Kenia - Fillarisafari
Nairobissa meille jäi siis luppoaikaa odottaessamme lentoa kotiin ja teimme kymmenen päivän fillarisafarin Etelä-Kenian Maasaimaassa. Matkalle kohtasimme villieläimiä, maasaita, suon, vuoria ja vaativia teitä.
Nairobista ylös nousseessa pitkässä mäessä fiilikseni olivat poikkeavat, sillä ensi kertaa kolmeen vuoteen määränpääni oli lähtöpiste ja samalla matkan päätepiste. Ensimmäisen päivän iltana olimme 100 kilometrin päässä Naivasha järven rannalla.
Seuraavana aamupäivänä söimme ensimmäistä lounastamme kraatterijärven rannalla. Virtahevot kylpivät rannassa, seeprat pureskelivat heinää metsän laidalla ja vaaleanpunaiset flamingot lentelivät sinisellä taivaalla tyynen järven yllä. Koin ja näin Afrikan ensi kertaa niin kuin se Avarasta Luonnosta saatujen mielikuvien perusteella pitäisi kokeakin. Paluu arkeen oli nopea, sillä Afrikan hautavajoaman järviltä tie lähti kohoamaan ylängölle. Nousun jyrkkyys pakotti minut pitämään vaihteen keveimmällä ja yli kahdenkymmenen prosentin kuoppaisissa nousuissa jouduin turvautumaan putkelta runnomiseen kovalla teholla, eikä vauhtini silti noussut edes kävelyvauhtiin.
Ylhäällä 3000 metrissä ponnistuksistamme palkittiin upein maisemin, kun alas kumpuileva maaseutumaisema jatkui vuoristoiseen Helvetin Portin luonnonpuiston asti ja näkymän kruunasi 1300 metriä alempana oleva järvi, jonka rannalla ihastelimme eläinkirjoa vain muutamaa tuntia aiemmin. Ennen auringonlaskua saavuimme ensimmäiseen Maasaikylään. Ylängön viileydessä sijaitsevassa Sakutiekissä meidät otettiin vastaan lämpimästi, sillä turisteja kylä näkee harvoin ja pyörämatkaajaa hotellin 20-vuotias tyttö ei ollut nähnyt koskaan. Kenties samasta syystä sain ensimmäistä kertaa leikkiseuraa Keniassa, kun parikymmentä lasta kulkivat perässäni minne ikinä kuljinkin ja mitä ikinä teinkin sain kommenteiksi aina makeat naurut.
Pilvinen aamu oli kostea ja niin kylmä että aloitin päivän pitkillä ajovaatteilla. Edellisen päivän kovasta urakasta nokkiinsa ottaneet jalkani olivat kummissaan, kun ne joutuivat heti alkuunsa polkemaan ylös 20-30 prosenttista nousua. Sadekauden tuhoama tie oli syvän uurteinen ja aamusta mäet vielä jyrkkenivät ja tiukimmassa paikassa mustaa mutaa oli nilkkoihin asti. Onneksi olimme jo korkeimpien huippujen tasossa ja edessämme oli pitkä alamäki.
Alamäki osoitti jälleen kerran mitä ihmeitä vesi saa aikaan. Ylärinteen vihreillä vehnäpelloilla kasvu oli vielä kesken, keskirinteen niitetyn pellon viimeisiä heiniä söivät afrikkalaisittain lihavat lehmä, mutta alarinteellä piikkipuskat eivät tarjoa ihmisille ja eläimille muuta kuin harmia. Kuivuus tai paremminkin sateiden epätasainen jakautuminen on yksi suuria syitä Afrikan kehittymättömyyteen. Tällä alueella viljely onnistuu hyvin yli 2300 metrin korkeudessa, jossa sataa ympäri vuoden, mutta 20 kilometrin päässä alangon kuivalla puoliaavikolla maasait pystyvät hyödyntämään maan ravinteet, vähäiset sateet ja auringonvalon energiaksi ainoastaan paimentamalla karjaa, vuohia ja lampaita.
Narokissa palasimme takaisin Kenian tallatuille poluille ja samaan suuntaan kanssamme kulki kymmeniä turistiautoja. Pyöräilimme kohti kuuluisaa Maasai Maran kansallispuistoa, joka on maailman tiheimpiä suurten villieläinten keskittymiä ja Tansanian Serengeti kansallispuiston Kenian puoleinen jatke. Seitsemänkymmenen kilometrin päässä Maasai Marasta piikkipuskien ja hiekan keskellä eläimiään paimentaville punavaatteisille maasai paimenille kansallispuiston korkea ruohomaa on kuitenkin muisto menneisyydestä. Säännöllisin väliajoin kapean ja huonokuntoisen päätien molemmilla puolilla oli aidattuja pieniä kyliä. Viisikymmentä vuotta sitten tuskin monikaan maasai asui tällä todella kuivalla ja niukkaravinteisella alueella. Kansallispuistojen perustamisen ja niiden laajentamisen myötä maasait eivät saa enää asua Maasai Maran ja Serengetin alueella, jotka ovat alueen rehevimpiä laidunmaita, vaan ovat pakotettuja kuiville syrjäseuduille. Maasait ovatkin katkeria ja vihaisia eurooppalaisten ja Kenian “kaupunkilaisheimojen” riistettyä heiltä parhaat maat ja ovat pakottaneet maasaiden pyhimmän asian, karjan, etsimään vihreää tuohta nilkkoja repivien puskien seasta.
Maasait kunnioittavat luontoa ansiokkaasti ja heitä on kiittäminen siitä että Serengetissä ja Masai Marassa on vielä valtava eläinpopulaatio ja lajikirjo. He eivät tapa villieläimiä kuin äärimmäisessä hädässä tai nälässä ja harrastavat paimentolaisuutta viisaudella. Nykyisten hallitusten pyrkimyksiä rajoittaa maasaiden liikkumista ja maankäyttöä perustellaan usein eurooppalaisten vanhalla väitteellä maankäytön tehottomuudesta. Todellisuudessa maasaiden tapa sopii parhaiten alueen olosuhteisiin, sillä kuiva maa ei kestä jatkuvaa laiduntamista, vaan aavikoituu, jos karjaa ei siirretä aika ajoin uuteen paikkaan. Länsimaissa kestävä kehitys on kyllä muodikas tavoite, mutta maasaille se on elämää.
Käännyimme huonolta asvalttitieltä hiekkatielle, joka tulisi kiipeämään Lebeteiro-ylängölle. Puoliaavikon maisemat rikkoutuivat joenylityskohdissa, joissa kasvillisuus oli trooppisen vihreää. Kaatuneet puut ja tallotut pensaat osoittivat norsulauman vaeltaneen alueen halki lähimenneisyydessä. Ylängön yllä tummat pilvet saavuttivat kastepisteen ja kuiva luonto sai kaipaamaansa vettä päälleen. Puimme päällemme punaiset, kuin maasaiksi meidät pukeneet sadetakit. Mukaamme liittyi ryyppyreissulta kotiin palaava laiha, punasilmäinen ja kyrmyniskainen punaiseen vaatteeseen pukeutunut maasai. Vastaamme kävelleet lapset alistuivat miehelle, laskivat päänsä alas ja mies tervehti heitä koskettamalla heidän päätään oikealla kädellä. Hänellä on suuri perhe, 500 vuohta ja 250 lehmää. Maasaimaassa miehen mitta on karjan ja lasten lukumäärä. Rikas ja arvostettu mies pyysi palveluksistaan kuitenkin runsaasti rahaa, emmekä jääneet telttailemaan hänen pihapiiriinsä.
Seuraavan kylän ensimmäisessä talossa, täyttäessämme vesisäiliöitä, tuli kaksi nuorehkoa miestä juttelemaan kanssamme. Toinen, valtavan pitkä ja tumma mies osoitti kaukana laidunmaan laidalla olevaa mustaa mökkiä, jossa hänellä olisi tarjota majoitusta. Pääsimmekin sateen suojaan hänen itse rakentamaansa puumökkiin, kunhan olimme tinkineet yön muhkeasta hinnasta pois 90 prosenttia. Isäntä oli kuitenkin ilmiselvän tyytyväinen tingattuunkin hintaan.
Noin kolmekymppinen John asuu yksin mökissään, hänellä ei ole perhettä ja hän on työtön. Hän on koulutettu ja on työskennellyt aiemmin Kenian kansallispuistoissa, mutta nyt hän saa elantonsa keräämällä polttopuita lähimetsistä niin ikään nuoren, pitkän ja hoikan kohtalotoverinsa kanssa. Heistä aistii hyvin konfliktin, joka perinteisen maasaiyhteisön ja modernin kenialaisen yhteiskunnan yhdentymisessä on. He tietävät modernin maailman kehityksen, toimintatavat ja mahdollisuudet, mutta maasai-yhteisön kulttuurista tulleena eivät ole sulautuneet ja sopeutuneet siihen, vaan ovat ajautuneet takaisin omaan kyläänsä. He kertoivat olevansa vieraantuneet omasta kulttuuristaankin, sillä tieto ja heihin aivopestyt uudet uskomukset ovat vieneet heidän vilpittömän uskomuksensa maasaikulttuuriin arvoihin. He tuntevat olonsa tyhjäksi yksinkertaisessa ja paikallaan pyörivässä maasaiyhteisössä, mutta ulkopuolella he kaipaavat ihmisiä ja kulttuuria, jotka ja jonka he parhaiten tuntevat.
Aamulla John kuvaili edessä olleen tien monet mutkat, notkot ja risteykset sellaisella tarkkuudella, että tiesimme edessämme odottavan arvaamattoman tie. Kumpuileva maasto nostatti meitä pikkuhiljaa kohti ylängön korkeuksia ja matkalla Johnin kylää vierustaneet vihreät laidunmaat muuttuivat kuivaan harmauteen, kunnes ylempänä maisemaan ilmestyneet kitukasvuiset puut saivat Timon huokaisemaan kauneuden muistuttavan Suomen Lappia. Tie haarautui useissa kohdissa ja ainoaa relevanttia GPS-laitetta meille edustivat paikalliset asukkaat.
Saavuttuamme muutaman talon kylään, ei allamme olevasta pinnasta voinut puhua enää tienä, vaan reittinä, jonka paimenet ja harvalukuiset autot olivat kuluttaneet vihreään ruohomaahan. Ilma oli utuinen ja mahtavasti kumpuilevat loivat vuoret kohosivat edessämme. Minulle tuli epätodellinen olo keskellä kaunista hiljaisuutta, kun kaksi lastattua aasia köpötteli vastaan harjoitellulla säntillisyydellä, fiksusti askeleessa ja sulassa sovussa, aivan kuin ne olisivat olleet jonkin voiman ohjauksessa, vaikka paimenta en nähnyt missään. Hetken kuluttua huomasin vaahtosammuttimen kokoisen pojan juoksevan muutaman kymmenen metrin päässä vastakkaiseen suuntaan. Pojan paimenkeppi heilui holtittomasti ympäriinsä ja hänen askel ei ollut pysyä ryhdissään yli suurissa kumisaappaissa. Hän kulki eteenpäin kuin heiluva heinämies ja koko poika näytti vääntyvän makkaralle hänen katsottuaan olkansa ylitse meitä kohti. Hänen pysähdyttyään päättäväinen, mutta hauras ja epävakaa juoksu loppui odottavaan jäykkyyteen. Hän oli saavuttanut päämääränsä, suojan lammaslauman keskeltä ja piilon hänen isoveljensä selän takaa. Poikien isä ei varmastikaan ilahdu, kun isoveli kertoo kotona miten pikkuveli reagoi, kun kaksi valkoista matkaajaa polkivat pikkupaimenta vastaan. Noin viisivuotiaalla pojalla on edessä pitkä ja kivinen tie mikäli hän mielii maasaisoturiksi.
Kylästä polku tippui joen pohjalle, josta se lähti nousemaan jyrkästi ylös uutta huippua. Varsinaista polkuakaan emme enää nähneet, mutta käärmeen puremaan kuollutta vuohta olkapäillään kantanut mies neuvoi meidät yli korkeimman huipun. Kolmenkymmenen kilometrin päässä, kapean sillattoman joen takaa ja korkean mäenpäältä löysimme itävaltalaisten ylläpitämän erittäin syrjäisen sairaalan, jossa meitä päivällä oikealle tielle neuvonut mies oli töissä. Itävaltalainen lääkärinainen otti meidät vastaan ensin ihmettelemällä miten olimme tuohon syrjäiseen pikkukylään päätyneet, olimmehan ensimmäiset hänen näkemänsä matkailijat siellä ja lopuksi hän pelotteli, että suunnittelemamme reitti vaatisi viidakkoveistä ja maasaiopasta ja siitäkin huolimatta riskeeraisimme henkemme metsässä asuvien leopardien, viidakkonorsujen ja puhveleiden vuoksi. Yliopisto koulutetun, köyhien ihmisten hyväksi elämäntyötään tekevän älykkään naisen puheet eivät kuulostaneet kovinkaan fiksuilta. Jäimme yöksi sairaalaan majataloon.
Aamulla lääkäriaseman kenialainen ylläpitäjä kirjoitti meille ylös määränpäähämme Magadiin johtavan reitin varrella olevat kylät. Mies vakuutti matkan Magadiiin olevan mahdollinen, mutta todella vaikea.
Matkan helpoin pätkä, ensimmäiset kolmekymmentä kilometriä olivat nekin kuluttavia, kun äärimmäisen vähän ajettu taival nousi ylös alas pitkiä mäkiä. Matkan aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta en lakannut ihmettelemästä luonnon muuttumista jokivarsien viidakosta mäkien ylärinteiden kivikkoon ja ihastusta päivääni loivat myös kauniit maasai naiset ja heidän ujot tervehdykset, sekä heidän miestensä pitkän ja kapean vartalon aikaansaama hallittu, ryhdikäs ja taloudellinen kävely, josta huokui vuosituhansien aikana kehittynyt taito edetä.
Oma lukunsa ryhdikkyydessä ja ylväydessä olivat vuorten niityillä edenneet maasaisotilaat. Soturuus on perinteisesti maasaimiehen suuri saavutus ja sotilaat nauttivat yhteisön piirissä käsittämättömän suurta luottoa ja ihailua. Kova arvostus, luotto ja maasaisoturin koulutus saavat nuoret miehet kiihkeään ylpeyden ja rohkeuden tilaan, joka on tehnyt heidät pelätyiksi sotureiksi niin muiden afrikkalaisten heimojen kuin länsimaisten tunkeilijoidenkin silmissä. Sotilaille annetaan tehtävistä vaikeimmat. Heidän tehtävänä on muun muassa suojata omaa yhteisöä ja tehdä karjanryöstöjä muilta heimoilta, joka on tosin nykyisin pääosin vaihtunut kaupankäyntiin, vaikka ihmiset uskovat yhä, että kaikki maailman lehmät olivat alun perin maasaiden ja muut heimot ovat varastaneet ne heiltä. Aikanaan maasaiden 1400 kilometrin mittainen hallintoalue Itä-Afrikassa esti orjakaupan alueella ja pelotti pois muutkin tunkeilijat. Soturin teoista suurin on leijonan tappo, joka nostaa hänet julkkiksen asemaan.
Jatkuvan kyselyn avulla löysimme tiemme kylään, jonka jälkeisestä taipaleesta meitä oli peloteltu. Mausan markkinat olivat pienet, kolme naista istui suuren puun alla myymässä muutamaa kiloa kaalia, tomaatteja ja sipuleja. Mausassa odottamamme työ alkoi. Ei, emme tarvinneet etenemiseen viidakkoveistä, eivätkä leopardit tai norsut uhanneet meitä, mutta lihaksiamme rasitti jyrkkä ylämäki, joka oli kauttaaltaan jalkapallon kokoisten kivien peitossa.
Mausan jälkeiset purot joiden varrella aioimme telttailla olivat kuivia ja meidän piti jatkaa matkaa seuraavalle vedensaantipaikalle. Olimme jo alueella, joka ei ole koskaan nähnyt autoa. Ihanat maasai naisetkaan eivät tuottaneet enää pelkkää iloa, sillä he neuvoivat meidät kahdesti väärälle polulle. Mutkien kautta löysimme ylängön kielekkeelle, josta avautui näkymät Ewaso-suolle ja Tansanian puoleiselle Narok-järvelle. Näkymä 2000 metristä alas auringonlaskussa moniväriseksi värjäytyneelle villieläimien asuttamalle alangolle oli paitsi upea, myöskin helpotus, sillä pitkästä aikaa pääsin kartalle. Siitä kohdasta karttaa oli tosin kovin pitkä matka seuraavalle tielle.
Jouduimme laskemaan alangolle alas kivisen rinteen aasipolkua pitkin, jota sen vaikeudessa tosin pystynevät kävelemään ylös ainoastaan turboahdetut aasit. Reitti oli niin kivinen ettemme voineet ajaa lainkaan, vaan jouduimme nostamaan pyöriämme yli kivien. Kaikki kehonvoimat jouduimme jyrkimmissä kohdissa käyttämään painovoimaa vastaan, jotta pyörämme eivät olisi kierineet alas rinnettä. Piikkipuskat raapivat jalkoja ja alhaalla kohonnut lämpötila sai kurkun kuivaksi, sillä vettä asumattomasta ja kuivasta paikasta ei löytynyt ja sitä oli juotava maltilla. Parin tunnin kokovartalotaistelun jälkeen pimeys laskeutui maanpäälle ja villieläinten varalta jäimme telttailemaan pusikkoon. Jännitystä iltaan loi pusikoissa killuvat eläinten silmät.
Aamulla olin onnellinen, että ilma oli viileä ja taivas pilvinen, koska vesivarastomme oli huvennut kahteen litraan. Emme olleet vedenpuutteessa yksin, sillä pusikossa yön eläintensä kanssa viettänyt maasaimies tuli pyytämään aamuhuikkaa. Edellisen päivän rasitukset tuntuivat selässäni ja ranteissani ja ne tärisivät niissä harvoissa paikoissa, joissa jouduimme vielä käsihommiin. Pääsimme kuitenkin alangon aavikolla sijaitsevan Shompolen kaivolle ennen veden loppumista.
Kylässä peräämme tarrautui teinipoika, joka varoitti, että edessämme olisi suo ja vettä kaulaan asti. Kuivalla villieläimiä kuhisevalla arolla polkiessamme märkä suo tuntui kaukaiselta pelolta, mutta perässämme yhä juossut poika oli oikeassa. Pian työnsimme pyöriämme polviin asti upottavassa vedessä ja mutaisessa suossa.
Kolmen kilometrin mittaiselta suolta saavuimme hiekka-aavikolle. Tie oli kuin pehmeää hiekkarantaa ja jouduimme ajamaan sen sivussa keskellä piikkipuskia. Ennen Oloikaa minä väsähdin täysin, selkääni ahdisti ja hikoilin kovemmin kuin koskaan aiemmin. Lopetimme 37 asteen kuumuudessa polkemisen ja jäimme kylän aaltopellistä rakennettuun motelliin. Illalla kaivoin jokaisesta renkaasta pois kymmeniä aavikon puskien piikkejä, joista yksikään ei kuitenkaan ollut löytänyt tietään sisärenkaaseen asti.
Motellin sisäpihalla sanonta: ”maasai ilman kulttuuria on kuin seepra ilman raitoja”, koki täyttymyksensä. Nairobin läheltä kotoisin olevan kikuju-perheen ylläpitämässä vaatimattomassa, mutta herkullisen ruuan ravintolassa istui nuori maasai, joka jatkuvasti vinkkasi minulle silmää ja osoitteli ravintolan nurkassa olevien kaljakorien suuntaan. Hän patisti minua ostamaan hänelle elämän eliksiiriään. Mies edusti löysyydessään, leväperäisyydessään ja laiskuudessaan kaikkia niitä luonteenpiirteitä, joita maasaikulttuurista ei Avaraa luontoa katsomalla näe. Perinteisesti maasaiyhteisössä alkoholia, eli perinteistä hunajaolutta juovat ainoastaan kaikkein vanhimmat miehet ja pääasiassa vain juhlatilanteissa. Motellin ravintolassa kävi kuitenkin kova sanaharkka illan mittaan kun temperamenttiset punaisessa vaatteessaan, nuijat ja puukot vyötäisillään kulkevat maasait tulivat ostamaan olutta korikaupalla. Maasaiden törmäys modernin maailman kanssa on johtanut ongelmiin aivan kuten monissa alkuperäisyhteisöissä ympäri maailmaa. Maasaille kaljaa myyvän kikuju tytön puheet siitä, että lähes kaikki maasaimiehet ryyppäävät joka päivä ja lukuun ottamatta karjanmyyntiä jättävät kaikki työt naisille ja lapsille, ovat varmasti liioiteltuja, mutta tosiasia on se, että maasailla on edessään ankara haaste, jotta saavat käytettyä muuttuvan maailman mukanaan tuomat mahdollisuudet yhteisönsä hyväksi rappion sijaan.
Viimeiset 130 kilometriä Nairobiin olivat vaativia. Ylämäet ja vastatuuli söivät minusta viimeisetkin voimat ja Nairobista suuntasin mieluusti etelän sijasta pohjoiseen kohti kotia
