Kiina - Etelä-Yunnan
Kiinan rajalla minulla ei ollut opaskirjaa, ei sanakirjaa, ei karttaa, enkä osannut yhtään sanaa Kiinaa. Kukaan tapaamani ihminen maaseudulla ei puhunut englantia. Kaiken lisäksi ensimmäisen kaupungin pankkiautomaatti ei huolinut luottokorttiani, joten minulla ei ollut kahteen ajopäivään rahaakaan.
Kiinan ensimmäisessä kaupungissa Menglassa vietettyjen viiden lepopäivän jälkeen aloitin Kiinan pyöräilyni 13 kilometrin ylämäellä.
Oletin Kiinan olevan ihmisten muurahaispesä ja teiden liikenteen vilkkauden vastaavan antilooppien kevätkirmausta Afrikan savanneilla. Kuitenkin kahta ensimmäistä ajopäivää lukuun ottamatta, jolloin kaupunkilaiset suuntasivat sankoin joukoin viettämään viikonloppua luonnonhelmaan, saivat tärykalvoni olla rauhassa vanhojen VW Santana-taksien ja DongFeng-rekkojen ilmoille päästämältä melusaasteelta. Syy vanhan tien rauhallisuuteen oli uusi maksullinen moottoritie, jolla autot huristelivat suoraan läpi vuorien ja yli jokien. Minä sen sijaan matelin yli 1200-2000 m huippujen, vain nähdäkseni pian uuden tien 400 metriä alapuolellani ja laskeuduttuani takaisin alas 600 metriin, oli uusi vauhdin valtatie taas pari sataa metriä yläpuolellani. Ei ollut reilua, kun kaurahiutaleista voimansa saava munamankelin veivaaja joutui taistelemaan tiensä yli huippujen ja kuoppien, bensaa litkivien autojen saadessa päristellä rauhassa uljaalla tasaisella moottoritiellä.
Jatkoin Kiinassa reippaalla vauhdilla pyöräilyä ajaen halki luonnonpuistojen viidakoiden ja läpi maaseudun rumien betonikylien sellaisella vauhdilla, että itseänikin välillä ihmetytti. Jinghongista Simaoon reiteni olivat tulessa ja poljin silmänkantamattomiin jatkuvien terassiviljelmien ja havupuisten vuorten huippujen muodostamassa inspiroivassa maisemassa 150 km ja nousten 2400 metriä. Alamäissä vauhtini oli niin päätöntä, ettei vuoriteillä ollut kuin vastaantulevaa liikennettä ja Yunnanin maakunnan hedelmälliseen maaperään tutustuminen oli pariin otteeseen kovin lähellä. Ainoalla 30 kilometrin tasaisella pätkällä silmäni saivat mairittelevaa luettavaa nopeusmittarini osoitettua pääasiassa kolmosella alkavia lukemia. Taakse jäivät paikalliset pyöräilijät, aasitaksit ja moottoripyöräriksat.
Simaossa vietettyjen neljän lepopäivän jälkeen tein viimeisen rykäyksen Kunmingiin, ajaen 8-9 tunnin ja 130-150 km vuoripäiviä, tosin pitkästä aikaa ihan vain sunnuntaivauhdilla.
Viimeinen 50 km Kunmingiin oli pölyisin, saasteisin ja rumin alue, jolla olen koskaan ajanut. Neljän miljoonan asukkaan Kunming ei todellakaan kuulu niiden yhdeksän kiinalaiskaupungin joukkoon, jotka miehittävät "Top 10 -maailman saastuneimmat kaupungit" -listaa, eikä se myöskään ole Kiinan suurimpia tehdasalueita, mutta siitä huolimatta korvani saivat tuhdin annoksen melua, keuhkoni yliannostuksen pölyä, ihoni saasterusketuksen ja silmäni katseltavaksi pienten metallipajojen, teollisuushallien, työmaiden, huoltoasemien ja rapistuneiden betonilähiöiden muovaama harmaata ja pölyistä maisemaa. Todellisesta pyöräilijän helvetistä huolimatta nauttisin alueen halki ajosta, sillä se avasi silmäni olosuhteista, jollaisissa kasvava osa maailman tavarasta valmistetaan. Vanhaa vedenmyyjämiestä lukuun ottamatta en muista yhdenkään vastaantulijan hymyilleen tällä karulla teollisuusalueella.
Siitä huolimatta, että Kiinan autokanta kasvoi viime vuonna 30 prosenttia, on Kiina yhä polkupyörillä kulkeva maa. Kunmingissa teiden oikeassa laidassa oleva leveä pyöräilykaista oli täynnä mitä erilaisimpia polkupyöriä. Kunmingissa polkupyörät olivat teiden valtiaita, jotka massallaan saivat autot vikisemään fillarijonojen perässä. Erityisesti eriskummallisten kulkuneuvojen joukosta erottuivat kolmipyöräiset kuormapolkupyörät. Niiden ruostuneiden rautaputkirunkojen varassa kulkivat siat, kanalat, puutarhat, ravintolat, hedelmät, huonekalut, hiilet, pyöräkorjaamot ja kaikki muut hyödykkeet, joiden kuljettamiseen Suomessa käytetään rekka-autoa. Kiinalaiset näyttivät arvostavan matkamiestä ja usein he ihmettelivät kuinka minä pystyn ajamaan niin pitkiä matkoja. Vaikka kiinalaiset ovat maailman innokkain pyöräilykansa, he ajavat vain muutaman kilometrin matkoja kaupungissa. Monesti minulle näytettiin peukkua ja sain olalle taputuksia.
Etelä-Yunnanin maaseudulla on maailman hulluimmat koirat. Sain polkea jatkuvasti karkuun sekarotuisia rakin retaleita. Lähes joka talon kulmalla oli vähintään yksi pörröinen ja likainen koira. Jos muisteluni siitä, että koira on jalostettu Kiinassa pitää paikkansa, niin kaiken järjen mukaan kiinalaisilla olisi ollut riittävästi aikaa opettaa hurttansa hieman säädyllisimmiksi. Muualla koirat ovat kiltisti pysyneet omalla tontillaan ja pitäytyneet haukkumisessa. Kiinassa koirat on koulutettu todennäköisesti lyömällä, potkimalla ja huutamalla, sillä sen verran villiluontoisesti ne perässäni juoksivat. Suuremoista mielenrauhaa aiheutti se, kun päivälevolla ollut koira tajusi läsnäoloni ja lähti juoksemaan haukkuen minua kohti, mutta kaulapantaan lukittu metalliketju lopetti koiran pahat aikeet kuin seinään ja sen kaula venyi kaksinkertaiseksi, alaruumiin vielä jatkettua matkaa hieman eteenpäin. Mikä helpotus, ei tarvinnut polkea vesikauhua karkuun!
Elämä kiinalaisten ihmisten kanssa oli myös usein melko kinkkistä. En osannut lainkaan heidän kieltään eivätkä he osanneet englantia. Kaiken lisäksi ihmisten logiikka vaikutti olevan kovin erilainen kuin minulla. Ravintolasta en ollut aina saada tilattua mitään ruokaa ja päädyin joskus vain näyttämään menulta sormella jotakin kiinalaisten kirjainten jonoa ja toivoin saavani jotakin herkullista. Suunnan kysyminen oli joskus aivan mahdotonta ihmisten mentyä täysin lukkoon kysyttyäni heiltä tietä seuraavaan kaupunkiin. Heidän oltua lukossa, edes se ei auttanut että näytin kartalta Kunmingin nimeä ja mahdollisimman selvästi yritin näyttää käsimerkein mikä risteyksen teistä johtaisi sinne. Kerran ympärilläni oli monia ihmisiä ja olin toistanut Kunmingin nimeä kartan avulla jo minuutteja, kun yksi mies vihdoin tajusi, että tarkoitin lähes vieressä ollutta maakunnan pääkaupunkia. Syy siihen etten saanut heti apua oli se, että miehet olivat päättäneet etteivät osaa neuvoa turistia, joka ei osaa kiinaa ja se, että lausuin Kunmingin nimen hieman erikoisesti. Usein ihmiset vaikuttivat Etelä-Yunnanissa kovin tylyiltä, mutta se lienee vain ujoutta ja tottumattomuutta turisteja kohtaan, sillä alueet joilla pyöräilin ovat olleet suljettuja turisteille lähes näihin päiviin asti ja tietysti sitäkin, että taidan olla itsekin hieman tyly ja ujo.
Pyöräilin 5000 km (suorin tie olisi ollut 2000 km) Bangkokista Kunmingiin kolmessa kuukaudessa ja sen sisältämän tehokkaan pyöräilyn johdosta minulla oli Kunmingissa aihetta pidemmälle levolle. Olen lepäillyt täällä aktiivisesti jo kaksi viikkoa, mutta jalkani ovat yhä tokkurassa, eikä niitä huvita lähteä kiipeämään vuoria. Olen jalkojeni orja ja niinpä vietän vielä ainakin muutaman päivän täällä Kunmingissa. Kunmingistä suuntaan kohti Dalia, Lijiangia ja Shangri-La:ta.
