Uganda

Kello oli yksitoista. Halusin nukkua, koska minut oli herätetty aikaisin aamulla siirtyäksemme Kapsabetin harjoituskeskuksesta juoksija isäntäni Hillaryn kotiin vuorten korkeuksiin. Makasin makuualustallani olohuoneen lattialla, joka oli 2400 metrin korkeudessa melkoisen viileä. Silloin tällöin joku käveli jalkojeni yli, jotka katkaisivat tien ulos. Jotkut jaloista potkivat minua. Perhe puhui keskenään Swahilia. Ymmärsin vain usein toistuvan sanan ”muzungu”, eli valkoinen mies ja joitakin maiden nimiä. Välillä minua tuijotettiin ja joskus muzungu sanan jälkeen naurettiin makeasti. He puhuivat minusta ja minun matkastani. Kaikki heistä puhuivat englantia, mutta eivät kyselleet asioistani minulta. Tuvassa oli erikoinen tunnelma.

En ole Afrikkalainen, vaan hemmoteltu aina omassa rauhassa nukkunut ja unettomuudesta kärsinyt muzungu, joten olin tyytyväinen kun Hillaryn sisko viimein jätti olohuoneen, sammutti valot, sulki huoneensa oven ja jätti minut yksin lattialle. Viidentunnin kuluttua toinen siskoista avasi ovensa, tuli olohuoneeseen, sytytti valot, käveli ylitseni, kolisteli teepannuja ja alkoi valmistaa aamupalaa vieressäni. Muut kävelivät puisen ja vetoisan talon muovisella ja kylmällä lattialla ylitseni omaa tahtiaan.

Aamulla olin vain hieman nukkunut. Muut joivat teetä ja söivät chapatia, mutta minun edessä oleva osa pöydästä oli aamupalaton. Hillary heitti sarkastisen kuivia vitsejään heti aamulla, enkä saanut katsekontaktia hänen vaimoonsa, jotta olisin voinut toivottaa hyvää huomenta. Aivan kuin maratonjuoksija vaimo ei olisi koskaan huomannutkaan minua.

Olin tuntea olevani kuin perheen koira, jota hakattiin sen tultua sisään taloon. Itse olin hieman väsynyt ja lihaksistoni oli jumissa. En ollut kenties yhtä avoin, vastaanottavainen, energinen ja kiinnostunut muista kuin joskus muulloin. Huomasin turhautumiseni, mutta en samaistunut siihen, vaan seurasin sitäkin kuin ulkopuolinen. Se oli mielenkiintoista, sillä vaikka huomasin olevani ajoittain turhautunut, olin taustalla silti rauhallinen.

Vaikka en tullut kohdelluksi perheessä aina yhtä ruhtinaallisesti mihin olen tottunut, ei sitä kenties tarvitsisikaan ottaa henkilökohtaisesti. Olen nyt matkamies, elämääni on matkaaminen, paikasta toiseen kulkeminen ja tuntemattomien ihmisten kanssa ajan jakaminen. Se, että saan osakseni talon huonoimman nukkumapaikan, koen petettyjä lupauksia ja minulle ei aina tarjota ruokaa, jonka olin itse ostanut, ei voi millään tavalla häiritä elämääni, koska se on elämääni.

Olen ehkä huomannut oman olotilani vaikuttavan siihen miten minua kohdellaan tienpäällä. En vain aina ole avoin, vastaanottavainen, energinen ja kiinnostunut muista. Elämäni on hyvin vaihtelevaa, ailahtelevaa ja epävarmaa. Näin se vain on ollut. 

En tiedä, kenties muutkin ihmiset ovat ailahtelevia ja epävarmoja ja ehkä minä voisinkin hyväksyä sen aivan kuten voin hyväksyä oman turhautumisenikin. Hillaryn kylmällä lattiallakin vietetty aika oli mielenkiintoista, jolloin saatoin vain seurailla ympärillä olevia ihmisiä, nauttia heidän seurastaan ja kaikesta heidän tekemisistään. Minun on joskus vain niin helppoa tuntea toisten ihmisten käytöksen minua kohtaan vaikuttavan omaan elämääni häiritsevästi, niin, että hetket näiden ihmisten seurassa saattavat valua ohitseni kuin kämmenelle kasattu hiekka sormienvälistä. Yhdessä vietetyssä ajassa saattaa olla kaikki tarpeellinen jo itsessään, aina ja joka tilanteessa, täysin vailla väliä siitä minkälaista vietetty aika on.

Hillaryn ollessa pieni hän leikki Keyon tiheissä metsissä, jotka eivät enää suojanneet alas Eldoretiin matkalla olevaa pyöräilijää aamupäivän auringonpoltteelta. Aamuisen metsän raikkauden sijaan palavan pellon katku tuoksui nenässäni. Ihmiset polttivat ja kyntivät peltoa metsäistutukseen sopivaksi. He korjasivat ihmisten ahneudessaan tekemiä metsänhakkuita entiselleen. Hakkuiden johdosta ylängöt ovat kuivumassa ja koko Kenia kärsii siitä. Ruuan tuotanto ja joet laskevat. Itse laskin Hillaryn veljen Francisin luo vielä kolmeksi yöksi palauttelemaan ahneuteni jumiin saaneita takareisiäni.

Viimeisenä ajopäivänä myötätuuli puhalsi minua pois Keniasta, mutta lepotauolla juttelemaan tulleet hienovaraiset ihmiset, ylängön upeat säät ja kymmenet uudet ystävät taistelivat myötätuulta vastaan, jotta en olisi jättänyt maata taakseni. Illalla soitin Kenian tutuilleni ja monet halusivat minun kääntyvän takaisin. 

Kuinka helppoa valkoisen miehen elämä Afrikassa onkaan. Edellä maahantulojonossa ollut kenialaismies joutui kysymysten tulvaan hänen halutessaan vierailla Ugandassa: ”Olet menossa kuitenkin töihin? Mitä teet maassa? En usko, valehtelet? Vai setäsi luo lomailemaan. Saat viisi päivää.”

Kun valkoinen mies tuli samalla tiskille: ”Hei, kuinka voit? Montako päivää haluat olla Ugandassa? Kaksi kuukautta? Se sopii. Olkaa hyvä.”

Vaikka sanoin maahantuloviraston ulkopuolella vettä aiemmin minulle kaupanneelle pojalle etten halua ostaa pulloa, oli hän sitkeästi eri mieltä ja odotti minua pyöräni vieressä. Lopulta noin kuusivuotias poika anoi, että tukisin hänen bisnestään. Ostin vettä, jota tajusinkin tarvitsevani. Kysyin ostamisen jälkeen pojalta onko vedenmyynti hyvä bisnes.

”On tosi hyvä, ostan pullon viidelläsadalla ja myyn tuhannella”

”Teetkö miljoonia?”, kysyin.

”Ei se sentään niin hyvä bisnes ole, tervetuloa Ugandaan ja hyvää matkaa.”, lopetti pikkupoika.

Olisiko ensimmäinen päivä Ugandassa voinut paremmin alkaa. Majatalosta mukaani pyöräilemään lähti kenties itäisen Ugandan kaunein tyttö Juliet, joka opasti minut markkinoille ja auttoi minua uuden maan ensimmäisissä ostoksissani, jottei hyväuskoista turistia huijattaisi pahasti. Markkinoiden ulkopuolella tienvarressa perunoita kaupannut tyttö kysyi minulta: ”Mitä kaupattavaa noissa sinun laukuissa oikein on?” 

Minulta ei ole ikinä kysytty moista ja se tuntui hauskalta, enkä tiennyt vitsaileeko hän vai ei, joten vastasin:

”Perunoita”

”Irlantilaisiako”, kysyi tyttö.

”Nimenomaan, juuri irlantilaisia”, vastasin

”Ai jaa, minä kauppaan vain näitä paikallisia”

Minä jätin hyvästit itäisen Ugandan kauneimmalle ja hassuimmalle tytölle ja jatkoin yksin matkaa.

Ylämäessä takaani kuului: kling………….kling………..kling….. Ylämäen otteen hellitettyä kling äänen intervalli kiihtyi, kling…kling…kling…, kunnes alamäessä Bumba sai vihdoin intialaisen pyöränsä raskaan välityksen pyörimään lihaksille sopivaan tahtiin ja kuulin kling.kling.kling. Hän oli pyöräillyt takanani jo melko pitkään. Hänellä oli matkassa mukana  

vain muovipussillinen ohjaustankoon sidottua kassavaa ja paistettuja toukkia, sekä takatelineellä pieni vaatepussi.

Pysähdyimme lounastauolle. Bumba oli iloinen tarjoamistani mehevästä leivästä ja hedelmistä, sillä hän oli polkenut läheltä Kenian rajaa olevasta kylästään jo useamman tunnin ajan ja meillä oli vielä pitkä matka yhteiseen määränpäähämme Jinjaan. Kassavapötköillä hänen oli selvittävä vielä seuraavakin päivä kaupunkiin, josta hän toivoi löytävänsä töitä.

Rauhallinen, kevyesti puhuva ja jäntevä Bumba oli minua nopeampi muutenkin kuin pyörän päällä. Hän oli vasta 25-vuotias, mutta kotikylässään hänen paluutaan odotti vaimo ja kaksi koulua käyvää lasta. Hänen isänsä kuoli viime vuonna ja hän on nyt koko perheyhteisön pää ja rahanpuute ajoi hänet polkemaan kohti uusia töitä, kun ojankaivuutyöt kotialueella olivat loppuneet. Hän sanoi ottavansa ja olevansa iloinen mistä tahansa työstä ja vakuutti olevansa vahva työmies. Oli helppoa uskoa, että hiljainen, kohtelias ja huomaavainen Bumba säästää oma räiskyvyytensä työkalujen varsille.

Viimeisten kilometrien raskaat mäet ja navakka vastatuuli saivat Bumbankin hikoilemaan. Korkean mäen huipulta näimme Victoriajärven ja tiesimme olevamme lähellä Jinjaa. Laskimme alas kohti uusia tuulia. Bumballa ei ollut rahaa ja hän toivoi saavansa yösijan poliisiasemalta. Pysähdyimme kaupungin ulkopuolelle. Annoin hänelle hieman rahaa, jotta sai syödäkseen pitkän päivän jälkeen ja toivotin onnea työnhaussa. Itselläni ei ollut päämäärää, mutta tiesin löytäväni paikan, jossa levätä, sillä rahalla saa usein mitä haluaa.

Jinjan keskustassa nostin luottokortillani 200 euroa ja seuraavan kolmen viikon elämänikin oli taaloudellisesti taattu. Minun ei tarvinnut stressata työpaikan suhteen, vaan minun oli aika taas levätä. Näin kadunvarressa valkoisen miehen ja päätin kysyä tietääkö hän hyvää leposijaa. Mies oli onnekseni vanha pyörämatkaaja ja hän majoitti minut mieluusti kotiinsa. Hetken kuluttua makasin valtavan talon yläkerrassa ja kaikilla herkuilla varustetussa suuressa huoneessa. Viiden päivän kuluttua en ollut kuluttanut montaakaan euroa, vaikka olin elänyt luksusta ja seilannut arvokkaasti Niilin alkulähteilläkin.

Pysähdyin Kampalan itäisellä laidalla nettikahvilaan lukemaan kaupungin karttaa netistä. Netti tiesi hyvän majapaikankin. Rekisteröin kartan muistiini ja lähdin polkemaan läpi Kampalan.

Rekka ajoi vastaani samalla kaistalla painostaen minut ulos tieltä ja heitti ohi mennessään kiviä säärilleni. Pikkubussit löivät jarrut pohjaan edessäni ottaakseen matkaansa uusia asiakkaita ja kiihdyttääkseen mustan savupilven eteeni. Keskustassa liikenne pysähtyi täysin. Pujottelin satojen autojen välistä kohti ydinkeskustaa, joka oli niin tukkoinen jalankulkijoista, että olin pakotettu taluttamaan pyörääni ihmisvirran mukana. Jalkojeni lisäksi täydessä työssä olivat myös muut lihakseni, jotten törmäisi kaikkialla ympärillä viuhahteleviin ihmisiin ja heidän kantamiin esineisiin. Oli kuuma, en ollut nähdä läpi hikipisaroiden ja pölyn likaamista aurinkolasien linsseistä. Yksisuuntaiset tiet tukkivat suunnitelmani kokonaan ja minulla oli vaikeuksia pysyä mentaalisella kartallani. Vilinä ympärilläni oli niin kiihkeää, etten saanut kohdistettua katsettani mihinkään. Pulpahdin vihdoin ulos melskeestä ja saavuin ilokseni oikealle tielle. Kampala hostellin vihreän puutarhan puisella penkillä kokemukseni olivat etäisiä muistoja. Vessan peilissä kokemukset muuttuivat taas konkreettisiksi. Näytin ikäistäni 20 vuotta kauemmin elämää nähneeltä, kasvoni uurteet olivat hienon mustan pölyn täyttämät, nenäni ja poskipääni punottivat ja parran tynkäni näytti likaisuudessaan ensi kertaa tiheältä. Kampalan vilskeelle on vertoja vetänyt vain Intian hullunmyllyt, enkä malttanut olla tutustumatta ilmiöön paremmin ja päätin pitää pääkaupungissa yhden lepopäivän.

Lähtöaamuna Kampalassa vointini oli leijuvan kevyt. Portaitten nouseminen sujui huomaamattomasti, pääni huojui ilmassa kevyesti kivuttoman selkäni jatkeena, kävely oli kuin tanssia ja univelka ei painanut mieltäni kasaan. Tiesin, että muutamassa päivässä hukkaisin tuon fyysisen keveyden ja vaivattomuuden tunteen, sillä pian olisin kampeamassa kohti läntistä Ugandaa.

Neljää matkapäivää Kampalasta Fort Portaliin olivat tavallista arkea ”maailman ympäri pyöräily” suoritusta polkevalle huonosti rasvatulle koneelle. Heräsin, söin, pesin hampaat, pakkasin laukut, tein ostokset, poljin puolitoista tuntia, söin ja palauttelin selkääni - toistin kolme edellistä muutaman kerran - sitten söin kylän ravintolassa, etsin majapaikan, peseydyin , lepäsin, söin, venyttelin, lepäsin, söin, pesin hampaat, menin nukkumaan ja toistin koko rotlan neljänä päivänä peräkkäin.

Arkirutiinini tienpäällä kuulostavat tylsiltä kuin elämänsä urheilulle omistaneella itäsaksalaisurheilijalla. Olin kuitenkin Afrikassa ja Ugandassa ja steriilin suorittamiseni keskeyttivät elämän spontaanit hetket. Jaoin kokemuksiani vieressäni polkevien paikallisten kollegoiden kanssa. Söin katuravintolan peri ugandalaista banaani-papu-riisi lounasta vanhalla autonpenkillä pienessä kylässä ja tein kauppaa puuttuvasta kuusiokoloavaimesta kadunmiehen kanssa. Usein lounastin ja juttelin perheiden pihapiirin suuren ja varjoisan puun alla, jossa työttömillä ihmisillä ei ollut kiireitä. Tervehdin päivittäin satoja ihmisiä ja vaihdoin kuulumiset tuntemattomien kanssa useammin kuin suomessa vuosikymmenessä. Joudun kieltäytymään vienosti kerjäysyrityksistä, luikahtamaan huomaamattomasti kohteliaista lähestymisyrityksistä, joissa päämääränä on selvästikin toive valkoisen miehen avaamista mahdollisuuksista. En antanut huomiotani nuorten miesten herjaaviin huutoihin ja enkä tylsistyneiden rekkamiesten äänekkäisiin ilonpurkauksiin.

Ensimmäisenä iltana jaoin aikaani majatalon nuorten naisten kanssa, joista Sara halusi sinnikkäimmin nukkua kanssani. Toisena iltana majatalon 4-vuotias Ape poika seurasi minua kaikkialle, leikki kanssani ja sanoi äidilleen, ettei ole hänen, vaan tämän valkoisen miehen poika. Kolmantena iltana saavuin kylään niin myöhään, etten oppinut tuntemaan ketään. Neljäntenä iltana saavuinkin jo Fort Portaliin.

Maisema koko matkalta oli epämääräistä vihreän metsän ja maalaismaiseman tiheään asuttua aluetta, jossa ei ollut komeita kiinnekohtia ennen saapumistani Fort Portalin teenviljelyalueelle, jossa ympärilläni levittäytyivät vuoroin hienosti hoidetut teepensasrivit, kansallispuiston sademetsät, kraatterijärvet ja kaiken komeuden taustalla 3000-5000 m korkeudelle kohoavat Ruwensori-vuoret. Olin jälleen paikassa jossa olin tyytyväinen, että oloni oli raskas, hidas ja väsynyt, sillä majataloni rauhallinen sijainti vuorinäkymineen vaikutti täydelliseltä paikalta havitella matkalle kadonnutta keveyttä.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Lämmittely