Matkalle
Kyynel valui alas vasenta poskeani. En itkenyt ilosta saati surusta, mutta hetki oli koskettava. En voinut kohdistaa koskettavaa hetkeä mihinkään tunteeseen tai asiaan. En tuntenut halua jättää mitään taakseni kotona, enkä kaivannut mitään Afrikasta, jonne olin menossa. Oli kuin en jättäisi mitään taakseni, enkä olisi menossa mihinkään. Ehkei hetki ollut edes tunne, sillä vaikka koin jotakin voimakkaasti, en tosiaankaan voinut kohdistaa hetkeä mihinkään. Oli lähtökiihdytys, en ollut vielä ilmassa, mutta vauhti oli jo niin kova ettei takaisin paluutakaan ollut. Kenties kyynel valui sydämestäni, joka tiesi, että oikea aika jatkaa matkaa oli tullut.
Koin hieman samoin yli 1.5 vuotta aiemmin, kun Etiopiassa valvotun yön jälkeen kävi selväksi etten voisi jatkaa matkaa ja olisi aika palata kotiin. En ollut pettynyt matkan keskeytymisestä, enkä iloinnut kotiinpaluusta. Silloinkin asiat olivat vain kehittyneet omaan luonnolliseen täyttymykseensä.
Vuonna 2005 sain päähänpistomaisesti idean pyöräillä maailman ympäri. Se tuli minullekin yllätyksenä, sillä en ollut koskaan aiemmin ajatellut sitä. Viime joulukuussa, en muista mitä kotonani tein, mutta yhtäkkiä täysin asiayhteydestä poikkeavana hetkenä tunsin, että on aika jatkaa matkaa. Tunne oli selviö. Vaikka olinkin aina jatkamassa matkaa, menneinä kuukausina olin miettinyt matkan jatkoa todella harvoin. Tuossa tyhjyydessä kehoni oli palautunut ja mieleni virkistynyt. Joulukuussa huomasin taas olevani matkalla kohti Afrikkaa. Vaikka tietoisella tasolla en todellakaan tiennyt olenko riittävän terve jatkamaan matkaa, todellisuudessa en enää miettinyt jatkanko matkaa keväällä vai en, vaikka lennon varaamista venytinkin. Asiat alkoivat rullaamaan eteenpäin omalla vaivattomalla painollaan.
Koneen oltua ilmassa joitakin kymmeniä minuutteja minulle tuli epäilevä tunne ensimmäistä kertaa sitten joulukuun, kun tiesin taas jatkavani matkaa. Ajattelin häviävän pienen hetken ajan olevani idiootti, joka jättää taas läheiset ihmiset jännittämään kotiin puolestani ja altistan itseni maailman riskeille. Pelko yritti kertoa, että olen hullu, joka valinnoillaan vain lisää kollektiivista tuskaa, josta me kaikki ihmiset kärsimme. Pian kuitenkin naurahdin. Mitä siitä vaikka olisinkin hullu, sillä sekin olisi vain yksi idea toisten joukossa, todellisuudessa asiat vain menevät niin kuin ne menevät.
Olin jo Nairobin lentokentällä, paikassa, josta tulin maitojunalla kotiin puolitoista vuotta aiemmin. Silloin jätin taakseni idean pyöräillä Etelä-Afrikkaan ja halki Amerikan mantereiden. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Olin palannut toimistooni ja työpöydälläni oli yhä kymmeniä tuhansia kilometrejä maantietä odottamassa kulkijaansa. Olin palannut Nairobiin suorittamaan tuota nuoren miehen päähänpistoa pyöräillä maailman ympäri.
Ensimmäisenä aamuna Nairobissa olin väsynyt pitkästä lennosta ja lähtövalmisteluista, minulla ei ollut tuttua jääkaappia josta ottaa nälkään ruokaa ja juomaa ja tavarani olivat täysin sekaisin, pyöräni palasina ja olin vieraassa kaupunginosassa kuin kala kuivalla maalla. Matkassani ei ollut ketään, jonka kanssa olisin yhteistoimin raatanut tieni tuttuun ja turvallisen tuntuiseen veteen. Tästä eteenpäin minun olisi yksin mietittävä, etsittävä ja valmistettava ruoka, pestävä pyykit, huollettava varusteet, tiskattava, pystytettävä leiri, mietittävä reittejä, valokuvattava, kirjoitettava, hoidettava nettisivuja…. Niin, ja siinä sivussa pitäisi polkea joitakin kilometrejä ja pidettävä huolta itsestäni niin etteivät tienpäällä tapaamani ihmiset vittuuntuisi minuun ensisekunneilla. Olin uudessa alussa ihmeissäni kuin keltanokka.
Tiedän kuitenkin, että ainut tapa sopeutua takaisin tienpäällä elämään on ottaa asiat rauhallisesti yksi kerrallaan niin, että antaa niiden tulla vastaan omalla painollaan. Niinpä aion viettää Nairobissa aikaa niin pitkään, kunnes tunnen taas sopeutuneeni matkamiehen elämään.
Puolentoista vuoden sairaslomasta huolimatta selkäni on yhä pienessä jumissa, enkä nuku säännöllisesti hyvin. Tunnenkin olevani kuin syysmyrskyyn matkalla oleva hentosiipinen perhonen. Toisaalta, jos minä odottaisin turvallista ja täysin ongelmatonta lähtöhetkeä, saisin siirtää ajatukseni afrikkalaistyttöjen peppujen taputtelusta hauta-arkun valintaan. Ajatuksen tasolla olen taas matkalla etelään, mutta en todellakaan tiedä päättyykö Afrikan matkani epätoivoon vaiko Hyväntoivonniemellä. Vaihtaen Bangkokin Nairobiin, voin vain todeta samoin kuin 4.5 vuotta aiemmin ensimmäisessä matkakirjoituksessani: Jokainen kammen kierros poispäin NAirobista on suuri plussa.
Minulla ei ole tarkkaa reittisuunnitelmaa Afrikassa, mutta aluksi suuntaan Maasaimaan kautta kohti Ugandaa ja määränpääni on Kapkaupunki.
