Kambodzha

Uudessa maassa meidät vastaanotti poikajoukko. Köyhimmät heistä kerjäsivät rahaa ja näkyvillä olleita ruokapussejamme ja paremmassa leivässä kiinni olleet koltiaiset tarjosivat erinäisiä palvelua. Emme ostaneet lauttamatkaa Sihanoukvilleen, taksimatkaa Koh Kongiin tai edes siivousvälineitä, joita pikkupoika kauppasi polkupyörästään, joka värikkäine moppeineen, luutineen ja rätteineen muistutti enemmänkin jättimäistä riikinkukkoa kuin fillaria ja oli kaiken lisäksi sen kokoinen, että satulalla istuminen oli nuorelle kauppiaalle ajankohtaista vasta vuosien kuluttua.

Sanotaan, että vajaa kymmenen vuotta aiemmin tältä rajalta astuminen Kambodzan puolelle oli kuin siirtyminen taivaasta helvettiin. Koh Kongin maakunta tunnetaan Kambodhzan ”Villinä läntenä”, kun taas Kambodhzaa kuvataan usein Aasian ”Villiksi länneksi”. Koh Kongin kaupunki on ollut pitkään eristyksessä huonojen tieolosuhteiden takia ja liikenne kaupunkiin on kulkenut pääasiassa ilmateitse ja meritse. Suhteellisessa eristäytyneisyydessä rikollisuus nousi alueen merkittäväksi elinkeinoksi ja laittomat metsähakkuut, villieläinkauppa, huumeviljely, rosvous, uhkapeluu, prostituutio ja huimat HIV infektioluvut loivat kaupungin pelottavan maineen.

Meitä eivät häirinneet uhat joista kaupunki oli kuuluisa, vaan iloinen, puhelias ja ystävällinen teinipoika, joka pyöräili vierellämme koko yhdentoista kilometrin matkan rajalta Koh Kongiin. Yritimme hiljentää pojan useasti, joko lisäämällä vauhtia kampiimme tai vaihtamalla puheenaihetta, jota poika pyöritti väsymättä lauttalippujen ympärillä. Hän vakuutti, että päätielle johtava tie oli läpipääsemättömässä kunnossa ja meidän ainoa vaihtoehto pääkaupunkiin pääsemiseksi olisi ottaa lautta satama kaupunkiin Sihanoukvilleen. En saanut käännettyä pojan mieltä kiinnostavimpiin aiheisiin, mutta saimme Damienin kanssa pojan ymmärtämään ettemme todellakaan aio pyöräillä lautassa. Poika ei siitä lannistunut, vaan alkoi kaupata lippuja minibussiin. Poika ei ajatellut asiaa aivan loppuun asti, sillä yli-innokkaana hän puhui itsensä pussiin, eikä meitä enää huolettanut ”läpipääsemätön” minibussilla liikennöitävä tietä. Sen verran mukava poika ja hyvä kauppamiehen alku uusi ystävämme kuitenkin oli, että hän sai puhuttua meidät yöpymään perheensä majatalossa.

Elämäntahti kaupungissa ei ollut sen läpi virtaavan Kah Bpow joen hiljaista liplatusta kiihkeämpää. Kuoppaisen ja pölyisen rantatien varrella naiset odottivat myyntipöytien takana seuraavia hedelmien ja virvokkeiden ostajia. Ravintoloiden kokit pitivät ruokiaan lämpimänä lisäämällä puita uuniin. Virvoitusjuomakauppiaat leikkasivat lisää jäätä juomiin, jotta seuraavakin asiakas saisi hetken helpotuksen lämmöltä. Vain muutama hurjasteleva moottoripyörä sai aikaan meteliä verkkaista siestaa viettävän ja keskipäivän auringossa paahtuvan pikkukaupungin elämään

Ensimmäinen esteemme ”läpipääsemättömällä” tiellä oli noin kaksi metriä korkea keskeneräisen sillan betoniseinä, jonka yli meidän piti nostaa pyörämme. Tietä oltiin kovaa vauhtia ehostamassa ja renkaitamme hivelevänä alustana oli monenlaista; sileää öljysoraa, tasaista hiekkatietä, upottavaa savea ja liukasta mutaa. Tie kulki harvaan asutulla maaseudulla, jossa kyliä oli vain joenylitys paikoilla. Harvalukuiset autot ja moottoripyörät kuljetettiin jokien yli paikallisesti tehdyillä losseilla. Yksi lautta oli tehty laudoista poikittain olevien soutuveneiden päälle ja sitä eteenpäin puski vanha autonmoottori, joka pyöritti pitkän ohjausputken päässä olevaa propellia. Ihailin jokaista lauttaa, niiden keksimiseen johtaneita ideoita ja niitä ohjaavien miesten hiottuja ohjaustaitoja.

Kylät olivat köyhiä ja eristäytyneitä ja niiden talot olivat rakennettu perinteiseen tapaan korkeiden puutolppien varaan, jotta ne olisivat suojassa tulvilta ja pysyisivät viileinä ilmavirran kulkiessa myös olkisen lattian kautta. Kylissä kiire ei näyttänyt painavan päälle kuten minulla mennä viikkoina ja päivittäisten askareiden lomassa ihmisillä tuntui löytyvän roimasti aikaa istuskeluun. Lauttakin lähti liikkeelle kiireettömästi vasta kun se oli täpösen täynnä. Saimmekin Damienin kanssa rentoutua ansaitusti pitkiä toveja kylien ravintoloissa. 

Kambodzhalaiset, erityisesti lapset nauroivat ja huusivat sydämensä pohjasta ja pitkään meidän poljettua heidän ohitseen. Puhvelin selästä, talojen alta, ojista, lätäköistä, puista, pyöränselästä, äidin sylistä ja muualta kuuluvat hello-huudot ja muut iloiset tervehdykset tulivat ihmisiltä joiden maalla on karmean verinen lähihistoria. Sisällissota on loppunut reilut kymmenen vuotta sitten ja vain 30 vuotta aiemmin maan 8 miljoonasta asukkaasta arviolta 1.3-1.7 miljoonaa kuoli Punakhmerien toimesta tai epäsuorasti tautien ja nälän johdosta. 

Neljässä päivässä saavuimme Kambodhzan pääkaupunkiin Phnom Pheniin. Muutaman päivän levon jälkeen Siem Reapiin polkaisu oli Damienille helppoa kruisailua tasaisella maaseudun asfaltoidulla tiellä. Minä tein helposta ja yksinkertaisesta tuskaista ja monimutkaista. Ensimmäisenä yhdeksänä kuukautena tienpäällä riitti, että vain poljin ja kuntoni kyllä nousi. Kambodzhassa olin jo niin hyvässä kunnossa, että tein ensimmäistä kertaa matkalla todella kovaa tehoharjoittelua, jotta kuntokäyräni jatkaisi kohoamistaan. Pitkästä aikaa tunsin jaloissani, keuhkoissani ja sydämessäni kuinka pahalta tuntuu pyöräillä maksimisykkeen tuntumassa. Kova rasitus ja sen jälkeinen lepo on ainoa lääke, joka saattaa saada minut kohoamaan polkupyörällä muutaman tuhannen kilometrin päässä olevalle 5200 metrissä sijaitsevalle Mount Everestin perusleirille.

Kova harjoittelu vaatii kovaa lepoa ja Angkor Watin maisemissa oli taas aika muutaman päivän levolle. Angkor Thomin antiikinaikainen (900-1200 jkr) kaupunkialue lukemattomine temppeleineen oli vaikuttava kokonaisuus. Minulla vähän lukeneella miehenalulla ei kuitenkaan ollut historiantuntemusta niin paljoa, että olisin ymmärtänyt ja pystynyt asettamaan Angkorin sivilisaation mahtavuuden sen aikaisiin mittapuihin. Ajan rapauttamat harmaat temppelit olivat silmilleni ja mielelleni liian kaukaisia asioita, jotta olisin jaksanut keskittyä niiden tutkimiseen syvemmin. Suuret temppelit ja taideteokset edustivat minulle vain jotakin vanhaa ja häviämässä olevaa. Angkor Wat on hindulaisten rakentama, mutta Kambodza on tänä päivänä suurelta osin buddhalainen maa. Damienin palkkaama opas selitti meille taideteosten edustamia tarinoita. Minulle täysin vieraasta maailmasta olevat asiat menivät täysin yli hilseen.

Rehellisesti sanoen minua ei juuri kiinnostaneet mitkään käärmeenmaidon lypsämis ynnä muut hindujumaltarinat. 

Ymmärsin vain sen, että kyseiset tarinat ovat olleet niiden luoneiden ihmisten todellisuudentajun mukaisia ja heille siten tärkeitä, yhtä tärkeitä kuin amerikkalaisille Hollywood-elokuvat. Temppeleiden seinät, portit ja patsaat ovat olleet ajan ihmisille sen aikaisia kirjastoja, kaitafilmejä tai digitaalisia formaatteja, joissa tarinat on kerrottu. Angkorin alueen suunnitelleet ja luoneet ihmiset ovat halunneet jotain entistä suurempaa, parempaa, toimivampaa ja inhimillisempää. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi heillä on täytynyt olla selvä ja vahva visio miten luoda kyseinen

sivilisaatio ja sen aikaan saaminen on vaatinut paljon työtä. Minä hahmotan maailmaa hyvin pitkälti urheilusta saamieni oppien pohjalta, koska vuosien varrella olen tuhlannut siihen suurenosan energiastani. Nämä muinaiset angkorilaiset hahmottivat elämäänsä kenties sukupolvelta toiselle kulkeutuneiden hindujumaltarinoiden kautta. Hienoa, että kaikki eivät tukeudu samaan jumalaan. 

Vaikka minä en tarinoiden sanomaa itselleni pystynytkään avaamaan, niin olen varma, että kun asettautuisin aloilleni, jättäisin pyöräni hotellille ja kävelisin rauhallisesti ympäri aluetta tutustuen taideteosten sanomiin, löytäisin tarinoista paljon viisaita ajatuksia, joista voisin imeä ja ymmärtää omaa pientä maailmaani paremmin ja kenties jopa hieman muuttaa omaa maailmankuvaani. Angkorin tempelit olivat kuin  Kanariansaarten rantakadut lippalakkipäisineen, t-paitaisineen ja vyölaukkuisine turisteineen. He saapuvat Kambodzaan lentokoneella ja usein näkevät Kambodzasta vain Angkor Watin. Viime vuonna Kiinanmuuri, tänään Angkor Wat ja ensi vuonna Hawaiji.

Tunsin itseni hölmöksi ihmisten joukossa, jotka olivat innokkaita valokuvaamaan ja vaikuttuneiden oloisia kuulemaan tarinoita Angkor Watin historiasta. Saivatko ihmiset vastauksia joihinkin heitä askarruttaneisiin kysymyksiin joita he olivat aiemmin pohtineet?

Ymmärsivätkö ja tiesivätkö he todella temppeleiden ja taideteosten tarinoita? Onko tarinoilla ylipäänsä sen suurempaa merkitystä kuin Aku Ankan tarinoilla? Olivatko he kaikki paneutuneet historiaan paremmin kuin minä? Miksi ihmiset kulkevat niin nopeasti, eivätkö he ymmärräkään ja malta pysähtyä ihmeellisyyksien äärelle?

Keräävätkö he vain pisteitä matkapäiväkirjoihinsa? Mikä merkitys tällaisilla historiallisilla paikoilla yleensäkin on, etenkin minulle? 

Vastauksien sijaan, pääni oli tulvillaan kysymyksiä. En odottanut Angkorilta mitään. Sain

Angkorilta ehkä parasta mitä se voi minulle tarjota. Se sai minut pysähtymään ja tarkkailemaan ympäristöä sekä omia ajatuksiani. Se oli Angkorin suurinta antia minulle. 

Siem Reapissa olimme Damienin kanssa molemmat sitä mieltä, että Aasian villilänsi Kambodhza ei ollut tarjonnut meille vielä nimensä veroisia seikkailuja ja päätimme polkea Laosiin päätien sijasta karttaan merkityllä polulla.

Päivämme alkoi polkemalla vielä kerran ohi upeiden Angkor Watin temppeleiden. Ison turisteille rakennetun tien päätyttyä emme osanneet valita oikeaa suuntaa monista poluista ja kysyimme neuvoa tienvarrella seisoskelleilta hyvää englantia puhuvilta nuorilta sisaruksilta. Kysyin tietä 40 kilometrin päässä olevalle Beng Melea temppelille, joka oli suunnassa jonne haikailimme.

Tyttö vastasi minulle: ”Ei herra, ei herra, se on hyvin kaukana.”

”Tiedän, mutta missä suunnassa se on.”

”Et voi ajaa pyörällä sinne saakka. Matkaa on ainakin 100 kilometriä”, tyttö jatkoi

”Kyllä kyllä, mutta voisitko kertoa missä suunnassa se on. Haluaisin yrittää voisiko sinne ajaa pyörällä.”

”Hyvä herra, ehkä sinun olisi nyt parasta palata Siem Reapiin ja vuokrata moottoripyörä. Se maksaisi ehkä 20 dollaria”

”Ei nyt ole rahasti kiinni, vaan haluaisin sinun vain kertovan minulle oikean suunnan temppelille.”

”Ei herra, se on hyvin kaukana.”

Tyttö ei suostunut kertomaan minulle suuntaa ja hän ajatteli meidän kenties olevan hieman hulluja.

Lopuksi sanoin: ”Ei se ole muuten hirveän kaukana, sillä olen pyöräilemässä maailman ympäri. Kiitos ja näkemiin.”

Tyttö sanoi vain: ”Aha, näkemiin.”

Aika usein kun minulta kysyttiin mistä olen tulossa ja minne olen menossa, vastasin olevani tulossa ”edellisestä kylästä” ja menossa ”seuraavaan kylään”. Ihmiset olivat varsin otettuja ja ihmettelivät kestävyyttäni ja voimaani. Jos kerroin olevani pyöräilemässä maailman ympäri, vastaus oli monesti tyyliä ”Aha”, sillä se meni ihmisiltä täysin yli hilseen, eivätkä he osanneet samaistua kokemukseen ja tajunneet lainkaan mitä minä puhuin.

Meidän piti löytää itse oikea suunta. Päädyimme metsän siimekseen. Damien polki helposti pehmeillä ja upottavilla metsäpoluilla kevyellä, leveärenkaisella ja jousitetulla maastopyörällään. Minä sain maksaa korkojen kera mukavasta elämästäni, eli runsaasta tavaramäärästäni ja kapeista renkaistani. Menoni oli todellista tervanjuontia, kun työnsin, raahasin ja vedin pyörääni pehmeässä hiekassa. Kun yritin polkea satulasta, ei kestänyt pitkään kun sain taas nieleskellä hiekkaa naama maassa. Kaaduin lukemattomia kertoja. Etenin 5 km tuntivauhtia. Kenkäni olivat täynnä hiekkaa ja varpaihini sattui. 

Emme tienneet mihin polku vei. Onneksemme saavuimme illan suussa pieneen kylään. Kylän keskustan löysimme alueen korkeimpien kookospalmujen alta. Lähiöt mukaan lukien kylässä ei ollut kuin muutama kymmenen puumajaa. Kylässä moottoripyörien sijasta ruuhkia aiheuttivat jaloissa juoksevat lapset, kanat ja koirat. Ympärillemme kerääntyi hiljainen ihmisjoukko. He antoivat meidän olla omissa oloissamme, mutta selvästi ihmettelivät mitä ihmettä me teimme heidän kylässään polkupyörillä. 

Jokaisessa kylässä on kuitenkin vähintään yksi puhelias ja ennakkoluuloton ihminen. Tässä kylässä meidät varjelukseensa otti kolmekymppinen sinkkumies, jonka puumajassa saimme yöpyä. Teimme yhdessä maittavan illallisen ja juttelimme niitä näitä, vaikka meillä ei yhteistä kieltä ollutkaan.

Illan päätteeksi mies otti kattoparrun välistä muutaman valokuvan hänen vanhemmistaan ja alkoi lähes hysteerisesti selittää jotakin. Ymmärsin, että hänen vanhempansa ovat jo kuolleet ja hänen käsimerkkinsä sai minut olettamaan, että he kuolivat väkivaltaisesti. Päiviä myöhemmin luin Robert Kaplanin The end of the Earth  kirjasta seuraavan Lyly nimisen nainen kertomuksen siitä mitä alueella tapahtui noin 30 vuotta aiemmin:

”He herättivät meidät joka aamu kello neljä. Joka aamu kovaääniset kiljuivat meidän korviimme: ”Angka kutsuu, Angka kutsuu sinut koulutukseen”. Angka oli järjestö joksi punakhmerit kutsuivat itseään. He olivat niin salattuja etteivät edes käyttäneet sanaa kommunisti. Kun he kutsuivat koulutukseen, he tarkoittivat, että jotkut meistä aiotaan tappaa kouluttaakseen toisia. Joka aamu he pistivät ihmiset riviin, josta valittiin sinä päivänä tapettavat ihmiset. Se oli normaali juttu. He pistivät sinut kaivamaan hautasi, solmivat kätesi ja katkaisivat pääsi kirveellä. Kaikki tapot tehtiin nuorten poikien toimesta. Nämä pojat eivät tienneet mitään muuta kuin sen mitä järjestön johtajat olivat kertoneet heille, sen että olisimme ihmisiä, jotka olivat pommittaneet poikia metsässä. Joka päivä minä ajattelin etten näe seuraavan päivän auringonnousua. Koulutustilaisuuden jälkeen me työskentelimme pelloilla keskipäivään asti. Sitten he sallivat meidän syödä seisoen riisiä ja vettä. Sen jälkeen teimme lisää töitä.”

En voinut olla yhdistämättä tarinoita orvon sinkkumiehen tarinoihin. Kenties hänen vanhempansa olivat yhdet heistä, jotka eivät koulutuksen nimessä enää nähneet seuraavan päivän auringonnousua.

Kylässä ei ollut valoja, joten elämänrytmi kulkee auringonnousun ja -laskun tahdissa. Heräsimme aikaisiin auringonsäteisiin ja kukonlauluun. Aamulla kukaan ei lukenut sanomalehtiä, vaan tieto kulki juoruamalla kylänraitilla. Odotin aamupuuron kypsymistä keittonurkkauksen tulisijassa, istuin talon tikapuilla ja seurasin kylän elämää. Oli kuiva kausi ja pelloilla ei ollut työtä, joten ihmiset heräsivät uuteen päivään verkkaisesti.

Aamulla tajusin ottaa renkaistani pois turhat neljä baaria painetta ja matkani jatkui entistä sujuvammin. Pitkä päivä vei meitä pienistä syrjäisistä kylistä toisiin. Ajoittain polkeminen oli rytmikästä tanssia mutkaisilla viidakkopoluilla. Toisinaan työnsimme pyöriämme pehmeässä hiekassa ja nostimme niitä yli juurakkojen ja kaatuneiden puiden. Tiheimmillään polku oli niin kapea, että polkiessakin piikikkäät kasvit repivät haavoja sääriini. Sadekaudella alue olisi pyörillä läpipääsemätön, sillä usein ainut puhdas reitti eteenpäin oli kuivuneiden purojen uomat. Suurimmatkin joet olivat kuivalla kaudella onneksemme niin kapeita, että pääsimme niistä polkemalla yli. Vain kerran joki oli niin syvä, että jouduimme kantamaan tavaramme ja pyörämme erikseen vyötärön syvyisen kovan virran halki.

Useimmiten emme tienneet millä kohtaa kartalla olimme. Silloin tällöin vastaamme käveli joku metsässä töissä ollut kyläläinen ja saimme heiltä oikean suunnan polkujen verkostossa toistamalla sanaa ”Spong, Spong, Spong.” Se oli ainoa kylän nimi joka oli merkitty alueen karttaan ja ainoa sana, joka meillä oli yhteistä paikallisten kanssa. Lähes aina ihmiset repesivät hymyyn meidän toistettua Spongia. Kuin ihmeenkaupalla me lopulta myös löysimme aina oikeaan suuntaan, tai, mistäpä sitä tietää minkälaisia ketunlenkkejä teimme pusikoissa.

Työnsimme pyöriämme riisipeltojen välisellä kapealla pientareella. Pienikin lipsahdus olisi kaatanut meidät jo kuivuneeseen, mutta vielä mutaiseen peltoon. Pitkän metsätaipaleen jälkeen näimme vihdoin avaraa maata ja sen luoman horisontin laidalla korkeita kookospalmuja. Vetemme ja ruokamme olivat vähissä, mutta tiesimme tulevamme vihdoin ihmisten ilmoille. Spong oli kuin mikä tahansa pienistä kylistä. Kyselimme käsimerkein ensimmäisen talon isännältä ruokaa. Kauppaa kylässä ei ollut, mutta hän kutsui meidät syömään. Mies keitteli avotulella itse viljelemäänsä riisiä ja jotakin kasvista. 

Söimme aterian hänen viisipäisen perheen parissa talon bambusta punotulla lattialla. Seinillä oli avustusjärjestöjen julisteita, jotka kuvin

valistivat hygienian tärkeydestä. Perheessä oli ilo ylimmillään, kun nappailin kuvia heistä ja näytin tuloksia digitaalisen kameran näytöltä. Miestä jäi selvästikin askarruttamaan jokin asia ja lähtiessäni hän kysyikin voisinko antaa hänelle kuvan kameran sisältä, esittäen samalla saippuakotelon valokuvaa ja demonstroimalla valokuvan ulosvetämistä. Minulla oli kova selittäminen ja näyttäminen, että kuva on muistikortin sisällä eikä ykkösiä ja nollia saa vedetyksi ulos.

Samata iltana saavuimme toiseen pieneen kylään. Olin juuri kysynyt olisiko heillä pesupaikkaa, kun alkoi sataa. Repisin vaatteet nopeasti pois ja suuntasin päinvastaiseen suuntaan kuin muut eli sateeseen ja räystään alle suihkuttelemaan. Tanssin kuin kukaan ei katselisi. Nautiskelin viileästä suihkusta kuin en olisi ennen vettä nähnytkään. Suihkun jälkeen soitin mp3 soittimeni pienistä kaiuttimista hetkeen täydellisesti soveltuvan 

Beatlesin Hard days night kappaleen. Luulin musiikin olevan uutta kylässä, josta lienee seuraavaan sähköjohtoon vähintäänkin kymmeniä kilometrejä. Pian minua pistettiin kuitenkin halvalla, kun joku alkoi soittaa paikallista poppia akkuradiosta, joka oli liitetty koko kylän kattavaan kimeään kovaääniseen, jotta kaikki saivat nauttiakseen. Lopetin lähetyssaarnaajan hommat ja pakkasin vaatimattoman soittimeni häpeillen takaisin laukkuuni.

Makasin puun antamassa puolittaisessa varjossa. Sininen taivas ja valkeat palleroiset pilvet pyörivät silmissäni. Damien huusi kaukaa, että hän uskoi löytäneensä oikean polun eteenpäin. Lämpötila oli yli 35 astetta ja ajattelin, että harvoin sitä tulee oltua kuumeisena tukalammassa paikassa. En tiennyt mihin olimme menossa, minulla oli ruuaksi vain kuivamuonaa ja vesikin alkoi olla vähissä. Voimani olivat kovin vähissä, mutta minun oli vain edettävä. Mikäs siinä valittamaan kun ei ollut vaihtoehtoja. Nousin ylös, unohdin tilanteeni ja keskityin vain etenemään. 

Pysähdyimme pienen polun varteen ihmettelemään suurta metallista kylttiä, joka ei lainkaan istunut maaston tunnelmaan. Käännyimme ympäri ja luimme kyltistä ranskalaisten putsanneen alueelta miinapellon vain puolta vuotta aiemmin. Olimme siis ajaneet alueen halki, joka vain puoli vuotta aiemmin oli miinapelto. 

Kun vain hylkäsin ajatuksen siitä, että olen sairas ja en antanut huomiota kivulle, oli eteneminen pienellä, tuntemattomalla, kuumalla ja tahmealla kinttupolullakin loppujen lopuksi niin kivaa, että olin kaikesta huolimatta tyytyväinen etten polkenut miinaan. Lopetimme polkemisen kuitenkin heti seuraavaan kylään, josta löysimme perheen, joka piti minusta hyvää huolta. Sain oman puumajan, jossa levätä yön ja aamulla olin taas terve.

Tie leveni niin, että näimme ensimmäiset vesipuhvelivankkurit pitkästä aikaa. Fiiliksemme alkoi nousta, sillä tiesimme Mekong-joen lähestyvän. Meitä jännitti enää se saavummeko Mekong-joelle oikeassa paikassa, Stung Treng kaupungin länsirannalla. Kysyimme ihmisiltä suuntaa kymmeniä kertoja menneiden päivien aikana, mutta yksi tapaus jäi erityisesti mieleeni. Olimme tienristeyksessä keskellä avointa ja osittain hakattua metsää, jo lähellä tien loppua ja määränpäätämme Mekong-jokea. Olimme iloisia kun näimme tytön pyöräilemässä metsässä. Uskoimme hänen tietävän oikean suunnan. Huutelimme hänelle Stung Trengiä ja hän pysähtyi, mutta ei huutanut meille takaisin. Hän käänsi hitaasti pyöränsä ja alkoi pyörällä meitä kohti. Olimme varmoja, että hän tulisi neuvomaan meitä.

Tämä aamupyjamaan ja aurinkohattuun pukeutunut suloinen teinityttö ajoi metrin päästä ohitsemme silmiimme katsomatta ja kauniin Mona Lisa-hymyn värähtämättäkään. Koko ajan toistelimme Stung

Trengiä ja yritimme kaikilla tavoin elehtiä, jotta hän noteeraisi meidät, mutta hän vain jatkoi menoa kuin hidastetusta filmistä ja sadan metrin päästä hän kaartoi takaisin metsään. Oli kuin hän ei olisi nähnyt meitä lainkaan. Voi olla, että tyttö oli hieman peloissaan, kun kaksi mutaista äijänkörilästä huutelee hänelle keskellä metsää, mutta miksi hän kääntyi ja tuli luoksemme, mutta ei pysähtynyt tai puhunut? Hetkessä oli epätodellinen tunnelma. Naurahdimme Damienin kanssa ja jatkoimme oma-aloitteisesti suuntaan, joka lopulta johti meidät oikeaan osoitteeseen Stung Trengin venelaiturille. Juodessamme kylmiä virvoitusjuomia venelaiturin kahvilassa, olimme väsyneitä, mutta tiesimme, että retkemme Kambodzhan tiettömällä taipaleella oli hetkeksi tyydyttänyt seikkailun halumme. 


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Fillareilla Virossa

Brasilia

Burundi-Tansania

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Argentiina-Chile

Argentiina

Uganda

Lämmittely