Meksiko


Hän kulki halki himojen kaupungin kysellen


Mitä on sellainen Rakkaus

joka satuttaa olemassaolollaan

ja polttaa poissaolollaan

- Kuule, rakkaus

se ainoastaan kykenee sydämesi särkemään,

sanoi vanhapiika

ja työnsi uuden neulan voodoo nukkeensa

Se syntyy halusta ja kuolee kyyneliin

- Niin, rakkaus

se tekee sinusta köyhän ja katkeran

lannistuneen kerjäläisen, kuiskasi koditon

otti pitkän kulauksen ja irvisti

Se kukoistaa kesän ja kuihtuu syksyyn

- Viimeistään rakkaus

saa sinut puolustautumaan ja hyökkäämään

vihaamaan ja murhaamaan, virnisti vanki

käsiensä känsiä mittaillen

Se sytyttää sielusi, silmäsi sokaisten

Yö saapui eikä uni tullut

kysymykset polttivat yhä kulkijan mieltä

eikä mieli antanut sydämelle rauhaa

- Mitä on Rakkaus?

Kuului kuiskaus tähtitaivaalle

- Kun himo ja halu ovat poissa

etkä etsi voittoa, etkä pelkää häviötä

hyvän ja pahan kadotessa hyväksyntään

ja minuuden sulaessa myötätuntoon

Silloin Rakkaus on

ja ymmärrät vihdoin

ettei mitään muuta koskaan ollutkaan

Kuu katseli korkealta ja hymyili

kun yö peitteli kulkijan sametillaan

Pian hän nukahti käsivarsille elämän

sydän rauhaa sykkien.

- Juhani

On totta, että pyöräni päällä voisi olla vähemmän tavaraa. Olisin iloinen, jos pyöräni päällä olisi vähemmän tavaraa. Jokaisella laukuissani olevalla tavaralla on kuitenkin todellinen käyttötarve. Lähdettyäni ulos ystäväni talosta San Diegossa, tarkastin normaalin kahden kerran sijaan noin kolmesti, että kaikki tarpeelliset tavarani ovat matkassa mukana, sillä olin talossa yksin ja ystävälläni oli avain. Vedin syvään henkeä lyödessäni oven kiinni ja polkaisin Meksikon rajalle 25 km päähän.

Monen tapaamani amerikkalaisen mielestä tulisin kuulemma tapetuksi Meksikossa. Ensimmäistä kertaa minut tapettiin Malesiassa, kun kerroin meneväni Indonesiaan. Opin matkalla, että naapurimaat ovat maista kauheimpia ja vaarallisimpia. 

Tijuanassa palasin takaisin kehitysmaiden maailmaan. Sähköjohdot kiemurtelivat villisti tolpista tolppiin ja taloihin. Roskia pöllysi tiellä. Kadunvarsia elävöittivät kävelijät, katukauppiaat ja vaunuravintolat. Poliisit ohjasivat minut oikeaan suuntaan hymyillen. Hymystä huolimatta polkaisin väärälle tielle. Moottoritien tulliportin poliisit eivät enää hymyilleet minulle, vaan käännyttivät minut takaisin päin, koska tiellä ei saanut pyöräillä. Nostin pyöräni yli moottoritien aitojen. Kannoin pyörät ja laukut erikseen alas kivikokoisen rinteen ja päädyin pieneen merenrantakaupunkiin, josta ei kulkenut tietä suuntaan, johon olin suunnitellut kulkevani. Kiertoreitti pienellä tiellä olisi ollut todella pitkä. Jäin miettimään mitä tehdä.

Pyysin vettä hämyisestä pajasta kaupunginlaitamalla. Istahdin miesten seuraan verstaan edustalle ja kyselin mitä tietä pääsisin eteenpäin. ”Edestä olevan sillan kohdalta pääset moottoritielle”, mies kertoi minulle.

”Poliisi juuri kielsi minua ajamasta siellä”, kerroin miehelle.

”Vitut poliiseista”, hän vastasi.

Niin, vitut poliiseista, hymyilin. Jatkoin sillalle, kiersin tulliportin huomaamattomasti, kannoin tavarani yli aidan ja jatkoin matkaani moottoritiellä. Tyynenvaltameren viileä myötätuuli henkäisi matkaani helppoutta. Pohjoiseen kaimaan verrattuna Meksikon Kalifornia vaikutti kovin nuhruiselta ja köyhältä. Tienvarrella poika talutti aasia ja tyttö halasi pölyistä mollamaijaa. Poljin ohi usean suuren hotellin, jotka vaikuttivat täysin tyhjiltä. Huumesota on karkottanut turistit Kalifornian niemimaan aavikkoiselta rannikolta. 

Pysähdyin pitkän, hitaalla askeleella moottoritiellä vaeltavan takkuisen  miehen vierelle kysyäkseni pääsisinkö viereistä pikkutietä pitkin seuraavaan kaupunkiin. En saanut vastausta, sillä hän ei edes tiennyt mihin oli itse menossa. Noin nelikymppinen mies kertoi olevansa kotoisin kaikkialta. Tiesin hänen kuitenkin olevan amerikkalainen.

Hän vain käveli. Oli kävellyt jo pitkään. Kenties vuosia. Hän ei ollut menossa mihinkään. Kunhan käveli. Kotona hän oli ollut hukkumaisillaan kärsimyksensä aaltoihin. Hän jätti kotipesän myrskyt taaksensa ja lähti kävelemään kohti tyyntä ulappaa, tietämättömänä siitä, että myrskyisinkin meri on pinnan alta aina tyyni, eivätkä aallot lakkaa koskaan liplattamasta.

Hän sanoi, että minulla näyttää olevan hyvä tapa elää. Elämäntapa irti länsimaisesta materiaalista, halusta, kiireestä, suorittamisesta ja pätemisestä. Hänellä itsellään ei ollut edes reppua selässä, tupakka paloi sormien välissä ja taskuista pullotti jotakin. Hän kertoi minulle, ettei ole koskaan halunnut mitään muuta kuin soittaa musiikkia ja olla muusikko.

Tuhannet kilometrit olivat rasittaneet hänen kehoaan. Hänestä oli sulanut pois kaikki turha paino. Vuodet ilman työtä olivat vähentäneet hänen omaisuutensa housun taskuihin mahtuvaan. Kaikki mitä minä hänessä enää näin oli halu. Halun olla jotakin muuta kuin mitä hän on nyt, halun olla jossakin muualla kuin missä hän on nyt. Halu olla muusikko liikutti häntä edelleen kohti tulevaisuuden harhaa.

Kalifornian niemimaan pohjoisosan suurten kaupunkien välisen tien liikenne hiljeni tien kaarrettua joitakin kilometrejä kohti sisämaan aavikkoa. Päätin kokeilla espanjan opiskelua pyöräillessäni audio-tallenteen avulla. Yllätyksekseni se onnistui ja suureksi yllätyksekseni opin myös Espanjaa. Pyörällä maailman ympäri suoritukseni eteni ja sain hyödynnettyä tunnit kehittämällä itseäni opiskellessani uutta kieltä! Kuinka tehokasta! 

Kaikesta huolimatta seuraavana päivänä, yhden päivän opiskelukokemuksien jälkeen kuuntelin toistolla jälleen vain omien ajatuksieni tallenteita. Minulle oli liian raskasta opiskella kieltä tietoisesti ja pyöräillä samalla. Tuntui luontevammalta olla opiskelematta kieltä sen enempää tallenteista tai papereista ja oppia sitä vain omalla painollaan elävissä tilanteissa.

Kun palasin autolla takaisin samaa tietä, jolla opettelin Espanjaa pyöräillessäni, olin kuin uudessa maailmassa. En muistanut paljokaan tienvarsilta. En pystyne olemaan läsnä yhtä aikaa sekä pyöräilyssä, ympäristössä, kehossa, että uuden kielen opiskelussa. Kuinka tyhmää tehostaminen onkaan! Opiskelin espanjaa, jotta saisin enemmän irti matkailusta, mutta opiskellessani en matkannut!

Mutta mitä saan siitä, että olen pyöräilessä hiljaisesti läsnä tarkkailen ympäristöä ja sitä mitä kehossani ja omassa mielessäni tapahtuu. En mitään. En kerta kaikkiaan yhtään mitään. Se ei lisää itseeni mitään. Niistä hetkistä en saa jotakin, mitä esitellä treffeillä tai työhaastattelussa. Kuinka täydellistä!

Niistä hetkistä pyöränpäällä kun tarkkailen ja vain olen, ei kasaudu tietoa, ideoita ja näkemyksiä, jotka rakentaisivat identiteettiäni. Olen vain sitä mitä olen. En luo sitä mitä haluaisin olla. Niissä hetkissä en tee mitään sen vuoksi, että siitä olisi minulle hyötyä tulevaisuudessa. On vain pyöräily, nyt ja tässä. Se on kuin toisenlainen olemisen ja elämisen tila siitä, johon olen oppinut ja johon minut on myös opetettu. Se on kuin toisesta maailmasta. Se on tästä maailmasta!

Kuinka helppoa onkaan toteuttaa idea maailman ympäri pyöräilystä! Kuinka vaikeaa onkaan pyöräillä maailman ympäri!

Kaukana seuraavassa, pienten aavikon puskien peittämässä pölyisessä ylämäessä näin pyörää taluttavan matkaajan. Ajoin hänet kiinni, tervehdin ja kysyin mitä kuuluu. Tunkkaiselta haiseva, kyrmyniskainen, auringon polttama, hitaan ja väsyneen oloinen pyöreäposkinen nuorimies vastasi: ”Hei! Olen typerä saksalainen. On tyhmää pyöräillä aavikon halki kesällä.”

Kun Mathiaksen vastaus tuli kaikesta näkyvästä tuskasta huolimatta ironisella huumorilla, en voinut olla nauramatta. Hän oli minua muutaman vuoden nuorempi puutarhuri, joka oli säästänyt rahaa toteuttaakseen unelmansa pyöräillä Alaskasta Patagoniaan. Hän ilmoitti olevansa minulle kateellinen. Hänkin haluaisi vain matkustaa ilman työntekoa ja vailla vastuuta. Hän pyöräili joka päivä pitkiä päiviä. Matkan varrella häntä kiinnosti erityisesti historialliset rakennukset.

Edessämme oli sama tie. Vietimme iltapäivän yhdessä ja nukuimme samassa hotellissa, mutta emme päätyneet jatkamaan matkaa yhdessä, koska tunsin että minun on aika levätä, enkä halunnut polkea hänen massiivisia päivämatkojaan. Mathias ei voinut ymmärtää miksi pysähdyin pitämään lepopäivää tienvarren piskuiseen ja pölyiseen kylään. Hän kysyi mitä voisin tehdä siellä? 

Ja kuinka rikas päivä olikaan. Pyöräilypäivinä rasitus ja eteenpäinmeno vievät luonnostaan suuren huomion. Lepopäivinä on mahdollisuus pysähtyä pienille asioille. Hoidin rutiineja hitaalla tahdilla pesten pyykkejä, kirjoittaen, venytellen ja käyden kaupassa. Tein pyörälenkin alueen pienillä ja mutkaisilla maaseudun teillä, jotka olivat täynnä yllätyksiä ja vei minut uusien ihmisten pariin. Illalla kävelin pääkadulla. Kun en ollut menossa mihinkään, minulla oli aikaa pysähtyä, kokea, maistaa, haistaa, kuulla ja tuntea. Rutiinitkin voivat välttämättömän pahan sijaan olla nautinto. Matkalla kaikki on mielenkiintoista ja kaunista, eivät ainoastaan nähtävyydet. Kun sen ymmärtää, arki on juhlaa ja rutiinit taidetta, rajat hälvenevät, hyvä ja paha sulautuvat yhteen, eikä kaunis erotu rumasta.

Ilman lepopäiviä tuo luonnollinen kirkkaus saattaa kadota etenemisen rasituksien aiheuttamaan tahmeuteen. Paikoista, asioista ja ihmisistä saattaa tulla objekteja, joita kohden tahmeudessa edetä ja joiden saavuttamisen ilosta saa pienen muistutuksen tuosta kadonneesta kirkkaudesta. Tahmeus kangistuttaa kulkijan omiin tottumuksiin: kyky nähdä ja omaksua uutta ja taito antaa vanhojen turhiksi käyneiden tottumusten jäädä unholaan katoaa. Maailmasta ja elämästä tulee ulkopuolisia asioita, joita omistaa ja joilta saada jotakin. Väsymys ja vitutus katoavat enää vain oman idean alle siitä, että matkaaminen on sitä mitä olen aina halunnut tehdä: vapauttavaa, kaunista ja avartavaa. Samaan aikaan yksi uskoo yhä vakaammin, että hienointa matkaamisessa ovat historialliset rakennukset, luonto, ihmiset, kulttuuri tai mitkä lie asiat, vain siksi, että saisi antaa merkityksen ja tarkoituksen omalle paskalle elämälleen, jossa ei ole aavistustakaan siitä missä ja miten on.

Kuinka helppoa onkaan toteuttaa idea maailman ympäri pyöräilystä! Kuinka vaikeaa onkaan pyöräillä maailman ympäri!

Toiveenaan muutama lantti: lierihattuiset, kauluspaitaiset ja viiksekkäät sombrerot kulkivat laulamaan ja soittamaan kitaraa pöydästä toiseen. Minua ruokatilauksessa avustanut mies käy sytyttämässä hämärään ravintolaan loistelampun, jotta näen syödä pullean ja suloisen isoäidin minulle valmistamia papu-tacoja. Kikkarapäinen, pienikokoinen, hoikahko, mutta pyöreäposkinen pikkurikollisen oloinen ja auttavainen Javier alkaa puhua minulle.

Hän on entinen huumekauppias ja on viettänyt muutaman vuoden Yhdysvaltojen vankiloissakin. Elämä vankilassa oli kuulemma kovaa, vaikkakin monella tapaa opettavaista. Hän naurahti oppineensa oikein taitavaksi paperilennokkien valmistajaksi. Elämä vapaanakin on kuulemma hankalaa ja ikävä polttelee hänen sydäntään. Hänen vaimo ja lapset jäivät Yhdysvaltoihin, jonne hän saa palata vasta parin vuoden kuluttua. Rikollisen taustansa vuoksi hänen on vaikea löytää töitä kotimaassakin, mutta on saanut pienipalkkaisen työn paikalliselta pellolta kotikylässään. Huumekaupoista hänelle jäi 500 000 dollaria säästöjä Amerikan puolelle, mutta hän vaihtaisi sen kaiken pois, jos pääsisi takaisin perheensä pariin. Hän on oppinut perheen olevan elämän tärkein asia. 

Amerikan huono työllisyystilanne on ajanut suuren joukon meksikolaisia takaisin kotimaahan, sillä kun Amerikassa ei ole työtä siellä ei ole mitään: ei ruokaa, ei ystäviä. Meksikossakaan ei ole rahaa, kun ei ole työtä, mutta ystäviä ja papuja kylläkin. Sombrerotkin soittivat pääasiassa tyhjätaskuisille masentuneen oloisille miehille, joilla oli rahaa enää vain olueen ja aikaakin vain haaveille.

Osa Javierin puheesta katosi sombrerojen sointuihin ja osaa hänen vankilan slangistaan en ymmärtänyt. Ei ollut niin väliä, vaikka en kuullut ja ymmärtänyt kaikkea. Kuuntelin kuitenkin. Hänellä oli paljon kerrottavaa. Ennen Javierille tärkein asia oli raha, nyt perhe. Ennen hän teki kaikkensa, jotta sai rahaa. Nyt hän tekisi kaikkensa, jotta näkisi perheensä. Minkä eteen hän tulee tekemään kaikkensa, kun jälleentapaa perheensä? Vai oliko se sitten siinä?

Tyynenmeren rannikon kostean raikkaasta ja viileästä aamusumusta lähdin nousemaan kohti niemimaan sisäosien aavikkoa. Tilanne oli varsin nurinkurinen, sillä mitä korkeammalle kohosin, sitä kuumemmaksi päivä muuttui. Koin konkreettisesti kehossani Alaskasta etelään virtaavan kylmänmerivirran ihanan tuulahduksen asteittaisen heikkenemisen. Iltapäivään mennessä lämpötila oli noussut jo 20 astetta ja vesipulloni tyhjenivät vauhdikkaasti.

Ei liskoja, ei lintuja, ei aavikkojyrsijöitä, eikä käärmeitä. Puskissa oli vain ruskeaa ja harmaata. Vihreää näkyi vain sitkeimpien kaktusten varressa. Kaikki muu oli vaalean aavikon kivistä kuivuutta. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan. Yllätyksekseni korkean mäen päällä oli pieni aaltopellistä kasattu talo. Puikkelehdin läpi piikkilanka-aidan ja kävelin talolle pyytämän vettä aavikon yksinäiseltä asukkaalta.

Aidan toisella puolen saavuin lihaksikkaan aavikonmiehen käteltäväksi, tulin toivotetuksi tervetulleeksi, minun käskettiin istua talon suomaan varjoon ja minulle tarjottiin raikastavaa vettä. En vaihtanut montaakaan sanaa elannokseen kiviä ympäristöstä keräävän miehen kanssa, mutta olin hetken hänen seurassaan ja vieraana hänen kodissaan. Näin miten hän valmisti ruokaa, koin häntä riesaavan kuumuuden, sain osani harmista, joita veden perässä pihapiirin saapuneet ampiaiset hänelle aiheuttavat ja koin sanoinkuvaamattoman tunnelman, fiiliksen ja perusolemuksen, joka hänestä ja hänen paikastaan heijastui.

Miehen jaloissa kipitti valkoinen muutaman päivän ikäinen koiranpentu, jonka silmät olivat vasta avautumassa maailman haasteille. Voisiko puhtaan valkean hentoturkkisen koiranpennun kontrasti olla suurempi rouheaan auringon polttamaan, ryppyiseen, tatuoituun ja ronskiin mieheen, josta olisi vaikea uskoa, etteikö hän olisi yksi Meksikon huumesodan entisiä jäseniä. Ulkoisessa olemuksessa havaittava ero oli dramaattinen, mutta kaiken nähneen oloisen ulkokuoren takaa miehestä loisti lempeys. Hän otti minut välittömästi vastaan täydellisesti hyväksyen. Hän täytti ilolla vesipulloni vähästä vedestään. Hän myönsi minulle työnsä olevan raskasta, mutta en havainnut hänen silmissään katkeruutta tai kaipuuta jonnekin. Hänen yksinkertaisen olemuksen tapaaminen oli kutkuttavaa eloisuutta nostattanut kokemus. Hänen känsäisten ja likaisten käsien hellään koiranpennun silitykseen katosi suurinkin ulkoinen kontrasti täydellisesti.

Jatkoin vielä yli muutamien pienten mäkien ja kun minua ei enää huvittanut polkea, valitsisin kodikseni seuraavan maantien alittavan kuivan vesiviemäritunnelin ja pakenin sen suomaan varjoon taivaan polttavaa aurinkoa. Tuulen suhinan taustalla olevaan täydelliseen hiljaisuuteen nousi muina ääninä vain uuden kotini katon ylitse ajaneiden harvojen autojen hurahdus. Kun tähtitaivaan alla korkeat kaktukset jo alkoivat piirtyä mustina vasten kuunvaloa, jäin odottamaan vielä ilman viilenemistä. Kömmittyäni takaisin viemäriin, pyörin vielä hetken lämpimän silkkilakanan päällä ennen laskeutumistani unen tyhjyyteen. Paksujen korvatulppien ansiosta heräsin vain painavimpien rekkojen ajettua kattoni ylitse ja heräsin aamulla yllättävän hyvin voimia varastoineena.

Jatkoin matkaa aavikolla. Aavikot ovat tyhjiä ja laajoja. Huonolla hiekkatiellä auto pysähtyi odottamaan minua. Tietyöinsinööri tarjosi minulle kertakaikkisen virkistävää kylmää jääteetä ja päivitteli miten voin ajaa järkyttävässä kuumuudessa. Komealla nuorehkolla miehellä oli muutakin mielessään: ”Olen aina halunnut länsimaisen naisen. Osaisitko auttaa minua mistä löytäisin heitä. Nettiä en halua käyttää”.

”Olen valitettavasti ehkä yksi huonommista ja toivottomimmista miehistä vastaamaan tuohon”, vastasin naurahtaen. Hyvä etten ottanut aiemmin päivällä tienvarrella lojunutta pornolehteä matkaani mukaan ja alkanut haaveilla meksikolaisista tytöistä, sillä mies sanoi heidän olevan hankalia. Eukko oli jättänyt hänet, kun ei enää kestänyt miehensä poissaoloa työn vuoksi. Meillä juttu luisti ja vaihdoimme vielä muutaman virkkeen, jonka jälkeen poljin eteenpäin hymyillen hänen avulleen, tilanteelle ja hänen hassuille unelmilleen. Koin hymyssä, että kaikki tuo into ja toive millä hän puhui länsimaisista naisista peitti alleen vain ainoan olleen kauneuden, hetken kauneuden, aavikon kauneuden.

Kalifornian niemimaan karusta aavikosta kohosi mitä erilaisimpia valtavia kaktuksia. Suurimmat niistä olivat lähes kymmenmetrisiä. Yhdet niistä muistuttivat maasta ylös kasvavia ylösalaisin olevia mätiä porkkanoita ja toiset jalosti muotoiltuja monihaaraisia kynttilänjalkoja. Kaikkialla kaktusten taustalla kohosi erikorkuisia ruskeanharmaita vuoria. Kun kaktusten tyveen alkoi ilmestyä vihertäviä kasveja, tiesin keidaskylän olevan jo lähellä. Muutaman kilometrin päässä parkkeerasin pyöräni ravintolan edustan vihreän puulehvästön alle ja istuin varjoisalle kivetykselle lepäämään ja odottamaan seuraavaa liikettäni.

Laitapuolenkulkijan oloinen iäkäs mies tuli pyytämään minulta yhtä pesoa. Annoin amerikkalaiselle miehelle mielelläni 4.5 eurosenttiä vastaavan summan. Hän jäi seisomaan vierelleni ja alkoi kertoa elämäntarinaansa. Ensin hän kertoi elämästään lapsinäyttelijänä. Hänellä oli vain hyvää kerrottavaa sen aikaisesta vastanäyttelijästään Marilyn Monroesta, joka piti aina hyvää huolta nuoresta näyttelijäpojasta kuvausten välillä. Hän kertoi nuorena keksineensä rullaluistimet, pehmiskokeen ja munakääryleet. Valitteli kuitenkin, että kukaan ei usko hänen juttujaan tässä kylässä ja jatkoi, että oli aikanaan onnekas kun sai ostettua Havaijin pääsaaren, jonne Hugh Heffnerkin rakennutti oman palatsinsa. Hänkin oli kuulemma mukava mies. Mies oli ollut Meksikossa jo vuosia, mutta ei ollut opetellut espanjaa, koska ei sitä Meksikossa kuulemma tarvitse ja valitti perään, että paikalliset ihmiset ovat typeriä rahanperässä juoksevia laiskureita.

Paljon jo unohtamiani juttuja sisältäneen tarinatuokion tuiskeessa sanoin, että minun on nyt aika mennä syömään. Hän lopetti jutut nopeasti ja kysyi: ”Annoitko minulle jo peson.” Kun vastasin antaneeni, Jeff kiitti minua uudelleen ja jatkoi matkaansa kohti seuraava pesoa ja luomaan peso pesolta paisuvaa rikasta elämäntarinaansa.

Seuraava liikkeeni oli syöminen viereisessä yksinkertaisessa ravintolassa, jossa vantterat naiskokit odottivat laiskasti uutta asiakasta, tappaen pölyisen iltapäivän tyhjyyttä katsomalla televisiosta paikallisia saippuasarjoja. Pienen keidaskylän rauhallinen elämäntahti tarttui minuunkin ja verkkaisen syömisen jälkeen lähdin tekemään tietäni kohti hotellia. Ovet huoneisiin olivat selkosen selällään, mutta hotellissa ei ollut ketään. Odotin puun alla pari tuntia kunnes kuulin miehen tulleen kastelemaan vieraassa ympäristössä kituvia puutarhan lehtikasveja. Vesiletkun lorina loi minuunkin eloa, nousin ylös, pistin sandaalit jalkaani ja lähdin kysymään huoneen hintaa. Päätin ottaa kalliin huoneen sen vilvoittavan ilmastoinnin johdosta. Sähköä luvattiin seitsemäksi. Seitsemältä sähkö tulikin, mutta kukaan ei ollut kertonut minulle, että ilmastointilaitteet eivät puhalla kylmää. Kun aurinko oli laskeutunut jo syvälle taivaanrannan taa ja kaktukset alkoivat piirtyä mustina kohti purppuranpunaista taivasta, otin tulikuumasta huoneesta patjan ulos ja heitin sen hotellin pihalle. Seuraavana aamuna jatkoin silmät ristissä eteenpäin.

Catavinasta tie nousi läpi kuumaisen vuoristomaiseman ja saavuin tasaiselle ylängölle. Vuorten taakse ei saavu riittävästi kosteutta edes kaktuksille ja kuivimmissa kohdin näin ainoastaan karuakin karumpaa hiekkamaata. Kyliä ei ollut, vain yksittäisiä taloja kymmenien kilometrien etäisyydellä toisistaan. Niidenkin asukkaat elävät täysin rekkojen tuoman ruuan ja veden varassa. Vastapalvelukseksi he tarjoavat matkaajille ruokaa, virvokkeita ja autonkorjauspalveluja. En koskaan tiennyt kuinka pitkä matka seuraavalle ravintolalle oli, joten pidin vesipulloissa reilusti varavettä, sillä yli 40 asteen kuumuudessa vedenkulutus yllätti yhä vain.

Pysähdyin laajan, hiekkaisen, sotkuisen ja aidatun pihapiirin huteralle puuportille. Ravintolan takapihalla istuneen tasapuolisesti lihavan perheen kaikki jäsenet käänsivät minulle kylmän mulkkauksen tervehdittyäni heitä. Koin omituisen seisahtuneen ja kireän ilmapiirin. Ympärilläni oli laaja ja avoin aavikko, jossa keskipäivän tuuli pelasi vapaasti leikkejään. Kävelin kirkkaalta aavikolta ravintolaan, joka ensisilmäyksellä vaikutti pilkkopimeältä. Istuin alas repaleiselle penkille tiskin edustalle, huokaisin hetken, rentouduin ja aloin miettiä mitä ostaisin. Huokauksen jälkeen silmäni olivat jo tottuneet ravintolan valoon ja tajusin ravintolan olevankin ensivaikutelman sijaan varsin valoisa. Havaittu kontrasti vaalean aavikon valoon vain hämäsi hetken. Tiskin takana seisonut nainen oli kovin rauhaton minun pohdittuani mitä virvokkeita tarvitsisin seuraavalla aavikon pätkällä. Hän ei olisi malttanut odottaa tilaustani, vaikka olin paikan ainut asiakas. Pyysin lihavalta ja kireäkasvoiselta rouvalta suurta vesipulloa, mutta hänellä ei ollut sellaista. Tilasinkin vain virvoitusjuoman ja päätin täyttää vesipulloni keittiön vedellä. Kun toin naiselle tyhjät pullot, hän kiroili hetken itsekseen, veti pullot kädestäni kiukkuisesti ja käveli täyttämään niitä keittiöön.

Takaisin tullessaan hän pyysi minulta 30 pesoa kolmesta pullosta, eli selvästi enemmän kuin pulloveden hinnan. Vaikka tiesin hänen toimintansa kumpuavan kiukusta ja hänen omista ongelmistaan, hyväksyin rahastuksen ja hänen tiuskimisensa minulle. Kysyin häneltä kuitenkin varovaisesti, että mikä on yhden pullon hinta. Kun sain olettamani vastauksen 10 pesoa, huomautin rouvalle hiljaisesti, että yksi antamistani pulloista oli puoliksi täynnä, enkä maksaisi siitä kuin 5 pesoa. Hän murahti, mutta sanoi sen sopivan.

Olin keskellä aavikkoa paikan ainut asiakas ja rouvan toimeentulo on täysin riippuvainen ravintolaan pysähtyvistä asiakkaista. Kaikesta huolimatta hän yritti tartuttaa tuskansa ja kiukkunsa minuun. En kuitenkaan tarjonnut hänen haluamaansa turvaa, sillä hän ei saanut voimantunnetta siitä, että sai tartutetuksi vihansa minuun. En antanut käytökselläni lisää polttoainetta hänen luuloilleen siitä, että hänen ongelmansa ratkeaisivat kiukuttelemalla.

Olin unenpuutteen väsyttämä ja aavikon polttama. Eteneminen tienpäällä oli vaativaa. Minulla olisi ollut oiva tilaisuus saada itsellenikin lisäenergiaa ja voimantunnetta siitä, että olisin hyökännyt minua julmasti kohdelleen naisen kimppuun omalla pistävällä käytökselläni. Keskeltä aavikon hiljaisuudesta saapuneena huomasin naisen tuskan olevan kuitenkin vain hänen itsensä luoma illuusio. En kokenut naista kireänä vittumaisena ämmänä, vaan nautin nähdä hänen jokaisen eleen ja kuulla hänen jokaisen sanansa. Siitä huolimatta ymmärsin hänen tuskansa omassa sydämessäni. Oli kuin olisin nähnyt hänen lävitsensä, kaikki hänen liikkeensä olivat ennalta nähtäviä, vanhoista tuskista kummunneita toistuvia tekoja. Se, että tulin tietoiseksi hänen ilon ja läsnäolon puutteestaan, sai minut torjumisen sijaan laskeutumaan vain yhä syvemmän keveyden ja herkkyyden tilaan. Join pöydässä limonadia ja aistin tunnelmallisen ravintolan ilmapiiriä. Katseeni oli rento, tarkasta kohdistamisesta vapaa, mutta silti muistan seinille kasatut palapelit alppiniityistä, hedelmäkoreista ja kaupunkimaisemista. Värit huoneessa tuntuivat kirkkailta, ravintolan pieni tila vaikutti laajan avoimelta ja tunkkainen haju tuoksui kauniin vahvalta. Hikoillut kehoni oli varmasti rasittunut, mutta istuin tuolilla huomaamattoman kevyesti, aivan kuin lihakseni eivät olisi tehneet lainkaan kannatustyötä pitääkseen minut pystyasennossa Meksikon maaperällä.

Huoneen toisella puolen nainen nojasi yhdellä olkapäällä puisen pöydän pintaan ja keho vinossa tuprutteli tupakkaa toisella kädellään. Hänen olemuksensa oli syvän vaivautunut. Aivan kuin hän olisi tiennyt katseeni olevan hänen suunnassaan, aivan kuin hän olisi tiennyt minun näkevän hänen tuskansa, aivan kuin olisi tiennyt minun näkevän hänen kivun olevan pohjimmiltaan vain kohteetonta harhaa. Aivan kuin hän olisi hävennyt omaa lapsellisuuttaan. Astumiseni ulos ravintolasta saattoi olla naiselle hetkellinen helpotus, sillä kun en vastannut hänen vihaansa vihalla, olin ihminen, josta ei ollut hänelle mitään hyötyä.

Ravintolasta ulos astuttuani koin aavikon yhä kirkkaammin, asetin aurinkolasit silmilleni ja jatkoin vielä kaksi päivää yksinäistä taivalta valtavan aavikon laajuudessa.

Jokaisen mäen takaa saapunut viileän ilman henkäys kuin läpäisi kuuman kehoni jättäen jälkeensä kutkuttavan hyvänoloisen tunteen. Aavikon hajuttomuus oli herkistänyt nenäni merituulen tuoksulle. Olin selvinnyt sisämaan polttavan kuuman aavikon paahteelta takaisin Tyynenvaltameren kylmänmerivirran syleilyyn.

Olin univelan rankaisema ja kilometrien kuluttama. Myötätuulen viileä henkäys oli kuin minua helppoudella eteenpäin kannatteleva siunaus. Aurinko oli laskeutumassa horisontin taa, enkä viitsinyt polkea viimeisiä kilometrejä kaupunkiin asti, vaan jäin lepäämään halpaan, mutta laadukkaaseen motelliin kaupunginlaidan hiljaiselle aavikolle.

En voi sanoa nukkuneeni säännöllisen sikeästi kuin vauva sitten vuoden 2003, mutta Los Angelesista alkaen univaikeuksista oli harmin sijasta tullut riesa, joka verotti merkittävästi kuntoani. En saanut riittävästi unta, jotta olisin palautunut rasituksista. Olin kuvainnollisesti ansassa: edessäni oli kuuma aavikko, mutta minulla ei ollut edellytyksiä lähteä sinne. Päätin levätä Guerrero Negrossa. Motellin täydellisissä oltavissakaan en nukkunut hyvin. Olin lepopäivänä pyöräillyt läheisillä hiekkadyyneillä ja rantatiellä. Päätin jatkaa lepolomaani lenkillä löytämässäni autiossa rantamajassa. Otin mukaani kolmen päivän ruuat ja veden.

Laguunin pohjalla, vesieläimiä kuhisevalla rannalla ja muodokkaiden hiekkadyynien läheisyydessä vietin todellista haaksirikon elämää. En nähnyt muita ihmisiä. Oleskelin vain. Aamulla pyöräilin hiekkadyyneille, pyörin hiekkadyyneiltä alas suoraan mereen, odotin rannalla istuen seuraava kalan hyppäystä, seurasin matalalla rannikolla karkuun kipittäviä rapuja, ihastelin simpukankoteloiden kauneutta ja tunsin sormissani niiden sisäpintojen samankaltaisen sileyden ja ulkopintojen vaihtelevan karkeuden. Nautin pysähtymisestäkin, siitä, ettei minulla ollut mitään tekemistä. Istuessani rannalla oli kuin tuuli ja merenaallot olisivat pyyhkäisseet lävitseni.

Kaikki edellinen kuulostaa romanttisen haaksirikon elämältä, mutta jossakin vaiheessa päivää olemukseni täytti väsymys ja havaittava rauhattomuus. Unettoman elämää: ei unessa, mutta ei hereilläkään. Levottomuuden ja väsymyksen taustalla oli pääsääntöisesti kuitenkin hyväksyvä, huoleton ja tarkkaileva rauhallisuus.

Koin olemisen sietämättömän keveyden nukkumaan mennessäni. En malttanut olla siinä missä on tyytyväisyys ja täydellisyys. Olemisen keveyteni katosi huoleen siitä etten saa nukuttua, huoleen siitä kuinka univelka painaa minua seuraavana päivänä. Aloin etsiä jotakin, aloin etsiä unta. Olin taas kadottanut uskon nukahtamiseen. Minulta ei puuttunut mitään, vaan pelkoni esti minut näkemästä sen mikä minulla jo on, kyvyn nukahtaa luonnollisesta ja levollisesti. Takanani on pitkä tarina unettomia yötä, niistä kerrottuja sanoja, itsekritiikkiä, parannuskeinoja, uskon puutetta nukahtamiseen ja ajatuksia siitä etten pysty enää nukkumaan kunnolla. Koin tuon psykologisen paketin piinan. Näin sen olevan illuusio, mutta tieto ei vaikuttanut siihen, että olisin vaipunut uneen. 

Olen kuitenkin kokenut, että ajatuksien ja levottomuuden taustalla olen perusolemukseltani syvempi rauhallisuus. Pelot, huolet ja ajatukset vain tulevat ja menevät kuin pilvet taivaalla. Kenties tuo säilynyt ymmärrys siitä, että pilvien taustalla taivas pysyy aina samana muuttumattomana tyyneytenä mahdollisti sen, että voin nousta iloisena uuteen auringonnousuun valvotun yönkin jälkeen.

Kolmannen päivän jälkeen kiireetön oleminen vaihtui kirjoittamiseen. ”Työtkin” pitää tehdä. Palasin takaisin motelliin. Matkanjatkoa edeltävänä yönä nukuin oikein huonosti. Päätös tielle palaamisesta sai minut lukkoon. En vain uskonut, että saisin nukuttua sisämaan aavikolla 40 asteen lämmössä ja tiesin ilman unia etenemisen olevan järjetöntä. Olin taas unettomuuden noidankehässä. Jatkoin kuitenkin eteenpäin. 80 kilometrin kohdalla oli kylä, johon olisin voinut pysähtyä. Reitti oli tasainen ja myötätuuli navakka, joten jatkoin matkaa. Jalat pelasivat hyvin, mutta sykkeet olivat selvästi normaalia korkeammat. Pian lämpö oli jo 40 astetta, tuuli kääntyi vastaan ja reitti muuttui mäkisemmäksi. Meinasin jäädä yöksi autioon taloon, mutta minulla ei ollut riittävästi vettä jäädä aavikolle ja talokin oli täynnä ihmisen haisevaa paskaa. Menoni muuttui varsin tahmeaksi ja kestävyyteni loppui, mutta veden vuoksi minun oli poljettava kaupunkiin asti. Matkaa kertyi 140 kilometriä ja jalkani hyytyivät lopussa ja voin hieman heikosti. Hyvin nukkuneena en ole koskaan hyytynyt, vaikka olen ajanut paljon rankempia päiviä. Syy hyytymiseen oli selvä.

Sain tyhjästä hotellista halvan ja viileän huoneen. Nukahdin väsymykseen varsin nopeasti, mutta heräsin yöllä kehon stressiin: jalkoja jäykistä, päätä jomotti ja vatsassa oli hirveä nälkä. Pian herättyäni kuulin ajatuksen, että matka on loppu. Viesti tuli kuin tyhjästä. En ollut koskaan ajatellut lopettavani matkaa, mutta nyt se tuntui täysin selvältä.

Väsymyksestä huolimatta minulla ei ollut vielä edellisenä päivänä minkäänlaisia ajatuksia matkanlopusta, vaan keskityin vielä täysin eteenpäinmenoon. En lopettanut matkaa, koska olin kyllästynyt pyörämatkaamiseen tai koin elämäntilanteessani olevan jotakin vikaa. En tiennyt, enkä pystynyt ymmärtämään mikä oli palautuneen unettomuuden tarkoitus ja voin vain kuunnella sitä. En taistellut sitä vastaan, enkä kokenut, että se olisi syy miksi matkani päättyi. Matka vain päättyi.

Toki tiesin sen, että jos olisin ottanut itseäni niskasta kiinni ja päättänyt, että en perkele jätä matkaa kesken, olisin kyllä pystynyt suorittamaan matkan loppuun asti unettomanakin. En kuitenkaan halunnut matkalta mitään, joten en käyttänyt väkivaltaa. Halu joka oli lähettänyt minut matkalle, koki täyttymyksensä ennen Etelä-Amerikan eteläkärkeä, jonne olin ajatellut päättää kuuden mantereen halki pyöräilyni. Matka oli helppo lopettaa. En olisi voinut saada siltä mitään, vaikka olisin ajanut loppuun asti. Enkä voinut menettää mitään, vaikka en ajanut loppuun asti.

En herännyt tuon yön jälkeen uuteen aamun. Silmät olivat auki koko auringonnousun ajan ja nousin vain ylös sängystä. Matkani oli päättynyt yhtäkkiä, aivan kuten Forrest Gumpin juoksut. Ammulla koin, ettei mikään ollut muuttunut matkan päätyttyä. Lopettaminen ei edes tuntunut päätökseltä, sillä enhän ollut sitä aiemmin edes pohtinut. Se vain tapahtui. Tulevina päivinä tein pieniä kävelylenkkejä lähiympäristössä aivan kuten aiemminkin. Pysähdyin palmumetsään katselemaan mitä kauneimman vitivalkoisen aasin elämänmenoa. Kävin hedelmävarkaissa hotellinomistajan puutarhassa, istuin alas San Ignacion historialliselle aukiolle ja juttelin sen penkeillä paikallisten eläkeläisten kanssa. Näin vielä 85 vuotiaan työmiehen ryppyisten käsien kauneuden, tarkastelin yhä palmunlehtien melodista rapinaa, pysähdyin edelleen ihailemaan auringonlaskun värejä ja iloitsin uudenlaisten ruokien makuelämyksistä. Näin maailman kenties kirkkaammin kuin matkan alkuaikoina. Silloin koulunpenkiltä ponnahtaneena keskityin ehkä enemmän havaitsemaan suuria yhteiskunnallisia asioita, nyt näin pienissä ilmiöissä ja asioissa välitöntä, selittämätöntä kauneutta. Ei, en ollut kyllästynyt matkaamiseen lainkaan. Kotoakaan en kaivannut mitään. Toisaalta, ei minulla ollut halua matkatakaan. 

Kirjoitin kuusi vuotta aiemmin Bangkokissa jokaisen kammenkierroksen poispäin Bangkokista olevan suuri plussa. Matkan ensimmäisenä ajopäivänä, jonka ajattelin kestävän 5-6 vuotta, päädyin sairaalaan ja vaikka en koskaan pyöräillyt halki kuuden maanosan, kertyi sairaalasta poispäin noin 18 miljoonaa kammenkierrosta ja alun perin ajattelemani kilometritkin tulivat täyteen, niiden ollessa San Ignaciossa 61 200.

Matkani päättyi yhtäkkiä, aivan kuten se alkoikin. Ehkä tämä matka oli täysi ilman Etelä-Amerikkaakin. Matka vain lakkasi laajentumasta ja minun oli aika pysähtyä ja palata kotiin. Voin vain olla niin, että matkan katkeaminen ja kotiinpaluu oli ainoa vaihtoehto jatkaa matkaamista omalla ainutlaatuisella polullani. Polulla, josta ei ole laadittu karttaa, eikä sillä ole maalia.

Tulevina öinä San Ignaciossa en nukkunut levollisesti, enkä palautunut rasituksista, joten en saanut mahdollisuutta jatkaa pyöräillen kohti Mexico Cityä ja lentää sieltä kotiin. Taloudellisista syistä lähdinkin takaisin kohti Amerikan San Diegoa, josta saisin halvimman lennon kotiin.

Muutaman viettämäni päivän ajan olin useimmiten San Ignacion hotellin ainoa asiakas ja hotellinomistajalla oli siten aikaa antaa huomiotaan minulle. Hän piti minusta hyvää huolta ilmaisilla juomilla ja aterioilla. Päätin myös lähteä kohti Amerikkaa hänen kyydissään. Ajoimme hurjaa vauhtia hiekka-aavikon kapealla ja huonokuntoisella tiellä. Rekoista menimme heittämällä ohi ja huomattavasti vetelää ja vanhaa pick-up Nissania paremmilla autoilla etenevät kuskit jäivät köröttelemään taaksemme jääneeseen pölypilveen. Olin maantien nopeimmassa autossa.

Vahvarakenteisen ja itsevarman kuskini haukkamaisten silmien kirkkaan viekkaassa katseessa oli ratin takana yhä suurempi polte. Hänen puheensa oli tavanomaistakin egoistisempaa. Olin samalla tiellä, jolla näin aiemmin hautaristejä enemmän kuin millään muulla ajamallani tiellä. En pelännyt, enkä ollut huolestunut, mutta minulla tunne siitä, että olenkohan oikessa autossa. Hyväksyin tilanteen jossa olen, mutta en sitä, että huonolla autolla ajetaan rallia vaarallisella tiellä, vaikka kiirettä ei ole mihinkään. Olin tarkkaavaisessa tilassa. En miettinyt mitä minun pitäisi tehdä, vaan pikemminkin odotin mitä tapahtuu. Odotin omaa reaktiotani.

En pyytänyt häntä hidastamaan, mutta 200 km jälkeen kysyin onko hänellä muka kiire johonkin. Sain häneltä pilkanomaisen vastauksen. Kun muistin seuraavan pätkän olevan erittäin mutkainen ja tiesin siellä kuolleen kymmeniä ihmisiä, kysyin häneltä, millainen on sitä seuraava tie, jolle kääntyisimme. Se olisi kuulemma huono hiekkatie. Taaksemme jäi vielä joitakin kilometrejä. Pysyin tarkkaavaisena. 

Pysähdyimme sotilaiden tarkastuspisteelle. Auton pysähdyttyä minulle tuli tunne, kuin selvä käsky astua ulos autosta. Olin jo maksanut 100 dollaria 1000 km kyydistä, mutta hyppäsin ulos autosta ja kannoin tavarani alas hiekalle. Olimme pienellä sotilaiden tarkastuspisteellä keskellä aavikkoa kymmenien kilometrien päässä seuraavasta vesipisteestä. Kasasin pyöräni ja istuin parakin edustalle varjoon viideksi minuutiksi miettimään miten jatkaisin matkaa kohti San Diegoa. Sotilaat käskivät minun kuitenkin poistua heidän alueeltaan ja jouduin kävelemään tyhjänpäälle aavikolle.

Olin kävellyt vain 50 metriä, kun auto pysähtyi tielle ja mies huusi minulle kuljettajan paikalta: ”Muistatko minut.” En muistanut heti, mutta lähemmäksi käveltyäni ja hänen sanottua olevansa pyöräilijä Guerrero Negrossa, muistin hänet välittömästi. Ajoin hänet ja hänen kaverinsa kiinni lepopäivän lenkilläni ja juttelimme pienen hetken ajan heidän kanssaan. Hän ihmetteli miksi olin siellä, sillä olinhan sanonut pyöräileväni kohti Etelä-Amerikkaa. Kerroin hänelle tarinani ja samalla selvisi, että hän oli matkalla kohti Tijuanaa. Automatkalla tarkentui vielä, että hän oli itse asiassa menossa Oceanviewiin, eli vain kolmen kilometrin päähän Allanin kodista, jonne olin itse matkalla.

Olen hymyillyt monesti tapahtuneelle. Hyppäsin maksetusta kyydistä täysin tyhjän päälle aavikon tarkastuspisteelle, josta minut potkittiin vielä tyhjemmän päälle aavikolle, mutta lopulta tuo yllättävä veto säästi minulta 18 tuntia matka-ajassa ja saamani kyyti loisteliaassa maasturissa oli äärimmäisen mukava. Minut vietiin kaiken lisäksi Allanin kotiovelle asti vielä samana iltana. Hotellin omistajan kyydissä olisin joutunut nukkumaan lisäyön Meksikossa, ottamaan Yhdysvaltojen rajalta vielä kaksi bussia ja pyöräilemäänkin lukuisia kilometriä. 

Vietin viimeiset päivät ennen kotiinpaluuta Encinitaksen upean rannan tuntumassa minua jälleen hellineen Amerikan isäni Allanin luona. Olin ajanut jalkani raskaaksi ja valvonut mieleni väsyneeksi. Istuin joka päivä Tyynenvaltameren rannalla. Vuosikausien matka olivat sulanut täysin sinä Meksikossa vietettynä yönä, enkä osannut kaivata vielä lainkaan kotiinkaan. Kuulin rumpujen jyskeen, meren kohinan, ihmisten ilot ja näin elämänleikin tanssivan edessäni, tunsin tuulen ihollani ja palelun kehossani, jalkapohjiani hiveli hiekan karkeus. Olemiseni oli keveys, tuossa keveydessä oli hiljaisuus ja hiljaisuudessa rikkaus.

San Diegosta kohti kotia nousseessa lentokoneessa minulla oli ilo istua viehättävän amerikkalaisneitokaisen vieressä. Kehuin hänelle lentokoneen viihdekeskuksen valikoimissa ollutta American beauty elokuvaa. Katsoin sen itsekin uudelleen. Pian elokuvan päättymisen jälkeen lentokone laskeutui maankamaralle. Matkani oli päättynyt. Elokuvan viimeiset, murhatun Lesterin sanat tuntuivat vahvoilta, joten lainaan ne matkakirjoituksieni viimeisiksi sanoiksi:

”Minua voisi vituttaa se mitä minulle tapahtui...mutta…on vaikea olla vihainen, kun maailmassa on niin paljon kauneutta. Joskus tuntuu kuin näkisin sen kaiken kerrallaan, ja se on liikaa, sydämeni täyttyy kuin räjähtämäisillään oleva ilmapallo..…ja sitten muistan rentoutua, ja lopettaa yritykseni pitää siitä kiinni, ja sitten se virtaa lävitseni kuin sade, ja en voi tuntea muuta kuin kiitollisuutta jokaisesta hetkestä pienessä typerässä elämässäni.

Olen varma, ettei sinulla ei ole harmainta aavistustakaan mistä minä puhun. Mutta älä huoli, jonain päivänä tulet ymmärtämään.”


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Kolumbia 4

Fillareilla Virossa

USA - länsi

Matkan alku

Polkupyörällä maailman ympäri - kuvitus

Lämmittely

Argentiina

Iran