Kenia


Laskettuani ensi metrit alas kohti Nairobin keskustaa, mielessäni eivät olleet edessä odottavat kymmenet tuhannet kilometrit, vaan huoli ovatko kaikki tarvittavat varusteet varmasti matkassa mukana, pultit ja mutterit kiristetty ja olenko hoitanut rästissä olleet lähtövalmistelut niin, että voin keskittyä vain polkemiseen.

Ensimmäisessä ylämäessä mahdolliset mielikuvani pyörämatkailun hurmasta karisivat heti alkuunsa. Aurinko porotti suoraan kohti kasvojani, jalkojani rasitti 30 kilometrin nousu, pakokaasut pistelivät nenässäni, pöly tunkeutui silmiini, kuopat testasivat pujottelijan taitojani ja kello neljän ruuhkan väsyneet ja kiireiset kuljettavat järjestivät minulle useita kananlihalle käsivarteni nostaneita läheltä piti tilanteita.

Sade alkoi tauota vihreän metsän ytimessä, jossa pääkaupungin autojen pauhu muuttui lintujen viserrykseen ja pakokaasujen katku sateen puhdistaman metsän raikkauteen. Pian edessäni avautui tuttu näkymä puolentoista vuoden takaa alas Afrikan hautavajoamaan. Nuhruinen taivas peitti laajan panoraaman ja sain tyytyä ihastelemaan ainoastaan alangon peltoja ja läheisiä vuoria. Allani saattoi olla paikka, ihmislajin kehto, josta pieni joukko ihmisyksilöitä päätyi vaeltamaan kohti uusia ja tuntemattomia asunalueita. Voi niitä raukkoja, jotka päätyivät kylmään Suomeen asti. Matkamuistokojun myyjä valitti päivän olevan todella kylmä ja Suunnon sykemittarini näytti lämmöksi 19 astetta.

Ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla teimme luokkakirjan, johon jokainen kirjoitti oman profiilin vastaamalla kysyttyihin kysymyksiin. Kysymykseen ”mitä tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?”, en osannut millään vastata ja se vaivasi päätäni. Päivänä jona vastaukset piti palauttaa, oli tuo kohta paperissani yhä tyhjä. Muistin opettajan sanoneen esimerkkinä monien oppilaiden haluavan opiskella ja saada hyvän työn. Kurkkasin vielä jonkun kaverin lapusta vinkkiä ja kun siinä oli tuo sama asia, päätin sen olevan yleisesti hyväksyttävä vastaus vaikkei se hyvältä tuntunutkaan. Siihen ikään mennessä en todellakaan ollut miettinyt mitä haluan elämän minulle antavan, eikä minulle ollut ketään koskaan edes neuvonut mitä siltä olisi hyvä toivoa.

Viime kerralla Afrikassa menin jumiin ja ajatukseni harhailivat jatkuvasti tulevaisuudessa. Aloin lukea useammin karttoja, mietin missä pitää lepotaukoja, kuinka nopeasti edetä ja mitä reittejä valita. Jälkeenpäin tuntuu, että aloin pelätä tulevaa enkä luottanut elämän virtaavan itsestään. Yksinkertaisesti aloin haluta elämältä jotakin. Aloin tehdä suunnitelmia, jotta tietäisin mihin olen menossa ja saisin siten turvallisuuden tunnetta silloiseen hetkeen. Ja voi, siihen hulluuteen minua kannustettiin jo ala-asteella. Onneksi olin hidas oppimaan.

Afrikassa visiot ja suunnitelmat tuntuvat olevan hittejä. Nairobin ulkopuolella teiden varsia koristivat monenlaiset visio-kirkkojen ja avustusjärjestöjen kyltit ja toimistojen seiniä elävöittävät raamatun ja ideanikkareiden ”tee enemmän, ole parempi” julisteet. Keniassa minulta on kysytty pappien, opettajien, vihannesmyyjien, lasten, byrokraattien, kadunmiesten ja muiden ihmisten toimesta, mikä on matkani visio tai tarkoitus ja mitä siltä haluan? Kaikki tuo tuntui hassulta, sillä juuri nuo halut, suunnitelmat, visiot ja unelmat olivat niitä samoja illuusioita, jotka saivat minut jumiin ja joista minun piti osata päästää irti, jotta voin taas polkea Afrikassa. 

Miu Mahiusta käännyin kohti Narokia ja hiljaisemmalle tielle. Suuret kotkat leijailivat ylläni, hautavajoaman pohjalta avautuivat laajat, jo selkeytyneet näkymät ympärillä kohoaville vuorille, maa oli sadekauden vihertämä, juttelin niitä näitä kotiin pyöräilevien maanviljelijöiden kanssa ja olin tyytyväinen heidän verkkaiseen tahtiinsa, sillä minulla ei ollut kiirettä, vaikka seuraavan kylään oli vielä pitkä matka. Pysähdyin jostakin syystä juttelemaan poliisien tarkastuspisteelle ja tunnin päästä majoitun mukavasti peltisessä putkassa ja suojassa rankkasateelta. Illalla vatsani täyttyi poliisien tarjoamalla ravitsevalla ruualla.

Se oli raskas päivä, vaikka poljin vain 70 kilometriä ja nousin vertikaalisesti 1000 metriä. Nähtyäni sateisen Narokin olin tyytyväinen, että se oli alapuolellani enkä enää joutuisi tuskailemaan ylämäissä. Olin tyytyväinen myös siitä, että edellisessä tienristeyksessä päätin valita helpomman reitin jyrkän vuorinousun sijaan, jonka ajoin viime kerralla Keniassa ja jonka varrelle suunnittelin tiputtavani valokuvia, joita otin tapaamistani ihmisistä. Loivemmissakin mäissä kehoni kiehahti punaiselle, joten olisi ollut järjetöntä huhkia ylös tappomäkeä. Hyvässä kunnossa pystyn polkemaan jyrkkääkin nousua painavalla pyörällä verrattain matalalla sykkeellä. Mutta nykykunnossa keho saavuttaa helposti rajan, jossa se kuormittuu voimakkaasti. 

Monet pyörämatkaajat polkevat matkan aluksi todella pitkiä päiviä ja ovat kertoneet minulle, että hyvä kunto syntyy kahdessa viikossa. Heikkoina hetkinä unelmoin tuollaisesta lahjakkuudesta, sillä oman kokemukseni mukaan hyvän pyöräilytuntuman saaminen vie vähintään muutaman kuukauden kun lähtötilanne on heikko. Olen myös todennut, että on turhaa polkea enempää kuin minimi, joka riittää kunnon nousuun. Silloin nousukunto kestää pidempään ja kuten kaikki tietävät, kunnon noustessa on tekemisessä nautinto korkeimmillaan, aivan kuten osakepörssissä, nousukiidossa Wall Streetkin hymyilee.

Vietin pari viikkoa pienessä maasaikylässä Narokin laitamilla. Joka aamu kukot kiekuivat, lehmänkellot kilisivät, vuohet ääntelivät ja lapsi kolkutti savitalokaupan oveen, jonka lattialla nukuin lehmännahan päällä. Uni oli ollut hyvää, jos ihoni oli välttynyt hyönteisten puremilta. Jos nahkani oli hyönteisten puremien punaisilla pilkuilla, odotin pian hieman happamana aamuteen lämpiämistä savuisen keittiörakennuksen sängyllä. 

Yhteisen aamuteen jälkeen perheen työmies, Turkana-poika Sammy, lähti erityisestihänelle keitetyn maissipuuron voimalla taas yhdelle pitkällä taipaleelle kylän lehmien kanssa. Kolme kuukautta kylässä työskennellyt 16-vuotias Sammy oli jo ottanut yhteen cobrien, gepardien, hyeenojen, apinoiden ja ihmisten kanssa. Tilanteista hänet naarmuitta säästänyt rautainen keihäs oli väline, jota kävin silloin tällöin heittelemässä hänen ja perheen 7-vuotiaan pojan Zagayon kanssa. Ei, emme heittäneet kisaa pituudesta, jollaista rykäisyä selkäni ei vielä salli, mutta ilokseni totesin selkäni kestävän tarkkuusheittojen vaatiman vaatimattoman rykäisin. Päivällä saatoin kulkea vuohia paimentavien lasten kanssa kolmen perheen kokoisen kylän lähiseuduilla. Opin heiltä paikallisen luonnon monet metkut. Opin tuntemaan muun muassa syötävät kasvit. Päivällä saatoimme painia lasten kanssa, mutta en koskaan osallistunut räkä-sotaan tai kisaan, jossa yritettiin kulkea mahdollisimman pitkälle  hyppimällä lehmänlantakasalta toiselle. Olin huolissani, että jalkani likaantuisivat ennen lounasta, mutta se ei olisi haitannut, sillä perheen äitiä ei lainkaan haitannut se, että lapset juoksivat keittiöön syömään suoraan paskakasojen päältä.

Kymmenen maasaikylän päällikkö, isäntäni David, kutsui 7-vuotiasta poikaansa Zagayoa roistoksi. Kuinka olisin voinut olla olematta samalla aaltopituudella pojan kanssa, joka pissaa pulloon ja sanoo pikku siskolleen lääkärin määränneen sitä hänelle kaksi ruokalusikallista päivässä. Lääkäriä leikkinyt Zagayo rullasi Alinan myös pitkän viltin sisälle, kävi katkaisemassa puskasta pitkän piikin ja huusi siskolleen lääkärin tulevan. Monet nuoremmat lapset itkivät Zagayon vastaanotolla. Toisinaan joku kylän pienistä lapsista saattoi kieriä hänen toimesta läheiseen jokeen. Kyseenalaisin pojan tempuista oli Alinan terveen jalan heitetyllä puukolla suoritettu akillesjänne operaatio, jota lääkäri ei tylsän veitsen vuoksi onneksi saanut vietyä loppuun asti. Zagayo on kymmenen kylän tuleva päällikkö ja hän tuntee alueen puskat kuin omat taskunsa. Hän noukki pusikosta marjoja ja juuria minun syötäväkseni. Nyt Zagayon paremmin tuntien ja Davidin vaarista opiksi ottaneeksi saattaisin miettiä tulevaisuudessa tarkemmin mitä rohtoja Roiston menulla onkaan.

Keskipäivällä naiset lähtivät vedenhakuun läheiselle purolle, jonka kilometrin matka tuntuu huojennukselta kuivankauden 14 kilometrin vesimatkaan verrattuna. Jos David tunsi olonsa laiskaksi, hän sanoi puhelimessa olevansa kaupungissa tai kiertelevänsä pusikkoja minun kanssani, jotta välttyisi sovittelemasta kyliensä asioita. Toisaalta kävi hän joskus kaupungissa asioillakin ja auttoi muutamana päivänä kyläläisiä heidän murheissaan. Vapaa-ajalla hän etsi norsuja kanssani tai opetti minulle nuolella metsästystä, mutta useimmiten kulutimme aikaamme nurmikolla radiota kuunnellen ja jutellen niitä näitä. Kävimme paikallisessa aaltopellistä rakennetussa kirkossakin, jossa pidin spontaanisti puheen maailman uskonnoiden samankaltaisuudesta, mutta jossa ihmiset vain halusivat tietää mikä on nimeni ja mistä olen kotoisin. Kävin joka päivä myös pienellä pyörälenkillä ympäröivän savannin poluilla.

Kylä oli sähkötön siunaus. Tietokoneessani ei ollut virtaa, joten sain rauhassa lekotella tuntikausia kylän ihmisten parissa. Opin tuntemaan suuren määrän ihmisiä pienessä ajassa, sillä myös heillä oli aikaa pysähtyä ja lekotella.

Vipinää iltapäiviin saattoi tuoda Davidin minulle hankkima tyttöystävä tai tuttavallisemmin vaimo. Evelyn, kuvankaunis maasaityttö oli toisen kyläpäällikön 8-luokkalainen tytär. Keniassa kouluun mennään miten sattuu ja hän eli tosin jo kolmatta vuosikymmentä. Valitettavasti meillä oli aviokriisi jo ennen häitä: Evelyn oli varmasti alueen kauniimpia ja kalleimpia tyttöjä, eikä minulla olisi ollut riittävästi lehmiä maksaa myötäjäisiä hänen isälleen, mutta etenkin siksi, ettei hän juurikaan puhunut englantia, oli ujo ja pelkäsi minua. Minä peräkamarin poika taas olen naisia kohtaan kylmä kuin Siperian talvi ilman vodkaa. En näemmä osaa tarjota naisille vodkan kaltaista lisälämmikettä, jotta he tuntisivat olonsa lämpimäksi pohjolan juntin seurassa. Evelyn puolestaan oli minua kohtaan kylmä kuin Suomi ilman Golf-virtaa. Kuten kokemuksesta tiedämme, Suomen ja nykyisen venäjänmaan alueen ihmisten ottaessa yhteen talvella, ei kohtaamisessa romantiikka roisku. Kun minulle tarjotaan vaimoa, en voi olla ottamatta asiaa vakavasti, sillä olen itse aina ollut laiska tekemään mitään sen asian hyväksi. Olikin valitettavaa että Evelyn lähti muille maille emmekä me enää tavanneet.

David oli kuitenkin skarppi kaveri ja huomasi, ettei juttumme edennyt lainkaan ja kylään käveli Alice. Ei David häntä minua varten kutsunut, vaan hän oli Davidin vaimon sisko ja tuli vierailulle muuten vain, mutta David tajusi ilmeisesti heti, että nyt tärppäsi. Jo lukion neljännellä luokalla opiskeleva pehmeä linjaisen suloinen ja energinen tyttö pursusi intoa ja kymmenessä minuutissa olimme puhuneet äärettömästi enemmän kuin Evelynin kanssa muutamassa päivässä. Vaimon sisko oli siitä eteenpäin Davidin vahvempi vaimoehdokas.

Alkuillat vietin miesten seurassa nuotion äärellä, josta naiset kutsuivat meidät syömään avotulisen ja savuisen keittiön nahkaiselle sängylle suuren perheen pariin. Kertasimme päivän tapahtumat, vertasimme erilaisia maailmojamme ja odotimme vatsat kurnivina maissipuuroamme. Illat olivat yksinkertaisuudessaan kiireettömän raukeita. Painien jälkeen Zagayo käpertyi ympärilleni ja oli aina syvässä unessa viidessä minuutissa. Myöhemmin hivuttauduin hissukseni ulos Zagayon halauksesta, siirsin kamppeeni kaupan lattialle ja pistin tulpat korviini, jotta kylään yöllä tunkeutua yrittävät hyeenat ja niitä vahtivat koirat eivät herättäisi minua. Toivon myös, että punkeilla olisi tulevana yönä minua mehukkaampi uhri.

Rauhallinen elämäntahti, tutuksi tulleet ihmiset, mukavat illat keittiön sängyssä jutustellen ja kauniit vaimoehdokkaat olisivat voineet tehdä minusta valkoisen maasain.

Matkamies ei kuitenkaan ole matkamies ellei hän lähde ja jätä jäähyväisiä. Matkamiehen on tunnettava olonsa kotoisaksi kaikkialla, mutta pesäänsä hän ei voi rakentaa edes paikoista kodikkaimpaan. Jätin Damatin pikkuruisen kylän taakseni ja suuntasin takaisin kohti Narokia. Pienellä hiekkatiellä, jonka varrella ihmiset olivat kahden viikon aikana jo oppineet tuntemaan minut, sain osakseni runsaasti ”oleseri” eli jäähyväistoivotuksia.

Narokissa saavuin kuin toiselle vuosisadalle. Kuuden euron loistavassa hotellihuoneessani oli juokseva vesi, sähkö, suihku, pehmeä lakanoilla varustettu sänky ja kaakelilattia. Supermarketiin oli matkaa 50 metriä ja alakerrassa surffasin internetiin.

Olin jatkamassa matkaa seuraavana aamuna, mutta silmätulehdukseni oli levinnyt toiseenkin silmään ja päätin pitää lepopäivän. Maasaikylässä lapset sotivat syljellä, hyppivät ruutua lehmänpaskakasoissa, peseytyivät vain pakosta, painivat jatkuvasti päälläni ja silittelevät toistuvasti valkoisen miehen ihanaa tukkaa ja erikoista ihoa. Silmätulehdus ei jäänytkään ainoaksi matkamuistokseni maasaikylästä.  

David tuli kaupunkiin ja tapasimme hotellissani. Lähes kaikki muutkin Oleitokatin alueen ihmisistä olivat kaupungissa. Oli markkinapäivä ja seuraavana päivänä oli alueen kylien yhteinen naisten opetusseminaari. Naisille opetusseminaari oli oiva tekosyy kaunistautua. Miehet seisoivatkin kadunvarsilla hieman nyrpeinä, kun vaimot olivat kampaajalla tälläämässä itseänsä täyteen loistoonsa ja vaatteetkin oli uusittava yhteneväisiksi suurta hetkeä varten. Miehet kirosivat jokaista salonkiin ja putiikkeihin menetettyä vuohta ja lehmää. Tunsin kaupungilla enemmän ihmisiä kuin Naantalissa konsanaan ja oli ilo nähdä kaikkien tuttujen kasvot vielä kerran. Vain Sammy puuttui: hän oli paimentamassa lehmiä.

”No mitä mietit, otatko minut vaimoksesi?”, kysyi iloinen Alice. Hän oli ikävöinyt minua ja kun tiesi minun olevan lähdössä, ei pitkään epäröinyt vaan pureutui heti asian ytimeen. Lähdimme Alicen kanssa kaupunkikierrokselle.

Voi tuota energian määrää. Tyttö oli juuri kävellyt 20 kilometriä kotikylästään, jaksoi vaihtaa kuulumiset kaikkien ystävien kanssa, suurimman osan ajasta nauroi maireasti ja kaiken kukkuraksi talutti minua perässään kuin laiskaa koiraa. Välillä hän ei tiennyt minne oli menossa ja katse oli hapuileva, mutta seuraavassa hetkessä hän keskittyi taas täysin rinnoin uuteen tehtävään. Nautin katsella, kun nuori tyttö yritti hallita pursuavaa energiaansa.

Kierroksen päätteeksi menimme Narokin koulutustoimistoon. Alicen toimistolle ruikuttamaan oli painostanut hänen isänsä, joka ei enää suostu maksamaan hänen koulumaksujaan, oletettavasti siksi, että Alice oli torjunut tiukasti isänsä yritykset naittaa hänet jollekin vanhalle ukolle. Alice oli tuolloin vasta 14-vuotias. Hän käveli silloin samaan paikkaan mutta eri toimistoon ja sanoi ettei suostu isänsä naittamaksi. Viranomaiset estivät siten isän aikeet. Nyt Alice oli etsimässä avustusta ja mahdollisuutta suorittaa vielä jäljellä olevat ylioppilaskirjoitukset, sekä hakemassa syntymätodistusta, johon hän toivoi 17 vuoden ikää, jotta voisi saada sen toivomansa paikan koulunpenkiltä. Todellisuudessa hän oli 21-vuotias.

Iltapäivällä olisin voinut kutsua Alicen viettämään illan ja yön kanssani, johon hän olisi mieluusti suostunut, mutta tunsin olevani silmätulehduksen väsyttämä ja koin paremmaksi levätä yksin. Asiat menevät niin kuin ne menevät. Aamulla hyvin nukkuneena tunsin olevani valmis tienpäälle ja lähdin jatkamaan matkaa Narokista. Olisiko joskus kuitenkin parempi seurata älyä ja nytkin pitänyt jatkaa tutustumista kauniiseen ja fiksuun Aliceen sen sijaan, että alistuin tilanteen mukaiseen toimintaan? Taidan todella rakastaa kampeamista raskailla vuoriteillä.

Pyörän päällä keskityin taas kampeamiseen ja Alice oli lähes unohtunut ajatuksistani jo ennen hänen ensimmäistä puhelinsoittoaan. Paine polkimien alla oli huomattavan suurta. Olin sittenkin valinnut pienen vuoristotien yli Mau ylängön, sillä sadekausi oli ollut lepotauolla parin päivän ajan ja tie oli mudasta vapaa. 2500 metrissä lukuisten kuoppien yli ajaneena ja 900 metriä nousseena sain ajamisesta tarpeekseni. Päätin kysyä katolisen kirkon porttien ulkopuolella maleksivilta mieheltä, olisiko paikalla tarjota leposijaa.

Isä Barabara totesi, että meidän on käsketty pitää huolta toisistamme ja vierailija saattaa olla vaikka meille lähetetty enkeli. Kuumeisena kirkon vuoteessa pyöritty yö oli kaikkea muuta kuin enkelimäinen, enkä lähtenyt aamulla hieromaan persettäni C57-tien kuoppiin. Sen sijaan pyhitin elämäni levolle ja Isän apulaisen taivaallisille ruuille.

Illastin kovasti uurastavan Isän seurassa. Hän on kotoisin Tansaniasta, opiskellut teologiaa Itävallassa ja antanut elämänsä jumalan sanan levittämiselle Keniassa. Tuulet olivat pyörittäneet epävarman matkaajan taas mielenkiintoiseen paikkaan. Keskellä köyhää Keniaa söin maukasta lounasta modernissa kirjojen ja tietokoneiden täyttämässä pappilassa yhdessä elämänlangan jo aikoja sitten löytäneen miehen kanssa, joka normaalisti ruokailee yksin puisen pöydän ikkunan puoleisessa päässä. Jäykähkö tunnelma ei olisi voinut enempää poiketa maasaimaan savuisen keittiön yhteisöllisistä illoista. Uusi kotini hyvin hoidetussa puutarhassa, vihreällä ja viileällä ylängöllä oli täydellinen paikka sairastaa.

Valitettavasti lähdin liikkeelle hieman liian aikaisin ja myös seuraavana alamäkivoittoisena ajopäivänä en voinut kovinkaan hyvin, sillä vatsani löystyi päivällä pahasti ja oloni oli flunssainen. Matkamuistoja maasaimaasta.

Päätin lopettaa ajon hyvissä ajoin kun näin tienvarressa kyltin Yasha Majataloon. Minut otettiin vastaan golfmaila kädessä ja istahtaessani upeasti sisustetun pation pehmeälle sohvalle totesin hoitajalle majatalon taitavan olevan liian kallis. Tinkasin kansainvälisen hinnan alas paikalliselle tasolle, jätin turhaan kalliin lounaan väliin ja pyysin keittiöstä paria kananmunaa, joista aioin keittää edullisen ja ravitsevan lounaan höystettynä pyörälaukkujeni herkuillani.

Vastaanoton pullean ihanasti hemmoteltu Mary oli soittanut paikan pomolle ja kertonut hänellä olevan vieras Suomesta, joka ei kuulemma voi hyvin ja jolla ei ilmeisesti ole paljoa rahaakaan. Pomo Lydia oli huolissaan vierastaan ja päätti kävellä katsomaan onko hänen huoneessaan hullu vai huijari. Entisestään hän huolestui kun ei nähnyt pihalla autoa.

Hän koputti oveani ja kyseli kuulumiseni. Hän kiinnostui tekemisistäni ja pian olimme menossa illalliselle hänen taloonsa ja sain unohtaa tilatut kananmunat. Aids-orpoja ja yksinhuoltajaäitien lapsia omassa koulussaan kouluttava eteläafrikkalainen keitti maittavat ruuat ja söimme ne yhdessä suuren adoptoidun perheen kanssa. Katsellessani illalla lastenvideoita, oli minulla taas uusi perhe ympärilläni.

Aamulla en voinut vieläkään hyvin ja olin onnekas, että Lydia kutsui minut jäämään majataloon. Lydian luona vieraileva amerikkalainen vapaaehtoistyöntekijä Ashley tuli herättämään minut päiväunilta syömään. Kävelin nurmikon poikki juhlahuoneeseen, jossa sain osakseni raikuvat ablodit ja kolmikymmenpäistä vierasjoukkoa odotti notkuva herkkupöytä. Lydia oli innoissaan saapumisestani majataloon ja oli kutsunut kaikki tutut juhlistamaan minun tuloani heidän luokseen. Juhlien aihe oli mielestäni varsin erikoinen, mutta hauskaa oli. 

Aamulla en olisi malttanut nousta ylös Lydian äärimmäisen pehmeistä lakanoista, istua jälleen pyörän päälle ja polkaista pois tutuksi tulleen perheen parista. Lyhytaikainen olikin vauhdin hurma ennen jyrkkiä mäkiä. Tiheässä mäntymetsässä söin lounaaksi täysjyväleipää, manteleita, maitoa, hunajaa ja hedelmiä. Puin päälle sadetakin ja rullasin alamäessä kohti mustia pilviä. Päiväntasaajalle oli vain kivenheiton matka, mutta poljin vesisateisessa 11 asteen viileydessä. 

Naiset noukkivat vikkelillä käsillään teenlehtiä selässä olevaan suureen koriin. Miehet kaatoivat rehevää metsää uudeksi viljelymaaksi täyttämään alueen nopeasti kasvavan väestön vatsoja. Lapset kuluttivat aikaansa tehden pahojaan ja huudellen minulle tervehdyksiä ja rivouksia. Purot lotisivat, kukat kukkivat, ihmiset nauroivat ja maaseutu rehotti parhaassa loistossaan. Viljavaa ympäristöä ihastellessani en voinut olla ihmettelemättä miksi ihmiset ovat rehevistä puitteista huolimatta niinkin köyhiä. Harvat kuitenkaan juoksisivat kovalla maantiellä hikipäässä, jos silmissä eivät killuisi Euroopan eurot ja elintason kohotus. Seuraani oli liittynyt Robert, pitkä turkanaheimolainen, joka juoksi jo päivän toista lenkkiään. Hoikat sääret koskettivat hennosti maata, joka liukui hänen allaan kunnioitettavalla 20 kilometrin tuntivauhdilla. Miehelle ei ollut aikaisemmassa elämässä rahaonni potkinut ja hän oli päättänyt aloittaa juoksemisen 28-vuotiaana. Nyt 29-vuotiaana hän on juossut maratonin raskaalla reitillä kahteen ja puoleen tuntiin. Lahjakkuutta mieheltä ei siis puutu, sillä ennen Kapsabetiin tuloa hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta miten harjoitella. Tänäänkin hänen oli juoksulenkin päätteeksi etsittävä hanttihommia pienen kylän raitilta, jotta pystyisi maksamaan majoituksensa ja keittämään ruokansa pienessä harjoituskeskuksessa. Suomalaiset juoksijat olisivat hylänneet hänen lenkkarinsa jo katukaupassa, josta hän oli ne käytettynä ostanut. On vaikeaa uskoa, että 29-vuotias yritteliäs mies koskaan kohoaa tasolle, jolla saa ostettua särvintä maissijauhon joukkoon, sillä juoksijoiden taso Keniassa on huimaava. Vuoden 2009 sadan maailman parhaan maratoonarin joukossa oli noin 70 kenialaista.

Kapsabetissä vietän aikaani juoksijoiden parissa, joista monien vauhti lähentelee kansainvälistä tasoa. Itse vietän päiväni niin ikään harjoitellen, mutta silmissäni eivät killu eurot, vaan laiskana miehenä havittelen parempaa kuntoa vain, jotta matkaamiseni olisi helpompaa. Kapsabetia parempaa paikkaa kunnon kohottamiseen on vaikea löytää, sillä tuleehan täältä suuri osa maailman parhaista juoksijoista. Jos matkamies vain treenaa ja nauttii urheilijan elämästä paratiisissa, ei rahaonni potki ja pian minun onkin eurojen tähden taas palattava tienpäälle, jotta saan kerättyä uusia juttuja suomalaisten luettavaksi. 


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely