Peru 4


Reitti: Lima - Carratera Central – Huancaya – Acobambilla – Huancavelica - Ayacucho

Uskomatonta, että olin polkenut 2.5 viikkoa syrjäisillä teillä, joilla kulki vain muutama auto päivässä ja joskus liikennettä ei ollut lainkaan ja nyt pyöräni hajosi sellaisessa kohdassa, josta oli vain alamäkeä Limaan. Sain laskettua 70 kilometriä Chosicaan, eli Liman laitamille asti, jossa takanavan vauhtipyörä sanoi sopimuksensa irti lopullisesti ja kammet pyörivät nyt vain tyhjää. Kun taksi 40 kilometrin päähän Liman keskustaan maksoi vain 8 euroa, jatkoin matkaa puheliaan taksikuskin seurassa. Mitä lähemmäksi Tyynenmeren rannikkoa Carlos ajoi, sitä utuisemmaksi taivas muuttui. Kun saavuimme Liman harmaisiin, betonisiin ja tiiviksi halvalla rakennettuihin lähiöihin, oli utu jo niin paksua, että taivas oli väriltään täysin tuota samaa harmautta. Taksikuski kertoi minulle, ettei Limassa näe aurinkoa kuin noin kymmenenä päivänä vuodessa ja tähtiä ja kuuta ei koe koskaan. Kuun ja tähdet peittelee Tyynenvaltameren usva ja suurkaupungin ilmansaasteet.

Kirjauduin edulliseen ja hyvällä maulla hoidettuun hostelliin kaupungin rikkaimmalla alueella. Kävelin seuraavana aamuna rantaan asti, ohitse kansainvälisten ravintoloiden ja merkkiliikkeiden. Löysin etsimäni ulkoiluliikkeen rantakallioon rakennetusta amfiteatterimaisesta ulkoilmaostoskeskuksesta. Istahdin ostosteni jälkeen sen aukion pehmeälle sohvalle. Ostoskeskuksen takana kohosi suuria, lähes pilvenpiirtäjämäisiä, lasien verhoamia Perun rikkaimpien yritysten toimistoja. Sata metriä korkean kallionkielekkeen alla olevalla rannalla surffarit napsivat valtameren murtuvia aaltoja. Menestyksen aallonhuipulla kulkevat, teräväkärkisiin nahkakenkiin ja tummiin pukuihin sonnustautuneet tyylikkäät nuoret herrasmiehet kävelivät itsetietoista rentouttaan tietoisesti korostaen ostoskeskuksen rappusia alas takki auki ja kädet taskuissa. Täysin tyköistuviin vaatteisiin pukeunut nainen käveli korkokengillään aukion halki; hän oikoi vaaleilla raidoilla värjättyä pitkää tukkaansa tuon tuosta, keinutti lannetta tietämättään huomiota jatkuvasti hakien ja huomasi jokaisen näyteikkunan kohdalla vilkaista miltä hänen silikonitissinsä näyttävät. Hänen kalju, en nyt sanoisi niin komea miehensä käveli hänen vierellään, pitäen naistaan tiukasti kädestä kiinni, ikään kuin suojellen etteivät kahviloista kantautuvat toisten miesten katseet viettelisi häneltä hänen tärkeintään. Pysähdyin kalliin ravintolan lasiaidan taakse katsomaan suuren eurooppalais-perulaisen ystäväjoukon lounastuokiota. Habituksesta päätellen he kuuluivat Perun menestyvään, hyvin pieneen vähemmistöön. Jokaisen tukka oli siistiksi muotoiltu ja kaikkien ihmisten joka ikinen vaatekappale, silmälaseja myöten näytti siltä, että ne oli tietoisesti valittu sopimaan yhteen. Heidän olemuksissa kaikki linjat olivat puhtaita ja harkitut liikkeet tarkkaan opittuja.

Istuin takaisin penkille ja minut valtasi erikoinen ajatus siitä, että istun nyt tänne rikkaiden ihmisten pariin aivan samalla tavalla kuin istuin kahta päivää aiemmin paimenten maailmaan. Näillä menestyneillä ihmisillä saattaa olla kiirettä ja mukavuutta ja lammaspaimenilla karut olot, mutta yksinkertaisempi elämäntyyli. Kumpikaan elämäntapa ei näyttäytynyt minulle paremmalta kuin toinen. Tarvittaessa ja halutessani osaisin kyllä vietellä Liman hienoimmista yökerhoista kauneimmat ja kalleimmat tissit itselleni ja tilanteen tullen sopeutuisin lammaspaimenten savitalojen pakkasöihin ja vahvistuisin kulkemaan päiväkausia vuorten laidunmailla lampaiden kanssa kommunikoiden. Matkatessani olen törmännyt mitä erilaisimpiin ihmisiin ja tapoihin joilla heidän elämänsä tapahtuu. En ole koskaan havainnut minkään erityisen elämäntavan tai elinolosuhteen johtavan paremmin onneen ja iloon kuin joku toinen; asioilla ei itse asiassa näytä olevan minkäänlaista yhteyttä. Siten hymyilin ostoskeskuksen penkillä, että saatan antaa niin sanotun omankin elämäni tapahtua vapaasti siten kuin se tapahtuu, vailla ideoita ja uusia unelmia siitä miten sen olisi hyvä tapahtua. 

Käveltyäni takaisin hostellille halki tämän rahan valtakunnan, tuntui kuin koko Perun suuren vuoriston rikkaudet olisivat valuneet tähän pieneen ja karuun paikkaan Tyynenvaltameren rannalla. Pääkaupungin betoniviidakko vaikutti magneetilta, joka on imenyt vuorten rikkaudet ja ihmisten lahjat itselleen. Olin huomannut miten jokaisen pienen Perulaisen kaupan hyllyjä täyttivät samojen yritysten tuotteet. Luin sadan maailman rikkaimman ihmisen listalla olevan kahdeksan perulaista. Kaksi heistä, molemmat dollari miljardöörejä, ovat maitokauppiaita yrityksessä, joka ostaa maat ja maidon vuoriston paimentolaisilta ja myy sen takaisin heidän kyliinsä jalostettuina, kauan säilyvinä maitoina ja jogurtteina. Niitä minäkin join ja osaltani rakensin tuossa nurkan takana olevaa yrityksen pilvenpiirtäjää.

Matkaaminen on hassu juttu. Olin viettänyt rauhallisia päiviä vuoristossa. Päivittäin olin odottanut ystäviäni aamulla tai vuorenhuipuilla tuntikausia. Olin polkenut hitaanlaisesti ja odottaessani usein vain istuskelin. Nyt olin Perun sykkivässä sydämessä, vauhdikkaan elämän ympäröimänä. Minulla itsellänikin oli paljon tekemistä muun muassa etsiessäni pyörääni uusia osia ja järjestäessä Suomesta lähetettävää varaosapakettia ja muita juttuja. Olin aamusta iltaan aktiivinen, en fyysisesti, mutta kaikella muulla tavalla. Nyt hypin nettisivulta toiselle etsiessäni tietoja. Kun pyöräni oli rikki, hypin myös taksista toiseen etsiessäni pyörääni uusia kiekkoja. Ostin ruokani suuremmasta supermarketista kuin yhdenkään vuoriston kylän kaikki yritykset ovat yhteenpantuna. Sopeutuminen aivan toisenlaiseen elämään tuli taas tapahtua lähes välittömästi, sillä muutaman päivän kuluttua olisin taas vuorilla. Niin ja vuorilla ilmasto vaihtuu joka päivä, nyt on 30 astetta lämpöä ja toisinaan 10 astetta pakkasta. Yhtenä yönä nukun kivisessä maassa 4800 metrissä ja seuraavana iltana vaivun uneen hengittäen hapekkaampaa ilmaa joustinsängyssä. Kulkiessa fyysinen rasitus on läsnä olemuksessa 24 tuntia vuorokaudessa. Toisinaan olen keveydessäni vahva ja aina tulee väistämättä myös hetki jolloin pitää odottaa taas voimien ja keveyden palaamista. Yhtäällä en siis touhua moneen viikkoon juuri mitään, mutta siitä tapahtuu taas nouseminen ylös kestävyyden ja uusien kokemuksien rajoja kolkuttelemaan. Ruokavalioni vaihtuu jatkuvasti sen mukaan mitä on tarjolla; joskus vain kaurahiutaleita vedellä ja harvemmin eteen kannettuja rakkaudella valmistettuja herkkuja. Bakteerikanta muuttuu tienpäällä jatkuvasti ja kehon on alituiseen sopeuduttava uusiin ärsykkeisiin. Juuri kun olen tutustunut ihmisiin, jatkan matkaa. Yhdellä pätkällä saatan herätä säännöllisesti joka päivä suunnilleen samaan aikaan ja pian nukun hostellissa tai perheessä, jossa muiden asukkaiden tavat meluta yömyöhään tai herätä ennen kukunlaulua muuttavat minunkin päivärytmini. Tienpäällä arki on sitä, ettei ole arkea. Minä matkaan askeleen taaksepäin ottaneena ja seuraan tuota elämän alituista muutosta. 

Kun olin saanut hommani hoidettua Limassa ja luulin toipuneeni flunssasta, kuljin bussilla takaisin siihen paikkaan, jossa takanapani hajosi. Siitä eteenpäin olikin sitten vain ylämäkeä. Poljin reilun tunnin ajan ja sitten iltapäivä oli jo niin pitkällä, että majoittauduin tienvarren savimökkiin.

Olin taas pitkästä yksin tienpäällä ja kun laukkuni olivat pakatut, lähdin makoilun sijaan heti polkemaan. Mitä nopeampaa menneenä kahtena kuukautena poljin, sitä enemmän myös odottelin. Mitä kovempaa nyt poljin, sitä kauemmaksi myös kuljin. Vauhtia minulla ei nyt kuitenkaan ollut. Kun saavuin yli 4500 metriin, aloin taas yskiä limaa. Minulla ei ollut kuin yksi menovaihde: kunhan vain pääsisin huipulle. Poljin madellen 4930 metriselle raskaalle, jyrkälle ja huonopintaiselle Punta Ushuaycalle. Laskin alas järvien täplittämään jyrkkien ja lumihuippuisten, vuorikiipeilijöiden unelmavuorten rajaamaan laaksoon ja sieltä poljin vielä yli yhden 4700 metrisen huipun. 

En kohdannut liikennettä tai ihmisiä. Korkeassa ilmanalassa limaiset keuhkoni eivät toimineet, jalkani olivat tahmeat ja vointini sillä tavalla sumean pökkelöinen, että elin pääasiassa sulkeutuneena omiin ajatuksiini suorittaessani ainoaa tehtävääni, eteenpäin kulkemista. Todella pitkän ajopäivän päätteksi saavuin pieneen kylään juuri ennen pimeää. Sain huoneen erään perheen yläkerrasta. Heitin onnettomat sängyt pystyyn pikkuruisen huoneen seinustalle ja levitin makuualustani lattialle. Istuin perheen lämpimään kettiöön odottamaan illallista. Katselin TV:stä perulaisten ylivoimaisesti suosituinta ohjelmaa, sellaisia aikuisten ihmisten fyysisiä leikkejä TV:studioon rakennetussa leikkipuistossa, jonka pääasiallinen vetonaula vaikuttaa olevan vähäpukeisten naisten muodokkaat peput ja tissit sekä atleettisten miesten massiiviset lihakset. Samantyyppisiä ohjelmia tulee ainakin kolmelta eri kanavalta ja lähes jokainen illalla Perussa auki näkemäni TV on näyttänyt näitä ohjelmia, joihin on valikoitunut Perun trimmatuimmat kehot vahvistamaan vallitsevia kauneusihanteita. Ihmiset pienissä hiljaisissa kylissä vaikuttivat eläytyvän täysin ohjelmien kilpailuhenkeen. Tämän iltaisen viihteen ”Esto es guerra” (”Tämä on sotaa”) ohjelman nimi kertonee näistä huippusuosituista TV leikeistä kaiken olennaisen.

Aamulla heräsin jo viiden jälkeen, mutta vointini oli kuin perseeseen ammutulla karhulla. En saanut enää unta, vaan niistelin nenääni, yritin hengittää ohutta ilmaa sen tukkoisten sierainten lävitse ja annoin levottomien ajatusten hakea paikkansa ja päätöksensä siitä mitä olisi viisainta tehdä. Makasin sängyssä yhdeksään asti, kunnes aloin huomata olemukseeni tulevan rentoutta ja tilaa. Päätin jatkaa matkaa. Varmuus siitä oli saapunut, että päivä sujuisi hyvin, eikä matkan jatkaminen olisi suuri terveysriski. 

Saavuin pienemmän tien alkuun, jonka Neil Pikes oli taas tarkoilla silmillään löytäneet internetin satelliiteista. Tie koostui nyt vain haaleista painalluksista villin maan pinnalla. Seitsemän kilometrin päässä ainoa reitti eteenpäin oli jyrkällä vuorenseinämällä kulkeva monin paikoin vain hieman pyöräni renkaita leveämpi polku. Pyöräilin sen minkä suinkin pystyin: en saanut aina kammettua, mutta potkin oikealla jalallani vauhtia ylärinteestä. Suurimman vaaran pudota seinämältä aiheutti se, kun etulaukut tökkäsivät ylärinteeseen ja olivat horjauttaa pyörän jyrkkään pudotukseen. Otin nuo paikat varoen, hypäten kävelemään ylös rinteelle ja ohjaten pyörääni vinottain seinämällä taitellen ja kapeimmissa paikoissa nostaen pyöräni yli rinteeseen rapautuneiden kourujen. Tuon haasteellisen alun jälkeen pääsin polkemaan pitkiä jaksoja, mutkien ja kivien ohitse kaartelusta nautiskellen. Smaragdin vihreän matalan joen rannalla ruokaili muutamia mustia hevosia. Ruskean vihreä heinä teki pehmeää aaltoliikettään joen virtauksessa. Pienen pienet vesiputoukset lotinallaan ja harvat vesilinnut laulullaan loivat ääniä täysin tyynen ja lämpimän kanjonin kotoisaan sulkeutuneisuuteen.

Pyöräni kulki nyt yllättävän vahvasti. Olin kuin kotonani teknisesti vaativalla reitillä. Vuorenrinteeltä polku laski kulkemaan jokivarren nurmelle. Pidin kirkkaassa auringonpaisteessa lounastauon ja huilasin hetken. Ihastelin kristallinkirkkaan joen virtausta ja vaalean heinän tanssia sen tahdissa. Nousu joenvarrelta takaisin vuorenrinteelle oli kapea, äärimmäisen kivinen ja todella jyrkkä. Jouduin paikoin käyttämään maksimaalisesti voimiani työntäessäni pyörääni yli koirankopin kokoisten kivien. Nyt joki lepäsi laaksossa huikean kauniina, pienten vesiputousten ja ruohomaata halkovien uomien yhdistäminä seisahtumina. Tämä ainutlaatuinen ”bike&hike”  osuus päättyi pitkiin rappusiin, joita pitkin talutin pyöräni alas Vilca kylän tyylikkään kivikirkon hallitsemalle aukiolle. Kahta betonitöitä kadulla tekevää miestä lukuunottamatta tässä kylässä ei ollut ketään kotona. Kenties täältäkin nuoriso oli lähtenyt opintojen tai työn perässä Limaan ja kylään jääneet vanhukset saatoivat olla tähän kelloon aikaan kulkemassa niityillä eläintensä kanssa.

Kylän kupeessa joki tippui sammaloituneiden kivien välistä satoina eritasoisina vesiputouksina. Jatkoin matkaa yhä laskevan laakson seinämällä kulkevalla tiellä. Pysähdyin juttelemaan miehen kanssa. Vanha huopahatun alla hymyilevä paimen ei sitten meinannutkaan millään lopettaa höpöttämistä. Kysyin mitä hänen selässä olevassa säkissään on. Hän kääntyi ympäri ja näytti minulle käyttävänsä paimennusajan hyödykseen keräämällä siinä sivussa vaimollensa kuivunutta lehmänlantaa keittiön hellaan. Hän naurahti makeasti ymmärtäen sen, että minun maassani on hieman erilaiset tavat kokata ja kuinka gringolle saattaa kuulostaa hassulta, että vaimo keittää hänelle sopan lehmänpaskalla! Paiskasin kättä hänen kanssaan ja jatkoin hymyillen matkaa tämän päivän ensimmäisen ihmiskohtaamisen jälkeen.

Rio Caneten kaivaman kanjonin leveydyttyä, alkoi maisemassa näkyä vesiputousten yhdistämiä terassimaisen päällekkäisiä suurempia järviä: paikkana kuin Andien kätketty helmi. Päivän päätteksi Huancayan turistikylässä yllätyin, että kylässä tosiaan oli turisteja. Istuimme lähekkäin kylän aukiolla ja molemmat heistä katselivat minua kiinnostuneina ja uteliaina. Oletettavasti lyhyellä automatkalla olevia eurooppalaisia selvästikin mietitytti mistä minä olin oikein pyörälläni tullut. Olin laskeutunut pitkän ajopäivän jälkeiseen hiljaisuuteen, eikä suuni avautunut, vaan odottelin mielenkiinnolla ja valppaana höpöttämään saisivatko he itsensä rohkaistuiksi kysymään. Eivät saaneet ja siten emme edes esitelleet toisiamme. 

Aamulla päätin nousta alamäen jälkeisen Punta Pomacochan hurjan nousun ylös yhdessä päivässä. Nousu on vaativin tällä reitillä ja kuuluu kaiketi vaativimpien teiden joukkoon kaikki maailman vuoristot mukaan lukien. Ostin matkalla Laraoksesta kahden päivän ruuat ja jatkoin heti matkaa syrjäiselle 150 km taipaleelle. Poljin rennosti ja turhia pysähtymättä 4600 metriin asti. Nyt oikealla puolellani kohosivat kevyen lumen peittämät jylhääkin jylhemmät vuorenhuiput ja niiden alla levittyi läpimärkä tundramaa. Poljin yli kapean sillan ja siitä eteenpäin, päästäkseni samaisten vuorten toiselle puolelle; en kokenut enää yhtään kevyttä kammenkierrosta. Dramaattisen jyrkkien, pilarimaisten, mustan puhuvien huippujen välittömässä läheisyydessä ja niiltä alas laskevien heiveröisten hiekkaseinämien päällä kulkevan nousun viimeisen neljän kilometrin kivinen ja santainen keskijyrkkyys 4560-4990 metrissä oli lähes 11 prosenttinen.

Flunssa oli vienyt minulta suorituskyvyn, eivätkä keuhkoni, saati edes jalkani jaksaneet pumpata totutusti. Pystyin polkemaan, mutta pelkästään mahdollisimman hidas eteneminen neljän kilometrin tuntivauhdilla sai pääni punaiseksi. Nousu oli tyrmätä minut taluttamaan pyörääni. Kun pysähdyin valokuvaamaan ympäristön jylhiä maisemia, aloin yskin voimakkaasti. Huipulla vaihdoin pois pyöräilyvaatteet ja puin päälleni kaikki lämpimät lumppuni. Laskin lähes pimeässä kylmyydessä niin pitkälle kuin suinkin näin. Näin tien vieressä putoavan rinteen alla olevan järven ääriviivoja, mutta oli jo niin pimeää, että vain kamerani herkän sensorin ja pitkän valotusajan ansiosta saatoin nähdä miltä se näyttää. Isot kivet löivät nyt säännöllisinä yllätyksinä pyöräni vanteeseen asti. En jaksanut kuitenkaan lisätä painetta renkaisiin. Otsalamppuni ei näyttänyt kuin muutaman metrin eteenpäin. Etsin vähässä valossa tasaista telttapaikkaa. Löysin sellaisen pienen mäen päältä vain kymmenen metrin päästä tiestä. Ajattelin, että kukapa täällä ajelisi ja pystytin leirini tien viereen. Tähdet ja pilvien takaa auringon valoa hohtava kuu loivat maisemaan sen verran valoa, että saatoin ymmärtää leiripaikaltani avautuvan huikea panorama alla oleville järville. Odotin mielenkiinnolla minkälaisena maisema avautuisi aamun valossa. Kokkasin ja menin yöpuulle, mutta en saanut nukuttua lainkaan. Unentulo ei ollut lähelläkään. Nenäni oli täysin tukossa ja teltassa kuusi pakkasastetta. En palellut lainkaan, päinvastoin, mutta opin taas sen, että todella kovien ajopäivien jälkeen kehoni ei vain saa rauhaa näissä korkeuksissa, etenkään kun nenästä ei ole hengittämiseen. Olin nyt 4800 metrissä. Tämä oli jo toinen uneton yö samanlaisissa olosuhteissa, joten jatkossa minun tuli suunnitella päivät tarkemmin niin, että saan minimoitua rajujen ajopäivien jälkeiset yöt yli 4500 metrissä.

Aamulla istuin vuorenrinteelle ihastelemaan tuota illalla mieltäni kutkuttanutta järvimaisemaa, joka aamunvalossa näyttäytyi väreiltään ja muodoiltaan huomattavan pehmeänä. Olin hiljaista poikaa. Poljin unenpuutteen luomassa erikoisen rauhallisessa transsissa. Lähes koko päivän ajan käytin kovalla soivan musiikin apua pitämään minut hereillä ja jalkani rytmissä. Poljin 95 kilometriä laakealla ja kumpuilevalla ylänkömaalla. Varsinaisia vuorinousuja ei ollut, mutta koko ajan ylös-alas kulkeva reitti sai taas kasattua kokoon lähes 2000 nousumetriä. Poljin seitsemän tuntia saapuakseni kylään, josta saisin ruokaa. Söin kaksi suurta spagettisoppaa kylän ainoassa ”ravintolassa” ja nukahdin kaupungitalon toimiston lattian patjalle hyvissä ajoin. 

Seuraavana päivänä ajoin yli kahden vuoren ja taas seitsemän tuntia. Huancavelicassa oli aika levätä. Kaupungin kaduilla oli käynnissä jonkin sortin juhlat, kuten Perussa tapaa usein olla. Ihmiset ripottelivat monenväristen kukkien lehtiä asvalttiin, luoden aukiota ympäröivälle asvaltille kauniita Jeesusta muistavia katutaideteoksia. Vähän turisteja vastaanottavassa pienessä kaupungissa torin myyjät halusivat jutella kanssani pitkään ja tekivät mitä hassumpia vitsejä nimestäni. Istuin puistonpenkille ja tutustuin vieressäni istuvaan yliopiston opettajaan. Minulle ei maistunut ruoka, mutta kävelimme illalliselle ja yritin syödä jotakin.

Tulevina päivinä vointini vain heikentyi ja aloin tuntea halua pitää suunniteltu off-season jo nyt, sen sijaan, että olisin polkenut Cuscoon asti. Olin taas yhtenä iltapäivänä noussut vuoteestani syödäkseni jotakin makeaa ja helposti sulavaa jossakin monista herkkupuodeista. Syödessäni marjakiisseliä ja maitovanukasta tutustuin Ramiroon, iäkkääseen mieheen, joka oli matkustanut ja asunut elämästään niin pitkiä toveja ulkomailla, että hänen olemuksensa viesti hänen olevan eurooppalainen. Hän oli juuriltaan kuitenkin niin paikallinen kuin yksi saattaa olla ja kutsui minut maaseudun kotiinsa, jossa voisin kuulemma rentoutua ja sairastaa rauhassa. Syntymäpäivänäni sain lahjaksi huoneen hänen suuresta talostaan ja hänen apulainen, paikalliset yrtit ja metkut tarkkaan tunteva Nila piti ruuillaan minusta hyvää huolta. Menneinä päivinä Huancavelicassa jonkin helposti syötäväm ruuan etsiminen ja syöminen sairaana olivat olleet epämukavia tapahtumia, mutta kuinka nyt nautinkaan istua valmiiseen ja herkulliseen ruokapöytään. Ramiron hoivissa voin vain olla, kuin kuningas.

Cherry ja Nathan olivat jo saapuneet Ayacuchoon noutamaan heidän Huarazista lähettämän paketin ennen 30 päivän määräaikaa. Ramiron luona minulle vahvistui se, että tulisin pitämään nyt vähintään kuuden viikon mittaisen tauon etenemisestä. Tunsin, että olisi aika uudistua. Lämpimämpi ja suurempi Ayacucho tuntui mukavalta paikalta levätä ja kun vielä saattaisin tavata ystäväni, otin bussin tuohon läheiseen kaupungiin. Täällä Ayacuchossa päivät ovat alkaneet kulua viikoiksi. Viikkojenkin jälkeen minä yskin yhä, joten paluu tienpäälle saa yhä odottaa.


Kuukauden suosituimmat

Kirjeitä Etelä-Amerikasta - kuvitus

500 kilometrin perhepyörämatkalla Portugalissa

Brasilia

Fillareilla Virossa

Peru-Chile-Bolivia

Australia - Pohjoinen autiomaa

Sudan

Chile-Argentina

Keväisiä ajatuksia kotisohvalta

Meksiko