Peru 5


Reitti: Ayacucho – San Francisco – Quillabamba – Cusco – Quinota – Caylloma – Chivay - Arequipa


Ja sitten takaisin tienpäälle.

Edellisenä iltana hotellini perhe oli järjestänyt minulle jäähyväisillallisen, johon osallistui noin 20 henkeä. Olin ollut kuin perheen oma poika. Perheen äiti Alicia sanoikin hänellä olevan neljä poikalasta: 6 kuukautinen Antonio, 8-vuotias Leonardo, minä Jukka ja hänen miehensä Carlos.

Olin ollut Ayacuchossa jo viisi viikkoa. Aamulla vedin kiinni puolityhjien etulaukkujeni remmit. Hivutin irtolahkeeni ylemmäs. Asetin pyöräilykenkiini pohjalliset. Pistin kengät jalkaani. Levitin iholleni aurinkorasvaa ja pyyhin aurinkolasien linssit. Olin valmis jatkamaan matkaa kun puhelimeni soi. Eräs tyttö kutsui minut hänen syntymäpäiväjuhliinsa myöhemmin illalla. Sanoin hänelle, että olin juuri lähdössä.

Kävelin pankkiautomaatille. Olin hyvin levännyt ja tuntui, että minulla olisi tarmoa jatkaa matkaa. Puiston penkillä hetken istuttuani ymmärsin kuitenkin, että kyllä tämä tyttö tietää sen, ettei minun tule vielä lähteä. Kirjoitin hänelle viestin: ”Jos sinä haluat että minä jään, on se tietysti minunkin tahtoni. Nähdään myöhemmin.”

Nely sanoi, että juhlat alkaisivat kello kuusi, mutta hän ei tiennyt vielä paikkaa. Puoli kuudelta soitin hänelle, mutta puhelimeen ei vastattu. Soitin ystävälleni, belgialaiselle Manulle, jonka kanssa minun oli määrä mennä juhliin. Hän sanoi tulevansa tyttöystävänsä kanssa hotellilleni puoli kahdeksalta. Puoli kahdeksan jälkeen hän soitti vielä kahdesti, ettei Farina ole saanut valittua oikeita vaatteita. Pääsimme lopulta lähtemään juhliin kuitenkin täsmällisesti perulaiseen aikaan, kolme tuntia ensin annettua aikaa myöhemmin.

Lähtöä tehdessäni Alicia alkoi taas haukkua minua, kuten oli tehnyt viikkojen ajan. Hän oli yrittänyt naittaa minua kaikille ohi kulkeville naisille ja valitti minun saamattomuuttani ja sitä, että minä vain pyöräilen, syön ja makaan huoneessani. Nyt hän sanoi minun olevan onnekas kun minulla olisi tarjolla tyttöjä vaikka kuinka paljon. Hän lisäsi minun olevan kuitenkin typerys. Olimme kai nauraneet yhdessä jo kymmeniä tunteja sille, kuinka ristiriidassa elämäni oli sen kanssa, joten minun olisi Alician mielestä pitänyt elää. Nyt hän antoi mukaani kondomin ja käski nyt vihdoinkin tehdä jotakin.

Istuin valkoisen, loisteputkien valaiseman valkoisen huoneen seinustalla hiljaisesti katsellen. Kippistelin yhdessä juhlien ensimmäisen lasin viiniä ja boolia, mutta en osallistunut seuraaviin kierroksiin. Söimme illallisen yhdessä. Haarukoita ei ollut riittävästi, joten minä söin kanan ja perunat sormillani. Istuskellessani katselin kuinka mustaan jakkupukuun pukeutunut uhkean kaunis Nely järjesteli juhliensa tunnelmaa. Hän ei juurikaan huomioinut minua, mutta silmäni kohtasivat kahdesti hänen tulisen katseensa.

Muuan itsensä nätiksi tällännyt tyttö pyysi minua tanssimaan. Tyttö pahoitteli minulle alkuunsa ettei ole hyvä tanssimaan ja kyseli sitten: ”Mikä on nimesi? Kuinka vanha olet? Mitä teet työksesi? Mitä olet opiskellut? Kuinka kauan olet vielä Ayacuchossa?” En tiennyt yrittikö hän udelle olisinko hänelle hyvä mies vai mitä, sillä hiljainen huomioni oli vain siinä, kuinka tanssi alkoi itsestään ottaa askeliaan tuon hetken täydellisyydessä. Minulle kommunikointi oli jo tanssissa ja pauhaavan musiikin tahdissa, enkä ollut nyt vastauksiltani kovinkaan monisanainen. Juhlat olivat vasta aluillaan, mutta aloin tuntea, että minun olisi jo aika lähteä. Sanoin tytölle, että tanssin vielä Nelyn kanssa ja lähden sitten.

Tanssimme Nelyn kanssa ehkä minuutin ja menimme sitten ulos odottamaan taksiani. Kun istuimme katukivetyksellä, huomasin surun valtaavan osan hänen olemuksestaan. Olimme tavanneet Farinan kautta ja nähneet toisemme muutamia kertoja menneiden viikkojen aikana. Nyt hän sanoi: ”Tiesin, että sinä lähtisit.” Sen pelossa, että rikkoisin hänen sydämensä, hän oli pitänyt etäisyyttä minuun. Kun astuin taksiin ja vilkutin Nelylle, huomasin hänen hakeutuvan itkien ystäviensä syleilyyn.

Saavuttuani huoneeseeni minäkin itkin. Mieleeni tulivat Maailmanmestarin, Suurmies Pekan sanat Balin saarella. Olimme viettäneet muutaman illan yhdessä kuistilla istuen ja höpöttäen. Emme olleet puhuneet tytöistä, mutta yhtäkkiä hän sanoi: ”Sinun on todella vaikeaa löytää tyttöystävä. On se kai mahdollista, mutta se miten elät ja ajattelet, tekee siitä äärimmäisen vaikeaa.”

Opiskelimme englantia yhtenä iltana Nelyn kännykästä. Olimme lähekkäin ja näppäillessämme näyttöä yhdessä sormemme ja kämmenemme koskettivat usein kevyesti. Välillämme oli vetovoima ja kosketuksessa läsnä vahva, rauhallinen energia. Hengitys upposi syvälle keuhkoihin ja mielen pinta oli vapaa ajatuksesta. Tämän kahden ihmisen, toisiaan täydentävän puoliskon kohtaamisen ihmeen, autuuden, soisi säilyvän ikuisesti. Nelykään ei tahtonut lopettaa opiskelua, etääntyä läheisyydestämme, vaikka pikkusisko hoputtikin häntä jo muihin kiireisiin. 

Vaikka sydämeni täyttyy usein hellyyden kaipuusta ja silloin kehoni kuiskaa saavansa rauhan ainoastaan naisen huoltapitävässä kosketuksessa, eivät nuo ajatukset näytä nyt elävän ollessani kaunotarten seurassa. En voi kuin nähdä sen, ettei minussa ole nyt romanttisiksi teoiksi räiskyvää halua. En ole kypsä sellaisille asioille. Pian annoin huomioni toisille hiljaisuuden pinnalla tapahtuville, sillä hetkellä olennaisille asioille. Mikä muu kuin nainen romanttisella tuoksullaan voisi pysäyttää pyöräni? Se, ettei kauneimmat ja ihanimmatkaan naiset saa nyt minua pauloihinsa ei johdu ujoudestani ja saamattomuudestani, joista Alicia muiden mukana on minua moittinut, vaan ainoastaan siitä, että minulla on edelleenkin halu kulkea, eikä minulla vaikuta olevan tarvetta sotkea tuon kulkemisen halun puhtaasti palavaa liekkiä. Ei minusta olisi pitämään tytöistä huolta; vetovoimasta huolimatta tytötkin huomaavat sen, aistivat että minun tulee kulkea, tietävät että satuttaisin vain, eivät siten tartu ja päästävät minut kulkemaan vapaasti. Iloitsin olla Nelyn janssa ja annoin hänelle täyden huomioni. Olin avoimena kaikelle, mutta ajattelematta onko hän minulle oikea ja mitä tulee tapahtumaan. En osaa ehkä rakastua, mutta eipä tuo antamani huomio ollut välttämättä rakkautta vähempää.

Minun kohtaloni on yhä kulkea kuin tornado nopeasti halki lukemattomien ihmisten elämän. Teen tuhoni ja jatkan matkaa saman tien. Olen tuomittuna kulkemaan ja maailma järjestäytyy edessäni sen mukaisesti. En halunnut mitään muuta. Ajattelin, kuinka lämpöni saattaakin näyttäytyä näin kylmäverisenä sydämettömyytenä; pyyhin sängyllä ilon kyyneleeni ja aloin lepäämään tulevaa lähtöpäivää varten.

Olin valinnut mielenkiintoisen reitin selvasssa, Andien Amazonin puoleisilla vuorilla. Tulevana aamuna rullasin hotellilta alas laskevalla kapealla kadulla. Carlos ja Alicia vilkuttivat minulle jäähyväiset ja naapurinkakarat veljeni Leonardon johdolla juoksivat perässäni katukäytävällä ja autojen välissä poukkoillen. Markkinoiden kohdalla näin heidät viimeisen kerran, eikä kukaan sittemmin enää vilkuttanut minulle kadunvarsilta.

Laskettelin asvaltoidulla tielle joelle asti, jossa ihmiset viettivät piknikiä aurinkoisena iltapäivänä. Joelta hiekkainen tie lähti jyrkkään nousuun. Maa pöllysi aurinkorasvaksi sääriini, ohitse ajavat autot saivat minut hengittämään tuota samaista tomua, eivätkä renkaani olleet saada siihen pitoa. Olin kuuden viikon keuhkoinfektion jälkeen tahmeassa kunnossa ja hidaskin eteneminen kävi työstä. Pitkän levon jälkeen tunsin kuitenkin syvällä olevan tuoreuden ja innon polkea. Kun saavuin asvaltoidulle tielle, ymmärsin valinneeni mahdollisimman vaikean reitin, joskaan se ei tällä kertaa ollut ollut tarkoitukseni.

Tulevana aamuna poljin ohi Ayacuchon suurimman nähtävyyden, Quinoan kuuluisan pampan. Keskellä laakean kumpuilevaa pampaa oli suuri pyramidimainen muistomerkkitorni espanjalaisten ja inkojen viimeiselle taistelulle: kohotettuna kunniaksi rauhan tappamalla solmineille sotasankareille. Tappamista juhlistamaan saapui yhä bussilasteittain turisteja ja koululaisia.

Muistomerkiltä oli ylämäkeä 4200 metriin asti. Saavuin kylään, jonka raihnaiseen majataloon majoittauduin. Hajamielinen vanha rouva avasi minulle huoneen, jonka lukkoa lukuunottamatta mikään ei toiminut. Otin kylmän suihkun talon toisessa päädyssä. Sen jäkeen paikan isäntä pysäytti minut käytävällä, halasi minua ja kysyi olenko sinkku. Kun olin vastannut olevani, hän taputti takapuoltani ja ravisteli muniani. Taputin miestä olkapäälle, toivotin hyvää päivän jatkoa ja palasin huoneeseeni lepäämään yksin. 

Myöhemmin kävelin kylän aukiolle. Istahdin kojulle ja tilasin juustoleivän ja quinoa-juoman. Aukiolla pöllysi viileä tuuli, eikä aurinkokaan enää lämmittänyt. Ohitseni käveli muutamia ihmisiä ja toiset odottivat autokyytejään kaukaisiin kyliin. En ole missään maailman kolkassa nähnyt yhtä paljoa katukoiria kuin tässä rempallaan olevassa kylässä. Joukko koiria tappeli ja nussi keskellä aukiota. Yksi narttu oli kiimassa ja monet urokset kävivät sitä vuoron perään koittamassa. Pikkukoirat eivät yltäneet kyytiin, mutta iso musta koira sai itsensä perille, niin kovasti, että koirat jäivät lopulta kiinni toisistaan. Se ei muita uroksia haitannut, vaan ne yrittivät yhä sitkeästi päästä itsekin perille. Se oli tämän kylän show, jota ihmiset häpeilevillä sivusilmillään vilkuilivat. Kun jatkoin matkaa syömään, olivat koirat yhä kiinni toisissaan. Saavuttuani takaisin aukiolle, oli naaraaseen jumittunut jo toinen uros. Muut koirat yrittivät väkisin tunkeutua narttuun niin, että syttyneen tappelun räjähtävän voiman tuoksinnassa rakastavaiset vihdoin irtautuivat toisistaan. Uros jolkotti tyytyväisenä kauas tiehensä ja naaran kyytiin yritti nyt ryhmä uusia koiria. Narttu oli kuitenkin jo väsynyt ja murisi agressiivisesti kynnelle kykenevät tiehensä. Siitähän se tappelu sitten vasta syntyikin. Toisissa kadunkulmissa haukkui muita koira-jengejä ja potkiessani kadulla olevia muoveja, ymmärsin nyt täysin sen, miksi härskejä naistenmiehiä kutsutaan Perussa koiriksi(perro). Näytelmä siitä samaisesta rakkauden draamasta jonka olin nähnyt aukiolla, pyöri nyt ohitse kävelemieni ravintoloiden televisioiden saippuasarjoissa.

Tästä kylmästä kylästä tietä laski kuumaan tropiikkiin. Sydämeni oli pysähtyä ahaa elämykseen, kun vuoren takaa avautui ensimmäinen näkymä vihreän metsän peittämään kanjoniin. En ollut karuilla taipaleilla ollessani kuullut pitkään aikaan muuta kuin yksittäisiä lintujen lorautuksia. Nyt vesiputous lotisi vieressäni, sirkat sirittivät ja linnut lauloivat jatkuvalla soinnulla. Vaalea hiekkainen tie kulki jyrkällä, äskettäin maanvyörymän tuhoamalla rinteellä. Riisuuduin t-paitaisilleni mäen laskettua yhä alemmas. Karuun ylänköön tottuneet silmäni imivät ympäristön elonmerkkejä ja kehoni kumarsi kiitokseksi kuumuudelle. Tuhannessa metrissä ilma tuntui kermaisan täyteliäältä, hengitys vaivattomalta.

Kylän raitilla, pienen puisen hökkelön seinustalla nainen imetti lastaan yläosattomana, lapset tepastelivat paljaina tien pölyssä, ravintoloiden rouvat odottivat pöydillä nukkuen uusia asiakkaita ja korjaamon poika teki töitä autonrenkaassa leväten. Tropiikin siatkaan eivät olleet kovin kiireisen oloisia. Kylän kummassakaan majatalossa ei ollut ketään kotona, mutta eräs mies neuvoi minut ravintolalle kolkuttamaan omistajan olkapäätä. Söin lounaan ja sitten rouva käski paikallisittain hurjan pitkää, kylän kaunista silmäterää johdattamaan minut huoneelleni. Hän hihitteli ja muut tytöt kannustivat häntä maistamaan minua. Ujo tyttö ei valitettavasti kuitenkaan miellyt tai uskaltautunut maistiaisille, enkä omassa epävarmassa ujoudessani saattanut sitä pyytääkään. Ravintolan tytöt ja naiset pitivät minusta niin hyvää huolta tarjoamillaan ilmaisilla aterioilla, että pidin kylässä yhden lepopäivän.

Laskevan tien varren puut olivat maantien tomusta harmahtavia. Poljin pysyvässä, ohi ajavien autojen ilmoille nostattamassa pölypilvessä. San Franciscon pikkukaupunki oli täynnä moottoripyöräriksojen melua, kuumuutta ja ihmisiä. Kaupungin keskusta kuhisi kuin Intian kaupungit. Kaupungin ulkopuolella oli vain vähän liikennettä, joten lähes kaikki liikenne oli pikkuruisessa kaupungissa vain sen katujen sisäistä. Sen sijaan, että ihmiset olisivat kävelleet muutaman sataa metriä, olivat he valinneet tämän saasteen, melun ja liikennetukoksen. Modernin betoniset rakennukset olivat tiivisti kiinni toisissaan ja niiden rapautuneita seiniä koristivat tuhannet mainokset ja ristiin rastiin kulkevat sähköjohdot. Kontrasti katukuvan ilmeessä vuoriston usein hyvällä maulla suunniteltuihin, toimivia perinteitä kunnioittavien ja huolella hoidettujen pikkukaupunkien ilmeeseen oli räikeä. Söin ja ostin ruokaa pariksi päiväksi. 

Minulla ei ollut tästä tiestä mitään muuta tietoa kuin se, että tie oli olemassa. Sateliitti-kuvissa tie näytti myötäilevän jokea, mutta tasainen osuus jäi kovin lyhyeksi tien alettua tekemään alituisia kumpujaan Andien Amazonin puoleisilla rinteillä. Tietä vierusti laudoista rakennetut talot ja niitä reunusti vehreät puutarhat hedelmäpuineen. Tienvarsi oli tiheähköön asuttua ja kun huomasin rakenteilla olevan koulun tienvarressa, ajattelin löytäväni sieltä rauhallisen paikan telttailla. Juttelin rakennusmiesten kanssa hetken ja sitten kysyin lupaa telttailla. Olin kuulemma tervetullut majoittumaan ja jakamaan tarinani heidän kanssaan. Talutin pyöräni yhteen luokkahuoneeseen ja kävelin sitten joelle pesulle.

Sormeni koskettivat voimakkaasti virtaavan veden haaleaa lämpöä. Myhäilin sille, ettei pesuni olisi tällä kertaa vain lyhyt pyrähdys jääkylmään veteen. Nuori poika tuli vierelleni ja siinä samassa hymyn hetkessä hänen ennakkoluulottomuutensa loi meistä leikkivät kaverukset. Hän näytti minulle niitä temppuja, joita hän on oppinut jokapäiväisillä kylvyillään. Hän hyppäsi taidokkaasti virran voimakkaimpaan kohtaan ja antoi sen viedä hänet joenlaidan seisovaan turvasatamaan yli kosken kivien. Viereeni tuli nainen pesulle. Hän sanoi olevansa koulun rakennusmiesten kokki ja kutsui minutkin illalliselle. Yhteisen puumajassa aterioidun riisisoppa-illallisen jälkeen istahdin koulun pihalle seuraamaan tropiikin illan ihmeellistä antia. Aurinko oli jo laskeutunut kerroksittain kohoavien vihreiden vuorten taa. Illan hämärässä takapihan rehevän puutarhan tiheästä massasta erottuivat vain suurilehtiset banaanikasvit. Nyt oli yölintujen ja sirkkojen aika ottaa vastuu ilmojen halki lentävästä laulusta. Nukkumaan mennessäni teltassa oli lämpöä 25 astetta. Muistelin kuinka edellisenä telttailuyönä oli ollut kymmenen astetta pakkasta ja ympäristön äänenä ainoastaan kylmän tuulen ulvonta. Sen enempää enää muistelematta, olin vielä hetken ajan tietoinen tropiikin ilman suomasta lämmön peitteestä ja pian vaivuin sen alla syvään hapekkaaseen uneen.

Kun miehet alkoivat aamulla viimeistellä koulua, minä aloin polkea. Raskaita rakennushommia paiskivat miehet pyörittivät päätään minun touhuilleni ja sanoivat etteivät heistä olisi tuohon. He siis tunsivat hyvin sen vuoritien, joka minua odotti sinä aamuna. Öinen sade oli kostuttanut pöllyävän tien. Nyt ilma oli raikas. Nousu oli jyrkkä. Sen varrella kypsyi banaaneja ja palmupuut kohosivat suorasti kohti tummaa taivasta. Miehet ja pojat kiskoivat rinteessä maniokin, yukal-kasvin juuria syötäväksi. Kasvillisuuden syvä vihreys paljastui pisaroiden pyyhkiessä kuivankauden pölyn niiden pinnalta. Olin läpimärkä ja lämmön tiputtua käsivarsieni iho alkoi jo viiletä. Mutainen tie kiemurteli ylös sumuisten vuorten korkeuksiin. Usein näin vain tiheää viidakkoa, sen hitaasti oli kulkevaa paksua monotonisuutta. Kun pysähdyin syömään tienvarteen, voin havaita monotonisuudessa kauniita, eloisia yksityiskohtia. Puin päälleni sadetakin kilometriä ennen 2200 metristä huippua, jotta kehoni lämpenisi tulevaa pitkää laskua varten. Pilvet laskeutuivat valkoisena pumpulina alas korkeiden vuorten välistä. Alue on kuuluisa huumeiden viljelystä ja niiden salakuljetuksesta. Sen vuoksi huipun harjanteella olevan tarkastuspisteen sotilaat tutkivat muodollisesti ja kevyesti taputellen minunkin kantamukseni. Kysyin olisiko heillä tarjota majapaikkaa. Ei ollut, mutta he sanoivat viiden kilometrin päässä olevan majatalo ja 30 kilometrin päässä kaupunki.

Alamäen puoleisilla rinteillä metsä oli yhä vihreämpää. Volyymiltaan pienet, mutta jyrkät kosket laskivat sadevesiä alas laaksoon vaimealla kohinalla. Vesiputous vajosi kuin kyyneleenä vihreän vuorenrinteen poskella. 22 kilometrin päästä tulin sille majatalolle, joka oli kuulemma viiden kilometrin päässä. En jäänyt siihen lepäämään, vaan aloin etsiä jotakin tyhjää taloa, jonka sateensuojaan pystyttää telttani. Löysin tienvarresta puunhakkaajan pienen lukitun pirtin. Pystytin telttani sisäosan suojaamaan minua ötököiltä sen avoinna olleeseen keittiöön. Pian alkoi sataa rankasti ja pisarat rummuttivat voimalla talon peltikattoa. Kosteus tunkeutui kaikkialle. Liikuin ja hoidin hommiani ahtaassa, kiemurteluun pakottavassa keittiön pienuudessa mahdollisimman siististi ja huolellisesti, mutta olin silti korviani myöten mullassa, kattilani ja ruokapussini mudassa. Heitin ruuantähteet verannalta alas laskevaan rinteeseen, josta metsän suuret torakat ja pienet kuoriaiset kierrättäisivät ne nopeasti. Hyttyset pistivät sääriäni. Mutkittelin takaisin telttaani. Olin juuri puhdistanut jalkani mudasta peltikatolta alas laskevissa vesinoroissa, mutta olin taas maalattian sotkema. Hymyilin puhtaiden valkeiden kaakeleiden olevan mukava keksintö. Satoi aamuun asti.

Vaihteistoni oli mutainen ja tarkkailin tiensivustoja löytääkseni puron, jossa pestä pyöräni. Siinä silmäillessäni kammet jumittuivat. Takavaihtajan pikkurissa meni ilmeisesti jumiin ja rikkoi sitä myötä takavaihtajan ja katkaisi ketjutkin. Tämä ei tullut yllätyksenä. Pyörän osat olivat jo tarpeettoman kuluneet. Olin kyllä tilannut uudet osat Suomesta jo Ayacuchoon, mutta ne olivat yhä jumissa Liman tullissa. Katkoin, lyhensin, pidensin ja uudelleen kokeilin ketjuja paikoilleen, yrittäen tehdä pyörästäni yksivaihteisen sinkulan. Sain ketjun sopimaan vaihteelle 34-22 niin etteivät ne pomppineet pahasti. Jatkoin matkaa hitaasti jyhkien, jatkuvia ylämäkiä voimalla runtaten. Pysähdyin purolle pesemään pyöräni. Ensimmäisen auton ajettua ohitseni juoksin tielle, pysäytin auton ja kysyin mihin he olivat matkalla. Auto oli kuitenkin täynnä. Päätin jatkaa matkaa polkemalla, mutta toisen auton ajaessa kohdalleni, juoksin taas tielle ja kysyin mihin he olivat menossa. Perhe oli matkalla juuri sopivasti Quillabambaan, jonne saapuisimme illan suussa. Sain paikan takapenkiltä perheen lasten viereltä ja matkani jatkui 3-vuotiaan pojan ja 8-vuotiaan tytön kanssa leikkien. Vietimme Quillabambassa yön ja aamulla otin toisen auton lähimmälle pyöräkaupalle Cuscoon. Auton kyydissä minulle selvisi, että reitti oli erittäin mäkinen ja sen loppupuolella kohosi nousu ylös 4300 metriin. Olisi ollut tuskainen taival polkea lyhyitä ja jyrkkiä mäkiä ylös raskaalla vaihteella. Nyt lumihuippuiset vuoret, kuuluisat inkarauniot ja Machu Picchu lipuivat silmieni ohitse autokyydissä ja sen enempää minun niitä maistelematta. Samalla hetkellä kun takavaihtajani hajosi, olin miettinyt missä kohtaa ottaisin bussin, jotta ehtisin Argentiinan Saltaan marraskuun aluksi, jolloin olimme sopineet aloittavamme yhteisen matkan ystäväni kanssa. Takavaihtaja antoi minulle vastauksen nopeasti ja iloitsin myös siitä, että saapuisin kaupunkiin hyvissä ajoin hoitamaan tullissa makaavan pakettini laskuja; jouduin nimittäin maksamaan sakkoja jokaisesta päivästä kun se makasi tullissa maksamattomana.

Cuscon keskustan talojen perustukset ovat inkojen rakentamia, satoja vuosia vanhoja, ihmeellisen tarkasti työstettyjä ja täydellisesti palapelin tapaan yhteen sopivista suurista kivistä rakennettuja paksuja seiniä, joiden päälle espanjalaiset rakensivat oman kaupunkinsa. Kapeita mukulakivikatuja reunustaa suurten rakennusten yksinkertaisen kauniit ja massiiviset kiviseinät. Kaupungin keskustassa vuokrat ovat nousseet pilviin ja turisteille suunnatut kaupat ovat täyttäneet liiketilat. Vierailijat ympäri maailmaa kävelevät kaupungin aukiolla kameroidensa kanssa. Cuscossa vierailee kaksi miljoona turistia vuosittain.

Kävelin ohi italialaisen jäätelökioskin, amerikkalaisen hampurilaisbaarin, japanilaisen sushiravintolan, italialaisen pizzerian, ranskalaisen leipomon, australialaisen pihvisaluunan ja universaalien hare khrisnojen kasvisravintolan. Kadunvarren eurooppalaistyylisessä kahvilassa paikalliset bisnesmiehet ja ulkomaiset turistit lurauttivat alas expressojaan ja lukivat sanomalehtiä tai opaskirjoja. Puistonpenkille viereeni istahti kauniita maalauksiaan myyvä poika. Ylämäestä alas Plaza de Armasin pääaukiolle laskeutui rumpujen paukkeessa ja torvien soinnussa tanssiva kulkue. Kulkueen edellä miehet kantoivat koristeltua patsasta kohti kirkkoa.

Oli matkamuistoliikettä, viinikauppoja, suklaamuseoita, nettikahviloita, hierontasaluunoita ja taidegallerioita. Istahdin lounaalle alas perinteiseen perulaiseen lounasruokalaan. Punaposkiset ja tanakat maalaisrouvat olivat parkkeeranneet vuohensa ja laamansa kadulle. Toinen rouvista alkoi lukea menua lukutaidottomalle ystävälleen. TV:ssä soi Andien vuoriston kansojen musiikki. Kun olin syönyt kahden ruokalajin lounaan ja maksanut siitä 75 senttiä, lähdin hakemaan Ayacuchosta lähettämäni, viidakossa turhia varusteita sisältävän paketin Cruz del Sur bussiyhtiöstä. Kaupungin laidoilla Cusco levittäytyi kuin minä muuna tahansa perulaisena kaupunkina. Turisteja ei ollut lainkaan ja liikenne melusi. Talot olivat tiilisiä, ensimmäiseen maanjäristykseen luhistuvia halpoja kuutioita peltikatolla. Tuhansissa liikkeissä ihmiset repivät elantoaan kukin omin avuin. Myöhemmin tein pyörälenkin kaupungin takaiselle mäelle Saksaywaman-raunioiden läheisyyteen. Sadat turistit tutkivat Killke kansan ennen inkojen-aikaa, loistoa ja valloitusta rakentaman temppelin rauniota. Olin kuullut monien matkaajien sanovan, kuinka Cusco on menettänyt sen aitouden markkinatalouden rynnistyksen alle. Katsellessani vuorten laaksossa levittäytyvää vanhaa kaupunkia, voin huomata tapahtuneen kehityksen olleen kertakaikkisen täydellistä. Kaupungin kaduilla turistit, katusoittajat, kaulaliinakauppiaat, bisnesmiehet, liikenneruuhkat, kansainväliset hampurilaisbaarit ja inkarakennusten uskomattoman tarkka käsityön jälki näyttäytyivät minulle kiistattoman kauniina ja uniikin aitoina. Tänäkin päivänä kaupungissa tapahtui yhä se sama muutos kuin inkojen vallatessa kaupungin killkeiltä, eikä muutoksen luonne ole lainkaan muuttunut siitä kun espanjalaiset valtasivat sen inkoilta. Nähtyäni muutoksen ja tuon muutoksen kauneuden, tunnistin itsessäni tuon matkaajien kadottaman aitouden.

Palasin hostellilleni nauramaan yhdessä muiden pyörämatkaajien kanssa. Saksalainen lentokoneinsinööri, joka totesi tavastaan suunnitella, että mikä vain lentää kunhan siihen pistää riittävän ison moottorin, oli sanonut, että hän on nähnyt tarpeeksi niitä ”vitun raunioita”. Hän sanoi pyöränpäällä avautuvan luonnon olevan paljon kauniimpaa kuin muinaiset ihmisten rakentamat ”nähtävyydet”. En voinut itse nähdä luontoa sen kauniimpana, mutta hostellissa niin ikään levännyt liechtenstanilainen pariskunta puki asian sanoiksi hienosti: ”Koemme pyöränpäällä niin paljon ja niin rikkaasti, että kun saavumme kaupunkiin, ei meillä ole enää halua nähdä enempää. Olemme tyytyväisiä kun voimme vain olla hostellissa ja syödä hyvin. Ihmiset ja luonto ovat niin lähellä pyöränpäällä matkustaessa, että koetun elämän monimuotoisuus tuntuu joskus liiankin runsaalta. ” Itsekin olin Cuscossa tyytyväinen vain syödessäni, levätessäni ja hoidellessani tulliin jämähtänyttä pakettia perille. Sen jälkeen kun sain sen vihdoin perille 65 vaihdetun emailin, kymmenen puhelun ja sievoisen rahatukun jälkeen, keskityin kasamaan pyörääni ja kunnostamaan varusteitani uusia seikkailuja varten. En siis nähnyt lopulta mitään niistä nähtävyyksistä, joita ihmiset tulevat Peruun katsomaan. En minä nähtävyyksiä toki karttele, sillä oli minulla selvassa ollessani suunnitelmana vierailla muun muassa Macchu Picchulla, mutta takavaihtajani muutti reittisuunnitelmaani. Eli näin se nyt vaan tälläkin kertaa taas meni, että keskityin muihin juttuihin kuin nähtävyyksiin.

Kiitos Huntterin lähettämälle varaosapaketille, Felttini oli paljon uutta ehommassa kunnossa jatkettuani matkaa. Menoani pyöritti nyt erittäin vankat enduro-kiekot ja tien karkeita pintoja tulisi hyväilemään niin leveät maastorenkaat kuin pyörääni suinkin vain mahtuu. Ortliebin laukkuihin sain uudenmalliset koukut ja tuplahakaset. Tyylini takaisi uudet Costo-hatut. Lähetin vielä kaikki ne varusteet Arequipaan, joita en tarvitsisi seuraavalla matkalla.

Hostellissa ystäväni kysyi kuinka pitkälle aion polkea ensimmäisenä päivänä. Sanoin ettei minulla ole mitään kiirettä ja kerroin yleensä aloittavani rauhallisesti parina ekana päivänä: ”kolme tuntia ajoa riittäisi kyllä tänään”. Pyöräilevä pariskunta totesi heidän ajavan yleensä hirveän pitkälle ekana päivänä ja kärsivän siitä sitten jatkossa. He tuumasivat tapani kuulostavan fiksulta. Totesin lopuksi, että kun aloitan hitaasti, alkavat matkat sitten pidentyä kuin itsestään tulevina päivinä. Lämmittelin tuona päivänä kolme ja puoli tuntia polkemalla loivaan asvaltoituun ylämäkeen. Telttailin metsänsiimeksessä olevalla ruohon peittämällä harjanteella. Laskeuduin viileään telttaan ja ajatukseni alkoivat käydä läpi tulevaa reittiä. Ymmärsin etten ollut lainkaan tarkastellut reitin yksityiskohtia, vaan ainoastaan hahmotellut sen, että kulkisin Etelä-Amerikan korkeimpien teiden alueella. Etsin reittivinkkejä Pikesien nettisivuilta(andesbybike.com), jotka olin tallentanut offline-tilaan. Tienvarteen pysähtynyt auto sai minut heräämään ajatuksistani. Miehet puhelivat kovalla äänellä ja olemukseni valtasi tarkkaavaisuus kuunnellessani olivatko ihmiset liikkeellä telttani suuntaan. Tarkkaavaisuudessa kuulin kirkkaammin nyt myös koirien haukunnan, aasien hirnunnan ja lehmien ammun. Eukalyptyspuiden pitkulaiset lehdet havisivat iltatuulessa. Sulkeuduin pian taas kuitenkin omaan maailmaani. Kuuntelin kännykästäni espanjalaisten Alvaro Neilin ja Salva Rodriquezin haastattelut. Molemmat ovat minua paljon kokeneempia pyörämatkaajia. Salva kertoi haastattelussa matkastaan Perussa ja kuvaili kuinka nyt edessäni olevat tiet olivat olleet niin vaikeita, että hän vihasi pyöräänsä saavuttuaan Cuscoon. Hän ei voinut koskea pyöräänsä kuukauteen ja ensimmäisinä lepopäivinä hän ei saattanut kuin maata sängyssä ja kävellä vaivalloisesti syömään.

Tulevana päivänä nousin korkealle ja laskin alas syvään ja kuumaan jokikanjoniin, vain noustakseni uudelleen 4000 metriin. Yövyin perheessä pienessä kylässä. Emäntä valmisti minulle yksinkertaisen illallisen munasta, riisistä ja salaatista. Isäntä hakkasi puita pihalla. Kävelin puisen, natisevan lattian poikki huoneeni loistavalle sängylle. Vilkaisin viimeisen kerran seksikkääseen seuralaiseeni, seinällä olevaan isoon tyttöjulisteeseen, sammutin valot ja vaivuin syvään uneen.

Aamulla isäntä hakkasi suuren halkokasan viimeisiä puita kylän pääkadulla ja minulla oli hänen mukaansa edessä ainoastaan täysin tasaista pampaa ennen valtavaa laskua alas kanjoniin. 700 nousumetriä myöhemmin olin 4150 metrisellä huipulla ja ties kuinka monennen kerran hymyilin perulaisten ilmeisen täydelliselle kyvyttömyydelle arvioida korkeuseroja. Laskin kymmeniä kilometrejä kanjonin pohjalle ja nousu lähti lainkaan mietittämättä taas lähes pystysuoraan nousuun kohti 1500 metriä korkeammalle olevaa huippua. Tulevana iltana toivuin ja tankkasin elimistöäni toisen perheen iltanuotiolla upouuden majatalon takapihalla. Nuotiolla puhuttiin ketsuan kieltä ja ainoastaan kun heillä oli jotakin kysyttävää muukalaiselta, vaihdettiin kieli espanjaan. Perheen äiti oli mitä huomaavaisin herttaisuudessaan. Huomaamattani kuin taustalla kulkevana enkelinä hän piti silmänsä ja korvansa avoimina ensimmäiselle ulkomaalaiselle vieraalleen. Jos istuin maahan, ei kulunut pitkään kun takapuoltani lämmitti lampaan talja, eikä kaatunut teekuppini pysynyt kuin hetken tyhjänä. Perheen isä ihmetteli miksi en matkusta autolla, kun se olisi niin paljon nopeampaa. Hän sanoi nähneensä polkupyörissäkin moottoreita ja käski minun ostaa ainakin sellaisen Arequipasta; kyllä niitä sieltä kuulemma saisi.

Heräsin aamulla poikkeuksellisesti niin aikaisin, että olin tekemässä jo lähtöä, kun majatalon toista siipeä rakentavat miehet vasta saapuivat työpaikalle tuhrimaan paljaat kätensä ja jalkansa vuoriston kylmään saveen, jota he nyt polkivat nelinkontin sitkeäksi ja jolla he tulisivat muuraamaan rakennuksen seinät pystyyn. Perheen pelloilla oli nyt kuivankauden aikana lepovaihe, eikä perheen naisilla ollut aamulla kiireitä. Suljin laukkujeni viimeisen koukun ja vilkaisin ylös mäkeen vilkuttaakseni jäähyväiset perheelle. Perheen äiti rukoili silmät kiinni ja pää alhaalla, siunaten matkani ja toivoen Herran kuljettavan minua turvallisesti eteenpäin. Isoäiti heilutti kättään minulle ja kun odotin hetken, sain vilkutettuja jäähyväiset myös rukouksesta ympäröivälle elämälle taas heränneelle äidille.

Poljin taas uudelle huipulle ja sieltä käännyin oikaisevalle polulle. Pysähdyin maalaistalolle pyytääkseni vettä. Perulaiseen tapaan minut otettiin vastaan empimättä ja kaikki nuoren kolmihenkisen perheen jäsenet olivat kiinnostuneita minusta ja siitä mitä teen. Tämänkin perheen isä ihmetteli miksi ajan polkupyörällä ja kysyi mikä on matkani tarkoitus ja motiivi. Kun hän ei saanut minulta vastausta, alkoi hän inttää ihmisillä olevan yleensä tarkoitus ja päämäärä sille mitä he tekevät. Hän joutui tyytymään tylsään vastaukseeni: ”Tämä matka vain tapahtuu.” Matkamiehenä olen siitä erikoisessa asemassa, että ihmiskohtaamiset ovat usein lyhyitä ja ytimekkäitä. Ihmisillä ei ole ollut aikaa muodostaa minusta mielipiteitä, eli ”oppia tuntemaan minut”, ja siten ihmiskohtaamiset ovat usein spontaanin raikkaita ja uteliaan keskittyneitä. Tuossa lyhyessä ikkunassa, ennen mielipiteen muodostumista, tapahtuu silloin tällöin uteliaan iloinen, puhdas kommunikointi.

Yllätyksekseni oikotie laskeutui asvaltoidulle, mutta erittäin kapealle tielle, joka mutkitteli kauniin kurvikkaasti alas kolmanteen syvään jokikanjoniin, josta tie ampui taas suoraan kohti korkeuksia. Imin kuumaa aurinkoa ajamalla ilman paitaa. Ensimmäistä kertaa flunssan jälkitautien jälkeen kampeni kulkivat pehmeän sulavasti. Asvaltilla nopeuteni oli totuttua selvästi kovempi ja myötätuuli vauhditti matkaani. Saavuin Quinotan pieneen kaupunkiin. Kirjauduin hotelliin ja lähdin ostoksille. Rautakaupassa, ruokakaupassa, niin kuin ei korjaamollakaan ollut ketään paikalla. Ilmiö on niin perulainen kuin olla voi. Kaupoissa on ovet selkosen selällään ja ihmisiä saa ruveta etsimään kyliltä kissojen ja koirien kanssa. Yleensä löydän jonkun perheen jäsenen auttamaan minua ostoksissani, mutta olenpa joskus tehnyt ostokseni itsenäisestikin ja jättänyt pöydälle riittävästi rahaa. Yhdestä kaupasta löysin myyjän ja minulle luvattiin leipää puolen tunnin kuluttua. Palasin kauppaan kolmen tunnin päästä ja minulle luvattiin leipää puolen tunnin kuluttua. Leipä oli siis tulossa tuttuun perulaisten vuoristokylien tahtiin. Lupasin palata leipäostoksille seuraavana aamuna.

Sunnuntaina kylän kadut täyttyivät länkkärihattuisista ja farkkuihin pukeutuneista maaseudun miehistä ja värikkäisiin perinteisiin asuihin ja koristeellisiin huopahattuihin sonnustautuneista naisista. Kylän aukiota reunusti useat yhden pöydän kokoiset ravintolat palvelemassa aukion keskellä, härkätaisteluareena muistuttavassa betonisessa ringissä istuneita paria sataa vaalipuheiden kuulijaa.

Jokainen kunnan pormestariehdokas puhui vuorollaan kiihkeästi ja voimakkain äänen sävyin faktoja Quinotan surullisesta tilanteesta ja siitä kuinka asiat paranisivat ja tulevaisuus olisi parempi. Mitä syvemmältä ja suuremmalla voimalla taidokkaimpien puhujien sanat soljuivat, sitä tiukemmin puhe tempaisi potentiaaliset äänestäjät mukaansa. Puhetta riitti koko päivän ajan, mutta itse istuin puistonpenkille kuuntelemaan vain minuuteiksi kerrallaan. Puheet toistivat faktoja alueen köyhyydestä, lapsikuolleisuuden korkeudesta ja etenkin koulutuksen puutteesta. Poikkeuksetta tien parempaan tulevaisuuteen kerrottiin kulkevan nuorten kautta. Nuoret olivat yhden puhujan mukaan quinotalaisten tulevaisuus. Etenkin kovaa yhteistä työntekoa ja opiskelun tärkeyttä korostettiin. Olen kuullut samankaltaista puhetta kaikkialla maailmassa. 

Kävelin kylän ainoaan nettikahvilaan, mutta se oli tänäkin iltapäivänä täynnä kylän tulevaisuuden toivojen pelatessa joukolla sotapelejä. Lapset ostivat aikaa aina vain 15 minuutiksi kerrallaan, mutta ajan käytyä loppuun, näytti peli aina olevan juuri siinä kohdassa, jossa se oli mahdotonta lopettaa ja he huusivat siten vielä yhden kerran 15 minuuttia lisää, ilmeistä päätellen valmistautuen jo siihen tukkapöllyyn, jonka sotapeleihin tuhlaaminen heille kotiin palattaessa ampuisi. Hotelliin kävellessäni nautiskelin taas siitä eksoottisuudesta, että minut huomataan näissä syrjäisissä kylissä ja tervehdin teinityttöjä niin kauniisti kuin osasin. Vaalea ihoni ja siniset silmäni saivat tytöt taaskin hihittelemään.

Sain kylän ravintolan rasvaisesta ja närästyttävästä ateriasta lyhyen ja ytimekkään ruokamyrkytyksen ja se piti minut kylässä yhden hiljaisen lepopäivän lisää. Jaloilleni se sopi, sillä olin Cuscosta lähtien polkenut neljän päivän aikana jo yli 4100, 3970, 3475, 4425, 4070, 4129 ja 4031 metristen huippujen; ja tuo matka oli ollut vasta reitti korkealla kulkevan tien alkuun.

Valitsin Quinotasta eteenpäin Pikesien reitin kohti Cayllomaa, vielä kuitenkin ajatellen ajavani mahdollisesti myös kaukaisemman Cotahuasin ja maailman syvimmän kanjonin kautta kiertäen. Quinotasta tie nousi taas, kohosi kohti Etelä-Amerikan korkeimpia teitä. Poljin kahden nousun kautta lähes tasaiselle vaalean hiekan päällystämälle ylängölle. T-risteyksessä en tiennyt kumpaan suuntaan kääntyä. Pikesien ohjeet eivät kertoneet risteyksestä mitään ja kartassa tietä ei ollut. Rasittuneena ja pimeän jo väijyessä olin kärsimätön tutkimaan tarkasti kumpaan suuntaan minun tulisi kulkea. Käännyin vasemmalle, mutta aloin pian epäillä valinneeni väärän tien. Saapuessani purolle päätin pysähtyä sen varrelle yöksi ja tarkastaa tarkasti suunnan mihin minun tulisi kulkea. GPS:n, off-line karttojen lääninrajojen ja järvien perusteella ymmärsin valinneeni väärän tien.

Olin 4800 metrissä. Teltassa oli aamulla 10 astetta pakkasta ja kun avasin vetoketjun, virtasi ulkoa sisälle huomattavasti vielä kylmempää ilmaa. Aamu oli kuitenkin tyyni ja taivas täysin sininen. Kirkkaassa aamuauringossa saatoin pian riisua untuvatakkini ja aamutoimet sujuivat notkean lämpimässä rauhallisuudessa.

Olin tiellä joka ei laskisi tulevan 200 kilometrin aikana kuin kertaalleen vajaan kilometrin matkaksi alle 4500 metriin. Poljin ohi kultakaivoksen ja ylös lumihuippuisen vuoren vierelle. Tie laski syvällä laaksossa kimaltelevan järven ylle ja sieltä tie lähti nousuun 5130 metriselle Abra Azucalle. Minulla ei ollut pienintäkään vaikeutta hengittää ohutta ilmaa. Polkemisen vaivattomuudessa saatoin ihastella ympäristön uljasta antia. Tie kulki 25 kilometrin ajan yli 4900 metrissä. Vieressäni kohosi pyramidimainen musta vuori ja edessä oleva tie mutkitteli halki oranssin kumpuilevan hiekkamaan. Tässä pyörämatkaajan taivaassa, kulkijan unelmassa, ei liikkunut kukaan muu. Alue oli niin korkealla, ettei karussa ympäristössä kasvanut lainkaan ruohoa edes sitkeille laamoille. Paria sataa metriä alempana kasvoi taas karkea ruoho ja kotieläimet ruokailivat suurelle järvelle loivasti laskevassa rinteessä. Laaksossa levittyi kaksi suurta järveä, joita erotti symmetrisen muotoinen kaunis vuori ja suuri vihertävä suo. Tuo musta pyramidimainen vuori oli jo kaukana ja maalasi jylhyytensä tyynen järven pintaan.

Huacullon betonisella ja hiekkaisella jalkapallostadionilla ei ollut nurmea, mutta se sijaitsee maailman kauneimmassa paikassa. Ylös nousevien katsomoiden sijaan sen hornankattilamaisuuden muodostivat valtavat, joka puolella ympärillä kohoavat vuoret.

Aurinko paistoi ja jalkapallokentältä kuului puuskutus. Pojat keskeyttivät pallopelin tullakseen juttelemaan kanssani. Lapset touhusivat omiaan pienessä leikkipuistossa. Auringon laskeuduttua, 4700 metrissä sijaitsevan kylän karu totuus paljastui. Jokainen ihminen kenen kanssa puhuin, valitti kylmää. Kylässä on säännöllisesti kymmenen asteen yöpakkasia, mutta taloissa ei ole minkäänlaista lämmitystä. Sähköä kylässä ei ollut ja vettä sai vain yhdestä hanasta, joka sekin on kuulemma usein jäässä. Hotellin nainen oli kärttyisän oloinen. Mitä ikinä pyysin tai kysyin, tiuskaisi hän: ”Ei ole.” Ehkä hän oli aikanaan yrittänyt parhaansa saadakseen hotellinsa toimimaan ja asiakkaansa tyytyväisiksi. Vessoissa ja kylpyhuoneissa oli kyllä kauniit kaakelit ja pytyt, mutta nyt hän kantoi niihin vettä selkä vääränä 20 litran ämpäreissä. Hän sanoi, etten saisi ladattua kännykkääni, sillä se veisi virran nopeasti hänen akustaan, josta riittää muutenkin valoa vain yhdeksi illan tunniksi. Ei hänen kauppaansa ollut saapunut leipääkään, saati kasviksia. Hän oli selvästi jo tottunut sanomaan ”ei” ja alentunut osaansa. Kun kysyin olisiko hänellä hedelmiä, hän vastasi heti: ”Ei ole.” Pian kuitenkin huomasin lattialla omenasäkin ja sanoin että onhan sulla hedelmiä. ”Ai niin, on mulla noita omenoita.”, hän totesi hieman piristyen.

En ollut peseytynyt kolmeen päivään ja pakkasesta huolimatta otin saavista kylmän pesun. Sen tehtyäni aloin lämmetä vasta joskus illan viimeisinä tunteina. Sängyssä oli vähintään kahdenkymmenenkolmen kilon painosta huopavilttejä ja kiskoin ne pois kaksin käsin, sillä oma 500 gramman painoinen makuupussi olisi, jos ei nyt sentään lämpimämpi, niin ainakin mukavampi kuin tukahduttavien vilttien paine.

Tummat pilvet verhosivat samanväristen, tyveltään laakoja, mutta huipultaan teräviä vuoria. Laakson pampalla ruokaili satoja laamoja, niin ystävällisiä ja kesyjä, että sain näistä vuoriston asukeista vihdoin lähikuvia ainoalla mukana olevalla, varsin laajakulmaisella 35mm polttovälin objektiivillani. Ylitin Abra Condorillon kivisellä tiellä 4993 metrissä ja sen huipulla satoi lunta.

Alamäessä saavuin Arcata-kaivoksen portille, johon vartija pysäytti minut. Satoi yhä räntää ja olin tyytyväinen niistä hetkistä, kun hän mietti miten minut saatettaisiin kaivoksen toiselle portille ja joina minä voin lämmitellä hänen pienessä kaasun kuumentamassa kopissaan. Hän sanoi, että voisin taluttaa pyöräni halki kaivoksen ja sanoi alueella olevan paljon vaarallista liikennettä. Mieleeni saapui kuvia niistä hetkistä, kun olin pyöräillyt muun muassa Delhin ja New Yorkin kuhisevilla kaduilla liikenteen joukossa puikkelehtien. Hymyilin ja sanoin, etten varmastikaan taluta pyörääni ja kävele kovapohjaisilla pyöräilykengilläni mudassa, vaan olen aivan varma ettei polkupyöräileminen ole kävelyä lainkaan suurempi riski alueella. Vakuutin osaavani ajaa polkupyörää. Hän teki vielä joitakin puhelinsoittoja ja sain kuin sainkin luvan polkea parin kilometrin matkan toiselle portille. Olin hyvin varovainen kaiken liikenteen kanssa; annoin leveällä tiellä reilusti tilaa ainoalle vastaani ajaneelle rekalle.

Tämä kuparikaivos, kuten lähes kaikki muutkin näkemäni kaivokset Perussa vaikuttivat päällisin puolin varsin moderneilta. Koneet olivat uudehkoja ja laadukkaan oloisia ja paikassa oli organisoidun järjestyksen tuntua. Porttivahti kertoikin minulle turvallisuuden parantuneen Perun kaivoksissa huimasti viime vuosina. Tässä kaivoksessa työskenteli 2300 miestä; suurin osa heistä on kotoisin Arequipasta, jonne firma hoitaa edestakaiset kuljetukset viikottain. Myös majoitus ja ruoka tulevat reilun 400 euron kuukausipalkan päälle; joten mies saattoikin todeta kaivostyön olevan hyväpalkkainen työ. Arvelin kuitenkin työn olevan raskasta ja kuluttavaa. Hän vastasi kuulleensa niin myös, mutta sanoi ettei ole itse koskaan työskennellyt maan alla.

Arcatan järvenpohjukassa sijaitsevaa kylää mäenpäältä katsellessani minulle tuli mieleen näkemäni valokuvat Norjan vuonoissa sijaitsevista kalastajakylistä. Yöt olivat täällä korkeuksien maassa niin kylmiä, että suosin nyt sisämajoituksia. Hotellista sainkin muutaman euron pedin ja suoneni sulattaneen kuuman suihkun! Olin yhtä hymyä, kun sain ostetuksi herttaisen rouvan kaupasta vielä kaikenlaisia tuoreita herkkuja.

Seuraavat kaksi pitkää päivää ajoin nekin korkealla ylängöllä keskimäärin yli 4700 metrin korkeudessa. Jälkimmäisenä iltapäivänä vuorenrinteeltä avautui omituinen näkymä. Kylän kivitalot seisoivat tukevasti heinäkattojen alla ja jalkapallokenttääkin ympäröi kiviaita. Kiveen talojen ikkunoiden ympärille oli maalattu karmit valkoisella maalilla. Luulin saapuneeni Smurffien kylän laitamille. Silmiini syttyi innostus laskea syvemmälle kylän söötin oloiseen antiikkisuuteen.

Kylän pääkadun kivitalojen seinien pystysuoruus oli ainoa näkyvä raja niiden ja mukulakivikatujen pinnan välillä, eivätkä talojen heinäkatot olleet erottua taustalla olevien vuorten kuorrutuksen samanvärisyydestä. Koputin yhden majatalon ovea ja minut sisään kutsui värikkääseen hameeseen ja pyöreälinjaiseen hattuun pukeutunut nainen. Peti hänen talossaan oli kuitenkin niin kallis, että päätin jatkaa matkaa Chivayhin asti, vaikka takanani oli jo pitkä ajopäivä. Nainen sanoi matkan olevan pelkkää alamäkeä, joten perulaisen luonteen jo tuntien, söin suuresti tämän ihastuttavan Sibayo-kylän laidalla, valmistautuen polkemaan ainakin joitakin satoja ylämäkimetrejä.

35 kilometrin matkalla olikin 400 metriä nousua ja vastatuuli. Satoi vettä, oli kylmä ja pimeä hivutti verhonsa valtavan, maailman toiseksi syvimmän kanjonin, Colcan ylle. Laskin kyynärvarteni alas ohjaustangolle ja hain kämmenilleni tuen puristamalla tankolaukkua. Ajoin syvässä aika-ajoasennossa halki tuulen ja lyhyissä ylämäessä hyppäsin putkelle tanssimaan ja runttasin ne ylös vauhdilla. Tein sekunnin tarkkaa työtä. Siinä samassa kun ajattelin, etten tahdo nähdä enää kulkea, syttyi Chivay kylän valojen loiste ympärilläni. Pilkkahintaisessa majatalossa ei ollut suihkua, mutta setä sanoi minulle, että voisin mennä aamulla kello neljä kylpemään kuumiin lähteisiin. Vastasin hänelle ”just joo”, söin ja menin nukkumaan.

Seuraavana iltapäivänä kuumilla lähteillä tapasin pyörillä matkaavan sveitsiläisperheen ja sen sijaan, että olisin tutustunut paremmin Colca kanjonin antiin, valitsin jatkaa matkaa perheen kanssa. Kuusi viikkoa aiemmin matkan Limasta aloittanut perhe oli vähintään vuoden mittaisella matkalla Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Niin kuin sveitsiläisiltä voi odottaa, he matkustivat mitä hienoimmilla pyörillä ja parhailla mahdollisilla varusteilla. Viisi- ja kahdeksanvuotiaat lapset kulkivat peräkärryssä, jossa he pystyivät polkemalla avittamaan vanhempiensa uurastusta. 

Sveitsiläisten ja suomalaisen sovittu tapaaminen aamulla kello yhdeksän oli hieman toisenlainen tapahtuma kuin tottumani latinoiden ja suomalaisen välinen tapaaminen. Molemmat saapuivat paikalle täsmällisesti sovittuun aikaan ja olimme ostostemme jälkeen lähtövalmiina samana hetkenä. Olin sanonut isälleni puhelimessa edellisenä päivänä, että jatkan vaikka jalkojani kiristää. Isäni sanoi perheen vauhdin varmasti sopivan minulle siten hyvin. Aavistelin itse kuitenkin jotakin muuta. Heti Chivayn torilta he ampuivatkin kovaan vauhtiin. Tulevassa nousussa Colca kanjonin upeat viljelyterassit paistattelivat aamuauringossa, joka nousun puoliväliin päästyämme sulatteli jo keskipäivän täydellä kirkkaudellaan kanjonista ylösnousevien vuorten huippujen alati pieneneviä jäätiköitä. Ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden pieneneminen on kutistanut jokia ja järviä ja Peru kärsii monin paikoin pahenevasta vesivajeesta.

Viisivuotias Esteban näytti ajattelevan jotakin taakse jäänyttä tyttöä pää kallellaan haaveillen ja muisti vain silloin tällöin auttaa isäänsä muutamalla polkaisulla. Otti hän torkutkin silloin tällöin. Pojan huileista huolimatta perhe ajoi tarmokkaasti, äiti hikipäässä täyttä vauhtia huhkien, enkä olisi yksin ollessani polkenut niin kovaa vauhtia kuin lähes 4900 metriselle huipulle heidän kanssaan samaan aikaan saapuminen vaati. En joutunut erityisen koville, mutta kun olin valmistautunut kruisailemaan hitaasti, voin sanoa saaneeni vuorilla turpaani kanssapolkijoilta ensimmäistä kertaa matkoillani. Huipulle saapuessamme turistit kuvasivat perheen ihmeellistä kulkuetta ja olivat heistä kiinnostuneita. Kun minä saavuin kohdalle, olivat heidän kamerat jo taskuissa, eikä kukaan edes vilkaissut minuun päin. Olin alentunut pikkukylien tähdestä perässä kulkevaksi varjoksi. Söin leipiäni kivetyksen päällä ja katselin kun perheen isä esitteli pyöränsä tekniikkaa kiinnostuneille.

Perheen seuraaminen ei käynyt lainkaan helpommaksi tien tasoituttua, päinvastoin. Poljimme halki ylängön kosteikon, joka oli koti tuhansille linnuille. Sade väijyi horisontissa ja perheen äiti polki kastumisen pelossa kovaa vauhtia taukoja pitämättä. Sain kuitenkin hengähtää hetkeksi kun perheen äidin pyörän kulkua avittavan sähkömoottorin akku hiipui ja hän joutui vaihtamaan sen toiseen. Taivas oli paksujen pilvien peitossa, eikä lasten peräkärryn kattona olevat aurinkopaneelit siten ladanneet pyörän akkuja tarpeeksi nopeasti. Saavuimme kylään, jota reunusti autiot talot. Kylä oli rekkojen pysähtymispaikka vaatimattomine kioskeineen ja ravintoloineen, joista sai vain yhtä ruokalajia, Galdo de Gallinaa, spageetti-kanasoppaa. Saimme telttailla poliisiaseman sottaiselle takapihalla. Pitkän päivän päätteeksi lapset alkoivat leikkiä keskenään. Totesin vanhemmille, Geraldinelle ja Oliverille, heidän olevan hieman erikoisia opettajia ja vanhempia, kun tuovat lapsensa elämään tänne kylmyyteen, pölyyn, kusen katkuun ja rekkojen meluun!

Tulevana aamuna perhe jämähti painavilla pyörillään hiekkatien alkuun ja he joutuivat kiertämään tulivuoret matkalla Arequipaan asvaltoidun tien kautta. Oma pyöräni saapui nyt tielle, jossa sen ominaisuudet olivat parhaimmillaan. Kevyehkö pyöräni ja suuret ja leveähköt maastorenkaani kulkivat yli pehmeänkin hiekan. Tien molemmilla puolilla kohosi massiiviset tulivuoret. Oikealla yli 6000 metrinen Chachani ja vasemmalla täydellisen kartiotulivuoren malliesimerkki, korkeudessaan vaatimattomampi, mutta muodoissaan mitä jylhin 5800 metrinen Misti.

Alamäessä aloin löytää päätien sijaan oikaisevia hiekkateitä. Hiekkaiset kurvit hyväilijät koskettajaa pehmeydellään. Santaisten kumpujen yli rytmikkäästi ajaminen oli kuin laineilua meren aalloilla. Hiekkatien päätyttyä valitsin pienempiä polkuja, jotka lopulta vaihettuivat railoiseen ja puskaiseen villiin maahan. Ajoin puskien yli ja niiden läpi. Arequipan kaupunki näkyi alempana alangolla, jonne uskoin löytäväni laskemalla alas villiäkin rinnettä. Saavuin jokikanjonin suulle. Kannoin pyöräni yli kaktusten ja alas metrin korkuisten kivien. Kuivassa jokikanjonissa sain poljetuksi vain silloin tällöin ja vaikka kuljin alamäkeen, oli vauhtini ehkä vain kolme kilometriä tunnissa. Kokovartalotaiteilin pyörääni alas taluttamalla, nostamalla, vetämällä, raahaamalla ja kantamalla sitä niissä kohdissa, joissa sadekauden kosket ja vesiputoukset ovat suurimmillaan. Olin jo kauan sitten kadottanut katsekontaktin kaukaiseen kaupunkiin ja tulivuoria ympäröivään alankoon. Kivet vain kasvoivat ja meno jokikanjonissa vaikeutui. Saavuin syvän kanjonin rotkon reunalle. Kurkistin silmät pyöreänä ja jalat tutisten alas pystysuoraan rotkoon, joka on sadekaudella noin 100 metriä korkea vesiputous. Ainoa keino kulkea eteenpäin olisi hypätä kuolemaan. Käänsin pyöräni ja lähdin kulkemaan ylämäkeen kapeassa kanjonissa, joka oli ollut Etelä-Amerikan retkeni vaikein ja hitain reitti jo alamäessäkin.

Marsin rivakkaa tahtia ylöspäin. Nostin, työnsin ja vedin pyöräni ylös suurimpien esteiden. Reitti vaati suuria ylävartalon voimia. Minulla ei ole suuria ylävartalon voimia. Vaikeimmissa paikoissa kannoin laukkuja ja pyörää erikseen. Kahdessa tunnissa pääsin pois jokikanjonista. Nyt kaktuspallojen useiden senttien pituiset piikit painautuivat läpi kenkieni. Nilkkani olivat veressä. Takarenkaani alkoi tyhjentyä. Takaisin tielle oli yhä pitkä matka. Työnsin pyöräni suoraan läpi karkeiden puskien. Pyöräni tippui niihin railoihin, joiden välissä olin jo alas tullessani taiteillut. Ensimmäistä kertaa kaikilla matkoillani veteni oli loppumassa, eikä minulla ollut ruokaakaan jäljellä kuin suupaloja. Jaksoin tunnista toiseen harppoa ylös mäkeä väsymättä ja puuskuttamatta. Ainoastaan pohkeeni alkoivat hapottamaan pehmeässä tomumaassa, jota potkiessani kuljin välillä yskittävässä pölypilvessä.

Saavuin takaisin tielle hetkenä, jolloin nopeasti laskeutuva aurinko paistoi enää Mistin-vuoren huipun hattuun. Pumppasin renkaaseen ilmaa ja lähdin laskemaan alas. Nähtyäni ensimmäisen alas laskevan hiekkaisen, seksikkäästi mutkittelevan tien, en malttanut olla valitsematta sitä. Se oli sähkömastolle kulkeva umpikuja. Paikkasin parvekemaisella jylhien maisemien tasanteella takarenkaani ja sitten poljin umpikujalta takaisin päätielle. Oli jo niin pimeää, etten onnekseni nähnyt lisää mahdollisia ”oikopolkujen” houkutuksia. Poljin nyt suurimmalla vaihteella alamäkeen päästäkseni ennen pimeää niin pitkälle kuin mahdollista. Himmeässä valossa näin pysäyttävän, valtavan syvän kanjonin vuorten puristuksessa. En saanut laskettua kuitenkaan sinne asti, sillä saavuin armeijan portille, jossa minulle kerrottiin olevani väärällä tiellä. Oli jo pilkkopimeää ja kysyin voisinko viettää yön heidän kanssaan. Istahdin alas ja ihastuttavan söpö naissotilas tuli juttelemaan kanssani, toi minulle Inka-kolaa ja keksejä. En voinut jäädä paikkaan yöksi, mutta ystävälliset, puheliaat ja rennot sotilaat yrittivät etsiä minulle kyytiä oikeaan kanjoniin ja Arequipaan. Sainkin paikan autosta, joka ajoi minut nopeasti Arequipan kiistattoman kauniille pääaukiolle. Istahtaessani puistonpenkille sain Geraldinelta viestin, että he olisivat hostellissa muutaman korttelin päässä ja että minullekin olisi sänky valmiina. Perun vuoristo-osuus oli antanut ikimuistoisen päätöksen ja hostellissa minulla oli paljon kerrottavaa perheelle päivän niistä mutkista, joiden vuoksi en ollut saapunut aukiolle jo kello viideltä, johon aikaan olimme sopineet uudelleen tapaavamme tiemme erottua hiekkatien alkuun. Tunsin vartaloni olevan väsynyt ja päätäni särki kevyesti rasituksen, sekä liian vähän syömisen ja juomisen vuoksi. Minulla ei kuitenkaan olisi ollut energiaa lähteä etsimään ruokaa. Hostellin keittiössä minua tervehti tutut, kauniit argentilaistytön kasvot. Aiemmin Huarazissa tapaamani Lucy halasi minua ja kysyi maistuisiko minulle hänen voileipänsä guacamolella. Sanoin hänen olevan enkelini, halasin häntä ja aloin syömään.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Kolumbia 4

Fillareilla Virossa

USA - länsi

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Lämmittely

Argentiina

Iran