jalkapalloa niin paljon, että hän kärsi ylirasituksesta jo ennen pyörämatkaa ja nyt hänen polvensa oli niin kipeä, ettei hän ollut pystynyt pyöräilemään ylämäkiä sitten Iranin.
Suomalaisten tapana on syyttää menestymättömiä kestävyysurheilijoita liian vähästä harjoittelusta. Määrä ei kuitenkaan määrää. Pojat olivat pyöräilleet lähes 1500 tuntia 8 kuukaudessa, tuntimäärän, jota ei välttämättä polje yksikään nykypäivän ammattilaispyöräilijä vuodessa, tuskin edes hurjasta harjoittelustaan tunnettu Erik Zabel. Arvelin että pojat olivat polkeneet aavistuksen liian paljon. Kalkutasta Intian niemimaan ympäri Goaan he pyöräilivät ilman lepopäiviä ja käyttivät rahaa kahdestaan yhteensä 150 euroa kahdessa kuukaudessa. He söivät halvinta katuruokaa ja nukkuivat teltassa. Makuualustoja heillä ei ole ja Euroopassa he näyttävät syövän halvinta makkaraa ja valkoista leipää.
Goassa he lepäsivät eli joivat olutta vajaan viikon ajan ja Iranin viisumin anominen piti heitä Delhissä peräti kaksi viikkoa. Samanmoisen viisumiodotuksen he kärsivät Pakistanin Quettassa. Muuten he eivät ole levänneet lainkaan. Quettassa Schmalz nukkui joka päivä 20 tuntia ja poltti jäljelle jääneet neljä tuntia Pakistanin laadukasta pilveä. Quettassa pojat olivat vihdoin viisumibyrokratialta vapaita ja polkaisivat Istanbuliin asti ilman lepopäiviä ja tietysti nukkuivat jokaisen yön teltassa ilman makuualusta. Schmalz kävi pesulla Quetta-Istanbul matkan aikana kerran. Samalla kertaa hän pesi myös ainoan paitansa. Hän tuoksui tunkkaiselle, etten sanoisi pahalle. Hänen nimensä Schmalz tarkoittaa voita saksaksi ja on lempinimi korvavaikulle. Voi ja korvavaikku nimet sopivat täydellisesti hänen olemukseensa.
Yhtenä iltana pojilla tuli täyteen 20 000 kilometriä, mutta he eivät juhlistaneet sitä aluksi karjuntaa lukuun ottamatta mitenkään erikoisesti. Kumpikin heistä joi normaalisti vain yhden 2.5 litran olutpullon, aivan kuten joka ilta kun olin heidän kanssaan. Schmalz oli yleensä niin väsynyt ja laiska ettei hän tehnyt mitään pyöräilypäivien jälkeen. Edes hampaitaan hän ei jaksanut pessyt. Aamuisinkin hän oli niin voipunut ettei jaksanut levittää aurinkovoidetta, joten hänen palanut nenänsä ja olkapäänsä märkivät rumasti. Nyt hän oli kuitenkin sitä mieltä, että 2.5 litraa olutta ei ole riittävästi päivänä, jona tuli täyteen 20 000 kilometrin merkkipaalu. Hän otti pyörän alleen ja lähti etsimään toista pulloa. Berni nauroi, että vain kalja ajaa kuolleen kärpäsen liikkeelle. Puolentoista tunnin etsinnän jälkeen hän tuli takaisin teltalle, joi toisen 2.5 litran pullon todella nopeasti ja sammui heti. Aamulla Berni herätti hänet kello taas kuusi. Schmalz oli aamulla edellisiä päiviäkin poissaolevampi ja todella hidas, mutta valittamatta hän polki jälleen 135 kilometriä.
Pojat pyöräilivät aina suurimmalla mahdollisella tiellä, ehkäpä siksi, että saavat aistia mahdollisimman paljon melua, saasteita, vaaratilanteita ja betonia ja jotta näkisivät kunkin maan niin yksipuolisesti kuin mahdollista. He lähtivät matkaan spontaanisti ostamillaan käytetyillä pyörillä, eivätkä itsekään ymmärtäneet miksi polkivat niin tolkuttoman paljon niin tolkuttaman yksitoikkoisilla teillä. Ehkä heidän ideansa matkaamisen kauneudesta oli kadonnut jo miljoonia kammenkierroksia sitten ja he halusivat vain kotiin mahdollisimman pian, Berni ryyppäämään ja Schmalz panemaan tyttöystäväänsä. He kärsivät suuresti, mutta eivät valittaneet mistään.
Poikien hauskasta seurasta huolimatta hermoni eivät kestäneet kolmea päivää pidempää erittäin verkkaista menoa ja porhalsin koomiselta parivaljakolta nopeasti horisonttiin pitämään kahta lepopäivää Belgradiin, jotta vauhtini ei sortuisi jatkossakaan elämäntapaintiaanien tasolle. Sovimme tapaavamme taas Saksassa.
Pyöräilin Belgradista ulos pientä tietä pitkin, jota reunusti nätit pastellinväriset talot ja pihojen huolitellut puutarhat. Illansuussa saavuin uuteen maahan Kroatiaan, jonka ensimmäisessä kylässä pyysin leveäharteiselta työhaalareihin pukeutuneelta mieheltä vettä. Talon ikkunaan saapuneen vieläkin leveäharteisemman ja komeamman miehen kanssa keskustelu venyi niin, että lupa telttailla talon ulkopuolen nurmella vaihtui petimajoitukseksi vierasmajassa.
Luotien reiät joissakin Tovarnikin kylänraitin taloissa puhuivat karua kieltään Balkanilla riehuneesta sodasta. Illalla perheen toinen poika puki näkyni sanoiksi. 1990- luvun alussa perhe lähti Zagrebiin pakoon kylään hyökänneitä serbejä, vain isoisä jäi taloon. Sodan loputtua vuonna 1997 he palasivat kylään, jossa 67 ihmistä oli tapettu ja koko vanha kaupunki tuhottu. Viljelypuut oli katkaistu ja kylän kasviöljytehdas oli serbien hallussa. Heidän ruohonpeitossa olleessa rähjäisessä talossa asui kotieläimiä ja ne omisti uusi asukas. Isoisän serbit olivat tappaneet kylän kirkon edustalle.
Aamulla perheen äiti antoi minulle evääksi omista naudoista tehtyä makkaraa, oman puutarhan tomaatteja ja litran kaupan maitoa. Eväiden voimalla ja suomalaisella sisulla pääsin iltaan mennessä 170 km päähän. Sinä Iltana kehoni ruokki telttaani ympäröineet hylätyn puutarhan kirsikka- ja luumupuut. Mieltäni ravitsi lähistöltä löytynyt pornolehti. Seuraavana päivänä poljin kolmessa valtiossa pyöräillen Slovenian halki neljässä tunnissa.
Itävallan puolella oli vihdoinkin Alpeilla, joilla pyöräilystä olin haaveillut pitkään katsottuani TV:stä satoja tunteja Tour de France lähetyksiä. Kymmeniä rajuja nousuja jo kiivenneenä ei mäkien pituudessa ollut enää eksotiikkaa ja huomioni kiinnittyi täysin muihin seikkoihin puolentoista vuoden Aasiassa pyöräilyn jälkeen. Kaupassa oli hienoa olla täysin anonyymi pyöräilyshortsinen valkonaama, kun kukaan ei tuijottanut minua tai hiiskunut selkäni takana. Vaihtelun vuoksi oli myös mukavaa olla yksin tienpäällä ja keskittyä vain pyöräilyyn ilman jatkuvia tervehdyksiä ja teekutsuja. Ilahduttavaa oli myös supermarkettien tiheys, joka piti pyörän kevyenä ilman ruuan varastointitarvetta. Valitettavasti kauppojen tiskeillä kukkaronikin keveni niin, että elintasoni tipahti metsämiehen tasolle ja nukuinkin ensimmäiset kaksi viikkoa teltassa. Masentavinta Itävallassa oli se, että iltapäiväpyöräilijät kiiruhtivat hiilikuituisilla kilpapyörillään hurjaa vauhtia ohitseni, kyllä, jopa vanhat mummot.
Vihreiden niittyjen alppilehmäkellojen kilinässä ja tiheiden metsien hiljaisuudessa ajoin 300 kilometrin matkan Alppien yli Wolgang-järven rannalle kahdessa päivässä, johon päätin 16 päivän ja lähes 2000 kilometrin kiiruhtamisurakan ja jossa odotin palkinnoksi majoitusta suuressa talossa aurinkoisen alppijärven rannalla. Valitettavasti emäntäni ei ollut kotona ja jatkoin kaksi päivää metsämiehen elämääni odottamalla hänen saapumista järveä reunustaneessa metsässä. Päivisin makasin Stroblin puistonpenkillä monta tuntia, mutta kukaan ei tullut puhumaan minulle tai kutsumaan yksinäistä matkamiestä vieraakseen. Se olisi mahdotonta muslimimaiden pikkukaupungeissa, jossa erotuin aina edukseni. Christina saapui kahden metsäyön jälkeen kotiin ja sain levätä pitkästä aikaa pehmeässä sängyssä ennen edessä odottavaa Alppikierrosta.
Nousin ylös Wolfgang-järven rannalta hampaat irvessä ja iho hikeä ulos suoltaen. Erehdyin pahanpäiväisesti edellisenä päivänä lähdettyäni emäntäni Christinan kanssa "helpolle ja lyhyelle" juoksulenkille. Jalat tulivat kipeiksi jo 45 minuutin juoksun aikana ja seuraava päivänä aamupytyltä ylös nouseminen sai reiteni hapoille ja tuotti pohkeisiin vihlaisevan kivun. Pyöräiltyäni Salzburgiin menoni oli niin tukkoista, että luulin ikämittariin vierähtäneen puolivuosisataa lisää yhdessä yössä. Hermostoni oli juoksun jäljiltä täysin sekaisin.
Onneksi Salzburgiin oli matkaa vain 50 kilometriä ja siellä minua odotti majoitus vanhankaupungin kattohuoneistossa hulppein linnanäkymin.
Iranissa tapaamani taidegallerian pitäjä Ferdinand ja hänen hienostunut rouvansa veivät minua erikoisiin tilanteisiin. Maraton-kenkiä, surffishortseja ja juoksupaitaa sopivampi asu taidenäyttelyn avajaisiin olisi ollut juhlapuku. Kuohuviiniäkin olisi ollut parempi heilutella ja nuuhkia ennen sen kurkusta alas kaatamista, ettei lasi olisi ollut jo tyhjä ennen yhteistä kippistelyhetkeä. Sopeuduin kuitenkin nopeasti intellektuellien joukkoon, ehkäpä siksi, että Ferdinandin esitteli minut tärkeille ihmisille suurena seikkailijana ja siten tunsin itsenikin pienen hetken ajan tärkeäksi. Maailmalla matkatessa päätyy mitä erilaisimpiin tilanteisiin ja se onkin matkailun suurta antia.
Salzburgissa odotin muutaman päivän Kiinassa kolme viikkoa kanssani pyöräilleen Raffaelin saapumista kaupunkiin. Pyöräilimme yhdessä hänen kotiinsa 500 kilometrin päähän Sveitsin Bodensee-järven rannalle. 3000 kilometrin vauhdiltaan verkkaisen pyöräilyn jälkeen jalkani olivat hitaat kuin muulilla, eikä pyöräily ollut kevyen rullaavaa. Nautinto sen sijaan oli pienten alppiteiden maisemien jylhä kauneus. Alpeilla niityt ovat huoliteltuja, jokia eivät korista muovipussit ja teiden varsille voi pyllähtää huoletta lounastauolle ilman pelkoa takapuolen roskilla tuhriintumisesta. Keski-Euroopan puhtaus sai mieleni iloiseksi ja toiveikkaaksi, että ehkä jonain päivänä Aasiassakin opitaan pistämään roskat roskikseen ja pistämään muovipusseihin hintalappu järjetöntä tuhlaamista pienentämän. Intiassa heitin roskani useimmiten samaan paikkaan, jossa söin, sillä vaikka olisin löytänyt roskiksen, olisi senkin sisältö päätynyt huoltoaseman viereisen tien varrelle. Euroopassa roskaaminen ei käynyt mielessäkään. Maassa maan tavalla.
Kun säätkin olivat suotuisat, voisin sanoa Raffaelin kanssa ajetun viikon olleen yksi helpoimpia koko matkallani. Poljimme suhteellisen lyhyitä päiviä alppijärvien rannoilta toisille ja leiriydyimme jo aikaisin päivällä nauttimaan huolettomasta poikamieselämästä luonnonhelmassa.
Raffaelin kotona Thalissa sain perheen vanhimman, jo maailmalle lentäneen pojan huoneesta oman poikamiesboksini kaikilla herkuilla. Vihdoinkin minulla oli mahdollisuus järjestää kymmeniä gigoja valokuvia ja muita Aasiassa rästiin jääneitä järjestelyhommia. Kannettavan tietokoneen ja laajakaistan nopeus oli 450 kertaa nopeampi kuin puhelinlinjat Pakistanista. Vaikka sillä nopeudella sainkin viikon työt hoidettua päivässä, vietin silti pitkiä päiviä koneen ääressä ja uurastukseni rikkoivat vain Raffaelin äidin syömiskutsut ja jokapäiväiset pyörälenkit lähiympäristössä.
Kahden viikon työnteon jälkeen oli aika nollata aivot ja lähdimme Raffaelin kanssa vajaan viikon korkeanpaikan leirille hänen perheensä vuorimökille lähelle St. Moritzia. Toisen leiripäivän raatelevan kahden 2300 metrin vuorenylityksen ja 120 kilometrin jälkeen olimme molemmat niin uupuneita seuraavina päivinä, että emme syömistä lukuun ottamatta tehneet mitään.
Istuin kankaisella lepotuolilla Raffaelin perheen hirsisen vuorimökin edustalla 1900 metrissä. Edessäni levittäytyi kumpuileva niitty, jonka vaalea vihreys loppui tumman vihreän kuusimetsän reunaan. Alhaalla laaksossa valkoiset talot kylpivät auringon paisteessa ja laakson toisen puolen metsäisillä alarinteillä tanssivat tummat poutapilvien varjot. Suuri osa yli 3000 metrin vuorenhuipuista piirtyi pilvien yläpuolelle vasten vaalean sinistä taivasta. Linnut lauloivat, sirkat sirisivät, joki lotisi ja mikä hienointa, keittiöstä nenääni kantautui kantarellien tuoksu, jotka Raffael serkkupoikansa kanssa aamulla poimi ja joita he nyt puuhellalla paistoivat.
Elämäni yhdessä maailman rikkaimmista maissa oli loisteliasta, sillä vielä leiriämme seuranneet kaksi viikkoakin vietin Raffaelin perheen "viiden tähden hotellissa". Nautin täysin siemauksin 50 euron pihveistä ja muista hemmottelevista asioista tietäen pitkän spartalaisen elämän odottavan Afrikassa.
Täysin laakereilleni lepäämään en Sveitsissäkään kuitenkaan heittäytynyt ja ehdin kerätä pyörän mittariinkin 1200 kilometriä. Opetin jäykän Raffaelin venyttelemään Kiinassa ja hän lupasi saada sormet lattiaan polvitaipeet suorina kun tulen Sveitsiin ja minä vastasin siihen lupaamalla alittaa Raffaelin ennätyksen hänen kahdeksan kilometrin testivuorellaan. Saapuessani Raffaelin luo vaaka heilahti painostani lähes 75 kiloon ja olin jo luovuttaa, sillä pidin mahdottomana lyödä 65-kiloisen vuorilla ikänsä pyöräilleen kärpässarjalaisen ennätyksen 29 minuuttia. Ajattelin jo luovuttaa, kun Raffaelkaan ei saanut sormiaan maahan ja en löytänyt maantiepyörää, jossa olisi riittävän kevyet välitykset, joiden helpottavalla avulla saisin roudattua Aasian ruuista lanteilleni kasautuneet jenkkakahvat Ruppen-huipulle.
Kävimme Raffaelin kanssa testilenkillä Ruppenilla ja kuten arvasin, sykkeeni pomppasi 180:een heti alussa ja Raffael meni menojaan. Minun saatua tuhat harjoitustuntia tänä vuonna vastaanottaneen kehoni vauhtiin, tuli Raffael yllättäen selkä edellä vastaan. Huilasin hetken Raffaelin peesissä ja ajattelin ensimmäistä kertaa sitten Intian rykäistä niin, että sattuu todella kovaa. Lopussa jätin Raffaelia minuutin jokaisella kilometrillä ja jäin Raffaelin ennätyksestä vain 40 sekuntia. Poljin Ruppenia ylös-alas seuraavat viikot ja viimeisellä viikolla sain Raffaelin maantiepyörän pienimmän vaihteen pyörimään niin kovaa, että tiputin ensiyrityksestäni kaksi minuuttia ja sain kuin sainkin lyötyä Raffaelin ennätyksen, jenkkakahvoillakin.
Vuoden alussa sovimme yhteistyökumppanieni kanssa tapaavamme Eurobike-messuilla ja näin tähtäsin ajoitukseni Etelä-Saksaan syyskuun aluksi. Kyllä oli pennin venyttäjän suu mairea kun sain valita uutta ehomman pyörän Feltin vuoden 2008 valikoimasta, kirjata BBB:n kuvastosta siihen sopivat palikat ja poimia Northwaven mallistosta vaatteet joilla hurmata tyttöjä Afrikassa.
Polkaisin Saksan puolelta takaisin Raffaelin luo ja flunssa piti minua vielä vajaan viikon Sveitsissä. Vietin Raffaelin perheessä laskutavasta riippuen 4-6 viikkoa ja lähdön hetki oli haikea, sillä minua pidettiin perheessä niin hyvin, että Thalista tuli toinen kotikaupunkini ja heidän rivitalostaan toinen kotini. Matkamiehen tie on kuitenkin pitkä ja yksinäinen ja Thalissakin oli aika lähteä hyvien ystävien elämästä, hypätä takaisin tuntemattomalle taipaleelle ja soluttautua uusien ystävien elämään.
Paluu tien päälle oli niveliä kolottavan kylmä ja kostea kokemus, mutta nautin viiden viikon tauon jälkeen tienpäällä olon vapaudesta. Poljin 250 km matkan Müncheniin lähes kokonaan pyöräteillä, joskus maastopyöräreiteilläkin ja tällaisten teiden löytyminen onkin ollut Keski-Euroopan pyöräilyllisesti mukavinta antia. Münchenissä pidin taas viikon pysähdyksen, sillä lumilautailija-valokuvaaja Samin ja minua tapaamaan tulleen, Turkissa kanssani pyöräilleen Marion mukavasta seurasta en malttanut sateiselle taipaleelle nopeasti lähteä. Harmillisesti Mariolla oli edessä vielä pitkä sukulaiskierros Etelä-Saksassa ennen kotiin paluuta kolmen ja puolen vuoden matkaamisen jälkeen, emmekä poikkeavien suuntien vuoksi voineet jatkaa matkaa yhdessä.
Olen yrittänyt metsästää matkani aikana kauniita ja rikkaita tyttöjä polkemaan kanssani, tietysti tuloksetta. Ilmeisen charmittomuuteni johdosta olen joutunut laskemaan standardejani radikaalisti ja tiukkapeppuisen pyöräilijätytön sijaan isäni lähtee polkemaan kanssani Afrikkaan. Edellisestä johtuen käännän nokkani Suomea kohti Afrikan sijaan ja tulen Suomeen vierailulle muutaman vuoden suunniteltua aikaisemmin. Poljen täältä Münchenistä Rostockiin ja ottanen sieltä lautan Suomeen, jotta ehdin viettää muutaman viikon Suomessa ennen marraskuista lentoamme Kairoon.
