Fillareilla Virossa
Kun jalkapohjani olivat tulehtuneet juoksemisesta ja tyttöystäväni Helmi oli lähdössä elämänsä ensimmäiselle pyörämatkalle, en tällä kertaa laisinkaan haaveillut kaukaisista ja korkeimmista vuoristoista, vaan suuntasin huomioni lähelle, jonne olisi edullista ja yksinkertaista matkustaa. Katseeni kiinnittyi kartalla heti Viroon, jossa en ollut koskaan ollut ja jonka pitkä rantaviiva ja sisämaan metsät lupasivat mielenkiintoisia seikkailuja. Reittimme tuli olemaan Tallinna-Haapsalu-Pärnu-Tallinna ja matkaa kertyi 600 kilometriä.
Polkaistuamme kohti länttä Tallinnan upeasta vanhasta kaupungista, olemukseni täytti tuntemus tienpäällä olosta, matkamiehen näennäisesti vapaasta elämästä, jossa ei tiedä minkälaisessa keittiön sisustuksessa syö seuraavat eväänsä ja missä painaa yöllä päänsä tyynyyn. Tallinnan laitamat vilkuttivat meille miljoonien eurojen huviloineen. Omat suunnitelmamme olivat yksinkertaisempia; ilman sen suurempaa valmistelua, kulkisimme reiteillä mahdollisimman lähellä rantaviivaa.
Olin kuin kotonani etsiessäni rannan tuntumasta polkuja ja niiden loputtua mietin kännykän satelliittikuvien avulla pääsisimmekö kiertämään rannan kautta seuraavan polun alkuun. Minkälaisia polkuja löysimmekään! Olin taas kuin pikkupoika kaarrellessani avoimella kukkaniityn halki leikkaavalla mutkaisella, juurettomalla ja vauhdikkaalla polulla. Kalkkikivirannikko tippui vieressäni pystysuorasti alla olevalle hiekkarannalle. Sisämaan puolella ikivanhan puukirkon maali jatkoi murtumistaan iltapäivän kirkkaassa auringossa. Pian ajoimme tiheässä lehdossa, kuin trooppisessa metsässä, jossa kasvillisuus hiveli kulkijaa nilkoista olkapäihin. Aivan vieressä olleen Itämeren liplatus siinsi herkästi tuulessa lepattavan paksun lehtivaipan takaa.
Olin antanut Helmille pyöräksi Surly ECR:n varustettuna paksuilla 29x3 renkailla ja hyvin kevyellä bikepacking varustuksella. Itselläni oli alla Feltin kaksysi maasturi 2.35 leveillä renkailla ja kannoin mukana suurinta osaa varusteistamme perinteisesti neljässä Ortliebin pyörälaukussa. Näin kulkien ajattelin, että pääsisimme tasavahvasti eteenpäin vaikeissakin paikoissa.
Saavuimme polun päähän ja päätimme jatkaa kulkua hiekkarannan kautta. Helmi eteni leveillä renkailla pehmeässä hiekassa kevyemmin leijaillen; itse upposin, mutta kuljin teknisesti taiteillen ja pakosta kampia täysillä painaen silti vauhdikkaammin. Kannoimme pyörät yli suurten lohkareiden kivikon. Kohdassa jossa hiekka oli liian pehmeää, poljin rantaviivan märillä kalkkikivilaatoilla kulkien. Helmi arkaili ja horjahteli liukkailla, kerroksittaisilla kivillä ja lopulta kaatua mäjähti rannan mustaan mutaan. Haavojaan nieleskellen hän jatkoi kuitenkin taas uutta oppien innokkaana eteenpäin. Kuljimme iltapäivän hiljaisilla, puun varjostamilla ja täysin tasaisilla metsäteillä pitkin RMK:n patikkareittejä. Laulasmaan kylpyläkaupungissa ostimme ruuat ja suuntasimme omaan hemmottelu paratiisiimme, tuulensuojaiseen kangasmetsään. Makua aamupuuromme poimimme teltan ovensuun mustikkavarvuista.
Tulevana aamuna poljimme rannansuuntaisia metsäpolkuja läpipääsemättömään ryteikköön saakka, josta käännyimme hetkeksi monotoniselle, mutta nopeasti kuljettavalle asvaltille. Pian poljimme leveän aurinkoisen rannan kovalla kaistaleella aaltojen kutitellessa renkaitamme. Yksi lainelautailija koetti napata pieniä aaltoja hetken iloksi ja leijasurffarit nauttivat taivaan tuulien antamasta kyydistä. Löydettyämme söpön puisen rantabaarin, sen rennon tunnelman ja pihalla juomamme herkulliset kahvit, oli kuin olisin palannut taas Brasiliaan surffimatkalle. Ainoastaan, että kahvien päätteeksi käännyimme heti miten takaisin kosteaan, viileään ja varjoisaan pohjolan synkkään havumetsään.
Kylät olivat lähes autioita. Madisesta toivoimme kauppaa, mutta vain yksi traktori ajoi ohitsemme syötyämme omia eväitä kirkkomaalla. Padisessa oli sentään kyläkauppa ja yksi liftari odottamassa ottajaansa. Jatkoimme päätiellä kohti seuraavia rannan tuntumassa kulkevia patikkapolkuja. Virolaisten kekseliäisyys, omaperäiset ja vivahteikkaasti suunnitellut asuintalot rantojen tuntumassa ilostuttivat valmistalopakettien luvatusta maasta kotoisin olevia mieliämme. Siinä missä kylien keskustat olivat palveluiltaan kovin vaatimattomia, oli talojen kauneuteen todella panostettu tässä vauraassa maailman kolkassa. Poljimme rannan läheisyydessä olevan järvien täplittämän matalakasvuisen ja avoimen aarniometsän halki, peseydyimme meressä ja pystytimme leirimme metsän pehmeälle jäkälävaipalle. Meren ylle leimahti valtava, taivaan kirkkaimmat värit esiin kyllästänyt iltarusko
Sitten satoikin lähes koko yön ajan ja aamulla vesi tunkeutui jo telttamme pohjan lävitse. Hain illalla puuhun muovipussiin roikkumaan jääneet, nyt etanojen löytämät märät ruuat telttaan, söimme aamupalan ja sitten olimme kosteassa teltassa lämpönä toisillemme muutaman tunnin ajan kunnes taivaan pahin vuoto lakkasi. Ilmoilla leijui kovan sateen jälkeinen seesteinen tyyneys. RMK:n metsäkeskuksessa Perakülassa saimme kovasti kaipaamamme, ainutlaatuiseksi jääneen ilon Virossa, kun lupsakka hirsimökin mummo valmisti meille makean ja sekä suolaisen pannukakun ja keitti kahvit lämmöksi viileyteemme. Kultaisten vehnäpeltojen kuorruttamilta taipaleilta kaarroimme Haapsalun puutalon reunustamalle kauniille keskusaukiolle, jossa oli meneillään American beauty car show. Suomalaiset ruutupaitoihin, farkkuihin ja nahkaliiveihin pukeutuneet miehekkäät autoharrastajat kittasivat baareissa kaljaa Rockabilly musiikin tahdissa. Yksi heistä huusi minulle naureskellen pyörääni ja siinä kulkevia painavan näköisiä laukkuja: ”Keuli vittu!..no ei vittu pysty! hahahaha!...” Alkuillan aurinko alkoi paistaa parahiksi ja väritimme kaupungin aukiota kuivattamalla sillä läpimärkiä varusteitamme. Ohikulkijat ihastelivat spontaania aukion reunustan täyttänyttä katutaidettamme. Yöksi polkaisimme ulos kaupungista ja pystytimme leirin kivenheiton päähän järvenrantaan.
Aamulla aikaisin venäläiset papat heittivät katiskansa järveen telttamme edustalla. Lähdimme itse liikkeelle hitaasti, mutta päivän aikana meihin iski kiireen kärpänen; emme malttaneet kiertää enää rantoja pitkin Pärnuun, joka olisi vienyt kaksi päivää kauemmin, vaan polkaisimme kultaisten maaseudun peltojen halki kulkeneella pannukakkumaisen tasaisella hiekkatiellä 120 kilometriä levätäksemme hyvin hostellin punkassa. Nautimme kolme päivää kylpyläkaupungin rennosta ja aistikkaasta ilmapiiristä.
Aiomme polkea takaisin Tallinnaan sisämaan kautta ja onnekseni vältyin sen suuremmalta karttamestarin työltä löydettyäni Gady Bereznitskyn tekemän, pääosin RMK:n patikkareittejä myötäilevän ”Bikepacking Estonia” GPS-reitityksen suoraan netistä Wikilocin sivulta!
Viro on yksi hiljaisimmista maista joissa olen koskaan pyöräillyt. Kansallispuistoja on paljon ja luonto aarniometsineen ja niittyineen monin paikoin koskemattomampi kuin Suomessa. Toisaalta ihmistapaamiset jäivät pienillä teillä kyläkauppojen muutamia juoppoja lukuun ottamatta minimiin ja kylistä ei löytynyt lainkaan kahviloita tai ravintoloita, joissa olisimme voineet tutustua paikallisen makumaailman hemmotteluun. Tänäänkin saavuimme kyllä kahteen isompaan kylään, Toriin ja Vändraan, mutta puhuimme vain tupakkaa pyytäneen kadunmiehen kanssa ja ravintolanamme kirkon sekä kaupan pihalla toimi oma retkikeittimemme. Onneksi kuljimme pyörillä sellaista vauhtia, että pääsimme kyläkaupalta toiselle kuitenkin yhdessä päivässä. Vastaamme käveli eräs nälkäinen ja väsynyt patikkamatkassa oleva pariskunta, joka sanoi etteivät he ole nähneet kauppaa kolmeen päivään.
Viron tasaiset metsätaipaleet saattavat olla puuduttavia, mutta tänäänkin maa tarjoili yhden todellisen helmen. Päivän päätteeksi saavuimme pitkospuiden alkuun, jotka kuljettivat meidät kuin keskelle Lapin erämaan suota. Ensimmäistä kertaa pitkospuilla polkeva Helmi otti heti alkuunsa kosketuksia turpeeseen ja kanervikkoon. Hänen takapuolen oltua jo riittävän naarmuinen, hän päätti pitkospuilla taluttamisen olevan hänen juttunsa. Telttapaikka lumpeiden täplittämän suojärven päälle rakennetulla taukopaikalla, leveällä laiturilla, oli yksi parhaimmista kokemistani. Hyttysetkään eivät kiusanneet lainkaan!
Tuleva päivä alkoi lähes umpeen kasvaneen lehtometsän pimeillä poluilla mutkitellen. Ensimmäistä kertaa Virossa koimme hakkaavan juurikon tärinän ja upottavan mudan liukkauden. Siirtymätaipaleen takaisin hiekkatielle poljimme traktorin tasoittamalla pellon reunalla kulkien. Koetimme tunkeutua vieläkin syvemmälle virolaiseen luontoon ja kulkea rannikolle asti soiden pitkospuilla ja kansallispuistojen metsäpoluilla kulkien, mutta pyörämatkailusta kovin innostunut ja erittäin lahjakkaaksi polkijaksi osoittautunut Helmi ei ollut vielä teknisesti niin taitava, että olisi pysynyt Kõrvemaan pitkospuilla, joten päätimme polkea kaksi viimeistä päivää suosiolla maaseudun hiekkateillä, joita etsin matkan edetessä kännykkään offline-tilaan ladatuista kartoista ja sateliittikuvista.
Olimme polkeneet niin pusikoissa, ettemme olleet nauttineet tienpäällä vielä yhtään lounasta ravintolassa. Helppoa se ei ollut Kehrassakaan, viimeisessä kaupungissa ennen saapumista Pohjois-rannikolle. Kalsean harmaiden neuvostoaikaisten kerrostalojen lomasta paikansimme pitkän kyselyn päätteeksi kuitenkin yhden ravintolan urheiluhallin alakerrasta. Lohen ja perunoiden voimalla ajoimme Itämeren rannalle asti. Päätimme heinäkuun kesäturisteista täyteisen Tallinnan sijaan viettää viimeisen yön telttaillen hiiren hiljaisella ja paratiisimaisella hiekkarannalla Ihasalun lahden pohjukassa. Illan aikana vain kaksi rakastavaista pariskuntaa käveli ohitsemme kun kävimme leirinuotiolla lävitse lyhyen, mutta anniltaan rikkaan matkan antia. En ole koskaan tehnyt pyörämatkaa näin lähellä, mutta Viro oli kulttuuriltaan ja luonnoltaan niin paljon Suomesta poikkeava, että tuntui todellakin että lautta kuljetti meidät takaisin Helsinkiin pitkän ulkomaanmatkan päätteeksi, jonka ärsykkeet olivat saanet aistit tarkastelemaan niin paljon uusia elämyksiä, että pureskeltavaa jäi reppuun taas joksikin aikaa ennen seuraavaa komennusta viettämään kulkurin elämää tienpäälle.
Jukka
